Kategoria: oma elämä

ajatuksia · liikunta · oma elämä · oma hyvinvointi

Tarkka painosta.

Elina4 kommenttia
Olen nykyisin aika tarkka painosta. Siitä, että se on pääpiirteittäin tasan. Tasapaino, tarkoitan.
Vajaan parin viikon treenitauon jälkeen oli kiva taas palata hikoilemaan. Jokainen säännöllisesti urheileva saattaa tietää, ettei paluu aina ole kuitenkaan välttämättä ihan helppoa – semmoiseen sykkeettömään elämään kai tottuisi aika nopsasti. Pienen turvotuksen lisäksi sitä vuodatti lenkkipolulla ulos aika paljon raskaita ajatuksia. Senkaltaisia, jotka eivät pelkällä työmatkapyöräilyllä pääse puskemaan pintaan. Ja vaikka taukoviikoilla oli eittämättä positiivinen vaikutus ja oma missionsa, muun muassa se, että jalat tuntuisivat taas kaksikymmentä kiloa kevyemmiltä, tajusin siltikin sen, kuinka vahva osa urheileminen on minua. Osa identiteettiäni.
Sama, onko se sitten hallitsemattomia hyppyjä takapihalla vai puolimaratonin hölköttelyä. Hyvänolon liikunnan avulla jäsennän niin paljon asioita itsessäni ja elämässäni.
Syy totaalisille taukoviikoille – kaikkien muiden järkevien ja niitä puoltavien asioiden lisäksi – oli suoranaisesti se, että olen pitkästä aikaa joutunut kohtaamaan taas omat rajani: kun en fyysisesti enää jaksa rasitusta. Työmatkapyöräilyt, pitkät duunipäivät ja kaikki muu elämän (ihana) aktiivisuus ovat imeneet tuntien lisäksi kaikki mehut minusta ja vuorokausista.
Tasapainon löytäminen ei kieltämättä ole tänä kesänä ollut kovinkaan helppoa.
Kun on liikaa tekemistä suhteessa jaksamiseen, sitä ajautuu helposti pyörteeseen, jossa oman itsensä kuuntelu kärsii – alkavaa uupumusta ei itsekään tajua. Ajattelen silloin olevani automaattivaihteella, toimin kuin pieni robotti.
Tunnistan tasapainon liikunnan suhteen kärsineen silloin, kun alan  alitajuisesti ajatella, ettei päivää ole ilman urheilusuoritusta. Toisin sanoen lepopäivät tuntuvat turhilta ja hyvä flow onkin oikeasti vaihdekepin jumiutumista liian suurelle vaihteelle. 

Mutta onneksi tosiaan pyrin olemaan tarkka sen painon kanssa. Tasapainon, tarkoitan edelleen.

ajatuksia · itsevarmuus · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

Itsevarmuustakki ja -mies.

ElinaKommentoi
”Mulla on yksi takki. Sitten mulla on yksi mies. Yhteistä niille on se, että molemmat ovat niitä tiettyjä.”
Sen kuulee puheesta. Sen aistii olemuksesta. Mutta itse asiassa sen näkee ihan silmilläkin. Sellaisia tilanteita on varmasti lukuisia. Mulle aivan erityisiä kuitenkin kaksi.
Yksi. Kun toisen vieressä on hyvä olla.
Kaksi. Kun vaate yllä on hyvä olla.
Oletko nähnyt koskaan sellaista. Miltä se näytti.
”Mä välillä toivon, että näytän levollisemmalta kuin ilman. Koska omia menojaan menevistä ajatuksista huolimatta mun sielu on rauhallisempi. Mä toisinaan myös mietin, että saatan vaikuttaa itsevarmemmalta. En varmemmalta kuin olen, mutta varmemmalta kuin yksin. Mä itse koen, että se näkyy kahtena jalkana: kun mulla on hirveän hyvä olla, mä seison tasan molemmilla jaloilla. Kuulostaa ehkä hauskalta, mutta oikeasti se on mulle vähän harvinaista. Silloin musta aina tuntuu, ettei lottovoittokaan nostaisi mun onnen tasoa korkeammalle. Ainoastaan ehkä kuorruttaisi kakun. Silloin mua ei myöskään haittaa yhtään jonotus tuntikaupalla kassalla, epäreilusti eteen kurvaavat kuskit tai urheilun jälkeen puskeva jälkihiki.”

