Kategoria: tavoitteet

aitous · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä · tavoitteet

Rankan realistin positiivisuus.

Elina2 kommenttia
Olen ylipäätään huono popsimaan hifistelynappuloita tai ihmejauheita. Välillä kuitenkin funtsin, että se on kyllä kaikkein parasta superfoodia. Vatsaystävällisintäkin. Tehokkainta turvotuksen poistajaa. Helpoin painonhallintakeino. 
Samalla aina mietin, että itse asiassa se on aika uskomaton ihan oikeiden lääkkeiden tehostaja. Haluan uskoa, että välillä suorastaan lääke itsekin. Jos ei sairauksia suoranaisesti parantava, niin ainakin parantumista avittava ja ennaltaehkäisijä. Terveen psyyken kannalta ihan ykkösjuttu.
Aika jännä, että tekotupsut ja hiustukot se voittaa vähintäänkin kuusnolla. Kun sen himputti muistaisi vain aamulla napata mukaan, ei välttämättä tarvitsisi kulkea edes peilin kautta. Ei mikään korosta silmiä terävämmin tai saa ihoa hehkumaan hehkeämmin kuin se. Lisäksi se on älyttömän luonnollinen keino kaunistautua: toisen on välillä ihan todella vaikea sanoa, mikä ihme saa niin säteilemään. Moni erehtyy luulemaan sisäiseksi kauneudeksi. Tottahan se osin onkin.
Pitkänkin iän salaisuus. Jokavuotisten silmänalusryppyjen siloittaja. Jopa kahvia parempi piristäjä.
Ei. En puhu kookosöljystä.
Vaan positiivisesta ajattelutavasta, elämänasenteesta. Sen tuomista eduista.
Kuva Aino Mäkelä
Joskus mietin jopa pieni kateuden häivähdys ajatuksissani, kuinka toiset osaavatkaan löytää ne sellaiset positiiviset puolet asioista. Tai ehkä paremminkin sanottuna, kuinka he uskaltavat uskoa ja nähdä ne. Kyllähän minäkin aina löysin, mutta en jollain tapaa osannut keskittyä niihin. On helppoa kuvailla itseään positiiviseksi ajattelijaksi, mutta kuinka moni sitten kuitenkaan pystyy turvautumaan siihen ja hädän hetkellä pitämään sitä voimavarana? Hurja kysymys, jos sen oikeasti hiffaa.
Itse asiassa jossakin vaiheessa kulkuani asioiden positiivisiin puoliin keskittyminen tuntui jopa ”hihhulielämältä”, jolta puuttuu yksinkertaisesti realismipohja.
Myöhemmin olen ymmärtänyt, ettei positiiviseksi ajattelijaksi välttämättä kukaan synny. Että lopulliset kortit jaettaisiin jo heti elämän alkumetreillä. Muun muassa ihmisten kohtaamat tapahtumat ja asiat saattavat olla ratkaisevassa asemassa siinä, millaiseksi ajattelutapa muovautuu. Eikä se sittenkään ole muuttumaton klöntti. Minä uskon, että yksi tärkeimmistä asioista, jonka voin itseni ja samalla läheisteni hyväksi elämässäni tehdä, on jatkuva positiivisen ajattelun opettelu. Koen sen miltei omaksi elämäntehtäväkseni, sillä en vielä todellakaan ole taituri. Enkä kyllä keksi tilannetta, jossa siitä ei olisi hyötyä. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan, jos sanon sen tuntuvan elämän turvavakuutukselta?
Kaikki voivat oppia. Myös tällainen pohjimmiltaan rankka realisti.
ajatuksia · itsetutkiskelu · kiitollisuus · liikunta · oma elämä · oma hyvinvointi · tavoitteet · treeni

Liikkumisesta ja arvostamisesta.

