Kategoria: ihana arki

ihana arki · Rinkelin päivä

Ihan, ihan, ihan tavallinen päivä.

Elina13 kommenttia
”Tänään aamulla heräsin ja söin kolme minikarjista. Mun Pollux-kello ei kyllä hirnunut, mutta onneksi äiti herätti. Katoin lasteja vähän aikaa telkkarista. Tein matskun tehtävät myös. Sitten Sanna tuli hakemaan ja mentiin kouluun. Kässäntunnilla sain melkein valmiiksi toisen lapasen ranteen. Kahdelta tulin kotiin ja söin Lidlin myslipatukoita. Ihan hirveen hyviä! Illalla menin vielä leikkimään kirkkistä ulos. Sitten meninkin jo nukkumaan, koska väsytti. Ei muuta!”
En ole moneen vuoteen enää kirjoittanut päiväkirjaa. Ala-asteella olin vielä todella ahkera rustailija ja kirjoitinkin lähes päivittäin arjestani. Ei ollut väliä, vaikka maanantai, tiistai, keskiviikko, torstai ja perjantai olivat kaikki kovin samanlaisia päiviä: Pollux-kello ei vielä keskiviikkonakaan herättänyt ja lapanen tyssäsi kaikkiaan viideksi päiväksi ranteen kohdalle. 
Edelleen minua kiehtoo tavallisen elämän tutkailu ja sen näkeminen sanojen kautta. Huomaan kaipaavani vaivatonta sepustusta vasemman jalan sukan reiästä ja ihan hirveän hyvästä juustoleivästä. Ehkä aloitan taas päiväkirjan kirjoittamisen. Ihan lyijykynällä paperille. Se olisi varmasti loistavaa vastapainoa tietokoneen näppiksille ja syvällisille aatteille.

Eilenkin mulla oli ihan, ihan, ihan tavallinen päivä. 

Kello 04.30 Mä vilkaisen kelloa ja huokaisen. Vartin päästä aikaisintaan.

Kello 04.45 Nyt mä nousen, vaikka kukaan normaali ei vapaaehtoisesti olekaan tähän aikaan hereillä.

Kello 04.50 Onneksi mä unohdin edellispäivänä viimeisen banaanin olemassaolon: tänä aamuna se on yhäkin ruskeampi.

Kello 05.00 Mä tyhjennän tiskikoneen ja hämmentelen samalla kattilan sisältöä.

Kello 05.10 Mun banaanipuuro on valmista. Keson ja maapähkinävoin kanssa se on ihan mun lempparia.

Kello 06.00 Jos joku kuulisi, niin varmasti pikkaisen hermostuisi: mä ryystän kahvia, koska siitä tuli vähän liian kuumaa.

Kello 06.01 Neljän minuutin päästä mä sovin itseni kanssa aloittavani opiskelun.

Kello 06.05 Mä avaan tietokoneelta tiedoston ja syvennyn luentomateriaalien termistöön.

Kello 06.30 Jos mä ihan vähän. Ihan pikaisesti vain vilkaisen Marissan blogia.

Kello 07.15 Valonnopeudella hampaiden pesu, ripsari ja ensimmäisenä käteen sattuvat vaatteet.

Kello 07.25 Omegat, vitskut ja macat.

Kello 07.34 Mä syöksyn autolle aja varovasti -lausahduksen saattelemana.

Kello 07.50 Istun ruuhkassa ja nauran Aamulypsylle.

Kello 08.06 Mä olen perillä Viikissä.

Kello 09.10 Varmaan joku kolmaskymmenes termi meneillään. Vaikka mä en jaksaisi kuunnella enää yhtään selitystä integraalisesta kalvoproteiinista tai sfingolipidistä.

Kello 10.00 Ohi on!

Kello 10.04 Mä nauran parit naurut muutaman opiskelukaverin kanssa ja suuntaan autolle.

Kello 10.30 Kotona ja viiden minuutin sisällä jo jääkaapilla.

Kello 10.45 Pikalounas pikavauhtia syötynä.

Kello 11.12 Jälkkäriksi vähän lisää biokemian termistöä.

Kello 12.30 Mä olen niin ansainnut juoksulenkin ulkona.

Kello 12.53 Puolivälissä reittiä mä läsäytän suoraan vesilammikkoon.

Kello 12.55 Inhottava tunne, kun lenkkarit litisee joka askeleella.

Kello 13.25 Kuumassa suihkussa ja seuraavassa hetkessä taas jo opiskelujuttujen kimpussa.

Kello 15.30 Päivän toinen puuro: kuka muka sanoi, ettei puuroa voi syödä päivälliseksi? Mä nimittäin herkuttelen porkkanapuurolla cashewpähkinöiden ja raejuuston kera.

Kello 15.45 Kananmuna.

Kello 17.45 Mä päätän lopettaa lukemisen ja lepuutta aivoja. Vetäisen ulkovaatteet päälle.

Kello 18.02 Paras ystäväni kurvaa pihalle ja lähdemme iltakävelylle. Mun päivän paras hetki.

Kello 19.07 Sujahdan ihan heti sisälle päästyäni yöpukuun.

Kello 19.32 Iltapala ja Salkkarit.

Kello 20.01 Mä pesen hampaat ja haukottelen.

Joskus puoli yhdeksän jälkeen mä jo nukahdan – kesken nettisarjan katsomisen. Joku sammuttaa mun puolesta tietokoneen ja valot. Kyllä mä yritän sanoa aina hyvää yötä ennen uinahtamista. 
ihana arki · oma hyvinvointi · onnellisuus

Luetaan lista onnesta ääneen.

