Kategoria: ihana arki

ajatuksia · ihana arki · oma elämä · onnellisuus · perhe

Koti on tämä tunne.

Elina2 kommenttia
Että nautin sunnuntaina. Kävin Ikeassa kierroksella, palasin kotiin, kokosin ruuvarilla ostokset, heilautin vähän pölynimuria ja heitin banaanipannukakun uuniin. Radio pauhasi taustalla ja minä huusin antaumuksella mukana. Mikä ihmeen kotihiiri, ajattelin itsestäni. Ihan hitsin kiva touhuta kotona yksiksenikin.
Noin puoli vuotta sitten ostimme oman kodin ja monesti edelleen kysellään, kuinka olemme viihtyneet. Minua alkaa aina ihan vähän hihityttämään, sillä mieleni tekisi aivan kamalasti omasta puolestani vastata ”vähän liiankin hyvin”. En ole varsinaisesti koskaan ajatellut itseäni kummoisenakaan kodinhengettärenä: jaksan keskittyä ainoastaan väkertämään porkkanapuuroja ja kaneliomenalohkoja, makaronilaatikot ja arkiruoat tuntuvat jo ajatuksenakin älyttömän tylsältä. Ennen mopin varteen tuli tartuttua vain väkisin, mutta nykyisin suorastaan nautin hääräillä pölypallojen kimpussa. Voisin viettää päivät pitkät kotiseinien sisällä suunnitellen sisustukseen uusia juttuja. 
Muistan edelleen, kuinka oudolta – ja samalla hienolta – tuntui porata ruuvia ensimmäistä kertaa seinään: keneltäkään ei tarvinnut kysellä lupaa reikään.
Vähän minua kyllä hirvittää kevät. Käsissäni kuolee kaktuskin ja siitä huolimatta näillä viherpeukaloilla pitäisi saada nurmikko takapihalle, ehkä kukkaruukkuihinkin jotakin versoa. 
Olen ihminen, joka kaipaa herkästi rauhaa ja hiljaisuutta, omaa paikkaa. Väsähdän helposti hälinässä ja toisinaan kotiin saapuminen pitkän päivän jälkeen tuntuu suorastaan palkinnolta suurestakin selviytymisestä. Minulle koti ei niinkään ole hieno sohva tai kallis matto, hulppeat puitteet tai kallis maku, vaan aito tunne: kotiin on aina oltava kiva tulla. 
Nykyisin saavun lähes aina tyhjään kotiin. Olen ensimmäinen, joka sytyttää valot eteiseen. Toivon, että joskus tulevaisuudessa olen järjestyksessä vasta toinen ja joku jo odottaa minua malttamattomana kotiin. Oma hauva vaikka. Toisaalta on ihan kiva vartoa toista kotiin ja jännittää, kuinka kylmäksi makaronimössö lautasella onkaan ehtinyt jäähtyä.
Tämä kotikolo on kolmas, mutta oikeastaan vasta ensimmäinen. Ehdottomasti jo nyt kaikkein rakkain.
ajatuksia · ihana arki · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

Hatusta kiinni.

