Kategoria: ajatuksia

aamu · ajatuksia · oma elämä · pienet hetket · Ruoka · ruokavinkki

Myöhäisrakastunut.

ElinaKommentoi

No nyt sitten hoksasin.

Kun mä haluan aamulla suun täyteen mahdollisimman kylmää. Ainoastaan kahvin ryystän semilämpimänä.

Kun mä arvostan aamuisin nopeutta, sellaista suhteellisen napakkaa menoa (kuten oikeastaan aina). Siitäkin huolimatta, että varaan joka aamuun aikaa ihan päättömästi.

Kun mä aika usein oletan, että asiat tapahtuu parilla surautuksella. Mä turhaudun nimittäin todella helposti tehottomuudesta.

Kun mä tykkään lusikoida aamuisin ja mieluiten valtavia määriä.  Mua miltei itkettää ajatus pikkukarhun puurokulhosta.

Kun mä tahdon kävellä suoraan sängystä vessan kautta aamiaiselle. Ärsyttää ajatuskin päivän aloittamisesta odottelulla.

Kun mä en sitten millään jaksa olla turhan tarkka. Etenkään aamuisin. Mä en todellakaan halua mittailla, mä haluan vain viskellä.

Niin että hoksasin, mikä tekee mun aamuista ihan täydellisiä.

Uusi blenderi ja smoothiet. Kylmää, tehokasta, nopeaa, riittoisaa eikä turhan tarkkaa.

Purkki rahkaa
Sopivasti mustikoita
Reilusti mansikoita
Pari lorausta kookosjuomaa
Kaurahiutaleita

Miksi sitä joskus tajuaa rakastua vasta monen vuoden jälkeen?

ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

Jos olisikin mennyt toisin.

ElinaKommentoi
Lähinnä viihdytän itseäni miettimällä, millaista elämäni olisi, jos asiat olisivat tapahtuneet toisin. Tai jos olisin valinnut toisin. Kaikki eteen tullut muokkaa omalla tavallaan ihmistä. Olisinko erilainen ja millainen? Näin jälkeenpäin ajateltuna nuorempana vastaanotin mukisematta asiat, jotka satuin kohtaamaan. Olin ehkä helpommin vietävissä, mutta toisaalta myös heittäydyin senhetkiseen elämään ja tilanteeseen koko painollani. Kai jollain tapaa luotin ja omistauduin, sopeuduinkin, kun en muutakaan taitanut. Näin vanhempana huomaan välillä varmasti yrittäväni liikaakin vaikuttaa elämänkulkuun: ristin kädet tiukasti puuskaan ja harkitsen aika tarkkaan, mitä haluan ottaa vastaan. Suuri osa pitää elämässä itse järjestää, mutta pikkuinen osio on siltikin järkevintä jättää kohtalolle tai sille, miksi sitä ikinä haluaakaan nimittää. Ihmisellä on hyvä olla elämässä pikkuruinen pala jotakin sellaista avointa ja tuntematonta, joka muistuttaa elämän lukemattomista, mahdollisista suunnista.      
Jos en olisikaan muuttanut Järvenpäähän ala-asteikäisenä. Mitä sitten? Olisinko jatkanut tiivistä yhdessäoloa lapsuudenystäväni kanssa. 
Entä jos en olisi ollut teini-ikäisenä täynnä pelkkää perfektionismia, olisinko lainkaan sairastunut. Tai toisaalta olisinko ilman piirrettäni päässyt haluamaani lukioon ja siten koskaan tavannut lähimpiä ystäviäni.
Perhepiirini saattaisi olla osin toisenlainen, jollen olisi ilmoittautunut aikoinani vanhojen tansseihin. Myös luottamukseni toisia kohtaan voisi olla vähemmän ailahtelevainen, jollen olisi silloin vuosia sitten murentunut. 
Jos asiat olisivat menneet jossakin kohtaa toisin, luultavasti rakastaisin edelleen kaalikääryleitä, pitäisin hiuksia kahdella saparolla ja tanssisin edelleen balettia. Tai voi yhtä hyvin olla, että en.
 Olisinko eri teillä? Väärällä tiellä? Olisinko onnellisempi? Surullisempi, yksinäisempi tai villimpi? 
Aina voi ajatuksilla leikitellä, mutta tosissaan tällaisten asioiden pohtiminen on vain ajan haaskausta. Jälkikäteen on ainoastaan typeryyttä yrittää järkeillä, olisiko jokin toinen päätös johtanut selkeästi parempaan tulokseen: aivan yhtä hyvin juuri sillä kerralla juuri sen päätöksen jälkimainingeissa olisi voinut tapahtua jotakin sellaista ikävää, jota ei ole tällä matkalla joutunut kokemaan.  
Ei varmasti olisi yhtä höpöä hauvaa.
Tiedät varmasti, kuinka ihanalta tuntuu, kun joku ottaa oikein tiukkaan halaukseen. Minä kelpaan omana itsenäni, sitä helposti samalla huokaisee.
Juuri sellaiseen halaukseen ikioma elämä mutkineen päivineen tulisi kai ottaa.
ajatuksia · syvällistä