Elina4 kommenttia
Eräs ihminen sanoi minulle eilen jotakin. En mä osaa puhua sulle siten. Puhuminen jostakin on oikeastaan tosi yksinkertaista; aukoo suuta ja antaa tulla. Mutta puhuminen jollekin ei välttämättä olekaan niin helppoa. Moni kokee vaikeaksikin. Etenkin silloin, jos ei ole tottunut tai koskaan kunnolla opetellut jollekin puhumista. Oliko lähipiirissäsi nuorempana kova suupaltti? Sellainen aina äänessä oleva hölöttäjä, joka piti huolen hiljaisten hetkien täyttämisestä. Satutko tuntemaan hänet vielä? Suurella todennäköisyydellä hän osaa edelleenkin puhua jostakin, monestakin, loistavasti. Enää ei kuitenkaan hengailla koulun pihalla isossa porukassa, vaan istutaan ehkä ennemminkin kahvikuppi kädessä kahdestaan pöydän ääressä. Tiedätkö mitä on voinut tapahtua? Kovasta puhujasta on saattanut tulla hiljainen, sillä hän ei ole vuosien varrella opetellut puuttuvaa taitoa, toiselle puhumista. Säästä on kiva puhua ja viittoilla ulos. Menneitä on kiva muistella ja sulkea silmät. Omasta työstä on kiva kertoilla ja esitellä meriittejä. Mutta miten vaikeaa voikaan olla katsoa silmiin ja kertoa, mitä todella kuuluu. Tai katsoa silmiin ja kysyä, mitä toiselle kuuluu.
Erityisen haastavaa voi olla puhua itselle. Etenkin tunteista. Kuinka vieraalta suussa tuntuukaan sanoa ääneen tyhjässä asunnossa minä olen nyt todella onnellinen. Toiselle sen saattaa joskus huikata,  vähän kuin ohimennen huudahtaa oon onnellinen. Mutta onhan se hirveän paljon tehottomampaa: artikuloinnissa ja kokonaisissa sanoissa on voimaa. Toisaalta kuinka monta kertaa useammin sitä on paiskannut kaapin oven kiinni tarpeettoman kovaa kuin sanonut toiselle ääneen nyt minua kyllä kiukuttaa. Surua taas usein mieluummin itkee kuin kertoo siitä edes itselleen: olen tällä hetkellä aivan musertunut. 
Peilin edessä puhuminen on kenties kaikkein vaikeinta, vaikka aloittaisi vain yksittäisistä sanoista. Minä. Olen. Kelpo. Tyyppi. Tuntuu aluksi ihan todella teennäiseltä. Ääneen itselle puhuminen siis. Omasta mielestäni se on kuitenkin kovin voimaannuttavaa ja tehokasta. 
Koetan sanoa ääneen samalla kuin kirjoitan: minä olen nyt todella onnellinen.
Maapähkinävoin täyteläisestä mausta suussa. Etenkin aamuisin.

Vähän terveestä olosta.

Omista päätöksistä.



Suljetusta makuuhuoneen ovesta, kun tiedän siellä nukkuvan jonkun.

Lenkkeilyinnostuksesta ja vapaudesta tehdä juuri sitä, mitä haluan.

Tämän päivän kampaaja-ajasta.

Autokyydistä Viikkiin.




Lintujen sirkutuksesta ja tulevasta keväästä.

Taidostani itkeä, sillä se puhdistaa.

Laatikon pohjalle jääneestä kesäkurpitsakäntystä – sain tehtyä siitä juuri puuroa.

Lumipyryttömyydestä.

Eilen tulleesta blogikommentista.



Löytämistäni maca-tableteista.

Huomisesta.

Aamutunnelmasta ja kipristelystä masussa.

Lidlin pähkinöistä.


Suukosta.

Pörheästä karvakuonosta.

Nenän kautta hengittämisestä – flunssa on kai kohta ohi.

Punajuuripihveistä.



Jos on oikeasti onnellinen, miksi jättää sanomatta se ääneen?
Jos on oikeasti onnellinen, miksi jättää listaamatta se keskiviikkona?

elämä · ihana arki

Tärvellään hetkeksi tavallinen.

Elina9 kommenttia
Arkista.
Kaurahiutale; puurokulhon reunaan jämähtänyt kaurahiutale vielä pesunkin jälkeen. Jemma; hukassa oleva vasen sukka, sillä oikeaan jalkaan kiskotaan aina tallella oleva. Nälkä; niin nälkä, ettei jaksa ajatella riisikakkuja pidemmälle. Opiskelu; risti-istunnassa sängyllä iltaisin sanakirjan kanssa. Kiire; juomatta jäänyt pikakahvi Muumi-mukissa. Huolettomuus; puolihuolimattomasta letistä karkailevat hiussuortuvat itsepintaisesti suussa. Aamu; ripsivärin jämät poskilla illan puhdistusoperaatiosta huolimatta. Hiljaisuus; aamulla kello kuusi seinänaapurin saapuminen kotiin, ehkä töistä. Väsymys; tiskiallas, jonka mustikkakulho on värjännyt siniseksi. Ruoka; kiireinen kyhäelmä vähän kuivahtaneesta tofunpuolikkaasta.
Juu. Elämä on suurelta osin arkea ja vain viikkojen väliin mahtuvia viikonloppuja. Arki taas on suurelta osin samanlaista ja vain poikkeustilanteissa erilaista. Harvemmin ei ole sitä vähääkään kiire. Useimmiten riisi lautasella on aika tuttua huttua. Ei kukaan sitä huonoksi sanonutkaan. Mutta kai silti tavallisen arjen kanssa voi kommunikoida; ehdottaa kiireen kanssa kompromissia tai heittää uutta ideaa ilmoille. Kyllä arkikin taipuu vaikka minkälaiseksi – ihmeelliseksi, ihmeteltäväksi ja ihanaksi. Osaa arkikin olla amorfista, ei se napsahda noin vain poikki tai sula täysin sekunnissa. Sitä paitsi. Ei arjessa mikään pysy kauaa pientä mieltä mullistavana. Turha pelätä! Se arkistaa, kun omii asian itselleen. Viikonloppujen väliäkin on hyvä välillä elävöittää; täyttää tekemällä toisin tai helpottamalla jo tutuksi tullutta.

Ihan vain pari ideaa kuinka.

Riisi on tavallista, mutta riisinkeitin tuo vähän vaihtelua; tekee tutusta ravintolatasoa. Tavanomaisesta poikkeavaa tönkköä. Onko mitään parempaa? 

Kiireisinä aamuina puuron ei tarvitse polttaa suuta; tuorepuuro toimii talvisinkin, kunhan on villasukat jalassa.  Hiutaleiden joukkoon mantelimaitoa, Kesoa ja mustikoita. Nam. 

Rauhallinen aamu ei lopu lähtöön, vaan sitä voi jatkaa matkalla. Vielä-tää-olis-tarvittu-virkeään-päivään-kahvikupillista ei tarvitse jättää juomatta juna-aikataulujen vuoksi – ota se mukaan matkamukiin. Lämmittää sisusten lisäksi sormia ja mieltä.
Parhaat vinkit jakoon!
ihana arki · onnellisuus · opiskelu · selviytymisvinkit

Käynnistymisvaikeuksia?