ElinaKommentoi
Itse asiassa hihityttää ihan valtavasti kirjoittaa tätä – hah – mutta minä olen menossa marraskuussa Antti Tuiskun keikalle. Pienenä tyttönä tuli niin monen monta kertaa hoettua anttituiskua, että tuntuu näin vuosien jälkeen ihan lapselliselta sanoa se ääneen. Hassua. Sen vuoksi varmaan tirskunkin ajatellessani ensi viikon sunnuntaita. Mikä päähänpisto!
Vai oliko sittenkään?
Tiedäthän millaista se on, kun kädessä on tyhjä irttaripussi ja mieli tekisi kauhoa sinne vähän kaikenlaista ja vaikka kuinka paljon. Siitäkin huolimatta, että tiedät kohtaavasi pian reaalimaailman ja vaa’an eurolukeman nostavan kylmän hien pintaan. Mutta kun hervoton hulluus lootien välissä! Ne kaikki makujen mahdollisuudet houkuttelevat enemmän kuin järkevyys, Pirkan halpispussi.
Minulla on meneillään elämässä vähän samanlainen aikakausi: mä niin haluan kahmia kaiken kokemisen arvoisen. Ulkomaanreissua, keikkaa, näytelmää, vuosijuhlaa, brunssia. Vähemmästäkin nousee kylmä hiki opiskelijan otsalle. Siltikin olen aivan hullaantunut niistä kaikista mahdollisuuksista, jotka levittäytyvät eteeni. Olen tavallisesti hyvin harkitsevainen ja tarkka, mihin ryhdyn ja menen – suorastaan kammoan turhuuksia. Lähiaikoina olen kuitenkin tarttunut useisiin tarjouksiin, jopa päähänpistoihin, vain yksi ajatus mielessäni: no miksipä ei. 
Välillä paras vaihtoehto on vain pidellä hatusta kiinni.
Kunpa irttarilootien välissä voisi seisoa hullaantuneena edes joka toinen arkipäivä. Nähdä jo sunnuntaina maanantain monet mahdollisuudet silmissä. Kunpa olisi riittävästi rohkeutta antaa useammin kuin vain välillä muun kuin kaikkein järkevimmän vaihtoehdon luoda polkua eteenpäin elämässä. Sillä järkevin valinta on usein minulle myös kaikkein todennäköisin valinta. Todennäköisin on ennalta-arvattavaa toimintaa ja se taas rajaa aika monia mahdollisuuksia kokemisen ulkopuolelle, esimerkiksi juurikin päähänpistoja.
Onhan se aika raffia ajatella, että turha kai tulevaisuuttakaan on rakennella liian suunnitelmallisilla tai järkiperäisillä valinnoilla, sillä eihän ihminen voi koskaan varmasti tietää, tuleeko koskaan pääsemään sinne asti. Joskus aivan lähitulevaisuuden kyhääminen ja siihen keskittyminen voi olla kannattavampaa.
ajatuksia · höllää · ihana arki · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi

Kuinka osoitat arvostusta itseäsi kohtaan?

ElinaKommentoi
Älyttömän vapauttavaa.
En minä vielä jokunen vuosi sitten ymmärtänyt, kuinka paljon hyvää voin itselleni tehdä. Omilla valinnoillani. Tai ehkä tiesin, mutta en vain osannut. Usein sellaisen päätöksen tekeminen vaatii suurtakin kunnioitusta itseä kohtaan. Päätöksiä toki voi tehdä vaikka minkälaisin perustein: on järkevämpää, on tehokkaampaa tai on nopeampaa. Mutta jos ”on minun itseni kannalta parempi” unohtuu, päätöksen luonne muuttuu: tunne sen jälkeen ei välttämättä ole enää älyttömän vapauttava.
Voin tehdä hyvää itselleni jo pelkällä suhtautumistavalla tai sen muutoksella. Tajuttoman vapauttavaa voi olla se, etten mielessäni tituleeraa itseäni enää altavastaajana tai epäonnistujana. Myöskään niin kauan kuin pidän itseäni perfektionistina, en voi jättää jälkeeni opiskeluiden synnyttämää stressiä tai paniikkia ehtiä tekemään kaikki, mikä – muka – täytyy. Mieluummin haluaisin ajatella itseäni noiden piirteiden hillitsijänä, en välttämättä kokonaan niistä pois pyrkivänä.
Eilen saavuin kotiin yliopistolta pitkä lista takataskussa. Siinä oli lueteltu siististi allekkain illan tehtävät: analytiikasta funktionaalisten elintarvikkeiden kautta tilastotieteeseen. Ovesta sisään päästyäni nappasin hauvan kainaloon ja painelin takaisin ulos. Järven rannalla en vain kokeillut tehdä vaan tein päätöksen – itseäni ajatellen. Tänään en enää avaa yhtäkään tiedostoa tietokoneella tai tartu kertaakaan yliviivaustussiin. Hauva juoksenteli nurmella tyytyväisenä lempparikilppari suussaan. Myös minä aloin tuntea tyytyväisyyttä. Enkä vain tekemääni päätöstä kohtaan, vaan ylipäätään itseäni kohtaan. Kuvitella, vaikka en ollutkaan saanut aikaan muuta kuin päämäärätöntä tallustelua ulkosalla.

Minä arvostin eilen itseäni.

Vihdoin olen kai sitten hiffannut, kuinka voin konkreettisesti osoittaa arvostusta itseäni kohtaan. 
ajatuksia · ihana arki · oma elämä · selviytymisvinkit

Ai ärtsy.