Ei tahra, vain kalju läikkä.

Elina4 kommenttia
Katson peiliin. Ja häkellyn helppoudesta. 
Vilkaisen vain ohimennen; näen onnen ja nykyisyyden.
Hiuspehkon ja suupielen suklaanrippeet.
Tuijotan pidempään. Hetken aikaa mikään ei ole muuttunut.
Eletty elämä ei ole kadonnut, eivätkä muistot kaikonneet.
Sen saattaa ymmärryksellä nähdä silmistä. Aina ei ole ollut näin helppoa.
Kaljuja läikkiä.
Katson tuntemattomiin silmiin kuin peiliin.
En tahallani tai tunkeillakseni; tahtomattani tunnistan.
Juna-aikataulujen alla.
Näen osin peilikuvani. Näen leikeltyjä kohtauksia. 
Tunnen sanatonta ymmärrystä, joka tänään miltei pelottaa.
Hirveän monta kilometriä sitten.
Valjuja aukkoja.

Vaikka itse katsonkin vain eteenpäin, en voi vältellä näkemästä muiden tarinoita. Se on joskus rankkaa. 
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Ihan (epä)täydellinen.

ElinaKommentoi
Mitä epätäydellisempi uskallan olla, sitä täydellisemmältä elämä tuntuu.
Viisi vuotta sitten en olisi ymmärtänyt, mitä lausahdus tarkoittaa tai mitä kaikkea se sisältääkään. Vaikka olisinkin ehkä tajunnut, ettei epätäydellisyys tarkoita epäonnistumista, en olisi millään kyennyt sisäistämään sitä, että täydellisen elämän yksi pala on oman epätäydellisyyden salliminen. 
Oikeastaan elämä muuttuu hiljalleen täydellisemmän tuntuiseksi silloin, kun oma epätäydellisyys vähitellen katoaa taustakohinaan ja muuttuu arkista elämää määrittelevästä vain satunnaisesti mielessä käväiseväksi sivuseikaksi. 
Kai jokainen on edes kerran ollut niin innoissaan lähdössä ovesta ulos, ettei ole tullut mieleenkään takkuisten hiusten harjaaminen?
Tapahtuu fuusio: epätäydellinen sopiikin täydellisesti täydelliseen. Sitä yhtäkkiä tunteekin itsensä aivan täydellisen kokoiseksi ja muotoiseksi, täydelliseksi palaseksi, omaan elämään.
Epätäydellisyyden ymmärtäminen on viisautta, sen salliminen silkkaa rohkeutta, mutta oman vaillinaisuuden hyväksyminen vaatii suoranaista uhmakkuutta. 
Senkin vuoksi, että uskominen oman elämän täydellisyyteen kysyy valtavaa itseluottamusta. Niin moni sitä epäilee ja pitää täydellisen elämän maalailua suorastaan erkaantumisena realismista. Nuo monet eivät vain ehkä silloin ymmärrä, kuinka täydellinen elämäkin tuntuu välillä erittäin epätäydelliseltä.
Sillä lopulta elämän täydellisyyden tunteminen tarkoittaa kai oman paikan löytämistä.
ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsevarmuus · oma elämä · onnellisuus · syvällistä · tulevaisuus

Saavuttamisesta.

