onnellisuus · rakkaus · Ruoka · ruokavinkki

Kakku on meidän yhteinen juttu.

Kakku on jollain tapaa meidän yhteinen juttu.
Nuorina lukiolaisina. Me olimme vasta puhuneet muutamia kertoja Santun kanssa, ihan vain ohimennen tavanneet. Muistan aina, kuinka sain puhelimeeni tekstiviestin, jossa tiedusteltiin tarkkaa osoitettani. Ja että olenko kotosalla. Ovikellon soidessa ja oven avattuani ihmetykseni oli suuri: tässä teille vähän kakkua. Täh. Minä (ja tuleva anoppi myös) sain palan vastapyöräytetystä kakusta, jonka Santtu oli kaverinsa kanssa leipaissut. En aivan tarkalleen muista, oliko minun palassani kuorrutettuna sydän – vai olisiko kuitenkin ollut tilanteeseen nähden vielä vähän liian rohkeaa. Suklaista kakku ainakin oli, Sacheria.
Siitä on nyt yli viisi vuotta, kun oveni taakse saapui kakkulähetys. Eilen leivoimme yhdessä taas täytekakkua. Santun bravuuria – ja alkaa se olla pian jo minunkin: mansikkakakkua. Meillä on tekemisessä selkeä työnjako: Santtu tekee pohjat ja vispaa kermavaahdon, minä täytän ja koristelen.
Kyseinen kakku on vaatimattomasti parasta mansikkatäytekakkua ja siihen liittyy oikein mukava tarinakin. Santtu eilen ehdotti että jos sä Elina tekisit blogiin kirjoituksen meidän kakusta. Joten kai minä voin paljastaa sen takana olevan tarinan.
Nuorena poikana Santtu oli kesäduunissa Wurstilla. Pakkaamassa lihaa ja valvomassa makkaroita. Töissä samaisessa paikassa oli myös eräs konkari, vuosikymmeniä makkaralinjastolla viettänyt heppu. Mutta hänpä oli sellainen heppu, joka runoili. Oli kirjoittanut runoistaan kirjankin. Siellä kirjasessa sivulla kolkytkahdeksan (kävin just tarkistamassa) oli kuitenkin muutakin kuin runorimpsuja. Oikea aarre. Nimittäin maailman parhaan mansikkatäytekakun ohje. Santtu sitten päätyi makkaralinjaston runoilijahepun, joka myöhemmin paljastui myös äärimmäisen taitavaksi leipuriksi, luokse väsäämään kakkua. Ja kaikki niksit ja opit Santtu painoi visusti mieleensä.
Nyt me leivomme yhdessä samalla reseptillä (ja nikseillä) kakkua kaikkiin perhejuhliimme. Olen minä joskus niitä runojakin kirjasta lukenut. Ovat aika kivoja. Mutta kyllä ehdoton aarre on tuo resepti.

Olen meidän parisuhteemme aikana oppinut, että paras kakkupohja syntyy aivan ehdottomasti perunajauhoista, kakku kostutetaan aina juhlia edeltävänä päivänä, kakun sivut leikataan hieman vinottain, kansi suljetaan aprikoosihillolla ja myös leipomisessa voi käyttää työmaan mittanauhaa (leipovan rakennusinsinöörin mielestä).
muistoja · Ruoka · ruokavinkki

Arjen paras makupari.

Jokin makuparissa oli. Sellainen jokin, joka vei jalat alta. Kuvainnollisesti. Koska kirjaimellisesti tuo yhdistelmä taas liimasi jalat tiukasti kiinni lattiaan. Kauhoin sitä nimittäin kitusiini seisaaltaan yksinäni hämärässä keittiössä. Siis leikisti kauhoin, sillä oikeasti lusikoin pikkuruisella teelusikalla, kuten tapaan tehdä aina nautiskellessani jostakin.
Ehkä se oli se ilta, myöhäinen ajankohta, joka sai ylistyslaulun mielessäni soimaan: kun ei väsyneenä enää näe eikä kuule, voi vielä kuitenkin maistaa. 
Tai ehkä se oli sittenkin yllättävyys: kun on juuri kaksi päivää syönyt paahtopaistia ja italialaista suklaakakkua, voi mehukeiton ja raejuuston yhdistelmä vaikuttaa helposti aluksi turhankin arkiselta.
Niin ehkä se oli vain se nälkä: vaniljan jälkeen paras mauste ikinä.
Kuinka vain. Kehoitan kuitenkin valvomaan itsesi väsyksiin, syömään pari päivää erilaisia suklaakakkuja, sen jälkeen kasvattamaan nälkää työpäivän ajan ja sitten lorauttamaan ison Keso-keon päälle Valion omenan ja vaniljan makuista mehukeittoa
Vaihtoehtoisesti voit tietysti toteuttaa ainoastaan viimeisen kohdan.
Keson kermaisuutta pehmentää entisestään hentoinen vaniljan vivahde ja omenaisuus kruunaa kokonaisuuden tuomalla hivenen raikkautta makeahkoon makupariin.
Mun mielestä se maistuu ihan lapsuuden omenaiselta Risifrutilta.
huumori · oma elämä · ruokavinkki

