ajatuksia · oma hyvinvointi · syvällistä · terveys

#älälaihduta16

Jag tror på inga speciela dieter. Jag tycker att följa tallriksmodellen är tillräckligt bra för nästan alla. Om du vill gå ner i vikt, måste du ändra dina livsvanor.
En sitten ajatellut luopua mielipiteestäni, vaikka en olekaan varma kieliopista ja olisi ehkä helpompi vain todeta yksinkertaisesti LCHF-dieten är bra. Kai sitä paniikissa sopertamista kannattaa yrittää; jospa ruotsin suullinen koe menisi läpi.
Suunnittelin sanovani myös jotakin sellaista kuin jag anser att äta är så komplicerad nuförtiden.
Olen aina ollut sitä mieltä, että elämässä ei pitäisi vain tyytyä mihinkään. Jos olo on huono, asialle toki täytyy tehdä jotakin. Ja aika usein vastuu tekemisestä on ihan vain itsellä. Se ei poista tarvetta tuelle tai ohjeistuksille, mutta omaa itseä ja elämää koskevia juttuja harvoin voi hoitaa siltikään vain lukemalla lippulappusista. Uskon, että se, miten rempallaan olevaa asiaa ensikerran lähestyy, määrittää aika paljon sen, kuinka korjaavissa toimenpiteissä tulee onnistumaan. Tämän kaiken vuoksi kai ajattelenkin, että kenenkään ei tulisi ottaa itseään niskasta kiinni ja hitto alkaa laihduttaa. Sen sijaan tulisi kohdella itseä niin kunnioittavasti, että vähän liian tukalan olon tullen korjaisi omia elämäntapojaan parempaan suuntaan. Oma hyvä olo on aika arvokas asia. Samoin kuin terve mieli – lisäksi vähintäänkin yhtä herkkä. Ei kai pakottamalla ja pahalla saa mitään elollista kuin väkisin alistumaan.
En tiedä, kuinka moni nykypäivänä tiedostaa, mihin kaikkeen laihduttaminen – paremminkin ehkä paine siitä – voi johtaa. Se saattaa koukuttaa. Se saattaa mustata elämää. Se saattaa hyvinkin rajoittaa olemista. Se saattaa alkaa kontrolloimaan ja sairastuttaa. Itse asiassa se voi tappaakin. Moni varmasti tokaisisi, että kuule niin moni muukin asia. Laihduttamisen ei tarvitse aina johtaa syömishäiriöihin, eikä sitä pidä niihin joka tilanteessa liittääkään, mutta kyllä se voi siltikin ihan vain tukahduttaa mattimeikäläisen tavallisia ajatuksia ja ennen kaikkea luonnollisia kehon viestejä. Ei ole nykypäivänä kovinkaan tavatonta, että syöminen muuttuu ajatuksissa äärimmäisen hankalaksi ja monimutkaiseksi asiaksi  – sellaiseksi, ettei sitä enää osata ilman ohjeita paperilla tai ahdistavia ajatuksia keittiössä. 
Sen vuoksi ajattelenkin, ettei laihduttamisen kimppuun tulisi koskaan suoranaisesti hyökätä, vaan paremminkin tsekata omia valintoja.
Aika usein tunnistan vähän vaikeampien syömisjuttujen kanssa kamppailevan jo kaukaa. Eikä tarvitse olla ruokapöydän ääressä, kaupungin kaduillakin kävely riittää. Ihan jokainen kerta mieleni tekisi käydä juttelemassa, mutta koskaan en ole uskaltanut heittää edes myötätuntoista katsetta. Ei #älälaihduta -tokaisu saa kuin lisää pahaa mieltä aikaan, ei sellaista voi mennä kenellekään sanomaan.   
Hiljaa mielessäni aina vain toivon toisen löytävän ajatuksen siitä, että kaikkien tehtyjen päätösten – olivat ne sitten millaisia vain – tulisi perustua itsensä kunnioittamiseen ja oman minän arvostamiseen. Että ihan kaikesta huolimatta itsensä voi hyväksyä juuri sellaisena kuin on.