Elina2 kommenttia
Mä havahduin ihan vahingossa ja yllättäen. Että mä täytän tänä vuonna jo kakskytneljä.
Samaan aikaan tajuntaani iski inha ajatus. Pikemminkin ehkä kysymys tai jopa tölväisy. Mitä minun olisi pitänyt saavuttaa elämässäni tähän ikään mennessä? Olenko huolimattomasti jo skipannut tärkeitä mahdollisuuksia? Tunsin tahtomattanikin oman pienen yleisen syyttäjäni hieman moittivasti törkkivän minua sanoillaan sisälläni. Aloin aivan itsekin epäilemään etenemistäni elämässäni: mitä olen oikeastaan edes saavuttanut. Nimenomaan ihan omilla taidoillani ja toiminnallani.
Jokin aika sitten totesin muutamalle ystävälleni, etten ole oikeastaan missään asiassa todella lahjakas. Olen useammassa asiassa ihan hyvä, joissain asioissa yhtä hyvä kuin muutkin. Mutta en millään tavoin poikkeuksellisen taitava missään. Millaisilla avuilla minä sitten saavutan elämässä jotakin vähänkään arvokkaampaa, sitä pohdin pitkään. Kunnianhimo tai periksiantamattomuus vievät tiettyyn pisteeseen asti, mutta eivät enää sen yli. Mihin mahtaa riittää oma tahto?
Lifegoals. Mitä elämässä pitää yhteiskunnan osasena saavuttaa ja mitä minä haluan elämässäni saavuttaa? Kaksi aika erilaista asiaa, vaikka tavallaan niiden kuuluisikin ehkä olla edes jollain tapaa samankaltaisia. Entä jos minun tavoitteeni ovatkin jotakin sellaista, joiden saavuttamiseen tarvitaan vain ja ainoastaan jo olemassaolevia ominaisuuksia sisältäni. Vaikka en olisikaan erityisen lahjakas, mutta tuntisin itseni äärimmäisen hyvin, minulla olisi hyvät mahdollisuudet saavuttaa elämässä paljon. Ehkä vain hiukan erilaisia asioita. Se tuntuu järkevältä ajatukselta ja sellaiselta, johon mielelläni uskon. Vaatii itse asiassa aikamoista itsetuntemusta ja ennen kaikkea itseluottamusta määrittää se, mitä elämässä haluaa hamuta.
Enpä oikeastaan tiedä, kannattaako elämässä koskaan sen enempää odotella sopivia hetkiä yrittää saavuttaa ja tavoitella. Joten ehkä jo tänään edes jotakin pientä ja ihan vain näillä lahjoilla.
ajatuksia · ennen ja nyt · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · terveys

Onnellinen vatsa.