ElinaKommentoi
Pakko se on taas todeta. Tarkoitan hokemaa. Siis se sellainen juttu, jonka on kyllä ennestään jo tuttu. Ei sitä ole vain muistanut ajatella, päivittäin pitää mielen päällä. 
Arvon tajuaa vasta, kun kohteen menettää. 
Arvostaminen on jotenkin monimutkaisempi juttu kuin ajattelisi. Sitä luulee arvostavansa, vaikka menettämisen hetkellä aika nopeasti tajuaakin, miten arvostetaan oikeasti. Ja siitä tulee aina ikään kuin syyllinen olo. Kuin olisi kiittämätön ajatuksiltaan. Mutta mistä arvostaminen oikeastaan edes syntyy? Ehkä sitä on kahta tasoa: sitä ihan tavallista arvostamista, että ei pidä hyviä, tavallisia asioita itsestäänselvyyksinä ja sitten syvempää arvostamista, joka itse asiassa syntyy vertailupohjaa vasten – vasta kun tietää, mitä menettäminen on.
Kun pystyin viikonloppuna juosta yhdeksäntoista kilometrin lenkin ja kokea sen uskomattomat jälkifiilikset, tuntui kiitolliselta. Veikkaisin, että vieläpä aika syvästi sellaiselta. Olen oppinut nauttimaan jokaisesta kivuttomasta lenkistä aivan uudella tavalla rasitusvammani vuoksi. Ja mielestäni se, että osaa nauttia siitä, mitä pystyy tehdä tai saa elämäänsä, on yksi parhaimmista tavoista osoittaa kiitollisuutta ja arvostusta – ihan vaikka vain itselle. Haaveilen edelleen, tänäkin vuonna, toukokuun puolimaratonista, vaikka varonkin innostumasta liikaa. Kiitollisuus luo nautintoa ja nautinto taas innostumista, mutta liiallinen innostuminen ainoastaan kipeitä jalkoja. Mutta kuten sanottu, arvostaminen ei ole niin yksinkertaista. En oikein ole varma itsekään, lisääkö vai laskeeko arvostamisen tasoani se, että tiedän joutuvani luultavasti kesällä jättämään lenkkeilyn taas kokonaan pois ohjelmistosta. 
Kyllä minä arvostan myös sitä, että olen löytänyt monipuolisuutta liikkumiseeni. Vaikka se onkin tapahtunut osittain pakon sanelemana. Kun en ole asunut enää kuntosalilla tai pystynyt viettämään aikaa hirveän montaa kertaa viikossa lenkkipolulla, olen tehnyt sitten muuta: jumppaillut kotona, polkenut kuntopyörää ja hikoillut hevosten selässä. Lisäksi haluaisin kovasti taas seinäkiipeilemään ja kokeilemaan kunnon patikoimista. 
Asioiden arvon löytäminen on myös auttanut keskittymään oikeasti siihen, mitä teen. Kun pistäydyn kuntosalilla, en vain hoida treeniä pois alta, vaan kulutan vapaa-aikaani minulle oikeasti mielekkääseen juttuun. Toisin sanoen arvon löytäminen on yksi parhaista asioista, mitä suorittajaluonteelle voi tapahtua.
ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä · syvällistä · tavoitteet

Sunnuntain suuret mietteet.

ElinaKommentoi
Santun esittäessä kysymyksen minä joskus hassuttelen. Teen samaa myös katsoessamme yhdessä Haluatko miljonääriksi -ohjelmaa: vastaan erittäin asiantuntevasti, varmasti ja täsmällisesti, vaikka oikeasti minulla ei ole hajuakaan koko asiasta. 
Toisinaan valitsen oikean neljästä vaihtoehdosta. Aika ajoin saan höpläytettyä toista aivan täysin. Omasta mielestäni useammin kuin harvoin.
Se on leikkiä. Mutta entä oikeassa elämässä? 
Olen ihminen, jonka on äärimmäisen hankala tehdä mitään, jos en ole ensin varmistunut asioista täysin. Rakennan kaiken varmistelun päälle: ilman varmuutta asialta puuttuu ikään kuin pohja. Varmistelu kai tarkoittaa itselleni hallinnan vaadetta. Hallinta on ensisijaisesti faktatietojen hallintaa. Sen vuoksi eläminen tuntuukin välillä vähän raskaalta – elämä kun oikeastaan on ainaista epävarmuutta. Olen koutsannut itseäni sietämään epävarmuutta, mutta perusluonteeni puskee siltikin esiin erityisesti silloin, kun tilanne vaatisi vain intuitioon luottamista. Olen esimerkiksi todella huono puhumaan ääneen vieraita kieliä, sillä haluaisin suunnitella lauseet kunnolla etukäteen varmistuakseni niiden oikeasta muodosta. Mielestäni on vastenmielistä aloittaa selittämään yhtään mitään lihaksen metaboliasta, jollen ole ensin kerrannut mielessäni sen hienorakennetta ja kaivanut muististani yksityiskohtaisia faktoja.
”Jep. Kerroin äidille kolesterolista piirtämällä sen rakennekaavan.”
Mihin elämässä olisi mahdollista päästä luottaen vain omaan minään ja intuition tuomaan varmuuteen? Jos ottaisikin välillä kaiken lähtökohdaksi oman itsevarmuuden faktatiedon ja jatkuvan varmistelun sijaan?
Minulla ei ole varmaa vastausta siihen, mihin suuntaan sellainen voisi johtaa: huonoon vai hyvään vai yhtään mihinkään. Intuitioni kuitenkin kertoo, että elämä saattaisi olla silloin hitusen keveämpää. Ja lisäksi veikkaan, etteivät kaikki suuret hahmotkaan välttämättä aina täysin tiedä, mistä kulloinkin – äärimmäisen vakuuttavasti – oikein puhuvat.
aitous · ajatuksia · itsevarmuus · oma elämä · syvällistä · tavoitteet