6.5 vietetään taas kansainvälistä Älä laihduta -päivää.

aitous · ajatuksia · oma elämä · ystävät

Tuomiokirkon portailla.

Elämän yksi tarkoitus on ehkä tajuta, että (vapun aattona) voi tehdä ihan mitä itse haluaa. Eilisen parasta antia oli se, kun ystäväni totesi ”miksi potea ikäkriisiä, kun näin vanhempana ja itsevarmempana elämä on aika paljon enemmän mielekkäämpää”. Totta. Sitä osaa ja uskaltaa ainakin hiukan paremmin keskittyä elämän olennaisuuksiin eli siihen, mitä ihan oikeasti (vapultaan) haluaa. Me olemme olleet lukioikäisistä saakka ystäväporukka ja jokainen meistä on kulkenut omaa polkuaan aika pitkälle niistä ajoista. Tietyt piirteet yhdistävät siltikin meitä edelleen vahvasti. Elämän toinen tarkoitus ehkä onkin löytää rinnalle ihmisiä, joiden seurassa ei tarvitse pelätä sitä, mitä oikeasti on (vappunakaan).
Tuomiokirkon juurella valtavassa ihmismeressä me puhuimme syvällisiä, vaikka kaikki muut ympärillä tuntuivat olevan enemmän tai vähemmän kovaäänisesti höppänässä. Hymyilytti sen kaiken ilon keskellä. Meillä oli alla puokkiin juotu Domino-drinkki ja hirveän hyviä ajatuksia siitä, miksi omaan itseensä ei voisi olla tyytyväinen – ja nimenomaan sellaisena kuin tuntuu luonnollisimmalta. Olin humaltunut lähinnä henkevistä pohdinnoistamme.

Tänä vappuna hoksasin, että itsevarmuutta on se, ettei koe illalla sängyssä huonoa omaatuntoa sellaisista valinnoista, jotka joku toinen olisi saattanut tehdä toisin. 
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä · tulevaisuus

Just onnistunut minä.


Mä en ole laiha. Mä en edes tiedä, millainen maailmalla on sopiva.
Mä pidän joskus parin viikon imurivapaita. Välillä mä en ehdi ja joskus taas mua ei vain huvita.
Mä saatan olla saamaton. Silloin mä oikeastaan yritän vain silitellä päätäni.
Mä käytän maitotuotteita. Välillä vehnäpatonkiakin.
Mä en kuvittele olevani tulevaisuudessa uraohjus. Se ei ole edes mun haaveeni.
Sellaiset meriitit. Siis sellaiset, joilla joku toinen saattaisi kokea itsensä epäonnistuneeksi yksilöksi.
Luennolla puhuttiin termisen historian tuntemisen tärkeydestä. Hiffasin sen täysin. Tarkoitan, että aivan perinpohjaisesti. Ymmärsin nimittäin, kuinka tärkeää on tuntea – ei vain tietää – oma historia. Se nimittäin selittää aika monia oman elämän ilmiöitä ja ehkä tärkeimpänä sen, miksi ainoastaan paijaan päätäni, kun en saa asioita tehdyksi. Tai sen, miksi on ihan okei syödä kaikkea muiden kieltolistoiltakin. Se antaa vastauksen siihenkin, miksi kunnianhimoinen haaveeni poikkeaa uraohjuksesta tai miksi minulle on täydellistä olla toisinaan tavoittelematta.  
Aivan kuin terminen historia prosessoinnissa, myös oma historia tarjoaa selityksiä. Ymmärrystä siitä, milloin onnistuminen on ihan hilkulla ja mihin kannattaa olla tyyväinen. 
Kai sitä useampikin vielä erehtyy ajattelemaan, että onnistuneelle ihmiselle on olemassa standardi. Sellainen yleinen tavoite, joka kai voisi olla peräisin esimerkiksi naistenlehdistä tai kaveripiirin kulttuurista. Että et ole mitään, jos et ole tätä ja tätä. 
Itselleni oli aikanaan hätkähdyttävää tajuta oman historian vaikuttavan niin vahvasti kokemukseen onnistumisesta. Osinhan se on älyttömän yksinkertaista. Se, mikä toiselle on pettymys, voi olla toiselle saavutus.  
ajatuksia · oma elämä · oma hyvinvointi · syvällistä · terveys · ulkonäkö

Leikkasin kaikenlaista pois.