Elina6 kommenttia
Nykyisin pyrin ajattelemaan kaiken sitä kautta, että haluan itselleni vain hyvää. Vaikka epäonnistuisin, kämmäisin pahemman kerran tai livistäisin pois ennenaikojani. Se on ihan okei. Pyrin ymmärtämään itseäni kaikenlaisissa tilanteissa. Takana ovat vuodet, kun rääkkäsin ja rökitin aika pahastikin. Kiusasin huolella itseäni. Ei kai ollut ihmekään, että tunsin olevani aivan väärässä kehossa – välillä ihan väärässä pääkopassakin. Kuka nyt haluaisi jatkuvasti hirveän ankaran kanssa viettää aikaa? Varsinkaan, kun ankaruus ei syntynyt rakkaudesta. 
Tavoite oli vain höykyttää.
Edelleen on mielestäni mielettömän vaikeaa sanoa itselleni ”nyt riittää hei”. Epäonnistuessani – etenkin sellaisessa, jossa haluaisin aivan älyttömästi onnistua – minun on hankala jättää asia toteamiseen. Vaatii järkyttävän suurta mielen lujuutta ja tahtotilaa, että kykenen myös ajatuksissani jatkamaan eteenpäin: maailma ei vielä kaatunut ja uudet mahdollisuudet odottavat. Lopeta siis jauhaminen.
Se, että on ilkeä itselleen, vaikuttaa niin moneen asiaan. Tulen ihan surulliseksi. Sen lisäksi, että se mustuttaa mielen ja laskee itsetunnon lattianrajaan, ilkkuminen saa aikaan myös fyysisiä oireita. Joista yksi voimakkaimmista on hirvittävä väsymys. Minua kaikkein eniten kiusannut oli aikoinaan kuitenkin todella kivulias vatsa. Pitkään luulin, että olen keliaakikko, vähintäänkin maitoallerginen tai laktoosi-intolerantikko. Mutta ei. Hoidoksi olisi vain riittänyt se, että opettelen pitämään itsestäni edes milligramman verran enemmän.
Kaikki kiusaamisvuosista seuranneet suorat ja epäsuorat vaikutukset jättivät jälkeensä kaikenlaista pientä, joista yksi on herkän vatsan muuttuminen erityisen herkäksi vatsaksi. Sen lisäksi, että olen aina tuntenut kaiken vatsallani, reagoinut kaikkeen vatsallani ja stressannut vatsallani, niin nyt myös elän aika pitkälti vatsani hyvinvoinnin ehdoilla. 
Ja mitä se minulta vaatii? Tiivistettynä vain yhtä ja ainoaa asiaa: iloista otetta elämään. En hetkeäkään epäile, etteivätkö tutkimustulokset suoliston hyvinvoinnin ja aivojen välisestä yhteydestä olisi oikeita. Ainakin haluan uskoa, että suoliston hyvinvointi heijastuu ajatteluun ja mieleen, mielenterveyteen. Luin jokin aika sitten uutisen, jonka mukaan viime vuosina tutkimukset ovat jopa esittäneet, että suoliston bakteerit tuottaisivat samoja välittäjäaineita kuin aivotkin, kuten esimerkiksi dopamiinia, serotoniinia ja endorfiinia. 
Omalle vatsalleni paras hyvinvointia lisäävä tekijä on iloinen ja tasapainoinen mieli. 
Iloisena vatsani on litteimmillään, jos sillä nyt on edes mitään suurta arvoa. Oloni on kevein ja kivuttomin. Peilikuvakin on kaikkein parhain. Herkkuhimot ovat hallinnassa – myös toteutettavissa – ja ruokailut asettuvat luonnollisesti omiin uomiinsa. Tunnen mieleni ja kehoni puhaltavani yhteen hiileen. 
Vuosia taaksepäin kelatessani on sykähdyttävää tajuta, että tänäpäivänä olen yksi kokonaisuus, kokonainen. Se kun ei ole minulle missään nimessä itsestäänselvyys.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä

Äidin jauhelihakastike, vaaleansininen ja kesä.

ElinaKommentoi
Eilen illalla leikimme. Piti sanoa toisen lemppari. Koko leikin ideana oli arvaamisen sijaan tietää – mitä olet toisesta lähes kuuden vuoden aikana oppinut. Itsehän etukäteen ajattelin, että kyllä minä tunnen ja tiedän. Niin teinkin. Yksi vastaus oli ainakin pizza ja toinen Shutter Island. Tosin leikki sai minut myös yllättymään. Kun aloin miettiä oikeita vastauksia, omia lemppareitani, kauhistuin. En selkeästikään ollut varma, mikä lempiruokani on tai mistä väristä pidän tällä hetkellä eniten. Hankalaahan se on toisen yrittää arvata suosikkielokuvaa, jos en tiedä sitä itsekään. 
Mutta se totaalinen järkytys. Olen pikkutytöstä asti vannottanut itselleni, ettei minusta tule ihan sama -tyyppiä. Sellaista kiireistä ja kyynistynyttä aikuista, jolla ei ole aikaa tai mielenkiintoa miettiä lempparijuomaa ja parhainta auton väriä. Sen lisäksi, että tiedän jotakin kemiallisesta analytiikasta, haluan olla myös kartalla siitä, mikä on mielestäni kaikkein parhain maku jätskeissä.    
Pienenä tyttönä sitä tuli harjoiteltua vähän kuin vahingossa kaverikirjoja rustaillessa välkällä. Nykyisin on näemmä aktiivisesti ajateltava ja muodostettava mielipiteitä elämän tärkeistä asioista. Villakoira muuten. Siis lempparikoirarotuni ihan ehdottomasti. Kissoista taas ragdoll tai se, mikä serkullani on. Ihan hirveän tärkeitä vastauksia silloin, kun joku sattuu kysymään asiasta.
Yhteenvetona: lähes kuuden vuoden aikana olen oppinut tuntemaan toisen hyvin, mutta samalla unohtanut muutamia oleellisia juttuja itsestäni. Muun muassa sen, että etsiessäni itseäni minun ei kannata keskittyä ainoastaan asioihin jossakin syvällä sisälläni. Että mikä on oman elämäni tarkoitus ja millainen ihminen haluan muiden silmissä olla. Vähintäänkin yhtä tärkeää on hahmottaa omia ääriviivoja lähempänä pintaa. 
Pannukakku. Lempijälkkärini.
ajatuksia · ihana arki · oma elämä · onnellisuus · perhe