Koska musta tuntuu, että mulla on hyvä olla. Nimenomaan sillä tavoin kestävästi.
aitous · oma elämä · onnellisuus · Ruoka · syvällistä · ystävät

Kaurapuurokaveruus.

Elina6 kommenttia
Kaikkien muiden hienojen asioiden lisäksi arvostan ystävyydessä erityisesti sitä, että omana itsenä oleminen ei ole vain sallittua, vaan itsestäänselvää. Samoin kuin olen aina toivonut, että kukaan ystävistäni ei kokisi henkisesti työlääksi sitä, että näemme. 
Koska ystävän seurassa voisi olla ihan yhtä väsynyt kuin yksin. Koska ystävän seurassa voisi olla aivan yhtä kiukkuinen kuin yksin. Koska ystävän seurassa voisi olla juuri niin hiljainen kuin yksinkin.
Ei ystävyys ole yhtään sen syvempää kuin senhetkinen olotila tai elämäntilanne. Vaan hyvä ystävyys on ihan juuri sitä. Arkista ja kiinni tavallisessa elämässä. Siten aito ystävyys on aika uskaliasta, eikö totta.
Itse asiassa se onkin mielestäni kaikkein hienointa ja ehdottomasti saavuttamisen arvoista, kun ystävyys alkaa tuntua kaurapuuron lusikoimiselta. Kun mietin joka-aamuista puurokulhoani, niin aika monenlaisissa fiiliksissä sen äärellä on tullut istuttua. En minä ole koskaan peitellyt itseltäni aamuisin sitä, että välillä puurokin kaiken muun elämän ohella maistuu pelkältä puulta – tai mitään muitakaan tunteita. Tottahan se tosin on, että voisi olla jopa kohtuuttoman raskasta, jos kaikki kaveruus olisi ystävyyttä, tiedäthän, kaurapuurokaveruutta. Välillä on kai ihan hyväksi, että tuttujen kanssa on ponnistettava hymyä ja hörähdyksiä. Mutta kyllä siltikin aina ihanan ihmisen tavatessani nimenomaan toivon, että se meidän välisemme syvenisi juurikin kaurapuurokaveruudeksi. 
Elämässäni oli hetkiä, kun oikeastaan jopa jo totuin vetämään maskin kasvoille ulko-oven kolahtaessa. Oli sama, olinko itse lähdössä vai joku toinen tulossa. Se oli sellainen aika pirteä ja suupieliä ylös puskeva maski, mutta siltikin riittävän jäykkä, jotta sen olisi voinut tunnistaa pelkäksi naamioksi. Ja joku varmaan osasi tunnistaakin. Ei sen vetäminen ylle aina ollut helppoa: muistan useamman kerran itkeneeni ennen kaverin luokse kahvittelemaan lähtemistä. Että en minä jaksa olla iloinen. Enkä silloin edes osannut ajatella, että kaikkein merkittävin ystävyyttä vahvistava teko olisi ollut kertominen kyynelistä toiselle.
Ehkä sen vuoksi nykyisin mietin paljon kaurapuurokaveruutta.
Ajatuksiin innoitti eilinen ihana grillailuilta ystävien kanssa.
ajatuksia · oma elämä · syvällistä

Nyt on ajatuksia kahvikupin ääreltä.