Vielä tiistaina aamulla ääneen vatvoessani minulta kysyttiin, mikä siinä nyt on niin hirvittävän vatvomisen arvoista. Ymmärsin kyllä välittömästi piilomerkityksen sen kaiken jahkailun keskellä. Kysyjä selvästi halusi tuupata minut vain eteenpäin saatesanoilla senkus varaat, menet ja leikkautat. Yksinkertaista!
Lienee sanomattakin selvää, että yksinkertaista se oli vain toiselle meistä – sille kaksilahkeiselle.
Kampaajan penkissä leikataan samalla niin paljon muutakin pois kuin vain maahan tipahtelevia suortuvia. Parit itkut ja mehukeitosta tahmaiset latvat. Yhtäkkiä sitä muistaa, kuinka monessa tuulenvireessä pehkoa on riepoteltu ja millaisissa kaikissa reissuissa hiukset ovat matkanneet mukana. Hiukset kertovat aina jotakin ihmisen tilasta elämässä – etupäässä hyvinvoinnista. Jos hiuksien sanotaan olevan naisen kruunu, niin yhtä lailla ne ovat myös indikaattori hyvinvoinnille. Onnellisessa päässä kasvaa hienoja hiuksia. Niin se vain menee. Ja kukapa ei olisi ylpeä aikaansaannoksistaan – terveistä suortuvista.
Minulle hiukset ovat merkinneet paljon kaikenlaista muutakin. Kun päätin tiistaina antaa napsaista (vihdoinkin) kunnolla, koin lyhyemmän hiusmallin raikkauden lisäksi symboloivan rohkeutta tehdä päätöksiä ja kuunnella intuitiota. Leikkautin pois osan epävarmuudestani. Vaikuttaa hurjalta, mutta tuntuu todelta, todella ihanalta. Kuulostaisi ehkä hivenen pahalta sanoa, että napsaisin samalla pois myös pienen osan järkevyyttäni – siten taisin kuitenkin tehdä. Olen nimittäin nykyisin vahvasti sitä mieltä, että joka tilanteessa jatkuva järkeily tekee elämästä kohtuuttoman tylsää. Joten jo oli aikakin antaa mennä. Rakastan uusia hiuksiani.
Tämä oli kai sitten benji-hyppyni ja vapaapudotukseni, sellainen kerrankos sitä vain elää -juttuni. 
Antti Tuisku · huumori · musiikki · oma elämä · onnellisuus · ystävät

No peto oli irti.

