itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma hyvinvointi

Liian tiukka hame.

Oi. Tuonut se on silmiin yhä enemmän eloa. Vapautta. Rajattomalta tuntuvaa innostusta. Sellaisia vanhoja tunteita – kuten kuplintaa kehossa. Terävämmin leikkaavaa järkeä. Uskoisiko kukaan, että nopeampaa reagointikykyä. Makuelämyksiä. Suklaapiirakkaa! Hetkenmielijohteesta tekoja. Kikatusta. Oman hymyn ympärille muiden hymyjä. Hyvää oloa! Helppoutta useamman asian tuntuessa mahdolliselta. Kokemuksia. Ehdottomasti rohkeutta. Löysempää ohjasotetta: laukkaan ilman käsiä! Selkeämpiä tunteita. Kirkkaampia visioita. Tulevaisuuden. Leskenlehtiä. Siis katseen, joka ei ainoastaan näe. On se poistanut ainaisen haikailun ja antanut käyttöön preesensin.  
Oih. Toi se sitten muutakin. Liian tiukan hameen.
Säikähdinkö?
Mutta mihin yritän oikeastaan sopia? Mahdutanko elämässäni itseäni hameeseen. Ängenkö joustamattoman kankaan sisälle, vuodesta toiseen samanlaiseen muottiin, periksiantamattomasti periksiantamattomaan. Onko siinä kuitenkin liikaa taipumatonta minulle. Eläessään ihminen väistämättä muuttuu: en ole enää ujo kuin viisivuotias minä. Miksi siis sitoa väkisin varpaat kippuralle ja pakottaa johonkin epäluonnolliseen. Voiko muutoksista yrittää olla iloinen. Pitää merkkinä siitä, että elää. 
Olisiko kuitenkin yritettävä sopia edes johonkin? Ei tosin mielipiteisiin, ainakaan muihin kuin omiin. Sellaisiin kun ei useinkaan lopulta mahdu. Entä kirjassa lukeviin ohjeisiin – tuskinpa. Olen liialti minä, jotta minua voisi rankasti yleistää. Hankalaa. Välillä tuntuu, etten sovi omiin ajatuksiinikaan – mikä saa minut hivenen pökerryksiin. Sillä sellaisesta tulisi jokaisen kyllä tunnistaa, että nyt nuo ajatukset ovat alkujaan muusta kuin omasta päästä peräisin.
Koska tottahan toki minä nyt omaan elämääni sovin: ainoaan asiaan, johon kannattaa yrittää sopia. Niin. Jos kulma ottaa vielä vähän vastaan. Kyllä se siitä pois hioutuu, kun uskaltaa antaa itsensä pyöristyä. Ja toimia optimaalisesti.

Minä hakeudun omaan muotooni oikeastaan aika vaivatta, jos vain annan vapaat kädet. Itselleni.      
oma hyvinvointi · onnellisuus · selviytymisvinkit

Kevään korjausliike.

Voi se niinkin olla. Että aurinko. Tai tuo sininen taivas. Koko kevät ja saapuva kesä. Haluaisin kuitenkin uskoa, että se on minusta lähtöisin: ajatuksistani ja niiden suunnanmuutoksesta. Tästä korjausliikkeestä.
Toisaalta, onko oikeastaan edes väliä, minkä ansiosta tunnen oloni moninverroin pirteämmäksi? Kunhan nyt vain tunnen. Äärimmäisen vinkeäksi.
Mietin eilen, millaisissa asioissa olen onnistunut viimeisen vuoden aikana. Ensin aloitin laskemalla opintopisteitäni. Siitä luovuttuani rankkasin leipomuksiani. Mietin kaikkia juoksulenkkejäni. Arvioin, kuinka onnistuneita valintoja antamani lahjat ovat olleet. Pohdin niin, että pyrskähdin jo nauruun. Siinä se! Lähikuukausien aikana minä olen onnistunut yhdessä asiassa aivan loistavasti: purskahtamaan nauruun useasti. Useammin kuin vuosi sitten. Paljon useammin kuin kaksi vuotta sitten. Sen on mahdollistanut tekemäni päätös olla kanniskelematta kaiken aikaa murheita, joista ei oikeasti tarvitsisi huolehtia. Arkipäiväisiä ja jonninjoutavia. Sen lisäksi, että olen ollut paljon onnellisempi ja vapautuneempi, olen myös huomannut muutoksen energiatasoissani: olen skarpimpi, pirtsakampi ja virkeämpi. 
Sitä tunnetta, kun pomppii innostuksesta keskellä katua!
Oikeastaan muutos olotilassa tuli pienoisena yllätyksenä, vaikka jollain tasolla olenkin tiedostanut murheiden kantamisen väsyttävän hirveästi. On miltei paradoksaalista, että niiden pikkuruisimpien ja turhimpien huolien raahaaminen mukana vie voimia eniten – samentaa ihan todella tehokkaasti silmät. Eikä silloin pysty oikeasti nauramaan, vaikka ääneen nauraakin. Ainakaan siten, että nauru kumpuaa vapaasti suoraan mahasta rintakehän kautta silmiin. Nauraminen piristää, mutta kaikki vähänkään väkisin väännetty ainoastaan väsyttää.
Vitsit, miten vinkeää!
Talviunta. Monet kuulemma vaipuvat pimeyden tullen kuin talviuneen ja heräilevät vasta keväällä auringonsäteisiin. Elävät kesän ja alkavat sitten taas horrostaa. Ruususen unta. Sellaiseen minä olen ollut ennemminkin vaipuneena: olen nukkunut sadalta vuodelta tuntuvan ajan ja herännyt nyt johonkin suloiseen.  
Turha se on murehtia asioita kahta kertaa: ensin nyt ja toisen kerran, kun on oikeasti syytä. 