Kyltti kaulassa.

Elina6 kommenttia
Olisi helpompi kulkea pieni kyltti kaulassa. Harakanvarpailla, että ”olen vähän ujo” tai ”olen oikeasti puhelias ja hirveän eloisa”. En usko suoranaisten käskyjen – ”kätellään” tai ”tutustutaan” – tehoavan moneenkaan. Oman persoonan pukeminen sanoiksi voisi kuitenkin auttaa. Heitäkin, jotka ihmisten keskellä ujostelevat tuoda esiin omaa luonnettaan. Hiljaiset saisivat tilaisuuden esittäytyä ja äänekkäiden asia erottuisi puheryöpystä. Toisaalta kyltti voisi olla tarra otsassa: muutoin silmiinkatsominen ehkä unohtuisi.
Olen monesti kaivannut kylttiä kaulaani. Vuosi sitten pakollisen pidemmän tauon jälkeen tallille lompsiminen tuntui samaan aikaan aivan ihanalta, mutta vähän vaikealta. Olen käynyt samalla tallilla 6-vuotiaasta asti ja vaikka mikään ei ollut muuttunut, silti paljonkin oli muuttunut. Tuntui hankalalta olla ikään kuin uusi. Olisi ollut vain helpompi kulkea jonkinlainen selittävä kyltti kaulassa ja pää pystyssä.
Kävin viime viikolla salilla treenaamassa ensimmäisen kerran sitten viime kesän. Hitsi sitä epävarmuutta. Kaulassa keikkunut kyltti ”olen ylittämässä kynnystä” tai ”teen tässä paluuta” olisi kai auttanut – ennen kaikkea selkeyttämään omia tuntemuksiani ja ajatuksiani. 

Uskon monen lyhyeen tuntemisen jälkeen erehtyvän luulemaan minua hiljaiseksi, rauhalliseksi ja ehkä vähän yllätyksettömäksi ja harmahtavaksi. Olen monesti esimerkiksi työhaastatteluiden jälkeen pohtinut, millaisen vaikutelman itsestäni olen oikein antanut: ainakin hyvin hillityn, jopa tylsähkön. Jännittävissä ja uusissa tilanteissa olen todella huono tuomaan omaa persoonaani esiin, mikä ei mielestäni ole kovin kiva juttu. Vielä 23-vuotiaanakin koen eläväni edelleen joka suuntaan hitusen anteeksipyydellen. Se on rasittavaa. 
Tavoitteeni on tänä vuonna opetella sellaiseksi, etten hitsi vie edes tarvitsisi minkäänlaisia kylttejä kaulaani roikkumaan.  
ajatuksia · oma elämä · oma hyvinvointi · oma kanta · tavoitteet · terveys · ulkonäkö

Eipä saanut myytyä.