Mitäpä siitä syntyy, kun yhdistetään ystävä, valkkari ja katkisrisotto?
Jep. Etkot. Eikä mitkä tahansa etkot, vaan alkulämmittelyt #petoshow -tapaan.
Mä en osannut uusimman Suurin fani -kappaleen sanoja, koska mun sellaiset päivät taitaa olla jo takanapäin. Tai siis. Kun on pikkutyttönä fanittanut ihan mielettömän kovaa, kaikki, mitä näin aikuisena yrittää, tuntuu vähän valjulta. Kyllä mä siellä Hartsun penkkirivistöllä keinuin ja melkein hei hoi heitin paidan pois – taisin iskeä muutaman sata salamaakin. Kaikkein ärhäkimmin sytyin kuitenkin silloin, kun edessä istuvan pikkutytön silmät painuivat kiinni: Tuiskun vanhojen biisien putken alkaessa. Mä olin itse pikkulikka silloin, kun tilasin Tiimarista ennakkoon Tuiskun aivan ensimmäisen sinkun ja hoilasin joka paikassa hei hei mikä sulla on. Silloin veljeni kiusasivat mua siitä ja edelleen eilen Petoshow’ssa poppari muisti kysyä, kuinka moni on joutunut häpeämään sitä, että kuuntelee jotakin sellaista kuin Peto on irti.
Sori veikka, mä nyt sitten voitin sen 2000-luvun aika alkupuolella tehdyn vedon. Mä taidan nimittäin fanittaa edelleen Ana Tudee. Oliks silloin jo eurot ja pitääks meidän diskontata?
Vaikka mun fanikortti onkin ollut hyllyllä kuivumassa jonkin aikaa (mä en oikeastaan edes tiedä miksi), niin kyllä mä melkein eilen liikutuin kyyneliin, kun Vartiaisen Jenni ja Tuisku duetoivat Kahdestaan-kappaleen. Muistan nimittäin elävästi, kun vuonna 2004 (tai jotakin sinnepäin) heilutin kauan ja hartaasti valmistettua plakaattiani Kulttuuritalolla Kahdestaan Deluxe -kiertueella. Siinä luki muuten jotakin sellaista kuin ”Antti on peto” ja kuva oli leikattu jostain Mixistä. 
Ihan älytöntä. Eilistä lähemmäksi mä en kyllä voi enää päästä omaa lapsuuttani. Kaikella tapaa aika liikuttavaa.
aitous · ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · itsevarmuus · onnellisuus

Mun peilikuva.

Aiemmin viikolla ruotsin suullista esitelmää pitäessäni – siellä niin kurssilaisten edessä ja kesken sokerin monosakkarideista kertovan lauseen – mietin, miksi en edelleenkään kykene olemaan rauhallinen toisten silmien edessä. Että pelkään yhäkin, etten ole katseenkestävä. Siitä huolimatta, että omasta mielestäni kaiken muun kuin pinnallisen pitäisi merkitä jotakin ihmisessä. 
Jäädyin puolivälissä lyhyttä esitystäni pikkuisen pahasti.

Toisaalta. Ihmekös tuo kaikki. En minä ole hirveän montaa vuotta vielä katsellut itsekään itseäni hyväksyvästi. On vaatinut aika monta erilaista ajatusta ja paljon niiden pyörittelyä, että olen oppinut katsomaan peilikuvaa ihka omanani. Ja lisäksi siten, että tällainen olen minä. Välillä koen haastavaksi edelleen olla ajattelematta peilistä heijastuvia ääriviivoja tulevaisuuden ennen-jälkeen-kuvasarjan ennen-kuvana. On hankala toisinaan tajuta, että en ole jatkuvassa muutoksessa, minulla ei ole tarvetta yrittää muuttaa itsessäni yhtään mitään. 
Sillä minä en usko, että oman peilikuvan katsomista kannattaa harjoitella ulkoisia muutoksia tekemällä. Se on nimittäin jokin aivan muu kohta, jota tulisi itsessä rakastaa. Jossakin hivenen syvemmällä.
Aika jännä, että itsevarmuuden opettelustakin voi innostua.
ajatuksia · itsetutkiskelu · kiitollisuus · liikunta · oma elämä · oma hyvinvointi · tavoitteet · treeni

Liikkumisesta ja arvostamisesta.