Elina2 kommenttia
Sain huomautuksen eilen ärtyneisyydestä. Sellaisesta hitusen pingottavasta kielestä. Ei huomautusta ylöskirjattu – kunhan vain Santtu möläytti ilmoille. Minä oikeastaan hitusen yllätyin tuota tokaisua: ai, olen vai. Enkä tarkoita nyt tarkasti harkittua huoletonta huokaisua ai-heh-olen-vai-no-tietysti-olen-nytkö-vasta-tajusit. Vaan ihan oikeaa ja vilpitöntä ihmettelyä. Että miten en ole itse voinut huomata ärtyneisyyttäni.
Sillä olenhan minä nauranut onnellisuuteen tarvittavan minimimäärän ihan jokainen kuukausi.
Se on hiipinyt salakavalasti. Nokkelasti totesin. Se näkyy kireytenä arjen ohimenevissä hetkissä. Se on helppo sivuuttaa seuraavalla lauseella.
Ensin yritin selittää oloani (itselleni ja Santulle) naisen oikeudella olla tiettyinä hetkinä pikkuruisesti kärttyinen. Ei mennyt täysin läpi, näin sen naamasta (omastanikin). Seuraavaksi heitin veikkauksen väsymyksestä. Eikö syksyisin olla yleisesti kuitenkin aina vähän nuutuneita? Ihan potentiaalinen ja perusteltu vaihtoehto. Mutta ei se sitäkään kai ollut. Sillä väsyneenä ennemminkin itken kuin kiukkuan.
Yritin vielä vedota tulevaan muuttoon. Yksi harmaan sävy miljoonasta pitäisi valita seinälle ja itseliimautuvaa tapettia saada käsiin jostakin. Kaappien sisältämää roinamääräähän ei ole vielä edes ajateltu. Helppo nakki. Kun ei ole huutavaa lasta, kolmea koiraa ja viittä tyhjennettävää huonetta taakkana, Santun sanoin. Ainoastaan pikkuinen kaksio omalla rojulla.
Jep. Kyllä se ärtymys on syntynyt jostain muusta.

Tässä on ollut vähän kaikenlaista hommaa, kuten lenkkii…

…iltapäiväsumppii…
…nettiluentoo… 

… ja kenkii.
Illalla sitten vihdoin sen jäljitin. Kohdensin kalenteriin. Tai kalenterittomuuteen. Tai aivan tarkalleen repun uumenissa lojuvaan vielä tyhjään almanakkaan. 
Minulla on ollut mielessäni yksinkertaisesti liikaa asioita. Samalla kun olen unohtanut puhua, olen myös unohtanut merkkailla ylös. Tuplasti huono juttu. Olisihan se pitänyt muistaa, että eloni muuttuu heti hivenen huumorintajuttomammaksi yrittäessäni pitää kaikki asiat vain omassa päässäni. 
Mä olen vain niin huono organisoimaan arkeani kalenterin kautta. Mutta kuinka selvitä ilman?

ajatuksia · ihana arki · onnellisuus

Yhdeksi suureksi ilmapiiriksi.

Elina2 kommenttia
Olen salaa mielessäni ajatellut, että iloisena oleminen on aika rankkaa. Työtäkö se on? Oikein isoon iloon on sijoitettava voimavaroja, jotta siitä saisi ammennettua itselleen. Ilo vie mukanaan, mutta jättää jälkeensä uupumuksen. Suuri ilo on kuin mäen huippu, josta on joskus vähintäänkin hetkeksi laskeuduttava tavalliseen tasaisuuteen. Kaikesta vaivannäöstä huolimatta ilon tunteminen on kannattavaa: se parantaa elämänlaatua huomattavasti. Aika heikosti ilman sitä kai tulisi toimeen.
Muuten hei. Eihän mikään tunnu niin rankalta sitten, kun ymmärtää jakaa ponnistuksen jonkun kanssa. Kauppakassien kantaminen, mattojen tamppaaminen, perhepizzan syöminen. 
Iloisuuskin on helpompaa, kun tekee ja tuntee sitä toisen kanssa. 

Se, jonka kanssa jaan arjen.

Se, joka saa ihan aina iloiseksi. 

Se, jonka kanssa vietän eniten aikaa. 