Elina6 kommenttia
Minulta kysyttiin eilen, millaisia liikunnallisia tavoitteita minulla on. 
Kerroin, ettei kummoisia. Taisin mainita jotakin puolimaratonista, jos jalka sallii. Mutta että ei sen tavoitteellisempia varsinkaan kuntosalin puolella.
Virhe. 
Tykitys alkoi. Kannattaa kuulemma olla – muuten ei jaksa raahautua etenkään salille. 
Sanoin, että okei. 
Laihdutus, lihasmassan kasvattaminen, vartalonmuokkaus. Kehotettiin valitsemaan edes joku, ettei sohva koidu kohtaloksi.
Päädyin kai sanomaan taas, että okei. Vaikka mieleni olisi kyllä tehnyt kysäistä muutama vastakysymys. Tai edes todeta, että nyt vetelet kuule minua vääristä naruista saadaksesi myytyä vuoden kuntosalijäsenyyden.
Olisin ihan huvin vuoksi tahtonut kysyä, että näytänkö minä sitten erityisen lihavalta. Tai että onko kukaan täällä teidän kuntosalillanne puhunut liikunnan tuomasta hyvästä olosta. Sen riittävän motivoivasta vaikutuksesta? Oletteko koskaan kuulleet muusta kuin ulkonäkökeskeisestä kuntosaliharjoittelusta? Toivottavasti tarjoatte edes toisen ikäryhmän asiakkaillenne kattavampia tavoitevaihtoehtoja?
Olisi valtavasti tehnyt mieli ihan vain sivulauseessa todeta, että ulkonäkökeskeisyys nykyisin kuvottaa minua niin hirvittävästi. 
Istunnosta jäi suhteellisen karvas maku suuhun.
Eikun on minulla yksi tavoite. Sellainen, että sohva tosiaan koituisi riittävän usein kohtalokseni.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · tavoitteet · uusi vuosi

Piano ja valkoiset hampaat.

Elina4 kommenttia
Taivas, seitsemän päivää jo suhahtanut ohi ja kahdeksas lähtökuopissaan. 
Kai se on jonkinlainen sisäänrakennettu mekanismi ihmisessä: vaikka sitä kuinka yrittää ohittaa uuden vuoden uudet alut ja uudet kujeet, niin siltikin uudistumisenhalu puskee ajatuksiin. Erilaista takkia tai tukkaa – edes jotakin pientä totutusta poikkeavaa. Tavallaan kumma juttu, mutta toisaalta aika luonnollista. Vai? Vuoden aikana jänikset vaihtavat turkkia, käärmeet luovat nahkan ja minä haluan vähintäänkin uudistaa ajatuksiani. 
On olemassa kaksi elämäni osa-aluetta, jotka tällaisissa tilanteissa tavallisesti nousevat esille: itseni kehittäminen ja jonkin kauan suunnitellun toteuttaminen.

Tänä vuonna haluan selkeästi kehittää itsestäni luovempaa sen ainaisen itsevarmuuden metsästämisen lisäksi. Välillä – oikeastaan turhan usein – tunnen kynnyksen kirjoittaa tekstejä tai edes tynkiä liian korkeaksi. Haluaisin osata antaa luovuuden kulkea koko kehoni läpi ilman, että vaatimukseni kahlitsevat sitä ajatuksissani. Aion opetella kirjoittamaan suoraan tunteesta siten, ettei inspiraationvirta kulje kriittisen seulani läpi. Oikotietä sinne kukaan tuskin on koskaan löytänyt: kynä, paperi ja ajatukseni, siinä se. Minun on opeteltava olemaan pelkäämättä viimeistelemätöntä.

Ja mitä itseni kehittämiseen vielä tulee: yhden haaveeni toteuttamisen olen jo aloittanut. Tämän vuoden aikana aion opetella edes kehnosti soittamaan pianoa. Yksikin helppo kappale riittää tyytyväisyyteen, sillä tällä hetkellä räpellys on aikamoista.
En liene ainoa, joka kasaa muistiin pitäispitäis-listaa. Ai hitsit, tota mun pitäis kokeilla! Oi eikä, tohon mä aion kyllä tutustua! Jep. Vuoden lopussa sitä aika usein huomaa, että lista on kasvanut luvattoman pitkäksi. Mikä aika usein johtaa saamattomuuden tunteeseen. Miten paljon sisällöllisesti vieläkin rikkaampi kulunut vuosi olisi ollut, jos olisin tarttunut heti ideoihin ja mielenkiintoisiin juttuihin, päädyn joulukuun loppupuolella lähes aina pohtimaan. 
No joo. Eilen aloitin listan läpikäynnin. Oil pulling. Se oli ihan kärjessä. Ei mitään kovin miellyttävää puuhaa, mutta mitäpä sitä ei tekisi valkoisempien hampaiden vuoksi. 
Seuraavaksi sitten onnistunut tuorepuuro. Onneksi on vuosi aikaa.
ajatuksia · haaveet · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket · tavoitteet

Toteutuneiksi tarkoitetut haaveet.