Pakko se on taas todeta. Tarkoitan hokemaa. Siis se sellainen juttu, jonka on kyllä ennestään jo tuttu. Ei sitä ole vain muistanut ajatella, päivittäin pitää mielen päällä. 
Arvon tajuaa vasta, kun kohteen menettää. 
Arvostaminen on jotenkin monimutkaisempi juttu kuin ajattelisi. Sitä luulee arvostavansa, vaikka menettämisen hetkellä aika nopeasti tajuaakin, miten arvostetaan oikeasti. Ja siitä tulee aina ikään kuin syyllinen olo. Kuin olisi kiittämätön ajatuksiltaan. Mutta mistä arvostaminen oikeastaan edes syntyy? Ehkä sitä on kahta tasoa: sitä ihan tavallista arvostamista, että ei pidä hyviä, tavallisia asioita itsestäänselvyyksinä ja sitten syvempää arvostamista, joka itse asiassa syntyy vertailupohjaa vasten – vasta kun tietää, mitä menettäminen on.
Kun pystyin viikonloppuna juosta yhdeksäntoista kilometrin lenkin ja kokea sen uskomattomat jälkifiilikset, tuntui kiitolliselta. Veikkaisin, että vieläpä aika syvästi sellaiselta. Olen oppinut nauttimaan jokaisesta kivuttomasta lenkistä aivan uudella tavalla rasitusvammani vuoksi. Ja mielestäni se, että osaa nauttia siitä, mitä pystyy tehdä tai saa elämäänsä, on yksi parhaimmista tavoista osoittaa kiitollisuutta ja arvostusta – ihan vaikka vain itselle. Haaveilen edelleen, tänäkin vuonna, toukokuun puolimaratonista, vaikka varonkin innostumasta liikaa. Kiitollisuus luo nautintoa ja nautinto taas innostumista, mutta liiallinen innostuminen ainoastaan kipeitä jalkoja. Mutta kuten sanottu, arvostaminen ei ole niin yksinkertaista. En oikein ole varma itsekään, lisääkö vai laskeeko arvostamisen tasoani se, että tiedän joutuvani luultavasti kesällä jättämään lenkkeilyn taas kokonaan pois ohjelmistosta. 
Kyllä minä arvostan myös sitä, että olen löytänyt monipuolisuutta liikkumiseeni. Vaikka se onkin tapahtunut osittain pakon sanelemana. Kun en ole asunut enää kuntosalilla tai pystynyt viettämään aikaa hirveän montaa kertaa viikossa lenkkipolulla, olen tehnyt sitten muuta: jumppaillut kotona, polkenut kuntopyörää ja hikoillut hevosten selässä. Lisäksi haluaisin kovasti taas seinäkiipeilemään ja kokeilemaan kunnon patikoimista. 
Asioiden arvon löytäminen on myös auttanut keskittymään oikeasti siihen, mitä teen. Kun pistäydyn kuntosalilla, en vain hoida treeniä pois alta, vaan kulutan vapaa-aikaani minulle oikeasti mielekkääseen juttuun. Toisin sanoen arvon löytäminen on yksi parhaista asioista, mitä suorittajaluonteelle voi tapahtua.
ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Keveää harsoa.