Se, joka saa hymyilemään kilometrienkin takaa.
Jos yksin yrittää pitää yllä positiivista fiilistä ja lähetellä iloisia viboja, elämä muuttuu äärettömän rankaksi. Ihmisten omat ilot ikään kuin ruokkivat toinen toisiaan: yhdistyvät ja kasvavat yhdeksi suureksi ilmapiiriksi, joka pysyy yllä kuin itsestään. Helppoa, ei enää rankkaa. Sen vuoksi onkin kai tärkeää löytää omaan elämään ihmisiä (ja hauvoja), joiden seurassa on… kivaa. Tiedätkös, hyvä olla ja onnellinen olo. 
Olen iloinen, että voin tuntea iloa yhdessä elämäni ilojen kanssa.
ihana arki · Ruoka · ruokavinkki

Rutiiniruokashoppailija.

Elina2 kommenttia
Se menee kutakuinkin näin:
portista sisään. Suoraan ja suoraan samalla vasemmalle loivasti kaartaen. Hetken stoppi. Suunta vasemmalle ja täyskäännös. Tuplana. Suoraan, pysähdys, suoraan, pysähdys. Muutaman mutkan kautta oikealle. Vielä kaartaen vasemmalle. Suoraan, välillä vauhtia hivenen hidastaen. Lopuksi yksi tiukka ysikymppinen oikealle.
Saman voi toki ilmaista myös seuraavalla tavalla:
portista sisään. Ensin hedelmä- ja vihannesosaston tarjonta kärryyn. Riisikakut ja Reissumies. Sitten kanapakettien kautta juustohyllylle, josta löytyy myös tofu. Seuraavaksi pikainen pysähdys rahkojen, maitojen ja raejuustojen luona. Tilanteen vaatiessa (eli aika usein) maapähkinävoita. Ketsuppi. Kaurahiutaleet. Pavut. Pakastealtaiden kautta kassalle. Matkalla mahdollisesti pähkinävarastojen täydennystä.
Lyhykäisyydessään meidän ”mennääks kauppaan”. Siis lähes aina – arkena ainakin. Sama kierros, samat ruokatarvikkeet ja kuitin loppusummakin taitaa olla aika vakio. Emme itse asiassa tarvitse kumpikaan kauppalistaa, sillä olemme molemmat kohtuullisen rutinoituneita ruokashoppailijoita. Minä jopa meinasin eräs kerta pikkaisen pillastua, kun Santtu lähtikin odottamattomasti juustojen luota etenemään kohti hiutaleosastoa maitotuotteiden sijaan. Tuoks perus -tokaisu kattaa aika lailla kaiken tarvitsemamme. Sinänsä ihan kätevää ja aikaa säästävää. Kaikki normaalista poikkeava tuppaa kuitenkin helposti unohtumaan ja uusien tuotteiden (makujen) kokeilu jää viikolla ainakin vähälle, sillä työpäivien jälkeen ruokakaupassa tekee mieli viettää mahdollisimman vähän aikaa. Minulla on usein päällä äkkiä pois hyllyjen välistä -olo.
Tämän vuoksi tuntuukin täydelliseltä hemmottelulta löytää jääkaapista aina välillä jotakin normisetistä poikkeavaa. Kuten viime viikolla:



Rutiiniruokashoppailu. Tuttua?
ihana arki · Rinkelin päivä

Yks päivä tällä viikolla.