Tiedoksi aika monelle. Muun muassa itselleni.

itsevarmuus · kesä · oma hyvinvointi · onnellisuus · ulkonäkö

Kesäkondis.

Onko sullakin kiire kesäkuntoon?
Kesä ja lyhyet shortsit. Kuumuus ja paljas iho. Aurinko ja tyytyväinen hymy. Loma ja puiston ihmispaljous. Hikoilu ja veteen pulahdus. No, ne uikkarit ja rento fiilis. 
On. Todellakin kiire kuosiin kesäksi.
Onneksi siihen ei tarvita taikatemppuja. Ajattelin nimittäin itse aloittaa niinkin maagisesta kuin pää pystyssä kävelemisestä. Talven jälkeen voisi taas oikaista selän ja kurkotella kasvoilla aurinkoon. Kun ensin näyttää sopivan itsevarmalta, on helppo alkaa ajatellakin itsevarmasti – mun mikroshortseissakin. Lopulta sitä huomaa olevansa oikeasti jo suhteellisen sinut itsensä kanssa: ihan just sopiva rannalle ja bikineihin. Kesän paras treeni toteutetaan ehdottomasti suupielten lihaksilla ja ehkä myös  rintakehän avaamisella. Kesäkondis syntyy auringon kanssa kilpaa säteilemisestä: sitä ei hankita kuntosalilla toistoja hinkkaamalla, vaan se löydetään omaa sisintä tutkimalla. Maaliskuun puoliväli ja vielä on rutkasti aikaa. Oivallus ihanasta itsestä voi syntyä vaikka vain päivässä.
Kesällä on oltava ehdottomasti tikissä. Siis. Minä haluan olla tänäkin kesänä sellaisessa kunnossa, että voin syödä hyvällä omallatunnolla jätskiä. Sellaisessa kuosissa, että rento olo lähtee muualta kuin peilistä. Niin hyvässä kondiksessa, että nauran heinäkuussa ilmestyneelle lisäkurtulle mahassa.

Just sinne se katse.
Minulle kesäkunnon tavoittelu on pyrkimystä rentouteen, huolettomuuteen ja raikuvaan nauruun. Kesällä ihmiset ovat usein loistavalla tuulella ja siten kesä on lähtökohtaisesti hyvää aikaa miettiä omaa sijoittumista kaiken keskelle: olenko oikeasti pidetympi tai parempi vatsapalikoideni erottuessa ja rasvaprosenttini pienentyessä. Pitäisikö sen olla niin? Tai olenko itse silloin oikeasti tyytyväisempi? Pitäisikö minun olla? Kuinka moni ihminen näkee minut? Eikä vain ulkokuoren? 
Yleisesti ottaen minua itseäni inhottaa ajatus, että tulisi olla ensin ulkoisesti jonkinlainen, jotta voisi elää tyytyväistä tai tyytyväisempää ja täyttä elämää kesällä. Vaikka vaatimus lähtisikin ihan vain itsestä. Elämässä on toki hyvä tehdä tarpeen vaatiessa korjausliikkeitä suuntaan tai toiseen, mutta silloinkin mielelläni ajattelen pysyviä, talvenkin yli kestäviä kohennuksia.  
Jos minä olisin sinä, laittaisin plehat päähän ja pepsodentit loistamaan, eli olisin ihan täykkis. Tästä päivästä vähintääkin syyskuun loppuun asti.
itsensä kuuntelu · oma hyvinvointi

Väärä aika?