Elina6 kommenttia
Niin oliko sulla ajokorttia? Ai, oli. Okei. No, sitten sä varmaan tiedät sen tunteen, kun auto inkuttaa. I-i-i-i-i-i-i. Eikä sittenkään surahda. Kun sä näpit jäässä yrität vähän vielä maanitella sitä käynnistymään. Latelet siinä samalla ehkä maailmankaikkeuden kaikki synonyymit jooko-ole-kiltille. Joskus onnistuu – ja joskus taas ei. Riippuu ihan hirveästi tilanteesta. Jos sulla on kauhea kiire, niin voit olla melkein varma, ettei auto tee elettäkään surahtaakseen. Sitten kun kaikki on jo myöhäistä, se yhtäkkiä käynnistyykin. Ilman inkutusta vielä. 
Joo. Käynnistymisvaikeudet on ärsyttäviä tosi vahvalla ärrällä.
Huuda hep. Huuda nyt vain. Sillä olen lähes varma, että sinulla on myös ollut käynnistymisvaikeuksia. Minulla ainakin on. Yli-ihana loma oli myös ylipitkä, siltikin nyt jo ohi. Maanantaina auto kyllä käynnistyi ihan mukavasti. Sen sijaan kuskilla oli pienoisia vaikeuksia. Eikä asiaa varsinaisesti auttanut se, etten yrityksistä huolimatta saanut viikonloppuna ostettua edes ruutuvihkoja kirjakaupasta. Suunnitelmana oli kyllä virittäytyä etukäteen vähän yliopistotunnelmaan ja opiskelijaelämään, ettei pudotus arkeen olisi niin kova töksähdys. Ajattelin, että uusi pinkki korostuskynä ehkä auttaisi. Haaveeksi tosin jäi sekä kynä että virittäytyminen. Jo pelkkien tenttimateriaalien kaivaminen laatikosta tuntui suhteettoman rankalta; oikeasti, olenko muka joskus tehnyt jotain haastavampaa? Sunnuntai-iltana tuntui ainakin, etten todellakaan ole. Nyt alkaa hivenen jo helpottamaan.
Kannatan kyllä edelleen, että jokaista lomaa seuraisi orientoiva jakso, pituudeltaan viikosta kahteen. Ikään kuin henkinen valmistautuminen tulevaan koitokseen, eli ensimmäiseen luentoon.
Totta puhuen kaikki taitaa kuitenkin olla kiinni vain omasta suhtautumisesta ja asenteesta. Minkä takia opiskelinkaan? Kenen vuoksi? Ja jos ei sittenkään innosta, on ehkä vain käytettävä raakaa voimaa ja retuutettava itsensä luentokalvojen äärelle.
Mietin omaa motivaatiotani ja motivaattoreitani. Olen aina ollut suhteellisen taitava motivoitumaan. Voiko niin sanoa? Pystyn kiinnostumaan oikeastaan mistä vain ja halutessani syventymään siihen täysin. Vaikka itse aihe ei ehkä niin innostaisikaan, prosessi kokonaisuudessaan jollain tapaa motivoi minua. Ihannetila on tietysti aito kiinnostus. Silloin minun ei tarvitse synnyttää ja jatkuvasti vahtia motivaatiotani, vaan innostus hoitaa sen kaiken puolestani.

Se ensimmäinen luento hymyilytti vähemmän.

Katsoin juuri videopätkän, jossa pyrittiin osoittamaan yksinkertaisella testillä ihmisen omien sanavalintojen vaikutus ja voima hänen toimintaansa ja päätöksiinsä. Kaveri piti henkilön olkapäistä kiinni samalla, kun tämä kertoi lähtevänsä liikkeelle; ensin hän ilmaisi aikomuksensa mun pitäisi lähteä ja sitten mä lähden. Kumpana kertana henkilö pääsi irti kaverin otteesta? 
Sillä, miten itse puhuu itselleen, on todellakin valtava merkitys. Sanoilla on suuri vaikutusvalta. Tuntuu ehkä hivenen teennäiseltä, että yhden velvoittavan sanan tiputtaminen puheesta pois voisi vaikuttaa oikeasti jollain tapaa omaan toimintaan – ja siten onnistumiseenkin. Eilen minä kuitenkin menin labraan tekemään rästitöitäni sen sijaan, että minun olisi pitänyt mennä sinne. Onnistuin yhdessä työssä niin hyvin, ettei kukaan kuulemma aikoihin ole tehnyt sitä yhtä onnistuneesti. Samaa tekniikkaa käytin jo lukioaikoina; kokeisiin meno oli hankalaa epäonnistumisenpelon vuoksi. Ajattelin aina, että voin halutessani mennä tekemään kokeen tai vaihtoehtoisesti mennä vasta suoraan uusintaan; pakkoa ei ollut ja paniikkia ei tullut. No, lähes aina selvisin siltikin kokeeseen. Jätin ikään kuin takaoven auki, vaikka tiesin kulkevani kuitenkin etuoven kautta.
Kuuntelin viime viikolla lenkillä radiosta entisen alkoholistin haastattelua. Haastattelija tietysti uteli onnistumiskeinoja; konkreettisia tekoja kuivilla pysymiseen. Yksi jäi mieleen erityisesti. Sanon joka aamu peilikuvalleni, että sä olet hyvä tyyppi – tänäpäivänä olen mieluummin jopa hiukan liian itserakas kuin koko ajan kaikkien tallottavissa. Tottahan se on; hyvän tyypin kanssa kaikki on helpompaa, lutjakampaa ja mukavampaa. Jos siis pidän itseäni sellaisena tyyppinä, oma elämäni on moninverroin mielekkäämpää, varmasti. Itsestä kun ei voi ottaa avioeroa tai edes väliaikaisesti asumuseroa. Joka aamu herätessäni mä oon edelleen mä. Miksi en olisi siis kiva ja rento tyyppi, jonka kanssa saan hoidettua asiat mallikkaasti?

Ja elämä rullaa!