Elina2 kommenttia
Klo 04.40 Hei herätys. Mä en muuten koskaan laita herätyskelloon parittomia minuutteja, kuten 39 tai 17. Yöks.
Klo 04.45 Hei puuroa napaan. Sillä mä olen oikeasti zombi ennen aamiaista. Aivot – tai mikään muukaan mussa – ei vain toimi ennen ruokaa.
Klo 05.15 Hei än yy tee kohta lähtö. Mä teen pikaisesti pelkistetyt eväsleivät (Reissarit oivariinilla) ja kaadan muovikippoon pähkinöitä mukaanotettavaksi. Nappaan myös hätävaran, eli protskupatukan, mukaan. Tällaisia on mun tavalliset kiire-eväät. Luksusta.
Klo 05.45 Hei aika hurjaa kyytiä. Tavallisesti, siis pyörällä kulkiessani, mä varaan reilut kakskyt minuuttia työmatkaan, mutta poikkeuksellisesti hurautankin tänään autolla töihin. Vartti siis riittää hyvin.
Klo 05.55 Hei loistava aamu. Kaikki ei mene ihan putkeen ja saan kaasutella aika kovaa takaisin kotiin hakemaan työkenkiä. Rantasandaaleissa kun ei saa istua kassan takana.
Klo 06.03 Hei hyvä, melkein myöhässä. Kyllä mä muutamalla minuutilla sitten kuitenkin myöhästyn ja olen laskemassa kolmeasataa pähkinäpussia (silmät ristissä) vasta vähän yli kuusi.
Klo 10.15 Hei lounastaukoa. Mulla on ihan järkyttävä nälkä. Mä hotkaisen kymmenessä minuutissa ihan kaikki eväät ja ryystän kahvia sitten loput kakskyt minuuttia.
Klo 13.30 Hei epämukavaa? Mä huomaan, että seitsemänkin tuntia ergonomisella satulatuolilla tekee takalistolle aikamoista.
Klo 14.00 Hei työt loppuu vihdoin. Mä vaihdan äkkiä työkledjut treenivaatteisiin ja kaasutan salille.
Klo 15.15 Hei hikeä pukkaa. Päivän treeni kuntopyörällä – mä teen sen, vaikka vähän väsyttääkin ja jalka painaa. Ajanpuutteen vuoksi mun on jätettävä kuitenkin vatsalihastreeni väliin.
Klo 15.30 Hei aika sukkelasti. Suihkuun ja pari nektariinia nassuun ja sitten se ovikello jo soikin: isoveikka (toinen saapui myöhemmin) ja hänen tyttöystävänsä saapuvat meille sushia väkräämään. Ja Urpo-pentu tietysti myös.
Klo 15.45 Hei sushia. Ensin kuitenkin kauppaan (eli takaisin töihin) ostamaan tarvittavat tarvikkeet: makien sisälle päätetään laittaa avokadoa, graavilohta, kurkkua, katkarapuja ja osaan lisäksi  ohuelti tuorejuustoa.
Klo 17.30 Hei voi noita pentuja. Parit pissat Urpo ehtii heittää kyläilyn aikana lattialle. Yhdet osuu kyllä hienosti sanomalehdelle. Ai, vieläkö mulla on hauvavauvakuume? Joo!
Klo 18.30 Hei jaksaa vaan keittää. Kuinka mä aina vain yllätyn siitä, miten paljon aikaa jo pelkän riisin keittäminen ja jäähdyttäminen vie. Ja se rullauskin! Kyllä meillä mahat kurnii puoli seiskalta aika kovaa.
Klo 19.00 Hei uurastuskin palkitaan. Kolme täyttä lautasta makeja ja ihan riittävän hienoja sellaisia. Mä ja kaikki muut herkutellaan. Paitsi mun toinen isoveikka. Kun se ei vaan tykkää yhtään sushista.
Klo 19.05 Hei maista jooko. Kyllä me yllytetään sitä maistamaan yksi. Mitäs meni häviämään kivi-paperi-saksissa.
Klo 20.15 Hei hei! Meillä on hiljaista veikkojen lähdön jälkeen. Mun silmät alkaa jo pahaenteisesti lurpsua kiinni. Mä en edelleenkään yhtään ole iltaihminen.
Klo 20.30 Hei inhottava pikkunälkä. Mä ihan hiukan säästelin nälkäisille miehille makeja ja söin itse vähän vähemmän. Joten nyt on vielä maitorahkan paikka.
Klo 20.45 Hei mikä rauha. Mun mielestä elämän yksi parhaimmista tunteista on se, kun oikaisee pitkäkseen sängylle toiminnantäyteisen päivän jälkeen. Karjalanpiirakan syöminen isossa nälässä on myös ihan kiva tunne, samoin kuin putkirullalla selän rusautteleminen. Nyt kuitenkin vain sitä lepoa.
Klo 20.50 Hei valot pois, kiitos. Tai mun unimaski silmille. Mä en vaan nukahda vähänkään valoisassa – olin kuinka väsynyt tahansa. 
Klo 21.00 Hei ai niin. Mä asennan vielä herätyskellon soimaan taas 04:40, sillä aikainen töihinlähtö odottaa jälleen aamulla. Tekee hippasen tiukkaa aamuvirkullekin.
elämä · ihana arki · minun päiväni

Just nyt.