Tee se väärään aikaan.
Syön laskiaispullan aamulla kello kuusi.
Sanon sen kesken riidan: minä rakastan sinua.

Nauran rohkeasti hiljaisuudessa.

Lähetän viestin, vaikka asiaa ei olisikaan: moi sinä.

Käytän kukkahameita keskellä talvea.
Halaan, vaikka olisin vasta sen tehnyt. Tai vaikka en olisi koskaan sitä tehnyt.
Laitan kellon herättämään keskellä yötä. Ja nousen hetkeksi ylös tunnustelemaan, millaista mietiskely on yöllä.
Vilkaisen kelloa vasta, kun olen myöhässä.
Hiljennyn keskellä vilkasta päivää.

Hymyilen, vaikka olenkin ihan pikkuisen vihainen.
Pitelen jäätelötuuttia lapaset kädessä.
Teen viikkosiivouksen maanantai-iltana.

Mietin kesälomaa juuri ennen tenttiä.
Kirjoitan, vaikka pitäisi lukea.
Huomaat ehkä, ettei ole olemassa väärää aikaa. Sen paremmin kuin sitä oikeaakaan. On ainoastaan nyt ja sitten ja totutut tavat. 

Jep, laskari aamulla kello kuus.

Olen pitkään ajatellut itsekseni kyllä sun Elina pitäisi joskus sitten oppia elämään iisiä elämää. Ajoitus on aina tuntunut vain kovin väärältä sellaiselle: eikö opiskelijan elämä kuulu olla vähän tenttistressillä terästettyä? Eikö tämän ikäisen kuulukin vielä valita mukavuuden sijaan rehkiminen? Kohtuullisessa kuosissa pysyminen? Eikö nuoren aikuisen elämän kuulukin olla hektistä? Aikaansaavaa? Kaikenkokevaan pyrkivää? 
Olen joskus yrittänyt kokea asioita ihan vain sen vuoksi, että olen tuntenut sen velvollisuudekseni. Nyt on se aika, kun tällainen kuuluu kokea. Voin tietysti myös paljastaa, ettei kokemus tuolloin ole ollut elämys, enemmänkin suoritus. 
Mutta kun. Ei tällaista Elinaa ole ennen ollut tällä pallolla. Ei kukaan voi tietää, milloin minun elämässäni on oikea aika kullekin asialle. En sitä itsekään etukäteen tiedä. Voin ainoastaan tunnustella. 

No, nyt on selkeästi aika iisille elämälle

oma hyvinvointi · Ruoka · terveys

Voi avokado, minkä teit!

Täten tunnustan: en ole keskittynyt tarpeeksi pähkinöihin.

Minulla on yksi erityisen huono tapa. Se on kai pelkkä tottumus. Vahingossa elämään jäänyt pahe. Rasvattomuus. Ruokavalioni sisältää rasvoja, mutta ei riittävästi. Eikä etenkään oikeanlaisista lähteistä. Ei määrä, vaan laatu. Ainakin osin se kai voisi pitää paikkaansa, kun ajatellaan ravinnon rasvoja ja ihmisen rasvansaantia. 

Senpä vuoksi olen aloittanut projektin lisää rasvaa. Aivoille ja keholle. Monityydyttymättömiä ja pehmoisia. Pähkinäostoksilla kävin tässä jokunen päivä takaperin: cashewpähkinät ovat suosikkejani. Maapähkinöitä ostan toisinaan edullisemman hinnan vuoksi. Rasvahappokoostumus taitaa olla samaa luokkaa – maapähkinöissä on tosin hivenen vähemmän rasvaa. Olen tutustunut ensikertaa myös avokadon saloihin. Ystäväni taannoin kertoi heidän opiskelija-asuntolassaan levinneestä avokadovillityksestä; vähintään pussi päivässä vai miten se meni. Saatoin silloin ihmetellä hiukan. En kylläkään enää – koukuttaahan kermainen maku aika pahasti. Sopii hyvin salaattiin, riisikakun päälle, smoothieen, ruoan kuin ruoan sekaan ja ihan vain sellaisenaan lusikoitavaksi. Lisäksi olen opetellut lisäämään oliiviöljyä, no, vähän kaikkialle. Pienistä lorauksista lähdetään. 
Opintojen vuoksi – tai ansiosta – olen lähiaikoina lukenut rasvoista paljon ja kaikenlaista. Innostuin sitten Finelistäkin tarkastamaan parhaimmat monityydyttymättömien rasvojen lähteet. Itse asiassa yllätyin, että rypsiöljy oli kolmantena heti pellavaöljyn ja pellavansiementen jälkeen. Tyydyttyneitä rasvojakin oli vain vähän. Rypsiöljy kun ei kai ole ollut lähivuosina kovin trendikäs valinta.