Vaatii aika hirveästi taitoa se, että osaa keskittyä omaan elämään. Oikeasti kai suurta tahdonlujuutta, että pystyy seuraamaan kaikenlaista vierestä ilman sen itseensä imemistä. Ajatukset siitä, että pitäisi olla juuri kuin toinen tai joissakin tapauksissa siitä, että ihan haluaisi olla täsmälleen kuin muut, ovat usein niin valtavan hallitsevia. Hurjia. Harvoin sitä tulee silloin enää kysyttyä itseltä, mikä minulle sopii juuri parhaiten tai millainen minä itsenäisenä itsenäni oikein olen. Vähän kuin tukahduttaisi pienen liekin.  
Itsensä kuuntelu ei ole vain taitolaji, vaan myös rohkeuskysymys. Lisäksi se vaatii toisinaan satuttavaakin rehellisyyttä omaa toimintaa ja ajatusmalleja kohtaan. Oikeastaan itsensä kuuntelu on osin myös taitoa herätä nykyisyydestä, siitä meneillään olevasta.
Sillä vaikka kuinka olisi kiinni jokaisessa sekunnissa ja eläisi tiukasti hetkessä, sitä ei välttämättä siltikään tee itselle oikealla tavalla.
Eikä ole helppoa havahtua omiin erheisiin.
”Joitakin aikoja sitten mun meno oli vielä kiikkerää. Mä luulin, että mun elämä on hyvää – tai niin se kyllä olikin. Sen lisäksi se oli kuitenkin myös sellaista, että mikään asia ei oikeasti tuntunut mun omalta. Ikään kuin mun koko elämä olisi ollut mulla vain jollain tapaa lainassa joltain toiselta. Koostettu periaatteessa hyvistä, mutta toisiinsa sopimattomista paloista. Tuntui rehellisesti sanottuna siltä, että mulle oli annettu hieno, matemaattinen kaava. Mä tunsin kaikki muuttujat siinä, mutta en osannut lainkaan soveltaa kaavaa laskuihin. Juuri sellaiselta mun elämä tuntui. Järjelliseltä, mutta ei yhtään syvemmältä.
Lauantaina mä juoksi 19 kilometriä. Sen jälkeen mä itkin kaksi tuntia. Sitten mä lähdin ystäväni tupaantuliaisiin. Halasin montaa rakasta ihmistä. Saavuin yöllä kotiin ja nukuin kuusi tuntia. Aikaisin aamulla mä lähdin tallille. Sijotuin estekisoissa neljänneksi. Siltikin tulin onnelliseksi pääasiassa siitä, että niin moni hymyili mulle. Söin makkaran. Sitten mä kävin vielä illalla tivolissa. 
Mun elämä, joka on kaukana kiikkerästä. Mä elän kiinni hetkissä, jotka lisäksi tuntuvat mulle aivan oikeilta. Mä todellakin osaa soveltaa ja tilkkutakin sijaan mun olkapäillä lepää keveää harsoa. Siten mä koen juuri nyt.”
oma elämä · Ruoka · ruokavinkki

Lituska kuin japanilaisten juustokakku.

”Vastoinkäymisten kautta voittoon” ja ”epäonnistumisista opin ammentaminen”. Kaikenlaista. Lisäksi luin sellaisestakin, että lähes jokainen menestyvä yritysjohtaja on kipaissut kuopan kautta huipulle.
Ei ole vaikea uskoa. Eikä ole vaikea ymmärtääkään. Järjellä ajateltuna aika järkevää. Mutta on minun suhtautumiseni omiin epäonnistumisiini siltikin senkaltainen kuin ”kuinka voi ärsyttää näin”. Omille virheille pitäisi oppia kuulemma nauramaan. Minusta tuo ajatus on lähinnä naurattava (ja pahan epäonnistumisen aikaan myös naurettava). En minä ota kuin vain toisinaan itseäni liian vakavasti, mutta en siltikään hekota heikkoina hetkinä. Mielestäni itseensä pettyminen ei ole välttämättä aina huono reagointitapa. Ainakaan silloin, jos seuraamus on ajatus itsensä kehittämisestä ja paremmasta seuraavasta kerrasta. 
Että seuraava kakku on takuulla mehevän maun lisäksi myös ilo silmälle.
Tuskanhikihän siinä ohimoja pitkin ainoastaan valuu, kun tuijottaa uunin edessä litteämpää kakkua kuin itse pannukakku. Ja kun juustokakku vielä uunista tulonkin jälkeen painuu yhä enemmän  vain kasaan, lätysköjen lätyskäksi, sitä tulee ihan tosissaan miettineeksi, kuinka epäonnistunut ihmisenä onkaan. Tai ainakin leipurina. 
Kolmen raaka-aineen japanilainen juustokakku kuulosti teoriassa herkullisuuden lisäksi helpolta ja hirveän hauskalta. Veikkaan, että lopputulos olisi lisäksi ollut myös hieno, jos olisin ennakkoon opiskellut jotakin japanilaisten kakkuvuoista. Ne ovat nimittäin ilmeisesti halkaisijaltaan hiukan pienempiä kuin täkäläiset. Tai sitten epäonnistuin pahemman kerran jossakin hyvin oleellisessa.
Onneksi kananmunasta, valkosuklaasta ja tuorejuustosta ei saa mitään niin hirveää, etteikö sitä pystyisi syödä silmät kiinni.
3 raaka-aineen japanilainen juustokakku
3 kananmunaa
120g tuorejuustoa
120g valkosuklaata
Lämmitä uuni 170 asteeseen. Erottele keltuaiset valkuaisista. Sulata valkosuklaa. Vatkaa valkuaiset kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita valkosuklaa ja tuorejuusto tasaiseksi massaksi. Lisää keltuaiset. Sekoita joukkoon valkuaisvaahto kolmessa erässä. 
Kaada taikina voideltuun (ilmeisen pieneen!) vuokaan. Paista 170 asteessa 15 minuuttia. Laske lämpötilaa 160 asteeseen ja jatka paistamista 15 minuuttia. Sammuta uuni ja anna paistua jälkilämmössä vielä 15 minuuttia. Jäähdytä ja koristele esimerkiksi tomusokerilla. 
Suosittelen googlaamaan onnistuneen version.
ajatuksia · oma kanta · onnellisuus · pienet hetket · Ruoka