Ajattelen usein hetkellisessä motivaatiopulassa, että olen monella tapaa etuoikeutettu. Saan kävellä omilla jaloilla ja opiskella ilman järjettömiä lukukausimaksuja. Yllättävän hyvä motivointikeino on itsestäänselvyyksien miettiminen – tai oikeastaan niiden kumoaminen. Ei todellakaan ole itsestäänselvää, että pystyn omin avuin kulkemaan yliopistolle ja sieltä takaisin kotiin. Itse asiassa edes se, että minulla on koti, ei ole itsestäänselvää. Listaa voisi kai jatkaa loputtomiin.
Entä kun ei jaksaisi? Kyllästyttää ainainen poukkoilu ja paikasta toiseen juokseminen. Saisipa vain olla. Niin. Kuinka kauan sitä jaksaisi kuitenkaan vain olla? Kiireisinä ja velvollisuuksia täynnä olevina päivinä saattaa helposti hermostuttaa jatkuva liikkeellä oleminen. Toisaalta sellaisina hetkinä pyrin tuntemaan onnellisuutta siitä, ettei elämäni ole sisällötön. Ajatus auttaa kummasti jaksamaan.
Tänään olen saanut arkirytmistä jo huomattavasti helpommin kiinni. I-i-i.

ihana arki · Rinkelin päivä

Rinkelin matkassa jälleen.

Elina4 kommenttia
Yksi vuorokausi kestää kakskytneljä tuntia. Tunti on sen kuuskyt minuuttia. Ei minuuttiinkaan mahdu enempää sekunteja. Harmi. Kiva vartti kuluu yhtä nopeasti kuin tylsä viisitoistaminuuttinen. Mikä tuntuu joskus ihan tyhmältä; miksi mukavassa ei voisi viipyillä hiukan kauemmin? Tosi harmi. Kahdeksan minuuttia. Hei kahdeksan lyhyttä minuuttia ja elämän tähtihetki voi olla hetkessä ohi. Ihan tosi, tosi harmi. Jo aivan pienenä Rinkelinä kuunnellessani kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää mietin, mahdetaanko koskaan keksiä ajanpysäyttäjää – edes hidastajaa. Toivoin kovasti, mutta epäilin sitäkin enemmän. Minkä vuoksi ymmärsin, ettei ihanan asian uudestaan elämiseen ole muuta keinoa kuin muistelu. 
Sunnuntai
07.30 Mä muistelen, etten malttanut. Toisinaan aamuisin väsymys ja malttamattomuus keskustelevat sisälläni; oikeastaan koskaan ensimmäinen ei ole vielä voittanut. Herääminen tuntuu liian houkuttelevalta.
07.45 Mä muistelen, että vatsa kurni nälästä. Olen iloinen jokaisesta tunnistamastani kehon viestistä. Siitä, että kroppa osaa kertoa minulle jotakin. Nälkä! Asialle oli tehtävä jotakin.
07.55 Mä muistelen, että vilkaisin kelloa yllättyneenä. Viisi tuntia unta sai riittää. Vaikka pää tuntuikin ennen kahvia hivenen painavalta. Siitä huolimatta olin tyytyväinen; harvoin sitä kahdeksaan asti nukkuu.
08.00 Mä muistelen, että olin kompastua omiin tavaroihini. Kengät keskellä eteistä muistuttivat yöstä. Pöydällä vikkelästi poisotetut korut. Lattialla rutussa kasa vaatteita. Aivan. Pikkujoulujuhlijalla oli kiire nukkumaan.

08.01 Mä muistelen, että yöllä kotiin saavuttuani olin pienesti huojentunut. Sillä yöllinen kotimatka oli mielenkiintoinen rikkinäisen junan ja yliavuliaan miehen vuoksi.
08.47 Mä muistelen, että neljäskään kuppi kahvia ei tehnyt tiukkaa. Vaan oikein hyvää. Olo oli pirteä. Euforinen, kuten usein onnellisten iltojen jälkeen.
09.30 Mä muistelen, että tunsin jopa levottomuutta. Ylös ja ulos, oli miltei pakko päästä. Sallin itseni lähteä pienelle lenkille arvioituani olotilan; pieni tukkoisuus oli tiessään.
09.36 Mä muistelen, että lenkkitossut tuntuivat viikon tauon jälkeen hyvältä jalassa. Raikas ilma ja lumiset maisemat sitäkin paremmalta. Olin flow-tilassa jo ennen ensimmäistä juoksuaskelta.

10.00 Mä muistelen, että olin kymmeneltä ehkä Loutin Siwan paikkeilla. Koska juuri siinä askel alkaa joka kerta kummallisesti painaa. Ennen kuin juoksu alkaa rullata uudestaan.
10.33 Mä muistelen, että heittäydyin kotona ensitöikseni lattialle makaamaan. Hengittelin syvään ja nautin liikunnan jälkeisestä olosta. Riisuin vasta sitten päällysvaatteet.

10.45 Mä muistelen, että kuuma suihku tuntui rauhoittavalta. Hyvä olo inspiroi. Olen saanut moneen kirjoitukseen idean juurikin kuuman veden virratessa kasvoilleni.

11.15 Mä muistelen, että keskittyminen oli vähän hataraa. En saanut luettua tenttiin kunnolla. Syy oli kuitenkin mitä parhain – ja mielestäni hyväksyttäväkin; olin aivan liian onnellinen ja innostunut.
12.18 Mä muistelen, että siinä nyt oli kaikenlaista. Lähtö on oikeastaan aika usein samanlaista. Pyykit on edelleen koneessa, hiukset selvittämättä ja toinen sukka kadoksissa. Ei se ole niin minuutilleen. Muulloin kuin junalla kulkiessa.

12.45 Mä muistelen, että huokaisin ihastuksesta astuessani sisälle. Kuin äidin joulumaahan olisi saapunut. Glögiä ja pipareita. Riisipuuroa ja luumukiisseliä. Sultsinoita ja ohrakarjalanpiirakoita. Kynttilöitä, joululauluja ja hyvää mieltä.
15.05 Mä muistelen, että mietin tenttiä. Juuri ennen kuin nuokahdin kotona sängylle. Yleensä välttelen päiväunia, enkä oikeastaan edes osaa nukkua keskellä kirkasta päivää. Tällä kertaa oli kuitenkin sopivan harmaata – ja ilmassa riittävästi väsymystä.
15.40 Mä muistelen, että kaipasin piristystä. Ja koska en juo kahvia enää kello kahden jälkeen, kuorin mandariinin. Toisen. Kolmannen. Neljännenkin. Ajattelin, että voisin kokeilla joku kerta ennätystä.

16.22 Mä muistelen, että tuijottelin kattoon. Mietin jälleen edellispäivää ja sen onnellisia hetkiä. Tein sitä taas; elin uudestaan ja uudestaan.
17.40 Mä muistelen, että kirkon penkki tuntui tutulta. Samalta kuin joka joulu. Vähän liian kovalta. Ja juuri sen vuoksi niin hyvältä. Sellainen pieni epämukavuus, se nyt vain kai kuuluu kirkkoon. Hassua.
18.03 Mä muistelen, että ensimmäinen laulu oli Varpunen jouluaamuna. Suljin silmät. En edes hyräillyt. Kuuntelin vain. Silmät suljettuina kaikki kuulostaa erilaiselta; vivahteikkaammalta.
19.55 Mä muistelen, että olin jo pää tyynyssä.  En ihan vielä unessa, mutta vaakatasossa.