 

Tätä kaikkea edelsi kuitenkin pieni tarina.
En. Ihan oikeasti en. En ollut leikannut sellaista koskaan aiemmin halki. Olin ehkä maistanut jossakin joskus jotain siitä tehtyä. Mutta ei minulla siltikään ollut selkeää mielikuvaa suutuntumasta. Tai mausta. Kuvista olin kyllä ihaillut ulkokuorta. Tosin olinhan minä yrittänyt tutustua. Kovastikin! Kaupasta olin muutamaankin otteeseen kiikuttanut kotiin. Aina ne lensivät kuitenkin pilaantuneina roskakoriin. Syitä löytyi moninaisia; liian kiire perehtyäkseni, liian monimutkaista valmistaakseni, liian outo viitsiäkseni. 

Tuli taas päivä, kun yksi sellainen nökötti keittiön pöydällä. Reppana, saatoin hiljaa mielessäni ajatella, kaipaa niin tulla syödyksi. Ja sitten sen tein – tartuin veitseen, leikkasin halki. Tunne oli kovin vapauttava; pitkän pitkä jahkailu sai päätöksensä viipaloidessani siivuja riisikakun päälle. Rouhaisin pippuria ja ripautin suolaa. Kas, se ei sen vaikeampaa sitten ollutkaan.

Avokadoneitsyys oli menetetty. 

Tarinan opetus tulee kuitenkin vasta seuraavassa.

Avokadoviipaleet syötyäni palasin kemian laskujen ääreen. Myös sen erityisen inhottavan ja vielä ratkaisemattoman. Eipä mennyt kauaakaan, kun istuin läpilasketut tehtävät edessäni. Voi avokado, minkä teit! Rasvasit mun aivoni ja ratkaisit mun laskuni. 


Eli. Syökää avokadoa. Rasvaa. Tämä ei takuulla nimittäin ollut sattumaa.
oma hyvinvointi

Systeemi pyrkii tasapainoon.


Loppu.
Pisteen sijaan kuitenkin hännällinen välimerkki.
Sillä elämä jatkuu
siitä, mihin se joskus jäi.
Joku päivä ihminen törmää siihen. Aivan varmasti: jokaiselle on varattu sellainen hetki, kun mielen päällä on ainoastaan ajatus nyt riitti. Esittäminen, yrittäminen, stressaaminen, roolin vetäminen, kestäminen, kiirehtiminen, toisen juttujen kuunteleminen. Se on päätös eli risteys, jossa ei ole kuin yksi haara. Päätettävä on vain kulkea eteenpäin. Ainaisen taaksepälyilyn sijaan. Nyt riitti kertoo muutoksentarpeesta, mutta jotakin myös muutosta estäneistä seikoista – että sellaisia on ollut. Nyt riitti on kuitenkin jonkinasteista kyllästymistä ja tyytymättömyyttäkin. On taisteltava itse itseltä itselleen hyväksyntä: minä en tällä kertaa välitä kuin omista valinnoistani.   

Minä törmäsin viime viikolla. Tulevaisuuteen, nykyisyyteen, elämään ylipäätään. Itkin maanantain ja tiistaina oli hyvä olla päätökseni kanssa. En missään vaiheessa tipautellut kyyneleitä surusta tai pahasta mielestä. Itkin tajuamista. Kuule Elina, elämä saa tuntua pehmeältä poskea vasten. Se saa olla myös yksinkertaista ja ihan helppoa. Hyväksytin itselläni päätöksen: en enää tavoittele, vaan elän, en enää määrittele etukäteen, vaan kuuntelen hetkeä. Nyt riitti määrätynlainen.