Päähänpistona vesimelonikakku.

Naks. Auts. Diagnoosi? Niin selkeä päähänpisto. Auts.
Ihan pakko saada. Multaa, ruukkuja, istutushanskat. Sellainen käteensopiva pikkulapio! Kai ne jostain siemenistä kasvavat, niinhän. Näin keskikesälläkin vielä. Mä niin haluan kasvattaa parvekkeella basilikaa ja tilliä. Kuinka siistiä se olisikaan. Kyllä nyt jollain ilveellä tomaatit saadaan kasvamaan, vaikka en niiden hoivaamisesta juuri mitään tiedäkään.
Kuinka monesti olenkaan analysoinnut itselleni suoranaisen pinttymän päähän. Näinpä. Riittäähän noita kertoja. Milloin mitäkin. Sellaiset pistokset ovat oikeastaan aika kivoja, jos ne voi hoidella pois päiväjärjestyksestä heti toteutuksella: syntyy mielenrauha, ah. Mutta jostain syystä niiden jäädessä vain vellomaan ajatuksiin, päähänpinttymät aiheuttavat vaivaa – toisinaan vähän enemmänkin. 
Mites tänään se vesimelonikakku? Huomenna? Jooko, tehtäiskö se keskiviikkona? Kuitenkin tällä viikolla? Käviskö hei? Olisiko aikaa? Voisitko suostua? No en, en mä oikeastaan pysty keskittymään mihinkään muuhun ennen kuin olen saanut ripotella vesimelonikakun päälle kookoshiutaleita. Okei. Yritän olla hetken hiljaa, mutta se vesim…

Onneksi sellaiset päähänpistot aika usein vain naurattavat – itseänikin ainakin jälkeenpäin. Onhan hullunkurista temmata tyhjästä jokin sellainen asia, joka hetkessä jostain kumman syystä muuttuu melkein elämää tärkeämmäksi. Ehkä se on joissain tilanteissa luomisen tarvetta tai sitten hyvän olon purkautumista innostuksena, jolloin innostuksen kohteella ei niinkään ole väliä. Toisinaan päähänpistos on kirjamellisesti napattu totaalisesti jostain tyhjästä.
No, koko kesä tässä on kuitenkin etsitty, oletko nyt aivan varma, että sellaista kuvailemaasi paitaa on edes olemassa? Ai et ole? Mistä sen sitten keksit? Omasta päästäsi? Jep. 
Hullunkurisin päähänpistos on kenties sellainen asia, joka on pakko saada tai toteuttaa siitäkin huolimatta, ettei itse asiasta oikeastaan edes välitä. Silloin ollaan todellakin asian ytimessä eli kyse on vain ja ainoastaan pistoksesta päässä. 
Tiedätkö, mistä mä tällä hetkellä haaveilen? Auringon lämmittämästä rantakalliosta, mansikan punasta suupielessä ja hetken kruunaavasta kuohuviinipullosta. Me niin poksauttaisimme pullon auki, kaataisimme yli kuohuvaa juomaa laseihin ja kilistelisimme auringon painuessa järven taa. Vatsassa kuplisi kuin kuohuviini lasissa. Kun sehän kuplii, vai mitä?
Tiedän, en niin. En kyllä yhtään tykkää kuoharista. Mutta silti!
Varmaan sen vuoksi, kun tulisin siitä niin onnelliseksi.
onnellisuus · Ruoka · ruokavinkki

Perunasalaatiton.