 23.38 Mä muistelen, että uni liittyi jollain tapaa Kuopioon. Ja maapähkinävoihin.

ajatuksia · elämä · ihana arki · juhla · opiskelu · Rinkelin päivä · yliopisto · ystävät

Rinkelin matkassa.

Elina16 kommenttia
Mä tavoittelen korkeita. Valtavia juttuja. Ehkä pilvenpiirtäjän huippuja ja ison maailman elämää.

Varmaan omakotitaloa ja kultaista noutajaa; tiilistä linnaa ja Lassie-henkistä koiraa. Omaa autoa pihaan ja kadehdittavan komeaa aviomiestä petiin.

Mun tavoitteet ovat selkeästi kahisevassa. Tiedätkö, paksu lompakko, sievoinen tukko, Roope-Ankan säiliö. Olen rahantakoja.

Mä asetan tavoitteeni toisten mukaan. Jonain päivänä joku haluaa mun olevan tietynlainen, seuraavana toisenlainen. Olen vähän kuin ameba. Mä tavoittelen hyväksyntää, koska kaipaan kunnioitusta.
Okei. Se on hyvä. Omat tavoitteet. Ei elämässä pysy kiinni ilman niitä. Sitä vain killuisi irtonaisena maanantaista lauantaihin ja sunnuntaisinkin. Tosin. Toisten tavoitteisiin on aika turha useinkaan tarttua. Tai siis. Jos tähtäin on selkeästi edessä, liikkumattomana paikoillaan, on liipaisemisesta painaminen vähän liiankin helppoa. Aivan kauhea houkutus. Ei toisen tahto saa korvia aukeamaan ja sormia irroittamaan. Ja miksi pitäisikään? Tavoitteilla on aina jokin pohja, harvoin niitä on tyhjästä taiottu. Kuka niitä on arvottamaan. Etenkään ulkopuolinen.
Oma tavoitteeni? Elää tällaisia päiviä;
04.45  Voisin herätä puoli kahdeksankin. Mutta haluan nousta ylös juuri nyt.
05.00 Silmät kiinni suihkussa. Aamulla ihan vähän unenpöpperössä. Voisin kirjoittaa herääväni kuuman suihkun myötä ihanaan päivään. Mutta jos haluankin nuokahdella vielä kahvikupin ääressä ja heräillä rauhassa vasta Pasilan kohdalla?
05.15 Joka aamu puurokulhon pakastimesta ottaessani vesi herahtaa kielelle. Voisin syödä sen, kuten kuuluukin, kuumana ja kattilasta. Mutta haluan just näin.

06.00 Pakkaan reppua. Kemian harjoitusmoniste, labravihko, penaali. Ja hetkonen. Vanha pitsikolttu. Voisin tietysti valita sen blingimmänkin. Mutta tänään tuntuu enemmän kuin koskaan beautiful things don’t ask for attention. Olen sisältä kuitenkin ihan hyvä riippumatta ulkonäöstä.
06.30 Seuraavan tunnin kulutan. Olemiseen. Kahvin santsaamiseen ja riisikakun nakertamiseen. Voisin tehdä jotain hyödyllistäkin. Jos vain keksisin, mikä olisi tärkeämpää kuin rauhallinen aamunaloitus. Ei ainakaan kofeiinin rakennekaavan piirtäminen.
07.50 On vielä pimeää astuessani ulos rappukäytävästä. Voisi olla vaikka vilakkaa, jos ei olisi untuvatakkia yllä ja lämpimiä ajatuksia päässä.

08.50 Vähän tietysti harmittaa, ettei vuoroon sattunut pehmopenkkibussia. Tuntuu kuitenkin yllättävän hyvältä parin viikon tauon jälkeen rämistellä mukulakivillä. Ihan voisi pienen kyyneltipan laskea poskelle pelkästä kivasta olosta.
09.15 Ihminen jos aina ajattelisi, mitä kaikkea on edessä, sitä helposti voisi väsyä jo etukäteen. Seitsemän tuntia laboratoriossa sujuu parhaiten, kun miettii vain senhetkistä. Kofeiinin eristämistä Liptonista ja aminohappojen kromatografiaa.
12.10 Lounastauko. Kalakastiketta ja perunaa. Kun vaihtoehtona on pizza. Voisihan se olla vähän tylsää katsoa vierestä, jos valinta ei olisi oma. Mutta elämä on siltä osin oikeastaan aika yksinkertaista – itse kun päättää. Nauran höpsöille pizzansyöjille.

16.00 Hei nähdään illalla! Hei me tosiaan näemme illalla. En yleensä, kovin useinkaan. Mutta tänään mä kyllä. Voisin vähän juhlia. Heippa Viikki!
16.35 Kun haluan hetkeksi rauhoittua, kello puoli viisi keskellä Helsinkiä ja kiireistä päivää, soitan äidille. Voisitko tulla päivälliselle?
17.15 No se pitsimekko. Vähän rypyssä, muovipussissa ja jossain repun uumenissa. Voisihan sitä olla hivenen laittautuneempi, hehkeämpi ja hei freesimpi. Oikeastaan koko tilanne vain hihityttää. Olen keskustan ministeriössä vaihtamassa ruttuista pikkujoulumekkoa ylleni ja sukkiksissakin taitaa olla muutama reikä. Mutta tällainen mä vähän olen – oikeasti!