Koti on tämä tunne.

Elina2 kommenttia
Että nautin sunnuntaina. Kävin Ikeassa kierroksella, palasin kotiin, kokosin ruuvarilla ostokset, heilautin vähän pölynimuria ja heitin banaanipannukakun uuniin. Radio pauhasi taustalla ja minä huusin antaumuksella mukana. Mikä ihmeen kotihiiri, ajattelin itsestäni. Ihan hitsin kiva touhuta kotona yksiksenikin.
Noin puoli vuotta sitten ostimme oman kodin ja monesti edelleen kysellään, kuinka olemme viihtyneet. Minua alkaa aina ihan vähän hihityttämään, sillä mieleni tekisi aivan kamalasti omasta puolestani vastata ”vähän liiankin hyvin”. En ole varsinaisesti koskaan ajatellut itseäni kummoisenakaan kodinhengettärenä: jaksan keskittyä ainoastaan väkertämään porkkanapuuroja ja kaneliomenalohkoja, makaronilaatikot ja arkiruoat tuntuvat jo ajatuksenakin älyttömän tylsältä. Ennen mopin varteen tuli tartuttua vain väkisin, mutta nykyisin suorastaan nautin hääräillä pölypallojen kimpussa. Voisin viettää päivät pitkät kotiseinien sisällä suunnitellen sisustukseen uusia juttuja. 
Muistan edelleen, kuinka oudolta – ja samalla hienolta – tuntui porata ruuvia ensimmäistä kertaa seinään: keneltäkään ei tarvinnut kysellä lupaa reikään.
Vähän minua kyllä hirvittää kevät. Käsissäni kuolee kaktuskin ja siitä huolimatta näillä viherpeukaloilla pitäisi saada nurmikko takapihalle, ehkä kukkaruukkuihinkin jotakin versoa. 
Olen ihminen, joka kaipaa herkästi rauhaa ja hiljaisuutta, omaa paikkaa. Väsähdän helposti hälinässä ja toisinaan kotiin saapuminen pitkän päivän jälkeen tuntuu suorastaan palkinnolta suurestakin selviytymisestä. Minulle koti ei niinkään ole hieno sohva tai kallis matto, hulppeat puitteet tai kallis maku, vaan aito tunne: kotiin on aina oltava kiva tulla. 
Nykyisin saavun lähes aina tyhjään kotiin. Olen ensimmäinen, joka sytyttää valot eteiseen. Toivon, että joskus tulevaisuudessa olen järjestyksessä vasta toinen ja joku jo odottaa minua malttamattomana kotiin. Oma hauva vaikka. Toisaalta on ihan kiva vartoa toista kotiin ja jännittää, kuinka kylmäksi makaronimössö lautasella onkaan ehtinyt jäähtyä.
Tämä kotikolo on kolmas, mutta oikeastaan vasta ensimmäinen. Ehdottomasti jo nyt kaikkein rakkain.
ajatuksia · minun päiväni · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · pienet hetket

Onnellisuuslistaus.