Tiedättekö mitä? 
Tänä vappuna en syönyt lainkaan perunasalaattia. Ehen. Olen nimittäin alkanut harrastamaan ennenkokemattomia vappuja; viime vuonna istuin yksin kotona nenä tiukasti kiinni kirjassa ihan koko vapun. Aivan uutta, vaikka ei ehkä aivan mahtavaa. Mutta kokemus hei sekin. Ja kuulkaas. Sama meno jatkui tänä vuonna – siis teemalla uudenlainen vappu. Perunasalaatiton ja lisäksi ennenkokematon muullakin tapaa. 
En ole aiemmin syönyt ilmaista munkkia ulkoilmassa.

Enkä ole milloinkaan aiemmin katsellut traktorin kilpaa kiskomista keskellä Helsinkiä.

Kai sitä joskus on viettänyt ihanan aurinkoista vappua. Liian harvoin kuitenkin.

Olin ensimmäistä kertaa viettämässä opiskelijavappua.
Nakiton ja perunasalaatiton vappuateria eli uuniperunat kylmäsavulohitäytteellä
Isoja perunoita, vaikkapa Rosamundaa
Täytteeseen
1 prk kermaviiliä
(vähän tuorejuustoa)
150g kylmäsavulohta
nippu ruohosipulia
sitruunamehua
mustapippuria
(suolaa)
Salaatti
jääsalaattia
kurkkua
tuoretta ananasta
avokadoa
Montako rullaa serpentiiniä kului?
Ruoka · ruokavinkki

Rinkelin vihreä.

… ja innostuessani jostain haluaisin jakaa sen jokaisen ihmisen kanssa. Eilen illalla olisin halunnut syöttää vihersmoothietani vähintäänkin koko maailmalle. Hei, hei, maista nyt!
Minäkin valvoin viime yönä, mutta en kellojensiirron vuoksi. Syy oli toinen: olin äärettömän innostunut. Se oli niin maseen väristä ja näytti siideltä sinisissä laseissa. Sen koostumus oli niin onnistunut. Siis juuri ja juuri lusikoitavaa, mutta tarvittaessa myös kulautettavaa. Se maistui niin keveältä, mutta erityisen kermaiselta. Vihreältä makealta! Se oli ihkaensimmäiseni ja siksi tietysti jotain aivan erityistä. Niin mun viherjuomani.  


Rinkelin vihreä

1 tosi kypsä päärynä
1 pieni avokado
pieni nippu tuoretta pinaattia
sopiva pätkä kurkkua
sitruunan mehua
vähän vettä

Ja sitten surauta.

Mutta. En ole niin yletön terveysintoilija. Croisantti sopisi hyvin juoman kylkeen. 
Ruoka · ruokavinkki

Miksei eli kolme tuntia keittiössä.

Sellainen pisto päässä. Tai lennähdys ajatuksiin. Aivan irtonainen idea. Joskus järjetönkin. Ehkä pelkkä ding. Että no hitsi, haluan. 
Haluan pyöräillä aamulla järven ympäri ja keittää sen jälkeen aamiaiseksi mannapuuroa. 

Haluan kurvata autolla kiertotietä kotiin ja vaihteeksi peruuttaa parkkiruutuun. 

Haluan silmäillä Salkkareita matolla risti-istunnassa säkkituolissa makoilun sijaan.

Haluan leikata pahvia. Muotoilla siitä neliöitä ja ainoastaan yhden sydämen.
On kai kyseessä nyt ja just näin -tunne. Se iskee joskus, ihan aina kuitenkin yllättäen. Mitä satunnaisempi ajatus, sitä houkuttelevammalta se useimmiten mielestäni vaikuttaa.
Haluan leipoa kolme tuntia yhteen soittoon. Seistä uunin vieressä ja seurata kakun kohoamista kuusikymmentä minuuttia.
Sellainen iski ajatuksiini eräs päivä lomaviikolla. Miksi oli pian miksei. Ja sitten alkoi keittiössä jo tapahtua.

Maustekakku, jota uppoaa ainakin kolme palaa yhdeltä istumalta aivan helposti

2 munaa
3 dl sokeria
175 g voita
1 tlk kermaviiliä
4 ja puoli dl vehnäjauhoja
1 tl soodaa
1 tl leivinjauhetta
2 tl kardemummaa
2 tl kanelia
2 tl piparkakkumaustetta

Paista noin tunti 175 asteessa. Vie kielen mennessään saatuaan mehevöityä jääkaapissa yön yli.