Mä en ymmärtänyt sillä luennolla mitään muuta.
Mutta ei sillä ole oikeastaan väliä.
Olennainen.
Nappaa se.

Systeemi pyrkii tasapainoon.
Ei energiaminimiin.
ihana arki · oma hyvinvointi · onnellisuus

Luetaan lista onnesta ääneen.

Eräs ihminen sanoi minulle eilen jotakin. En mä osaa puhua sulle siten. Puhuminen jostakin on oikeastaan tosi yksinkertaista; aukoo suuta ja antaa tulla. Mutta puhuminen jollekin ei välttämättä olekaan niin helppoa. Moni kokee vaikeaksikin. Etenkin silloin, jos ei ole tottunut tai koskaan kunnolla opetellut jollekin puhumista. Oliko lähipiirissäsi nuorempana kova suupaltti? Sellainen aina äänessä oleva hölöttäjä, joka piti huolen hiljaisten hetkien täyttämisestä. Satutko tuntemaan hänet vielä? Suurella todennäköisyydellä hän osaa edelleenkin puhua jostakin, monestakin, loistavasti. Enää ei kuitenkaan hengailla koulun pihalla isossa porukassa, vaan istutaan ehkä ennemminkin kahvikuppi kädessä kahdestaan pöydän ääressä. Tiedätkö mitä on voinut tapahtua? Kovasta puhujasta on saattanut tulla hiljainen, sillä hän ei ole vuosien varrella opetellut puuttuvaa taitoa, toiselle puhumista. Säästä on kiva puhua ja viittoilla ulos. Menneitä on kiva muistella ja sulkea silmät. Omasta työstä on kiva kertoilla ja esitellä meriittejä. Mutta miten vaikeaa voikaan olla katsoa silmiin ja kertoa, mitä todella kuuluu. Tai katsoa silmiin ja kysyä, mitä toiselle kuuluu.
Erityisen haastavaa voi olla puhua itselle. Etenkin tunteista. Kuinka vieraalta suussa tuntuukaan sanoa ääneen tyhjässä asunnossa minä olen nyt todella onnellinen. Toiselle sen saattaa joskus huikata,  vähän kuin ohimennen huudahtaa oon onnellinen. Mutta onhan se hirveän paljon tehottomampaa: artikuloinnissa ja kokonaisissa sanoissa on voimaa. Toisaalta kuinka monta kertaa useammin sitä on paiskannut kaapin oven kiinni tarpeettoman kovaa kuin sanonut toiselle ääneen nyt minua kyllä kiukuttaa. Surua taas usein mieluummin itkee kuin kertoo siitä edes itselleen: olen tällä hetkellä aivan musertunut
Peilin edessä puhuminen on kenties kaikkein vaikeinta, vaikka aloittaisi vain yksittäisistä sanoista. Minä. Olen. Kelpo. Tyyppi. Tuntuu aluksi ihan todella teennäiseltä. Ääneen itselle puhuminen siis. Omasta mielestäni se on kuitenkin kovin voimaannuttavaa ja tehokasta. 
Koetan sanoa ääneen samalla kuin kirjoitan: minä olen nyt todella onnellinen.
Maapähkinävoin täyteläisestä mausta suussa. Etenkin aamuisin.

Vähän terveestä olosta.

Omista päätöksistä.



Suljetusta makuuhuoneen ovesta, kun tiedän siellä nukkuvan jonkun.

Lenkkeilyinnostuksesta ja vapaudesta tehdä juuri sitä, mitä haluan.

Tämän päivän kampaaja-ajasta.

Autokyydistä Viikkiin.




Lintujen sirkutuksesta ja tulevasta keväästä.

Taidostani itkeä, sillä se puhdistaa.

Laatikon pohjalle jääneestä kesäkurpitsakäntystä – sain tehtyä siitä juuri puuroa.

Lumipyryttömyydestä.

Eilen tulleesta blogikommentista.



Löytämistäni maca-tableteista.

Huomisesta.

Aamutunnelmasta ja kipristelystä masussa.

Lidlin pähkinöistä.


Suukosta.

Pörheästä karvakuonosta.

Nenän kautta hengittämisestä – flunssa on kai kohta ohi.

Punajuuripihveistä.