ElinaKommentoi
”Mä olen aiemminkin sen todennut: olen todella huono listaamaan mitään ylös. Jopa kalenterin käyttäminen tuottaa suuria vaikeuksia. Ja vaikka mä usein hankinkin vihkoja eri listaustarkoituksiin, niiden täyttäminen jää melkein aina. Hassua, sillä mä kuitenkin rakastan allekkaisia asioita ja järjestystä. Kai mä sitten teen kaiken työn päälläni: koetan pitää listat järjestyksessä ajatuksissani. Joku tuhat kertaa työläämpää!
Erityisen ihanaa mun mielestä on ottaa ylös asioita tai hetkiä, joiden olen kokenut kasvattavan onnellisuuttani arkisessa elämässäni. Toteuttaa onnellisuuslistausta. Se on antoisaa, mutta myös palkitsevaa – arkeakin voi oppia elämään eri tavoin. Useinhan juuri asioiden allekkain laittaminen ihan yllättää. Kuinka pitkä lista onkaan! Ei ihan onnetonta elämää.”
Perjantai
♥ Suhteellisen napakan viikon jälkeen oli ihana herätä tietäen, ettei ole kiire lähteä yhtään mihinkään. Opiskelu alkoi taas kuluneella viikolla laboratoriokurssin merkeissä ja vaikka se onkin ainakin tähän mennessä ollut mielenkiintoista (olen määrittänyt muun muassa maksamakkaran suolapitoisuuden ja kanelin vesipitoisuuden), niin siltikin koen labratyöskentelyn aina aika stressaavaksi. Liikaa häsellystä ja tietämättömyyttä.
♥ Olin edelleen aivan hurmiossa ystäväni ihanista uutisista. 
♥ Vaikka perjantai-iltapäivä jännittikin ihan superpaljon, odotin ajankohtaa kuitenkin kovasti. Työhaastattelut ovat minulle toki jo tuttu juttu, mutta siltikin hampaat kalisevat aina yhteen juuri ennen hetkeä. Onneksi kaikki meni hyvin enkä jäätynyt kuin yhden kerran. Voin olla tyytyväinen itseeni.
♥ En turhan usein löhöä sohvalla televisiota katsellen. Nyt sen kuitenkin maltoin tehdä ja oli oikeastaan ihan mukavaa levätä hetki keskellä päivää.
♥ Viime viikon kipakoiden pakkasten jälkeen oli kivaa päästä taas hevosen selkään. Ratsastin pilkkuja täynnä olevalla kaverilla, jolta ei useinkaan vauhtia puutu. Harrastuksen suhteen yritän mennä ihan löysin ohjin: olen jälleen huomannut, kuinka haastavaa on yrittää olla tuttuun tapaan suorittamatta. 

Lauantai
♥ Erityisen onnellinen olin onnistuneesta aamulenkistä. Jalkani ei kipuillut yhtään ja kesti hyvin vähän pidemmänkin matkan. Aloin haaveilla taas puolimaratonista, vaikka en olekaan täysin varma, onko se vieläkin liian suuri rasitus jalalleni. 
♥ Ei varmasti ole parempaa tunnetta kuin ulkoilla ensin kirpsakassa pakkasessa ja sen jälkeen täyttää tyhjä vatsa pizzalla. En ole koskaan aiemmin tilannut kotiovelle pizzaa ja tuntui aika hulppealta vain odottaa lätyn saapumista. Kotipizzan Rautanauta – aikas herkku.
♥ Jälkkärikahvi ja pala suklaata. Täydellisin pari ikinä.
♥ Tein sitä, mitä olen lähiaikoina tehnyt paljon. Nauroin. Vatsan hyvinvoinnille paras toimenpide on ehdottomasti nauraminen, hyväntuulisuus ja edes jonkinasteinen huolettomuus.
♥ Puoli kahden aikoihin lähdin tallille. Aina lauantaisin pääsen hyppäämään esteitä – ja joka kerta oloni on jälleen kuin pikkutytöllä. Vaikka taidot ovatkin edelleen ruosteessa, esteiden ylittäminen tuntuu siltikin aina äärimmäisen kotoisalta puuhalta.
♥ Koska sain äidiltä päivällä vinkkiviestin ”laita petivaatteet ulos pakkaseen viideksi tunniksi”, illalla oli mukavaa hautautua tuuletetun peiton alle katsomaan elokuvaa.