Minikalamurekepihvit, joita ei uskoisi seistä tehdyiksi

400 g pakasteseitä
1 keltuainen
Oman maun mukaan mausteita (kuten tilliä, basilikaa, pippuria, soijakastiketta)

Paista pannulla kypsäksi molemmilta puolilta.


Legendaariset kauralastut, joista mun isi tykkää muistaakseni hirveästi

50 g voita
1 dl sokeria
1 ja puoli rkl vehnäjauhoja
2 dl kaurahiutaleita
1 tl leivinjauhetta
1 kananmuna

Paista uunissa 200 asteessa noin 7-8 minuuttia.

Sanoiko joku joskus, että leipominen on terapeuttista? Suorastaan transsiin vaivuttavaa, arvioisin itse.

Niin ja sitten oli vielä ne täytetyt paprikat…

aitous · ajatuksia · Ruoka · ruokavinkki

Kaukana pliisusta.

Kun kerran olet tavannut hänet, niin et kyllä voi unohtaa.
Siis, että itsensä voi esitellä toiselle hersyvällä naurulla ja lämpimällä hymyllä. Että toisen mieleen voi jäädä tutkailevalla katseella ja innostuksesta hehkuvilla poskilla. Että maailmaan on mahdollista jättää jälkiä omilla ajatuksilla tai teoilla. Että pelkällä olemuksella voi saada toisen sydämen sykkimään. Että viehättävyys ja kiinnostavuus  syntyvät ihmisen omasta persoonasta.
Että silmät sidottuinakin sinä pidät häntä maailmankaikkeuden kauneimpana ihmisenä. Kuulet hänen äänestään paljon ja tunnet hänen aidon läsnäolonsa. Sinä et ole ollut kiinnittämättä hänen ulkonäköönsä huomiota sen vajavaisuuden vuoksi, vaan ainoastaan tarpeettomuuden takia: mitä väliä kääreillä, jos on nähnyt jo sisälle.
Voiko toisesta sanoa mitään kauniimpaa, sellaista, joka on samalla jopa merkityksellisempää?
Jos joskus käväisisin jonkun toisen ajatuksissa, haluaisin ehdottomasti minut muistettavan muusta kuin ulkoisista seikoista. Vaikka valoisasta luonteesta tai ymmärtäväisestä katseesta.
Älä huoli. Et sä ole pliisu. Sullahan on ajatuksissa vaikka mitä ja kuinka paljon. Sä sisällät hirveän paljon. Harvemmin ihminen on oikeasti pliisu. Kun ei se ole maantienharmaan värisiä hiuksia tai beesejä neuleita, vaan ihan jotain muuta. Sellaista välinpitämättömyyttä elämää kohtaan.
Tylsän näköinen, yksinkertainen, maultaan tuhannesti herkullisempi, kaikkea muuta kuin pliisu: 
savutofu-riisi-cashewpähkinäpata
Riisiä
Savutofua
Sipulia
Valkosipulia
Mustapippuria
(Suolaa)
Cashewpähkinöitä
Keitä riisi ja kuullota sipuli pannulla. Leikkaa tofu sopivan kokoisiksi paloiksi ja lisää kuuman riisin joukkoon. Lisää myös paistettu sipuli. Sitten mausta ja sekoita. Ripottele annoksen päälle ennen tarjoilua cashewpähkinöitä. 


No. Mistä sitä sitten tietää, ettei ole sisällöltään pliisu? 
Katsos, joukkoon ei ole tarvetta lisätä mitään. Edes ketsuppia. 

aamiainen · aamu · Ruoka · ruokavinkki

Banaaninen kesäkurpitsa.

Terveellistä.
Yksinkertaista.
Sokeristakin 
sellainen voi olla toisinaan.
Kaapin raaka-aineista.
Kuitenkin
erikoisempaa kuin aivan tavallinen.
Ei ennakkoluuloisille,
jos äidiltä kysytään.
Mielestäni
just heille.
Kekseliästä.
Taikatemputonta. 
Älykästä ja järkevää
leivontaa.
Vehnäjauhoilla, kermalla, voilla ja sokerilla saa lähes aina hyvää. On helppoa onnistua. Jännitys kylläkin kai puuttuu. Mutta jos avokadosta ja bataatista tehtäisiinkin kakku. Kuinka silloin taikinaa vaivattaisiin? 
Leivoin pitkästä aikaa kesäkurpitsasta, banaanista ja kaurajauhoista. Leipää. Seuraavana aamuna totesin tekeväni samoista aineksista aamupalaa. Puuroa. Mikäs siinä. Banaani on hyvää. Kesäkurpitsa menee aina. Ja kaurahiutaleet nyt kuuluvat kaikkialle.