Jos on oikeasti onnellinen, miksi jättää sanomatta se ääneen?
Jos on oikeasti onnellinen, miksi jättää listaamatta se keskiviikkona?

ajatuksia · itsensä kuuntelu · oma hyvinvointi · onnellisuus · terveys

Oodi henkilökohtaiselle tunteelle.

Silloin sitä elää kylkiluille. Selkeästi tuntuvalle rintalastalle ja törröttäville lonkkaluille. Rasvaton jugurtti on työstämiseen oiva työkalu, porkkanan puolikas kuin lautamiehen vasara. Naputellaan tikkumaisia raajoja yhteen, vain välillä kursitaan mieltä kasaan. Sisälmyksillä ei niinkään ole elämässä sijaa, ulosannilla ja ulkokuorella kyllä senkin sijaan. Maailma, se on pieni. Rajautunut peilin ja silmien väliseksi. Kadulla sitä huomaa vain heijastavat pinnat ja lisähiomista kaipaavat kehon kohdat. Ajatteleminenhan on yksioikoista; se tapahtuu aina kehon kautta. Ja kun toimimisen lisäksi jatkuvasti ajatteleekin keholla, seuraa se, että portaat eivät ole enää ylöspääsyä varten. Niiden merkitys on ainoastaan jalkojen työssä. Jatkuvaa kapuamistahan elämä silloin on; enemmän, lisää ja askel vielä. Päämäärä puuttuu vielä silloinkin, kun jalat eivät kanna ja ryömiminen vain vaivoin onnistuu. Keskiössä ei suinkaan ole minä. Vaan keho, jonka kautta mielen saasteet suodatetaan.
Tällöinkin sitä elää jälleen keholle. Lusikoi proteiinia ja kulauttaa kurkusta alas makroja. Edelleen nauttii kaloreita banaanin sijaan tavoittaakseen määrätynlaisen kehon ja oikeanlaisen koostumuksen. Lupa tulee kehon tarpeista. Halu on usein kai sivuutettava seikka. Ei se toivottavasti  minän kokonaisvaltaista ruoan kautta tapahtuvaa kontrollointia ole, mutta muulle kuin mielelle elämistä se helposti on. Onhan se jatkuvaa peilin ja silmien välistä kommunikointia, heijastavien pintojen hyväksikäyttöä. Siinä ei ole mitään väärää. Ei se ole sairasta. Eikä välttämättä edes pakonomaista. Harrastus, intohimo, kuvaillaan vaikka niin. On sillä kuitenkin taipumus jyrätä alleen kaikki muu. Vieraannuttaa mielen onnesta kehon kustannuksella. Lipsahtaa vähän liian vakavaksi. Hankalaksi se saattaa muuttua silloin, jos tajuaa, ettei haluakaan sellaista koko elämää; kuinka prioriteetit päittäin  sitten vaihdetaankaan.
Yhdestä kulmasta katsottuna en näe juurikaan eroa; kroppakeskeistä elämää kumpainenkin.
Tämä ei ole kannanotto mihinkään. Tarkoitus ei ole arvostella ketään. Itseänikään. Usko pois, ei edes teilata mitään. Tämä on vain mun oodi henkilökohtaiselle tunteelle. Kyllästymiselle kroppakeskeiseen elämään. Kai muistutus vähän kaikille vaihtoehdosta elää vain minää varten ja jättää keho taka-alalle.

Kirjoitettu yhdessä tukihenkilön kanssa. #hauva 
Kuinka vaikeaa on antaa oman kehon vain olla? Olla tekemättä keholle mitään, vaikka samaan aikaan tekeekin sillä vaikka mitä. Kuinka hankalaa on katsoa minää peilistä? Olla elämättä peilistä, vaikka elääkin peilien keskellä. Kuinka haastavaa on syödä? Olla syömättä kehoa tietynlaiseksi, vaikka mielen lisäksi syö kehonkin vuoksi. Kuinka mutkikasta on arvostaa keskivertokehoa? Olla tavoittelematta tavallista ihmeempää, vaikka tietääkin omistavansa ainutlaatuisen kehon.   

Mä ajattelin edelleen käydä salilla 
ja siellä juoksulenkillä. 
Ihan intohimosta.
Mutta sen lisäksi mä meinasin jatkaa myös elämää, 
jossa karjalanpiirakka aamulla on ihan järkevää.
Ajatella useammin,
ettei tässä nyt ole mitään hävittävää.
loma · oma elämä · oma hyvinvointi

Lomapulahdus.