ElinaKommentoi
Miten juuri tänä aamuna satuinkaan ajattelemaan moisia? Kai koska joskus joidenkin ihmisten kanssa kaikenlaisista erilaisista yrityksistä huolimatta on hitsin hankalaa. 
Että on jo omien voimavarojenkin vuoksi alettava ottaa oma elo yleisesti yhä enemmän ei-niin-kauhean-tosissaan. Sillä kuinka monta oikeasti kauhean totista lähestymistapaa vaativaa asiaa mahtuu elämään? Paria enempää ei ainakaan.
Että en voi olla jatkuvasti kiinni toisten ihmisten aivoissa. Ajatuksissa ja mielipiteissä. Rehellisenä ihmisenä pitäisi riittää, että itse tietää, kuinka asiat ovat: millaiset omat rajat ovat, mistä omat päätökset syntyvät ja missä kulkee totuus. Toistuvissa painajaisissani yritän selittää ja selittää, etten ollut tai etten tehnyt tai että kuunnelkaa edes – saamatta kuitenkaan kontaktia yhteenkään. Myönnän, että välillä koen valveillakin tarvetta – ainoastaan kuvainnollisesti – jankuttamalla kysymystä ”uskothan” hakea painoarvoa sanoilleni. Miksikö?
On olemassa niin paljon taka-ajatuksia, ennakko-oletuksia, valehtelua, epäilyä, oman edun ajamista, väärinkäsityksiä ja tahallista tajuamista, että sanat ovat menettäneet merkitystään. Tuntuu, että totuuden sijaan ne törmäävät aina ensin ihmisten omiin tulkintoihin. Sanojen sisältämä voima on ehtynyt. 
Mietipä, jos tänäpäivänä keksittäisiin ensikertaa tokaisu ”sana on laki”, tulisiko siitä yleisesti käytetty sanonta. Tai kun tiedemiehet pelkäävät robottien ja tekoälyn ottavan vallan tulevaisuudessa, pitäisikö pelätä ennemminkin sitä, että sanat ovat pian yhtä arvokkaita kuin kympin pennit taskunpohjalla ja että kaikki ihmisten välinen tulee tapahtumaan ainoastaan jokaisen omien, henkilökohtaisten – väliin tuntuu, että täysin mielivaltaisten – tulkintojen mukaisesti.

Raffeja ajatuksia tiistaihin.

ajatuksia · oma elämä · perhe

Mähän olen kuin.

Elina4 kommenttia
Mä en ole koskaan näyttänyt ulkoisesti tismalleen äidiltä tai isältäni. Vähän jotain sieltä ja täältä, nenänpäästä ja suupielistä, mutta en suoranaisesti. Pienenä ajattelin aina, että olen kunnollinen sekoitus vähän kaikkea, mummiakin. Vähän kuin tehosekoittimessa satasella pyöräytetty. Itse asiassa olin siitä tosi ylpeä. Että olin omannäköiseni. Tiesin nimittäin perheitä, jossa kaikki olivat kuin samasta puusta veistettyjä. Siis isä ja äitikin! Se tuntui silloin ihan hirveän tylsältä. Ainoa asia, mitä taisin ulkonäöllisestä yhteneväisyydestä kaivata, oli kysymys ” hei oletko sä hänen pikkusisko”. Mun kahta isoveljeä ei ehkä uskoisi mun veikoiksi – toista ainakaan. En mä kauhean montaa kertaa ole saanut vastata, että ”joo, olen mä pikkusisko”.
Mua vähän harmittaa se, että menin teinivuosina kadottamaan hienon ajatuksen. Siis siitä, että omannäköisyys on aika mielenkiintoinen ja hieno juttu. Sellainen, josta voi olla ylpeä.
Tosin siihen ne eroavaisuudet loppuvat. Ulkonäköön. Erityisesti itseni ja äitini välillä. Mä en oikeastaan ennen aikuisikää edes tiennyt, että yhteneviä maneereja voi olla jäkättämisessäkin – aivan hengitystiheyttä myöden. Osaan sanoa täydellisen samalla tavoin ”etkö sä opi laittamaan näitä kaapinovia kiinni” kuin äitini. Mun äänenpainoni on myös aivan samanlainen huikatessani joka aamu ”aja jooko varovasti”. Sitten mä taidan paijatakin samalla lailla. Leipoessani mun korvissa kaikuu aina mantra ”korjaa jäljet heti eikä myöhemmin, kun se siivous menee siinä samalla ihan itsestään”.
Tässä kuvassa mä näytän omasta mielestäni aika paljon mun äidiltä nuorena.
Mun mielestä on jännä miettiä, miten paljon mussa on vanhempiani, erityisesti heidän käytöstään. Mä muuten hihitän kuten mun isi jollekin hassulle jutulle – jep, kyllä. Itse asiassa mun vanhempi isoveikkakin tekee samaa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän löydän yhtäläisyyksiä. Niitäkin, joille pikkutyttönä pyörittelin vain päätäni. Olen huomaamattani omaksunut monia sellaisia tapoja ja asioita, jotka ovat kaikille aika lailla alitajuisia niin kauan kuin niitä ryhtyy tarkoituksella tunnistamalla tunnistamaan. Oikeastaan ajatus sellaisesta omaksumisesta tuntuu osin jopa pelottavalta. Mä olen onnekas omistaessani hienot ja järkevät vanhemmat, joilta olen kopsannut pääasiassa vain hyviä juttuja. Mutta entä sellaisten toisenlaisten vanhempien lapset?
Mun veli kun alkoi jättämään voiveitsen jääkaappiin, niin huomattiin kyllä heti, ettei tapa ole peräisin meidän perheestä. Että mua nauratti kuultuani asiasta.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä

Juhannuksena.

ElinaKommentoi
Tiedätkö, kaksi tosi tärkeää taitoa, joista toinen on tietenkin ajattelu. Sitä ajautuisi ehkä jonkinlaiseen päättömyyteen ilman ajattelemisen hallitsemista. Mutta se toinen taito saattaa olla vieläkin tärkeämpi: kyky tarttua ajatuksiin. Sitä ei nimittäin ajautuisi varmasti yhtään mihinkään, jos ei osaisi onkia yksittäisiä ajatuksia virrasta eli toisin sanoin taitaisi visioiden toteutusta.
Minä olen erityisesti ajattelija. Ajattelen syvällisiä, mutta sen lisäksi myös täysin konkreettista. Näen itseni helposti viljelemässä omia yrttejä takapihalla ja varaamassa äkkilähtöä Eurooppaan – vain muutaman ajatustulvastani mainitakseni. Se, missä olen kuitenkin huomattavasti heikompi ainakin ollut, on yksittäisiin ajatuksiin tarttuminen. Niiden poimiminen ja saattaminen ajatuksentasolta askeleen pidemmälle.
Olen huomannut, että silloin päinvastoin liiallinen pohdiskelu – joka muuttuu helposti loputtomaksi vaihtoehtojen punnitsemiseksi – tekee vain hallaa. Omaa kokemuselämää rakennetaan nimenomaan tarttumalla ohikulkumatkalla oleviin ajatuksiin ja antamalla niille edes mahdollisuus olla ihan oikeita. 
Arvelen niin sanottujen menevien ihmisten olevan erityisen taitavia ajatuksiin tarttumisessa. Heidän kaltaisiltaan olen pyrkinyt oppimaan rajattomuutta, joka mielestäni syntyy juurikin siitä, että osaa pitää ajatuksia varteenotettavina ilman monen kuukauden suunnittelua.

Meidän juhannus syntyi ajatuksista, joihin tuli tartuttua. Oma perhe, itsetehdyt grillihampparit, ennalta suunnittelematon hotelliyö ja Kaivarin kokko. 
On yksi letkeä tokaisu, josta tiedän aina onnistuneeni muussakin kuin vain ajattelemisessa. Niin myös tänä juhannuksena. 
”Hei voisko joku ottaa mukaan ja viedä pois myös tuon Elinan?” 
Tiedäthän, enemmän kuin innostunut, ettei kukaan enää kestä.
aitous · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä · tavoitteet

Rankan realistin positiivisuus.