Banaaninen kesäkurpitsaleipä
2 oikein kypsää banaania
Sopiva pätkä kesäkurpitsaa
Noin 4 dl kaurajauhoja (jotka voi tehdä kaurahiutaleista)
1,5 tl leivinjauhetta
Vajaa 1 dl mantelimaitoa
3 rkl öljyä
Ripaus suolaa
Ehkä myös kanelia

Muussa bansku. Raasta kesis. Lisää märät aineet. Sekoita kuivat aineet ja yhdistä kaikki. Kaada öljyllä siveltyyn vuokaan. Paista reilu 30 minuuttia – riippuen leivän paksuudesta. 

Nauti vaikka maapähkinävoin kanssa.


Samettinen kesäkurpitsapuuro

1 dl kaurahiutaleita
1,5-2 dl mantelimaitoa
Sopiva pätkä kesäkurpitsaa
Banaania oman maun mukaan
Ripaus suolaa

Keitä puuro tavallisesti. Lisää loppuvaiheessa kesäkurpitsaraaste ja jatka keittämistä.
Pilko banaani valmiin puuron päälle. Tai halutessasi muussaa keittovaiheessa puuron sekaan.

Kesoa kylkeen.
Näillä eväillä uuteen viikkoon. Mahtavan makoisaa maanantaita. 
joulu · Ruoka · ruokavinkki · selviytymisvinkit

Helpotusta suklaaövereihin.

Se hetki voi olla nyt, tänään. Mutta toisilla se saattoi yhtä hyvin olla jo eilen. Toivottavasti ei kuitenkaan ollut vielä aattona. Parhaimmassa tapauksessa se on huomenna. Ylihuomenna. Tai sitten se antaa odottaa  – siis saapuu vasta loppiaisena. Kyllä hetki sieltä kuitenkin tulee. Jossain muodossa ja useimmissa tapauksissa. Vaikka ei toivoisikaan. Yleensä aikalailla loppusuoralla, mutta kuitenkin ennen enää-marsipaanitäytteiset-jäljellä-tilannetta.
Ja juuri kyseistä hetkeä ajatellen väkräsin joululahjaksi jotakin sellaista, joka tuo lievitystä oloon. 
Suklaayliannostus. Sepä se. Kuuluu jouluun yhtä tiukasti kuin sinappi kinkkuun.
Kun kermanougatit tursuavat korvista ja pelkkä Geishan käärepaperi saa voimaan huonosti. Kokeile helposti hujahtavaa; suklaata juotavassa muodossa. Kylmänä tai kuumana, lämmikkeeksi tai viilennykseen – punaposkille kuitenkin. 

Lähtee millä on tullutkin.
Eikö?

ajatuksia · höllää · oma elämä · oma hyvinvointi · Ruoka · ruokavinkki · selviytymisvinkit

Hösötysputki päättyy sämpylöihin.