17.50 Kyllä jännittää. Jännittää aina uusia ihmisiä tavatessani. Jännittää niin paljon, että sydän pamppailee ihan omaa tahtiaan. Voisin olla menemättä, koska jännittää. Mutta jännitys on siltikin minulle myös onnea. On se osa hyvää oloa, kun oikein ajatusta päässä pyöräyttelee.
18.00 Olen kova ihailemaan ihmisiä. Erilaisia piirteitä, tapoja ja huomaamattomampia eleitä. Mikä tyyneys ja äänenpaino! Hymy! Kuinka hän löytääkään oikeat sanat! Välillä jopa niin kova ihastelemaan, että alan miettiä mitä Rinkeli oikein pöydän ääressä tekeekään. 
19.50 Edelleen ystävien kanssa iltaa istumassa Teerenpelissä. Voisin istua siinä niin ihan koko illan. Vaikka hipihiljaa, kunhan olisin joukossa mukana. Halaan ystäviäni. Halaan myös uusia ystäviäni. En voisi olla onnellisempi. 
20.15 Pöydästä toiseen. Ystävän luota toisen luo. Tapaan opiskelukaverini. Hän opettaa viininjuontia minulle. Voisin enemmänkin kuin maistella. Jos maistuisi. Olen iloinen kokemuksesta, en niinkään viinin mausta. 
22.00 Voisin olla nukkumassa. Kuten tavallisesti ja lähes joka päivä. Mutta tänään en ole. Olen pikkujouluissa opiskelukaverieni kanssa. Olen tanssimassa. Olen nauramassa. Olen nauttimassa vapaudentunteesta ja yön pikkutunneista. 
02.30 Painan pään tyynyyn pitkän päivän jälkeen. Voisin olla väsyneempikin. Onni on uskomaton energianlähde.

Toinen tavoitteeni? Elää seuraavana päivänä taas vähän erilailla.

06.00-19.00 Lepään, kirjoitan ja loikoilen sängyllä.

ajatuksia · elämä · höllää · ihana arki · oma hyvinvointi · selviytymisvinkit

Pimeästä on vaikea nyhjäistä.

Elina6 kommenttia

 

Marraskuu. No, minulle tulee ensimmäisenä mieleen odotus. Sellainen pieni kutina mahanpohjassa. Mutta tiedän aika hirveän monen tuntevan masennusta marraskuuta kohtaan. Vuoden synkintä aikaa. Menet töihin pimeässä, istut päivän loisteputkien kalmeassa valossa, palaat kotiin iltasella pimeässä. Utsjoella aurinko kai nähdään seuraavan kerran vasta ensi vuonna. Mistä sitä iloa nyt sitten osaisi lähteä edes hakemaan? Pimeästä kun on niin pirun vaikea nyhjäistä. Toisinaan minkäänmoista valoisaa ajatusta.
Varsinkin näin kaamoksen aikaan, mutta myös muulloin, arkea on toisinaan vähän koulutettava. Sitä on hiukan ohjattava, jotta se oppisi uusia temppuja. Vanha koirakin voi oppia uusia juttuja. Usko pois, pimeyden turruttama arki voi myös. Se vaatii kuitenkin kärsivällistä koulutusta; uskallusta tarttua tylsään ja uskoa turhanpäiväiseen. Tylsä ja turhanpäiväinen. Ne voivat käsittää mitä vain. Oikeastaan marraskuussa kaikki tuntuu helposti sellaiselta. Omat kuluneet ajatukset, se vuodesta toiseen sama pärstä, toisen vitsit, etenkin naapurin Erkin ohjeistukset lumikolan työntökulmasta, viidenkymmenen sanan essee, työpaikan väkinäiset pikkujoulut, keskiviikot, joskus jopa perjantait. Ihan tylsää. Ihan turhanpäiväistä. Mitään on jollain tapaa hyvin vaikea ottaa tosissaan. Iiiha sama.
Lääke tylsään ja turhanpäiväiseen on oikeastaan kovin yksinkertainen. Tartu niihin. Innostu Erkin kertomasta lumikolan työntökulmasta, googlaa ja ota asioista selvää. Tai leiki olevasi Anna-Leena Härkönen esseen kimpussa. Tuntuu ehkä ihan aivottomalta touhulta. Mutta ei se haittaa! Niin kuuluukin. Tarkoitus on kouluttaa ajatusta nappaamaan pimeänkin arjen keskeltä kiinnikkeitä; pieniä naurunpyrskähdyksiä ja innostuksen roihahduksia. Eikä se haittaa, vaikka ne sammuisivat saman tien. Liian helposti harmaata arkea jää vain matelemaan, laahustamaan pimeää putkea tylsästi eteenpäin. 
Okei, kokeillaan: pieniä naurunpyrskähdyksiä ja ilonaiheita:
1. #marissa kattaa sekä naurunpyrskähdykset että ilonaiheet.
 

2. ”Hei, hei, herätääks jo?” ”Oh lord, onks pakko, nyt on lauantai!”

3. Laskin aikaisen aamun lenkillä jouluvaloja ja sekosin jo puolessa välissä matkaa – valoa ja iloa!
 

 4. Minikannu maitoa, ehkä söpöin ikinä.

5. Elinan piparioperaatio ei välttämättä ole aina siisteintä puuhaa. Hih.
Ne tylsän arjen torjujat voivat oikeastaan olla ihan tavallisia asioita. Itse asiassa tarkemmin ajateltuna. Ne ovat juuri niitä arjen pieniä asioita, jotka jäävät aina tekemättä. Ne tuntuvat niin kovin pieniltä ja turhanpäiväisiltä. Tosiasiassa nuo pienet ja turhanpäiväiset toisivat kuitenkin kenties juuri sen puuttuvan pienen ilonpilkahduksen keskiviikkoon. Äh, ei jaksa kaivaa serviettejä, ei kukaan kuitenkaan niitä koskaan käytä. Ja. Äh, enhän mä käväse kuin lähikaupassa hakemassa maitoa, en mä jaksa punata huulia. Ja. Äh, ai ei kaapissa ollutkaan sipulia, tuorejuustoa tai yrttejä, no syödään sitten vaan makaronia jauhelihalla.
Jos asioihin on tomerasti tartuttava, myös sanoihin on joskus hyödyllistä opetella tarttumaan. Kuinka usein vastaat toisen neuvoon, vinkkiin tai ohjeeseen niin joo, voisihan sitä tai okei täytyy varmaan? Harkitsematta koskaan kuitenkaan todella, että ihan oikeasti voisit tehdä niin. Heti tai kahvilta kotiin päästyäsi. Kuinka monesti sinua on lohdutettu sanoilla älä murehdi? Ja kuinka monesti olet oikeasti yrittänyt olla murehtimatta? Minä en ole kovinkaan montaa kertaa. Olen aina ajatellut, ettei murheita pysty toisen sanoilla pyyhkimään pois. Että kyllä minä itse tunnen kuitenkin murheeni ulkopuolista paremmin. Ehkä niinkin. Mutta etenkin alakuloisena aikana toisen sanoja voi käyttää myös pelastusrenkaana. Heittäytyä niiden varaan ja antaa kuljettaa tyynemmille vesille. 