Elina3 kommenttia
Mulla on mun seeprayöpuku päällä. Se on tosin nurinkurin. En kotona hirveästi katsele miten päin vaatteet on yllä. Saati minkälaisia vaatteita mulla on päällä. Tai onko lainkaan. Makaan just nyt sängyssä sulattelemassa aamupuuroa, jonka söin maapähkivoilla, raejuustolla ja mehukeitolla (sellaisella stevialla makeutetulla). Puuroa lusikoidessa mä mietin sitä kertaa, kun testimielessä ostin sitä banaanin ja mansikan makuista mehukeittoa. Se banaaniesanssi siinä maistui samalta kuin yliopistolla labrassa eräs tekemäni koe haisi. Käytin mehukeiton loppuun ainoastaan siitä syystä, että mä olen niin pihi. Mehukeitot on yllättävän kalliita.
Laskeskelin tässä, että mulla on joku viisitoista minuuttia aikaa vielä köllötellä. Ja juoda tietty toinen kahvikupillinen. Sängyssä. Vaikka se on kyllä huono tapa – edellisen kaatuneen kahvikupin läiskä on edelleen lakanoissa. Onneksi just mun puolella. Peitän sen aina tyynyllä.
Just nyt mä olen kyllä ihan onnellinen. Vaikka työpäivä siintää vielä edessä, vatsaa vähän vääntää ja mun silmätkin on aika turvoksissa. Olen iloinen ainakin siitä, että sain eilen äidiltä mukaan grilli-illalliselta ylijäänyttä tosi värikästä salaattia. En mä normaalisti raaski itse ostaa niin montaa erilaista salaatin komponenttia. Koska, no, opiskelijat tietävät. Lisäksi sain myös maailman herkullisimpia feta-kasvisnyyttejä. On ihan parasta tulla töistä iltapäivällä kotiin ja saada hyvää ruokaa.
Just tässä suunnittelin, että menen illalla vielä kuntopyöräilemään  ja ehkä myös katsomaan Santun fudispeliä. Jos joukkue ei anna luovutusvoittoa. Sekin on kuulemma mahdollista pelaajapulan – ja ylivoimaisen vastustajan – vuoksi. Onneksi höntsäliiga on lähinnä hupia. Tosin mulle on kyllä sama, vaikka häviäisivät tämän vikan pelin sata-nolla: tykkään silti katsella kentän laidalla. 
Tällä hetkellä mulla on enää kolme minuuttia aikaa siihen, kun on aloitettava naaman ehostaminen ja hiusten harjaaminen. Veikkaan, että yön jäljiltä on aika monta takkua tukassa. Olo tuntuu vähän takkuiselta.
Just nyt mä olen edelleen ehkä hiukan väsynyt ja kaipaisin vähän pidempää hiljaista aamua, mutta toisaalta olen iloinen saamastani ylimääräisestä työvuorosta.
Raaskii sitten ostaa muutakin kuin tarjoustomaatteja. 

Mitä muualla tapahtuu just nyt?

ihana arki · oma elämä · pienet hetket

Napsaisin hetket talteen.