Elina2 kommenttia
Olen ylipäätään huono popsimaan hifistelynappuloita tai ihmejauheita. Välillä kuitenkin funtsin, että se on kyllä kaikkein parasta superfoodia. Vatsaystävällisintäkin. Tehokkainta turvotuksen poistajaa. Helpoin painonhallintakeino. 
Samalla aina mietin, että itse asiassa se on aika uskomaton ihan oikeiden lääkkeiden tehostaja. Haluan uskoa, että välillä suorastaan lääke itsekin. Jos ei sairauksia suoranaisesti parantava, niin ainakin parantumista avittava ja ennaltaehkäisijä. Terveen psyyken kannalta ihan ykkösjuttu.
Aika jännä, että tekotupsut ja hiustukot se voittaa vähintäänkin kuusnolla. Kun sen himputti muistaisi vain aamulla napata mukaan, ei välttämättä tarvitsisi kulkea edes peilin kautta. Ei mikään korosta silmiä terävämmin tai saa ihoa hehkumaan hehkeämmin kuin se. Lisäksi se on älyttömän luonnollinen keino kaunistautua: toisen on välillä ihan todella vaikea sanoa, mikä ihme saa niin säteilemään. Moni erehtyy luulemaan sisäiseksi kauneudeksi. Tottahan se osin onkin.
Pitkänkin iän salaisuus. Jokavuotisten silmänalusryppyjen siloittaja. Jopa kahvia parempi piristäjä.
Ei. En puhu kookosöljystä.
Vaan positiivisesta ajattelutavasta, elämänasenteesta. Sen tuomista eduista.
Kuva Aino Mäkelä
Joskus mietin jopa pieni kateuden häivähdys ajatuksissani, kuinka toiset osaavatkaan löytää ne sellaiset positiiviset puolet asioista. Tai ehkä paremminkin sanottuna, kuinka he uskaltavat uskoa ja nähdä ne. Kyllähän minäkin aina löysin, mutta en jollain tapaa osannut keskittyä niihin. On helppoa kuvailla itseään positiiviseksi ajattelijaksi, mutta kuinka moni sitten kuitenkaan pystyy turvautumaan siihen ja hädän hetkellä pitämään sitä voimavarana? Hurja kysymys, jos sen oikeasti hiffaa.
Itse asiassa jossakin vaiheessa kulkuani asioiden positiivisiin puoliin keskittyminen tuntui jopa ”hihhulielämältä”, jolta puuttuu yksinkertaisesti realismipohja.
Myöhemmin olen ymmärtänyt, ettei positiiviseksi ajattelijaksi välttämättä kukaan synny. Että lopulliset kortit jaettaisiin jo heti elämän alkumetreillä. Muun muassa ihmisten kohtaamat tapahtumat ja asiat saattavat olla ratkaisevassa asemassa siinä, millaiseksi ajattelutapa muovautuu. Eikä se sittenkään ole muuttumaton klöntti. Minä uskon, että yksi tärkeimmistä asioista, jonka voin itseni ja samalla läheisteni hyväksi elämässäni tehdä, on jatkuva positiivisen ajattelun opettelu. Koen sen miltei omaksi elämäntehtäväkseni, sillä en vielä todellakaan ole taituri. Enkä kyllä keksi tilannetta, jossa siitä ei olisi hyötyä. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan, jos sanon sen tuntuvan elämän turvavakuutukselta?
Kaikki voivat oppia. Myös tällainen pohjimmiltaan rankka realisti.
ajatuksia · itsensä kuuntelu · oma elämä · oma hyvinvointi · Ruoka · syvällistä

Ehdoton suhtautuminen.