ElinaKommentoi
Olipa kerran aika elämässäni, kun en uskaltanut edes haaveilla. Kai eniten sen vuoksi, että en – kovin selvästi ainakaan – nähnyt tulevaisuutta edessäni. Pilkahdus siitä silloin tällöin ei varsinaisesti sytyttänyt, sillä ajattelin hukanneeni aidon elämänpalon lopullisesti. Mielsin halun ja intohimon elämää kohtaan olevan kaksi eri asiaa: halusin aivan hirveän kovasti, mutta yrityksistä huolimatta en saanut liekkiä syttymään. Näin myöhemmin olen ymmärtänyt minulta puuttuneen ainoastaan rohkeutta heittäytyä ja antaa asioiden tapahtua myös itsestään ilman omaa kontrollia.  
Vuosi jos toinenkin vierähti ja vähitellen uskalsin varovaisesti antaa ajatuksissani tilaa haaveille. Aluksi testimielessä, siten ajattelin. Haaveeni käsittelivät kaikkea hyvin pientä ja arkista, kuten hauskassa tilanteessa vahingossa hymyilemistä. Vahingossa sen vuoksi, että olin täysin kadottanut taidon reagoida spontaanisti asioihin, mikä kuvasi hyvin senhetkistä elämääni. Ajan myötä haaveet kai kasvoivat. Hyvin maltillisesti ja ahnehtimatta. Saatoin haaveilla illalla onnellisena nukahtamisesta, mikä tietysti oli täysin absurdia. Illat kun olivat aivan yhtä onnettomia kuin päivätkin.
Mä joskus pienenä muistan haaveilleeni keinutuolista, jossa kiikkua.
Mutta haaveista kasvoi minulle kuin toinen maailma, johon saatoin omissa ajatuksissani vajota. Se oli yhtä realistinen kuin todellisuus, täynnä toivomuksia tavallisesta elämästä, mutta siltikin hyvin kaukana mistään oikeasta. En nimittäin vieläkään ajatellut haaveita muina kuin toteutumattomiksi tarkoitettuina viihdykkeinä. 
Kun ensimmäisen kerran hoksasin, että haaveet voivat myös oikeasti toteutua tässä todellisuudessa, aloin pelätä – pettymistä. Jopa ajattelin, että parempi olisi ollut, ettei moinen mahdollisuus olisi tullut lainkaan ilmi. En ollut pelkuri, ainoastaan säikky: en vielä ymmärtänyt elämän yhden jujuista olevan se, että kulkusuuntaa voi ohjailla tavoittelemalla rohkeasti asioita. 
Tänäpäivänä olen älyttömän onnellinen todetessani, että moni haaveeni on toteutunut. Osa ihan vahingossa ja osa taas kovan työn tuloksena. Harras toiveeni on aina ollut, että pääsisin kirjoittamaan – jotakin johonkin ja edes joskus. Mahdollisuus siihen ei ole kuitenkaan pelkästään riittänyt, sillä olen tarvinnut myös rutkasti lisää itseluottamusta. 
Nyt päästyäni kirjoittamaan muutamaan ihan pieneen projektiin tekstejä en voi muuta kuin todeta, että haaveilemaan opettelu on kaiken sen tehdyn työn väärti. Suosittelen.
aitous · itsetutkiskelu · itsevarmuus · tavoitteet

Mitä sitä tänään opettelisi.