Elina4 kommenttia
Naps. Siis napsaisitko just itsellesi hauskan jutun? Juu. Sen yhden hetken meidän illasta. Naps. Naps. 
Mä niin tykkään nappailla päivistä talteen kivoja asioita. Ei niiden tarvitse välttämättä olla edes erityisen mieleenpainuvia tai muutoinkaan omaa pientä maailmaa järisyttäviä. Ihan tavallisen mukavat riittävät. Kelpojutut. Sellaiset, että ne vähän ehkä hörähdyttävät – tai nostatuttavat kulmia. Sillä kun niitä napsii vähän sieltä ja täältä, tuoltakin, syntyy aivan mainio kokonaisuus: värikäs leikekirja meinneiltä päiviltä ja kuluneelta viikolta. Sitä on sitten viikon lopuksi hirveän kiva selailla mielessä. Palata (mieli)kuvien kautta lyhykäisiin hetkiin. Ja ehkä ymmärtää, miten rikasta oma elämä oikeastaan onkaan.
Naps. Hetken mielijohteesta olimme menossa elokuviin. Ennen näytöksen alkua halusin kuitenkin ihan vain varmuuden vuoksi käydä vaatekaupoilla tarkistamassa, josko löytäisin uuteen puolihameeseeni jonkin sopivan yläosan. Olihan opintotukikin juuri saapunut tilille ja mieli ollut hitusen maassa koko päivän. Riittävän kelvollisia syitä mielestäni. Löytyi sitä vaikka mitä, joten marssin sovituskopin kautta kassalle. Ja koska olin epäonnekseni unohtanut maksuvälineeni eteisen lipaston laatikkoon, asettui Santtu kilttinä Henkan ja Maukan kassajonoon minun puolestani. Satuimme sitten vilkaisemaan hidastelijaa kassalla ja eihän siellä seissyt kukaan muu kuin Santun opiskelukaveri – maksumiehenä hänkin – tyttöystävänsä kanssa. Tilanne oli jollain tapaa hupaisa. Ja hupaisammaksi se muuttui vielä, kun kuulimme heidän olevan tulossa katsomaan samaa leffaa kuin mekin. Ymmärsin, että kummallekin pariskunnalle ilta oli vähän kuin harvinaista herkkua. Napsaisin hetken talteen ihan vain sen vuoksi, että rakastan mukavia yhteensattumia.  
Naps. Vietin lomapäivää ja samalla aika yksinäistä päivää – ehkä jo vähän tylsääkin päivää. En keksinyt järkevää puuhaa, sillä välipäivän urheilustakin olin sopinut itseni kanssa jo aiemmin. Yhtäkkinen leipomiskuume pääsi kuitenkin yllättämään ja päädyin touhuamaan keittiössä kolmisen tuntia vatkaillen, mittaillen ja paistaen. Illalla pyysin äidin kahville ja tarjoilin hänelle maustekakkua ja kauralastuja sekä alkuun keittiön tervehdyksenä minikalamurekepihvin. Meillä oli mukava ilta yhdessä, kun kävimme ulkoilemassa ja kaupoilla. Napsaisin hetken talteen ihan vain sen vuoksi, että ilo tuntui erityiseltä. 
Naps. Istuin alkuviikosta kahvilla hyvän ystäväni kanssa. Emme olleet nähneet taas hetkeen. Oikeastaan pidempään hetkeen. Siltikin tuntui aivan yhtä tutulta istua siinä niin ja jutella kuten aina ennenkin. Olen usein miettinyt, mistä tietää ystävyyden oikeasti olevan syvää. Sellaista, että se voisi kestää vuosia, välimatkoja ja juoksevaa aikaa. Ystäväni kanssa on helppo olla ystävä, sillä välillämme vallitsee ymmärrys: tiedämme olevamme aina ystäviä toisillemme, vaikka yhteydenpito ei arjen kiireiden keskellä välillä olisikaan kuin vain satunnaista viestittelyä. Se, ettei meistä kummankaan tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa moisesta tai pelätä ystävyyteemme puolesta, on äärettömän hieno asia. Napsaisin hetken talteen ihan vain sen vuoksi, että se tuntui kovin arvokkaalta. 
Naps. Meidän hauva on aikamoinen karvakasa. Sen lisäksi myös kova egoilija. Aina tarvittaessa kuitenkin myös pikkuinen reppana. En voi vastustaa mitään söpöä ja hivenen ressukkaa, vaan mieleni tekisi aina uikuttaa ääneen söpöyttä. Seurasin torstai-iltana sivusta karvakuonon pesua ja olisin helposti voinut rutistaa pienen, onnettoman ja märän rääpäleen ruttuun. Napsaisin hetken talteen ihan vain sen vuoksi, että se oli niin hullunkurinen.   
Naps. Istuin tänään aamulla jo kello 7.30 hammaslääkärin penkissä. Könötin kuulusteltavana hivenen kauhusta kangistuneena: edellisestä kerrasta kun oli kuulunut riittävän pitkä aika. Aistin, että hammaslääkärin nuhtelevan sävyn alla piileskeli ennakkoaavistus: hän – kuten minäkin – taisi odottaa reikärivistöä ja poranteriä. Hammaslääkärin ovesta ulos asteli kuitenkin ylpeästi hammasrivistöään esittelevä Elina: ainakin kolmeen kertaan kuulin on kyllä hienot hampaat -lausahduksen. Jes, ei paikattavaa ja porattavaa! Napsaisin hetken talteen ihan vain sen vuoksi, että pidän kovasti yllätyksistä. 
Toivon, että voin tänään vielä napsaista muutamia juttuja leikekirjan väliin. 
aitous · ajatuksia · ihana arki

Tekee terää.