Elina9 kommenttia
Kyllä sen niinkin voi tulkita. Oikeastaan tarkoitan ihan sitä juuri. 
Että kaikkein merkittävin elämänlaatuani kohentava tekijä on ollut ehdottomuudesta kieltäytyminen elämän jokaisella osa-alueella.
Voin elää arjen herkuitta. Samoin kuin välttää lihansyöntiä. Olen käyttämättä makeutusaineisia höpöjä enkä liiemmin kulauttele alkoholillisia drinksuja. Mutta ainoa, josta ehdoitta kieltäydyn, on täysin ehdoton suhtautuminen mihinkään. Minulle itselleni se on selkeää eikä se vaivaa päätäni. Että ei, en ole absolutisti, vaan käytän alkoholia silloin, kun sopivaksi näen eli näin omin sanoin harvahkosti. Ehdoitta kieltäytyminen ehdottomasta suhtautumisesta tarkoittaa myös sitä, että ei, en ole lakto-ovo-pesco-vegetaristi, vaikka en muistakaan, koska viimeksi liha on kuulunut osaksi päivittäistä ruokavaliotani. Lihapullan söin viikonloppuna. Cocis Zeroa join juuri äsken. Ne ovat minulle ihan okei -asioita.
Mutta minä ymmärrän heitä, joiden on hankala ymmärtää. Olen nimittäin itsekin sortunut ei-edes-niin-hirveän-kauan-aikaa-sitten ajattelemaan ainoastaan helppoja ajatuksia, näkemään maailman mahdottoman musta-valkoisena. Silloin mietin, että voin olla joko laiha tai lihava, hirveän onnellinen tai kamalan surullinen, täydellinen tai täysi toope. Se kaikki mustan ja valkoisen välissä on joko näkymätöntä tai turhaa. Meneekö maailma tosiaan niin?
Jokainen elää omalla tavallaan. Voi olla, että jossakin on henkilö, jolle ehdottomuus sopii älyttömän hyvin. Että hän ei pistä itseään kärsimään ehdottomuuden edessä tai että hän saa paljon hyvää itsestään irti ehdottomuuden avulla. Omalla tutkimusmatkallani itseeni olen kuitenkin todennut, että minulle on hyväksi kiertää sellainen käyttäytymis- ja ajattelumalli kaukaa. Ankaran omistautuvalle ihmiselle ei sovi joustamattomuus. Ei, vaikka ehkä haluaisikin. Olla esimerkiksi vegaani.
Kun tietää oman linjansa ja uskaltaa pitää sen, on helpompaa olla kamppailematta itsensä kanssa ja pettymättä omaan toimintaansa. 
ajatuksia · kiitollisuus · oma elämä · onnellisuus · ystävät

Yksi osa meitä.

Elina8 kommenttia
Ei mikään, mistä syntyy näin aitoa, lämmintä ja välitöntä, voi olla kuin valtava löytö elämässä. On siis kannattanut istua koneella ja näpytellä. Samaa aikaa tuntuu suorastaan siunaukselta, että minut itseni on laskettu mukaan joukkoon. Mutta ei kai ystäviksi syyttä tulla. Olen yksi osa meitä. Ihminen kaipaa, että saa sanoa sellaista.
Meidän porukassa syödään aamiaiseksi amaranttipuuroa ja banaanileipää. Meidän porukassa keskustelut saattavat käydä syvällä, mutta nauru on silti pinnassa. Meidän porukassa ei ole koskaan kylmä – kesäisen myrskyn keskelläkään.
Viikonlopun aikana olen inspiroitunut, samaistunut, liikuttunut ja iloinnut toisten puolesta. Olemme yhdessä hymyilleet, pohtineet, nyökkäilleet ja heränneet uuteen päivään. Olen täyttynyt sisältä. Toivon, että maailman jokainen ihminen saisi tietää, miltä se tuntuu.
Vaikka en olekaan mahtavin tarinankertoja tai äänekkäin olento, en ole hauskin tai valovoimaisin kaikista enkä kiinnostavinkaan, minullekin on ihan oma koloni meidän porukassa. Tosin myönnän, että välillä olo on kuin pienellä varkaalla: ammennan niin valtavan paljon ystäviltäni esimerkiksi inspiraatiota, energiaa ja ajattelutapoja, etten aina ole varma, mitä minulla itselläni on antaa vastalahjana takaisin.
On mieletöntä tajuta, että upeiden ystävien ansiosta oma elämä tuntuu rutkasti rajattomammalta. Että osin heidän ansiostaan minusta on tullut rohkeampi eläjä – ja myös ajattelija.