Elina5 kommenttia
Kukapa ei. Haluaisi olla vähän vielä enemmän. Minä ainakin. Juuri itselleni hankalissa asioissa taitavampi. Parempi kuin nyt. Tattista hei, sulla avaimet käsissä eli tiedät, mitä tehdä – tee ja opi. Juu. Minä en osannut kasata olohuoneen lipastoja, joten luin sitten ohjeista. Kuljetin jo pikkutyttönä sormea pitkin rivejä ja tarkastelin toscakakun raaka-aineita. Aika usein olen elämässäni soveltanut, jos ohje ei ole oikein täsmännyt. Kemian töitä laboratoriossa tehdessäni olen miltei suivaantunut vaadittavalle äärimmäiselle tarkkuudelle: voiko näin pieni ohops vaikuttaa oikeasti lopputulokseen, saatika yhtään mihinkään?
Olen minä kuitenkin aina pitänyt kovin ohjeista. Ne ovat alukkeita alkavalle prosessille. Erityisesti on miellyttänyt niiden tuoma sanoma: sinä pystyt ihan itse. Yksi viisas on seuraavankin ohjeen lausunut: ainoa tiedon lähde on kokemus.
Onko kaikki aina ohjeista opittavissa?
Hän on aina osa tilaa. Ei koskaan ulkopuolinen tai eksyneen oloinen. Sama se on, minne hän menee. Kunhan paikalla on olentoja, jotka kykenevät aistimaan hänen varman läsnäolonsa. Sen syntyvän rentouden ilmapiirin, leppoisan kuin upottava nojatuoli tai vaarin polvi. Hän on kohde, johon silmäparit useimmiten hakeutuvat. Hän ei ole yllätys, vaan oletus: vaikutat aina kuuluneen tähän hetkeen. Hän muodostaa ympärilleen kehän, jonka sisälle jokainen samassa tilassa oleva halajaa. Yksinkertaisesti siitä syystä, että hyvä olo houkuttaa. Hänen seurassaan ei kohtaa vaivaantuneisuutta hiljaisinakaan minuutteina. Jollain hän täyttää sellaisetkin hetket. Luultavasti läsnäolollaan. Hän on kuin kippis ja kulaus tai intialainen päähieronta keskellä päivää. Rentous ja helppous kaiken yrittämisen keskellä. Hän on vaatimaton ja varma yhtä aikaa ja ihan kaikesta. Tiedätkö hänet? Sellaiseksi minä voisin mielihyvin tulla. 

Jospa oppisin näin alkuun edes sen, kuinka puolitutuille ja tuntemattomille puhutaan rennommin. Jutskaillaan ja höpistään ja jutustellaan. Saisinpa käsiini ohjeet, joista voisin lukea, kuinka kevyestä small talkista nautitaan. Eniten haluaisin siltikin oppia sen, kuinka pystyisin nopeammin esittelemään uusille tuttaville oman persoonani: siis sen kaiken ujouden alle peittyvän. Pirskahtelevan ja pöhkön. Elämäni yksi suurimmista huolista on aina ollut se, etten vain vahingossakaan vaikuta töykeältä muiden silmissä hiljaisen olemukseni vuoksi. Sillä oikeastihan olen kaikkea muuta – ja sen tietävät riittävän lähellä olevat. 

”En koskaan opeta oppilaitani. Yritän vain luoda heille olosuhteet, joissa he voivat oppia.”
-Albert Einstein
itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · tavoitteet

Uuteen vuoteen.

Elina6 kommenttia
Olen enemmänkin tavoitteiden asettaja kuin varsinainen haaveilija. Ainakin mitä tulee sellaisiin asioihin, joihin voin itse vaikuttaa. Olen aina tiennyt, että elämä rakennetaan pitkälti omilla valinnoilla ja teoilla. Hyvin monia asioita voi olla itse ainakin muotoilemassa, jos ei ihan täysin alusta asti kokoamassa. Sen sisäistäminen, että voin itse ohjailla päätöksilläni elämäni kulkua, on kuitenkin ollut aivan oma lukunsa; ensin todellisiin hommiin ryhtymistä on pitänyt kasata itseluottamus – aika olemattomista palikoista. Joskus olen ehkä jopa sortunut ajattelemaan realistisista asioista haaveilemisen olevan vähän turhaa puuhaa. Miksi haaveilla, jos ei oikeassa elämässä kuitenkaan uskaltaisi – silloinkaan kun haave olisi ihan mahdollista toteuttaa? Eikö haaveilussa kuitenkin ole jollain tapaa kyse halusta. Ja jos oikein kovasti haluaa, niin pelottavankin edessä uskaltaa. Niinhän? Etenkin silloin, kun haaveen toteuttamiseen tarjoutuu oiva tilaisuus. Sittenhän mahdollisista asioista haaveilu olisi vähän kuin liian vähäistä halua. Joku voisi kai ajatella niin.
Kuvailisin itseäni myös ripeäksi ja rempseäksi, kylläkin ajoittain hivenen saamattomaksi. Yleisesti kuitenkin enemminkin toimijaksi kuin jaarittelijaksi. Siitäkin huolimatta, että olen surkea kahden asian väliltä valitsija. Mieluummin tähtään tavoitteeseen kuin hapuilen haaveita.
En siten haaveile minkäänlaisesta alkavasta vuodesta; en onnellisesta, onnekkaasta tai menestyksekkäästäkään. Sen sijaan asetan itselleni mukavaksi kokemiani tavoitteita; niin arkipäiviä koskettavia kuin laajempilinjaisiakin. Olen pohtinut, ettei tavoitteiden saavuttaminen ole kai niinkään keskiössä, vaan matka niitä kohti. Kuulostaa ehkä hiukan hassulta, mutta aika usein on sama onnen kannalta, saavutanko tavoitteet täydellisesti vai vain osin. Välillä en ehkä edes aivan tarkoin tiedä, mihin tähtään. Tai voinko koskaan tavoittaa ja saavuttaa. Mutta kulku kohti tavoitteita onkin kenties tärkeintä. Se tuo onnea ja onnistumisentunteita, on antoisaa ja kasvattavaa.