Istuin autossa ja kuuntelin juttua ihmeellisestä ayahuasca-rituaalista. Ayahuasca on joku Amazonin alkuperäisasukkaiden ikivanha lääke (DTM:ää sisältävä kasvialkaloidi, tarkistin myöhemmin Madventures-kirjasta) ja viidakon tarjonnasta kuulemma voimakkain psykedeeli. Nuppi menee sekaisin ja oksennus lentää kahdeksan tuntia, mutta rituaalin lopuksi olo on täydellisen puhdistunut.
Koko juttu meni kiva tietää -osastoon. Lähinnä kauhistelin kuultua. Olimme matkalla minilomalle kylpylään ja saatoin ehkä ajatella, että jokin rennompikin aihe saattaisi olla ihan kiva kaksi ja puolituntisella automatkalla. Kuuntelin kuitenkin kiltisti. Vaikka vain sen vuoksi, että tykkään oppia ja kuulla uutta. Hiljaisena hetkenä ohi vilahtelevia puita katsellessani mietin, että tavallaan mekin olimme matkalla omalle puhdistautumisellemme. 
Maisemanvaihto. Vaikka vain ihan lyhkäinenkin. En ole varmastikaan ainoa, jonka mielestä se tuntuu kuin pikaiselta pulahdukselta johonkin äärimmäisen puhdistavaan? 
Me molskahdimme kylläkin vain lämpimään porealtaaseen. Kaikesta normaalista irrottautuminen oli kuitenkin mahdottoman ihanaa  – ja tervetullutta. En voi sanoa ”kotiympyröistä poispääseminen”, sillä pidän kyllä kovasti ihan tavallisesta arjestani. Joten ennemminkin ehkä ”kotiympyröiden ulkopuolella pistäytyminen” on oikeampi sanavalinta kuvaamaan omaa puhdistautumisrituaaliani. Koen reissut aina samalla tavoin;  silmiäavaavina. Etäisyyden otto arkiseen elämään saa minut näkemään itseni uudenlaisessa valossa. Ikään kuin siihen samaan vanhaan valaistukseen syttyisi yksi spottivalo lisää. Se näyttää taas jonkin uuden puolen itsestäni tai muistuttaa ehkä vanhasta ja unohdetusta.
Ja oikeastaan se toinenkin näyttää hetkellisesti vähän erilaiselta, kun ollaan muualla kuin kotisohvalla.
Ehdimme paljon yhden yön kylpylälomalla. Paljon etenkin sellaista, mitä kotona ei tulisi tehtyä – ainakaan aivan samalla tavoin. Vapaudentunne tarkoittaa minulle hyvin usein samaa kuin ei-ihan-normi-jutut. Vapauden kokeminen on minulle myös sellaista rentoutumista, jota en pelkällä levolla saavuta.
Puhdistautumisriittimme siis.
Heti Naantaliin saavuttuamme kävimme kokeilemassa allasosastoa ja lillumassa porealtaissa. En oikeastaan koskaan ole ollut kova vesipeto, mutta väläyttelin kyllä ajatusta aamu-uinneista kotonakin edes silloin tällöin. Tai sitten uiminen saa pysyä spesiaalina loma-aktiviteettina, ettei sen hohto vain häviä. Ensimmäinen ei-ihan-normi-juttu oli siis bikineihin pujahtaminen.
Illalla kävimme syömässä hotellin ravintolassa. Olen yleensä arkena aika tarkka ruoka-ajoistani. En ehkä olisi niin kärppänä niiden kanssa, jos maha ei ilmoittelisi miltei kellontarkasti nälästä. Söimme illallisen vasta puoli seitsemän aikoihin, jolloin olisin tavallisesti melkein jo iltapalalla. Toinen ei-ihan-normi-juttu olikin siten kellon kanssa puljaamisen lopettaminen
Rahkaa ja riisikakkuja. Normisetti kotona iltapalalla. Iltaisin väsyneenä on mukava napata hyväksi havaittua evästä suunnittelun ja arpomisen sijaan. Mutta koska lomalla ollaan virkistäytymässä, piti iltapalallakin tehdä jotakin arkisesta poikkeavaa; nougat-suklaata. Sehän on selvä. Kolmas ei-ihan-normi-juttu oli ehdottomasti kaikki ei niin optimaalinen. Eli lomaruokavalio.