Viikonloppuna vietimme meidän ihanan, kauniin Annan valmistujaisia Kiteellä eikä olo olisi onnellisempi voinut olla.  
ajatuksia · ihana arki · oma elämä · Rinkelin päivä

Rinkelin päivää.

Elina8 kommenttia
20.30 Päivän päätteeksi illalla kävin nukkumaan, kuten ihan jokainen ilta. Edelleen minulla on tapana mennä reippaasti sänkyyn. Pelkäsin pikkutyttönä nimittäin mielettömästi iltoja ja sitä, että liian pitkään valvominen tekee ”mut huomenna hirveän vihaiseksi”. Minua ei tarvinnut koskaan komentaa nukkumaan.
19.30 Iltapala on minulle vähän kuin pieni rituaali, joka valmistelee väsähtämistä ja myöhemmin simahtamista. Simahtamaan en pysty ilman pimeyttä, väsähtämään en kai sitten ilman iltapalaa.
19.10 Kotona. Ja ihan ensimmäisenä ihmistenilmoille-vaatteet pois, retkut päälle ja ruokakamppeet jääkaappiin. 
18.30 Citymarketista ja Prismasta nykyisin valitsen lähes aina jälkimmäisen. Sekin kertoo omasta mielestäni ihmisestä ehkä jotakin, että kumpaa ketjua käyttää vai juokseeko vain tarjousten perässä vähän siellä ja täällä. Ostoskoriin keräsimme pientä evästä seuraavan päivän pitkää (Kitee, 4h 30min, ääk) automatkaa varten eli riisikakkuja (uudet chiasiemen&merisuola ja amarantin siemenet&yrttisuola ovat kivoja) ja muutamat Quest-barit (hirveän pitkästä aikaa). 
17.45 Dressmann. Ei lisättävää. Paitsi että vähän ehkä stailasin.
17.05 Olen välillä vähän kova hoputtamaan. Johtuu ehkä kärsimättömyydestänikin juu, mutta ennemminkin siitä, että luen jo hyvissä ajoin tulevaisuutta. Tiesin, että yhtä kiukkua tulee olemaan, jos väsyneenä yrittää sovittaa napitettavia paitoja. Joten mahdollisimman pikaisesti matkaan – kohti Jumboa.

16.30 Hauva halusi jatkuvasti banaanin lentävän.
16.00 Hauva halusi ennen sitä kuitenkin näkkäriä Oivariinilla.
15.45 Töistä kotiin selviytyessäni ensimmäisenä ajatuksena on ihan aina ruoka. Hirveän usein se on svap-naks-kolikoli-pling-ruokaa eli pakastimenovenavaus-pussiaukisaksilla-kaatolautaselle-mikrotus-ruokaa. Parisen tuntia kurninut nälkä kun ei jaksa odotella kuin korkeintaan minuutteja.
07.00 Työpäivähän se alkaa näillä main.
06.15 Kahvia. Kerkesin vissiin vain kaksi kuppia.

05.00 Sitä ennen kuitenkin aikaisen aamun treeni kuntopyörällä.
04.40 Treenin alle aamupala luonnollisesti. En ole kykenevä tekemään yhtään mitään tyhjällä vatsalla. Näin kesäaamuisin olen puurokauden jälkeen ihastunut jälleen blenderillä surautettuihin, kylmiin hässäköihin. 
04.30 tai itse asiassa 04.28 Kuten tavallista, heräsin ennen kellonsoittoa.