Vähän ajattelin, että vuonna 2015 voisin;
hakea rauhaa jokaiseen päivääni. Opetella pysähtymään. Aloittaa aluksi rauhan haeskelun aamuista joogan avulla. Myöhemmin se saattaisi onnistua ehkä jopa keskellä päivää tai iltaisella.
muistaa maistella vapautta. Haukata vapaudentunteesta edes pienen palan jokainen päivä. Tehdä asioita ihan vain koska mä voin.
hautautua kahvilan nurkkaan kirjoittamaan. Eli kokeilla rohkeasti uusia juttuja. Olen aina kirjoitellut vain yksinäni ja syvässä hiljaisuudessa.
syödä pizzan. Pelkällä tuplajuustolla. Pitkästä aikaa.
olla välittämättä muista välittäessäni muista. Löytää tasapaino monessakin asiassa.
antaa itseni olla tärkeä. Oppia luottamaan ihanien ihmisten tarjoamaan ystävyyteen ja olemaan pelkäämättä hylkäämistä.
levätä säännöllisesti. Vaikka siltä ei aina tuntuisikaan. Olen ymmärtänyt, että tietyn pisteen ylitettyäni en voi enää luottaa ei kun hienosti mä jaksan -ajatteluun. Vaikka kuinka aidolta vain ajatus tuntuisikin.
opetella olemaan jättämättä tavaroita siihen, mihin ne kädestä sattuvat tipahtamaan. Toivottavasti matka itsessään kohti siisteyttä on antoisa, sillä tavoitetta en kyllä koskaan tule saavuttamaan. Iha varmana. Ikuinen huithapeli, kyllä olen.
kuunnella yhä tarkemmin omaa kehoani. Aion rutiinien ja tottumusten sijaan antaa yhä enemmän kehon tuntemusten ohjailla arkeani. Viikkoon ei välttämättä mahdu viittä liikuntasuoritusta, jos siltä ei tunnu. Toisaalta viikko voi sisältää seitsemänkin, jos tuntuu sellaiselta.  
olla omistautumatta liikaa yhdelle asialle. Intohimo on huikea asia, mutta liiallinen omistautuminen peittää alleen aina muita – mielekkäitä ja kokemisenarvoisiakin – asioita. Sellainen hillitty himokkuus olkoon tavoitteena.
syödä yhä enemmän kasvisruokaa. Ihan ensiksi tavoitteena on ottaa haltuun couscous ja linssit. Ylipäätään opetella valmistamaan muutakin kasvisruokaa kuin vain uuniparsakaalia. Vaikka se on parasta. 
juosta Helsinki City Runin. Hymyssä suin.
olla suunnittelematta liikaa. Päivätasolla, viikkotasolla ja pidemmälläkin tähtäimellä. Kaiken ei tarvitse myöskään olla aina hanskassa. On ihan luonnollista, että ihmisellä on välillä elämässä keskeneräisiä asioita ja toisinaan sekasotkua pääkoppa täynnä.
Taidan toivottaa uuden vuoden ihan mielelläni tervetulleeksi.