Arvelen, että flunssan yksi tarkoitus on katkaista pitkä hösötysputki.
Ensiksin. On tehtävä ero stressin ja hösötyksen välillä. Hösötys ei nimittäin millään tapaa ole stressaamista. Se on pikemminkin stressin sisar, toinen siskoksista, se kiltimpi ja lauhkeampi. Stressi on voimavarojen ja vaatimusten ristiriita ihmisen sisällä, kuluttava ja hyvinvointia laskeva. Hösötystä taas kuvaillaan osuvimmin ehkä esittämällä kysymys onks sulla muurahaisia pöksyissä? Se on tiettyyn pisteeseen asti voimavara, vauhdikkaan – usein mielekkäänkin – elämänvaiheen tulosta ja useissa tapauksissa innostuksen aikaansaamaa. Pitkittyneenä hösötys kuitenkin saattaa saada stressinkaltaisia piirteitä; kuka tahansa väsyy ennen pitkää tukka putkella juoksemiseen. Mielekkyys ei tee ikiliikkujaksi. Ja itse asiassa. Ei ikiliikkuja edes kykenisi niin moninaiseen touhuamiseen kuin hösöttäjä.
Toiseksi. Hösötystä on vaikea hallita. Stressinhallintakeinot ovat kaikille tuttuja; tiedosta tilanteesi ja tee asioille jotain – tai ehkä paremminkin ole tekemättä ja sen sijaan rauhoitu. Hösötys on hankala ilmiö sen vuoksi, ettei sitä tunnista kuin vasta jälkikäteen. Huh, olipas menoa, kun tarkemmin ajattelee. Kuin näkymätön viitta harteilla; sen jollain tapaa tuntee, vaikka sitä ei millään tapaa tiedostakaan. Se tuntuu ei-miltään aina siihen saakka kunnes joku tai jokin nappaa käsivarresta kiinni ja pakottaa pysähtymään. Nyt olisi niin kuin pakko hetkeksi ottaa seis. Puolikin sekuntia saattaa riittää lopettamisen alullepanemiseen. Siitä se lähtee, kuten dominopalikat konsanaan. Hösötykseen sekoittuu vahvasti ilo ja innostus, minkä vuoksi sitä on selitetty myös malttamattomuudella; ei millään malttaisi innostukselta rauhoittua edes päivien välissä.
Toisaalta. Hösötys on nykyisin yleinen aikuisten ongelma ja huomattavasti harvinaisempi lasten keskuudessa. Jos hösötys on innostuksesta johtuvaa, on se yhtä lailla myös velvollisuuksien aiheuttamaa. Stressi alkaa usein sanoilla apua, olisi sitä, tätä ja tota. Hösötys taas naurahduksella haha, olisi niitä, näitä ja noita.
 Hösöttäjän sämpylät
~ Silleen sopivasti jauhoja.
~ Yhtä sopivasti nesteeksi maitoa, piimää tai vettä.
~ Suutuntumaa pähkinöistä, siemenistä tai leseistä.
En kai mä muuta sitten laittanut?
Ai joo. Hunajaa hiukan, jos haluaa.

Kuinka se ilmenee tavallisessa arjessa? Kyllä minä myönnän, että harvoin, varsinkaan hösötysputkessa, maltan katsoa kokonaista jaksoa telkkarista alusta loppuun ilman, että touhuan välissä jotakin. Nykyisin kirjoja lukiessani muutaman rivin mittaisen tylsän pätkän sattuessa eteen saatan hypätä huolettomasti seuraavalle sivulle. Lehtiä selatessani helposti vain silmäilen, en syvenny. Valmistan lounaan mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti silloinkin, kun en ole kuolla nälkään. Hitaasti ja hartaudella haudutettu pata kuulostaa lähinnä kirosanalta. Valmistautuessani lähtemään jonnekin viimeiset puoli tuntia käytän epämääräiseen pyörimiseen. On lähes mahdotonta yrittää istuutua aloilleen. Hösötys kerää listaa päähän monista tehtävistä asioista, sellaisistakin, joita olisi velvollisuuden sijaan kiva tehdä. Samaan aikaan se luo kuitenkin myös saamattomuutta – moni asia kun edellyttäisi alas istumista ja suunnittelua. Joko ymmärsit, miksi muurahaisia pöksyissä kuvaa hösötystä parhaiten?
Tilannehan usein laukeaa vasta, kun törmää täysillä päin stop-merkkiä. Harvoin, jos koskaan, hösötystä tajuaa itse lopettaa. Sen vuoksi luulenkin, että flunssan sivutehtävä on hösötysputken poikkaisu. Pakkopysähtyminen. Eilen konkreettisesti tuntui pakkopysähdykseltä, kun istuin keittiön lattialla ja tuijotin uunissa kohoavia sämpylöitä. Kun ei nuhaisena voinut oikein muutakaan touhuta. Ihan pienenä minulla oli tapana useinkin istua uunin edessä ja katsella pellillä paistuvia pullia. Nykyisin samankaltainen paikoilleen rauhoittuminen tuntuu välillä aivan hirvittävän hankalalta. Ihan liian yksinkertaiselta puuhalta.
Olen viikonloppuna sämpylöiden tuijottelun lisäksi lukenut kirjoista ihan jokaisen sanan. Malttanut jopa syventyä tavaamaan englanninkielistä kemian kirjaa. Olen vain maannut ja tuijotellut kattoa, välillä vähän joitain turhia telkkariohjelmia. Siten ole tajunnut kuluneen puolivuotisen olleen huh, miten vauhdikasta menoa. Kaipa voisin aloittaa hösötyksen vasta ensi vuoden puolella ja yrittää joulun alla useamminkin kököttää risti-istunnassa keskellä keittiötä.