Me eräs aamu koulutimme arkea. Mittasimme hiusteni pituuden aamulla kello 5.55. Ihan pöhkö ajankohta. Ihan pöhkö idea. Mutta se kai ajatus olikin.

(89cm)

elämä · ihana arki · opiskelu · yliopisto

Mitä kuuluu? Arkea! Osa 5.

ElinaKommentoi
Rinkelin arkea ja ajatuksia vapaana tajunnanvirtana.
Olen tähän asti ajatellut ehtimisen olevan järjestelykysymys. Tunti on ihmisille eri mittainen, jos sitä mitataan muulla tapaa kuin sekuntein. Vuorokauteen saa ujutettua muutaman lisätunnin vähän fiksaamalla, tiivistämällä ja organisoimalla. Sellaisina kertoina kun en ole kerennyt, olen monesti kuitenkin tiedostanut, että olisin kenties ehtinyt vähän enemmän vaivaa näkemällä. Jos olisin vain jaksanut. Jos olisin vähän viitsinyt. Jos olisin oikeasti yrittänyt. Jos olisin ottanut sen puolituntisen rauhoittumiseen varaamastani ajasta. Nyt syksyllä olen kuitenkin karusti joutunut pyörtämään sanani, joita olen itselleni toistellut hyvän tovin. Aina ei ehdi. Ei ehdi valmistautua niin hyvin tentteihin kuin haluaisi tai ei ehdi viettää toisen kanssa aikaa niin paljon kuin haluaisi. Toisinaan ehtii tekemään vain vähän sinnepäin –  ja senkin vasemmalla kädellä.
Ja itse asiassa se on enemmän kuin okei. Se on minulle terapeuttista.
Vaikka on ollut kiire ja on ajoittain stressanutkin, olen monesti luennolla istuessani miettinyt tämän olevan juuri sellaista elämää kuin haluankin juuri nyt. Halusinkin. Joka kerta opiskelijakorttia esittäessäni, olen edelleenkin suunnattoman onnellinen, kun silmiini sattuu Helsingin yliopisto. Elämäni ensimmäisistä tenteistä sain kaksi vitosta ja nelosen. En lukenut älyttömästi, tentit eivät olleet älyttömän vaikeita, mutta en siltikään ajatellut vähätellä arvosanojani. Tulee varmasti tulevaisuudessa vielä vaikeampia tenttejä ja huonompia arvosanoja. Hetkessä elämisen harjoitteleminen tarkoittaa kuitenkin juuri nyt juuri näistä tuloksista iloitsemista.
Lähiaikoina olen kokenut useita kertoja toistuvan tunteen. Luulen, että olen vihdoin löytämässä oman tapani elää ja olla. Olisiko kyse tasapainosta. Tai pilkistävästä itsevarmuudesta. Ehkä. Tuntuu kuin joka hetki ei enää tarvitsisikaan kiemurrella vaivaantuneena tuolilla ja miettiä käsien sopivaa paikkaa sylissä. Kaikki on ennemminkin iisii kuin otsanrypistelyä. Huomaan yhä useammin hiljaa mielessä tokaisevani no jaa, miksikäs sitä ei hymyilisi. Ja sittenhän hymyillään. On oikeasti aika helpottavaa, kun uskaltaa vihdoin sanoa itselle, ettei ole mitään hätää. Vaikka elämä on ollut pitkään iloista ja onnellista, pieni, tuntematon hätä on siltikin asunut jossain syvällä päässäni. Sellainen hätä, jolla ei ole minkäänlaista häntää, ei kyllä päätäkään. Sen vuoksi siihen on ollutkin hyvin vaikea tarttua. Lähes mahdoton paikallistaa ja analysoida. Kuitenkin kerran kun oppii nappaamaan kiinni ihan täysin abstraktista, se onnistuu uudemmankin kerran. Helpommin jopa.

 
#Elintarviketieteilijöiden excu Fazerille
#Hoitohauva
#Paras aloitus lauantaille
#Paras aloitus torstaille
#Labran työtentti läpi!

Rinkeli on pienestä asti ollut vähän huiskispaiskis-tyyppiä. Pistelee menemään ja pysähtyy korjailemaan jälkiä myöhemmin – sitten joskus paremmalla ajalla. En ole oikeastaan ehtinyt miettiä menneinä viikkoina vaatetustani, sen enempää kuin leikkaamattomia kynsiänikään, harjaillut hiusten takuistakin olen ehkä vain osan. Sen sijaan olen säntäillyt ja laittanut tuulemaan, mutta myös mietiskellyt paljon. Olen jättänyt elämän kokonaisvaltaisen järjestelyn vähän vähemmälle ja elänyt tavallista arkea vähän enemmän. Kannattaa kokeilla uudemmankin kerran, Rinkeli. Elämä nimittäin pysyy aivan loistavasti kasassa, vaikka joka osa-alue ei koko aikaa olisikaan hyppysissä. Kontrolli syö aina kokemusmaailmaa, liiallinen kontrollointi tappaa sen täysin.
Rinkeli on tällä hetkellä innostunut tulevasta viikonlopusta ja lauantain ravintolaillallisesta ystäviensä kanssa. Rinkeli odottaa tulevaa mökkireissua Tahkolle ja omaa syntymäpäiväänsä aika tavalla. Rinkeli haaveilee jo tenttien jälkeisestä vapaudentunteesta ja ihan vähän ehkä joululomastakin. Riisipuurosta ja perunalaatikosta. Rinkeli toivoo ensiyöstä rauhallista, hiljaista ja haukutonta. Jooko hoitohauva?
aamu · ihana arki · treeni

Voi Kaisa, Kaisa, Kaisa.

Elina2 kommenttia
Taas. Istun bussissa numero 75. Aurinko on nousemassa. Että se jaksaakin, taas. Bussi natisee taas samassa kaarteessa. Se tuntuu ihan jo tutulta, vanhalta kaverilta. Mietin, millainen aamu olisi ilman natinaa. Aika vieras. Taas ohitetaan. Katse liikkuu samaa reittiä. Kuten aina. Kolme Kaisaa. Ja taas mietin, millaiset kolme Kaisaa. Tunnen vain yhden Kaisan, hän voisi sopia yhdeksi kolmesta Kaisasta. Kuten aina, Kaisojen jälkeen siirrän katseen eteenpäin. Kyllä, taas. Kohtaan samat silmät. Siinä niin etuviistossa edessäni istuu sama nainen. Kuten aina, joka aamu ja taas. Nimeän hänet Kaisaksi. Toiseksi kolmesta. 
Helpottaa, kun huomaan. Kaisakin istuu aina samalla paikalla. Minäkin. Valitsen aina saman paikan. Ihan huomaamattani. Se on vähän kuin omani. Kiinnitän joka aamu samoihin asioihin huomiota, miltei ajattelenkin rutiininomaisesti samoja juttuja. Kaisoja ja Sörnäisten pysäkkiä. Mutta en vieläkään satavarmasti muista, minkä värinen Sörnäinen oli Monopolyssa. Ihan jokainen aamu katselen bussin ikkunasta valtavaa autoletkaa ja mietin, millaisia ihmisiä autoissa istuu ja minne he ovat matkalla. Varmaan samoja ihmisiä ja ihan samaan paikkaan. Kuten aina. Joka aamu. Taas.