Minä tykkään.

Pidän aivan hirveän kovasti brunsseista. Kun olin pienityttö, meidän brunssit kulkivat lähinnä prinssinakki-lihapulla-linjalla. Nykyään ne ovat hieman smoothie- ja croisanttivoittoisempia.
Luennolla käytiin läpi veden adsorptiota. Yhtenä käppyröiden havainnollistajana oli näkkileipä, joka menettää rapsakkuutensa. Minulla oli vaikeuksia ymmärtää sitä sen vuoksi, ettei muutos ole mielestäni huono juttu: rakastan hitusen – juuri sen verran, ettei se murusta – pehmentynyttä näkkäriä.
Kotimatkalla salilta mietimme Santun ja Joonaksen kanssa, mikä on kaikkein parhain tunne. Mielestäni aivan ihanaa on se, kun älyttömän janoisena saa vihdoin ison kulauksen vettä. Tai mehua. Ainakin sillä hetkellä tunne tuntui kaikkein parhaimmalta. Olin nimittäin hirveän janoinen. Itse en tosin pystynyt samaistumaan tunteeseen, kun herää yöllä ja tajuaa kellon soivan vasta kolmen tunnin päästä. Minä lähinnä ilahdun siitä, kun tajuan saavani herätä jo.
Odotan kesässä sitä, että saan sujauttaa jalkaan läpsykkäät. Rakastan flipfloppeja, sillä niistä alkaa aina todellinen kesä. Varpaani ovat tosin lenkkareiden ja lenkkien jäljiltä niin hurjassa kunnossa, että ensin niille on tehtävä jotakin.
Olen hulluna kaikkeen miniin. Minikokoiset Muumi-mukit ja Runebergintortut. Uikutan aina, kun näen jotain hurjan söpöä ja minikokoista.
Tykkään tykkäillä. Sen vuoksi Instagram on kai mielestäni niin kiva juttu. Kun harvoin kadulla tulee ketään pysäytettyä tai näytettyä tuntemattomille peukkua. Ja toisaalta myös tykkään, kun joku toinen tykkää omastani. Se on vähän kuin vuoropuhelua. Ihan hiljaa mielessäni ihmettelenkin, kun toinen ei enää yhtäkkiä tykkäilekään.
Mielestäni elämässä yksi mielenkiintoisimmista asioista on erilaiset ihmiset, persoonat ja ulkonäöt. Esimerkiksi salilla voisin vain seurailla muita treenaamisen sijaan, mutta samaa aikaa tunnen itseni hirveän epävarmaksi, kun joku sattuu vilkaisemaan minua.
Oivaltavuus on yksi niistä piirteistä, joita ihmisessä arvostan. Se nimittäin kertoo enemmän kuin vain itse oivalluksen.