Elina2 kommenttia
On. On, on. On sillä väliä. Että miten sitä vastaa toisen kysymykseen. Tai kuinka huomenen toivottaa. Ei olekaan samantekevää, katsooko vai katsahtaako. Nauraako vai naurahtaako. Nyökkääkö vai nyökähtääkö. Siis sanooko vai sanahtaako, halaako vai halahtaako tai toivottaako vai toivahtaako. Ja vaikka kaikki eivät oikeita sanoja taida ollakaan, niin tarvittavan ne kuitenkin ilmaisevat: puolittaisen, laimeuden ja  välinpitämättömyyden. Koska kuka haluaisi olla vain vasemman käden heilautuksen arvoinen? Varsinkaan henkilölle, jolle itse on valmis antamaan vähintäänkin joka toisen sekunnin omasta valveillaoloajasta. 
Kai kaikki haluavat mieluummin elää kuin vähän vain elähtää. Toisen kanssa. Muutoinhan sitä muuttuu näivettyneeksi, huonon elämän kuluttamaksi: miksikäs muuksi kuin elähtäneeksi.  
Arki on se näyttämö, jossa huomahtamisen sijaan huomioidaan toinen, tärkeä ihminen. Oli hän sitten perheenjäsen tai ystävä. Oikeasti koirallekin oman jakamattoman huomion antaminen sen pienen rapsutushetken ajan on itselle erityisen palkitsevaa: kokoaikaista harjoitusta siihen, kuinka oppia olemaan läsnä. Ja kun kerran hoksaa läsnäolemisen taidon omassa elämässä, esiintyy sitä sen myötä läheistenkin elämässä muunakin kuin pelkkänä sivuhenkilönä: oon täysillä mukana tässä jutussa, meidän elämässä.
Välinpitämätön asenne tai välinpitämättömäksi itsensä tunteminen syntyy usein jo vivahteesta: äänensävystä, tavun painotuksesta, puolisekuntia liian lyhkäisestä katseesta, tipahdellen tulevasta vastauksesta, ynähdyksestä tai ympäripyöreydestä. Mielestäni ei ole oikeastaan väliä, tunnistaako itse oman välinpitämättömyyden vai kokeeko toinen jonkun muun vuoksi itsensä välinpitämättömäksi ja tapahtuuko tunteen synty tahallisesti vai tahattomasti, kestääkö se vain hetken vai jatkuvasti. Välinpitämättömyys lähipiirissä loukkaa aina – jopa sen levittämisen tunnistaminen itsessä kivistää ikävästi.
Mietinkin, kuinka arjen tahatonta, hetkittäistä välinpitämättömyyttä saisi torjuttua.
Hei ootko hoksannut sitä, että naapurin setä on poliisi?
Voihan sitä aivan hyvin vastata mmmh tai aaah tai justjuu. Niin, samalla kun seikkailee omissa ajatuksissa kaukana alakerran koppalakillisesta tai kysymyksen esittäneestä. On kuitenkin mahdollista myös valita puolittaisuuden sijaan pysähtyminen, jättää omat ajatukset hetkeksi odotukselle ja muminan sijaan reagoida kysymykseen oikeasti kiinnostumalla: ihanko tosi, mistäs kuulit, kertoisitko lisää. Ajattelen usein, että haluan omalla huomioimisellani ikään kuin kiittää toista siitä, että tämä on juuri minulle tahtonut kertoa asiansa. 
Voihan sitä tietysti kaupungilla käsi kädessä kulkiessa vain löysästi lerputtaa kättä toisen kädessä. Pysyy se siinä ihan yhtä hyvin – ainakin jos toinen on yhtään mukana jutussa. Mutta jos edes hetkittäin hiukan puristaa kädestä tai vaikkapa kohentaa otetta, tuntuu käsikkäin käveleminen yhtäkkiä aivan erilaiselta: ai, en mä olekaan raahattava riippakivi, vaan kiinnipitämisen arvoinen. Huomaamaton, puolikin sekuntia kestävä ele helposti pyyhkäisee välinpitämättömyyden tunteen mielistä.
Toivon, että kaiken kiireen keskellä ehtisin itsekin katsahtamisen sijaan katsoa useammin ja pidempään minulle tärkeitä ihmisiä silmiin. Koska viimeksi olet keskittynyt keskeytymättömästi toisen silmiin vähintään viiden sekunnin ajan?  Tottumattomalle yllättävän pitkä aika.
Tekee muuten terää.