Mitä sinä listaisit?

aamiainen · aamu · ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · Ruoka · ruokavinkki · syvällistä

Satunnaisia ajatuksia banaanipannukakusta.

Elina2 kommenttia
Banaanipannukakkua kello viisi aamulla. Ihan tavallista Rinkelille. Erityisesti vapaapäivänä. 
Siinä dippaillessani pannukakun palasta vuoroin mansikkamössöön ja vuoroin maapähkinävoihin mietin niin kutsuttuja elämän isoja juttuja, jotka kyllä tuntuvat pienessä päässä suorastaan jättimäisiltä. Mutta jotka loppujen lopuksi ovatkin kai luonnollisuuden multihuipentumia eli elämää siinä missä kaikki muukin. Lukaistuani pienehkö virne naamallani kommentin ”olet sä kyllä höpsö” – jolla mitä ilmeisimmin viitattiin kello viiden pannariini – taas kerran totesin, kuinka siistiä elämässä on tehdä asioita omalla tavalla. Kuinka sykähdyttävää on ylipäätään tehdä päätöksiä (huolimatta siitä, kuinka vaikeaa moinen välillä on). Päätökset kun eivät koskaan petä: ne vaikuttavat aina tavalla tai toisella elämän kulkuun. Ja eteneminen se vasta jännittävää onkin.

Kaksikymmentäkolme vuotta otti aikaa ymmärtää yksilön hienous.
Totesin, että pannukakku olisi jäänyt hivenen mehukkaammaksi kahdella pienellä muutoksella: kypsemmillä banaaneilla ja lyhyemmällä paistoajalla. Tänä aamuna kuitenkin sattui tulemaan tällaista. Ei täydellistä, mutta erityisen herkullista. Pohdin, kuinka koskaan olenkaan voinut ajatella elämää muotitettuna. Toisin sanoen pitänyt tokaisua pitää mahtua voimalauseenani. Nykyisin ymmärrän, että erilainen voi olla yhtä kuin erityisen ihana. Hirveän usein onkin. Minulle on tilaa tällaisena.

Sanonpahan vain, että ysiviisi prosenttia ihmisistä on oikein mukavia.
Minulla on tapana tehdä pannariohje kaksinkertaisena ja puolittaa se sitten kahdeksi aamiaisannokseksi. Kaksi banaania ja neljä munaa. Toisen puolen syötän vapaaehtoiselle tai säästän itselleni seuraavaksi aamuksi. En arkielämässä oikeasti laskeskele erilaisia lukemia kovinkaan tarkoin – ainakin pyrin olemaan ynnäilemättä turhanpäiväisyyksiä. Numerot ovat kivoja pyöritellä, mutta hirveän määrääviä. Niissä ei ole tinkimisvaraa, ykköstä ei voi kovinkaan suurella luottamuksella tulkita kakkoseksi. On kuitenkin olemassa muutamia lukuja, jotka yritän tietoisesti pitää edes joten kuten mielessäni – niin pannukakkuohjeen munien lukumäärän lisäksi. Aina uusia ihmisiä tavatessani ja heidän tapaamistaan paljon jännittäessäni koetan muistaa saamani elämänohjeen 95% ihmisistä on tosi kivoja.  Enkä usko sen perustuvan mihinkään muuhun kuin empiiriseen tutkimukseen. Tuo ohje vaikuttaa huomattavasti omaan suhtautumiseeni, mutta myös siihen, kuinka minut otetaan ihmisenä vastaan. Kaikkein merkittävintä on kuitenkin kai sen sanoma siitä, ettei elämässä kannata takertua (millään osa-alueella) viiteen prosenttiin. Kaikki huono jää helposti päällimmäiseksi mieleen, vaikka enemmistö olisikin vain ja ainoastaan hyvää.    
Viimeiseen palaan keskittyessäni hörähdin samalla itsekseni. Kuinka paljon sitä saikaan taas irti yhdestä aamiaispannukakusta.