 
Kyllästyminen on kiva mittari liialle rutinoitumiselle. Sitten vaihdetaan, tehdään muutoksia ja innostutaan uudestaan.
Kello aamu kuuden sali ja vanhalla liikkeellä uudistusta jalkatreeniin.
Tällaista se ihmisen elämä kai on. Suurelta osin toistuvaa ja rutiininomaista. Kun ei Viikkiin kulje busseja kuin niitä samoja reittejä. En voi valita jättäväni väliin Kolme Kaisaa yhtenäkään päivänä. Paitsi lauantaina. Vaikka ei siinä mitään pahaa tai huonoa ole. Siis että arki kulkee samoja uria ja tapaan Kaisat kahdesti joka päivä. Ongelmaksi se muuttuu vasta silloin, jos eläminen ja oleminen rutinoituu niin, että mieli turtuu. Silloin ei välttämättä huomaa kaiteen vieressä nököttävää punaista mummopyörää. Se nimittäin ei ole nojaillut siihen kauaakaan. Itse asiassa se on ilmestynyt yön aikana. Ehkä nopeasti vilkaistuna arki on saman jankkaamista, mutta tarkemmin katsottuna oikeastaan aika vaihtelevaa. Nimittäin Kaisalla, joka istuu aina minusta katsottuna etuviistossa ja jonka nimi on oikeasti varmaankin jokin muu, ei ole sama huivi joka päivä kaulan ympärillään. Hän vaihtelee sifonkisesta villaiseen. Kyllä! Huomasin yksi kerta, kun avasin poikkeuksellisesti vasemman silmäni ennen oikeaa.
Tänään jos katsoisin päivää vähän eri näkökulmasta. Tarkastelisin elämää hiukan erilaisesta vinkkelistä. Huomenna taas vähän eri tavalla ja ylihuomenna edelleen toisella tapaa. Onnistuisiko se? Voisiko samaa nousevaa punaa taivaanrannassa katsella joka aamu uusin silmin? Yritys ainakin on hyvä.
elämä · ihana arki

Kun puurokulhoja onkin vain yksi.

ElinaKommentoi
Mietin tässä eräs yksinäinen ilta.
Kun haluaisi olla yksin, viettää oikeasti ihan vain itsekseen iltoja, olla aivan hiljaa ja uppotua omiin ajatuksiin, se ei onnistu. Ja kun sitten pitäisi olla yksin, ei millään haluaisi. Ajatus pimeästä, hiljaisesta asunnosta ja illasta tuntuu lähinnä pelottavalta, vähintäänkin turvalukon veroiselta.
Miksi kaikkea haluaa aina väärään aikaan?
Sain – tai jouduin  – viettää muutaman yön aivan yksin. Suhteellisen pitkän ajan jälkeen se tuntui oudolta. Ennen se olisi tuntunut kauhistuttavalta, nyt vain hivenen hassulta. Olen pienestä asti pelännyt hämärää ja hiljaista taloa, jossa ei kuulu muiden ihmisten aikaansaamia ääniä. Toisin sanoen olen pelännyt olla yksin. Pelon on synnyttänyt vilkas mielikuvitukseni, joka on yhä edelleen hyvin tallessa. Pienempänä olisin varmasti kuvaillut mielikuvitukseni etenevän hurjaa kiitolaukkaa tai kiitokiitolaukkaa äidin ollessa poissa kotoa. Yhäkin se kyllä laukkailee aika kovaa. Toissayönä käydessäni nukkumaan minun oli pakko useampaan kertaan laittaa valot päälle ja tarkistaa tummien ääriviivojen todella olevan ovenkarmissa roikkuvan repun, eikä – no, murhamiehen tai murtovarkaan.
 Kun puurokulhoja onkin vain yksi.
Toisaalta aina yksin ollessani ajatuksissani takoo edelleen eräs lausahdus muutamien vuosien takaa. Se oli silloisen elämää jo aika paljon nähneen uskonnon ja filosofian opettajani ohje; asu edes hetki elämässäsi itseksesi. Olen aina tulkinnut sen muulla tavoin kuin täysin konkreettisesti. Vaikka kaikki käytännönasiat, nekin ovat tietysti tärkeitä oppia hoitamaan itse. Luulen kuitenkin ohjeen tarkoittaneen suurelta osin sitä, ettei omaa elämää kannata perustaa toisen varaan. Asutaan yhdessä, ollaan yhdessä, hoidetaan asioita yhdessä, ollaan yhtä, koska ollaan perhe. Luonnollisesti. Siltikin omien jalkojen säilyttäminen – niitä käyttäminen ja niiden päällä seisominen – on ensiarvoisen tärkeää. Että oma talo pysyy pystyssä omilla perustuksillani. Tarvittaessa ihan ominkin voimin.
No juu. Pohdin yksinäisinä yön tunteina kaikenlaista muutakin. Pohtimisenarvoista todellakin.
Miksi omenaa syödessäni pitelen sitä kädessäni aina siten, että omenankanta, se tikku, sojottaa sisäänpäin? Ihan sama, syönkö vasemmalla vai oikealla kädelläni.
Miksi siivousvimma iskee aina lenkin jälkeen?
Onko ilmaus sika paljon tullut kirjoitusvirheestä aika paljon? Olen itse lukuisia kertoja kirjoittanut aika sijaan sika. Ja joskus antanut sen olla – ei kai pieni liioittelu ole pahasta?
Onko aamuja parempaa olemassa? Keksin vastauksenkin. Nälkäiset aamut.
Miksi aina ajatellessani, etten varmana opi ainakaan tätä juttua, kyseinen asia on lopulta ainoa, jonka tentissä muistan?
Yhteenvetona. Kannatti valvoa muutama yö. Arabian minikokoisten Muumi-mukien tähden.