Eikös hotelliin mennäkin aamupalan vuoksi? Sitä minäkin. Mennään tietysti. Muistan pienestä asti odottaneeni aina edellisillasta asti hotelliaamupalaa ja laivalla buffetaamiaista. Aamupala on heittämällä päivän paras ateria ja notkuvat, valmiiksi katetut aamiaispöydät ovat harvinaista luksusta. Voiko ihminen tulla enää onnellisemmaksi kuin saadessaan tuoretta ananasta ja lämmintää leipää juustolla? Öö, ei. Neljäs ei-ihan-normi-juttu oli epäilemättä hotelliaamupala.
Olen hyvä lomailija ja tietyssä mielentilassa myös kohtalainen makoilija. En kuitenkaan koskaan ole ollut erityisen taitava lomamakoilija. Olen mieluummin menossa ja tulossa kuin löhöämässä. Asia on niin, että taidan olla lomalla aina hivenen liian innostunut makoillakseni hiljaa paikoillani. Aamupalan jälkeen kävimme testaamassa hotellin – yllättävän hyvän – kuntosalin. Itsehän saatoin käyttää tekosyynä saadakseni toisen sinne kun tästäkin on kuitenkin tavallaan maksettu. Myöhemmin hotellihuoneen luovutettuamme ajoimme Turkuun veljeni luokse ja kävimme siellä kokeilemassa hänen vakkarisaliaan. Se oli oikeastaan yllättävän haastavaa minulle; tuntui oudolta yrittää räpeltää omia juttuja kunnon tekijöiden keskellä. Heh. Viides ei-ihan-normi-juttu oli ehkäpä päivän tuplatreeni tuntemattomilla kuntosaleilla

Illalla kotona odottivat sisälle unohtuneet haisevat roskapussit. Mutta mitä pienistä. Olkoon se viimeinen ei-ihan-normi-juttu.

ajatuksia · oma hyvinvointi · oma kanta

Nuoren naisen mietteitä.

Jos kaljamainoksista ja karjalanpiirakoista kiistelyn sijaan. 
Jos kiellettäisiinkin jatkuva laihdutusvalmisteiden mainostaminen? Luokiteltaisiin aspartaamilla ja atsoväreillä kyllästetyt kevyen kevyet jugurtit harhaanjohtavien elintarvikkeiden listalle. Yritettäisiin paikata monen naisen turhille laihdutuspaineille menetetyt vuodet. Säädettäisiin lailla, asetuksella tai sama vaikka direktiiveillä jokaiseen vaatemainokseen pakolliseksi edes yksi normaalipainoinen nainen.
Jos puhdistettaisiin katukuvasta photoshopatut naamat? Väritettäisiin täydellisen valkoiseen hammasrivistöön edes yksi kellertävä palikka. Annettaisiin naurunryppyjen olla paikallaan ja siten ehkä säästettäisiin edes yhden kaksitoistavuotiaan ajatukset täytepiikeiltä. Keskityttäisiin liian käyrien kurkkujen sijaan uskomattoman kieroihin vaikuttamisen keinoihin.
Jos lätkittäisiinkin leimoja varoitukseksi epärealismista? Lehtien kansiin ja proteiinipatukoiden kylkiin. Aiheuttaa harhakuvitelmia. Johtaa jatkuvaan tyytymättömyyteen. Kerrottaisiin hei nainen, ei ole tervettä olla kuin nälkiintynyt rotta. Asetettaisiin tiukat rajat mainoskuvien naurettavan pyöreiden peppujen ympärysmitoille. Määrättäisiin samalla myös ehdoton alaraja lantion ja vyötärön suhteelle. Sen sijaan valistettaisiin oman kehon ainutlaatuisuudesta. Autettaisiin ehkä nuoria naisia unohtamaan yksi ainoa ja oikea vartalon muotti.
Jos rajattaisiin kalorittomat nuudelit vain täysi-ikäisille? Selväpäisille ja heillekin vain kuuriluontoisesti kokeiluun. Kehotettaisiin kansalaisia taas palaamaan ruokapöydän ääreen miettimään, mitä ruoka oikeastaan olikaan – ja kertomaan siitä iltasaduksi teini-ikäisille tyttärilleen. Sisällytettäisiin oman identiteetin pohdintaa peruskoulun opetussuunnitelmaan ja sivuaineeksi päätöksenteon perusteita.
Niin kun mä vain ajattelin, että ehkä pienillä tytöillä olisi silloin vähän helpompi kasvaa aikuiseksi.