Kategoria: itsetutkiskelu

aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä

Raskaampi puoli.

Elina2 kommenttia

Olen paljon yrittänyt lähiaikoina pohtia, mikä minusta tekee vaikeahkon ihmisen. Kyllä, vaikean etenkin itselleni, mutta välillä myös läheisilleni. Olen todennut itse monen monta kertaa, että taidan olla toisinaan aika raskas ihminen – toisen rinnalla ja jopa perheenjäsenenä. Sitäkin vielä raskaampi olen kai itselleni.

Olen yrittänyt tarttua kysymykseen miksi. Miksi koen olevani vaikea, vaikka olenkin oikeasti kiltti. Kyllä minä mielestäni olen mukava ihminen, mutta miten ihmeessä samaa aikaa siltikin niin raskas. Vaikka vaikea tai raskas ihminen ei tarkoitakaan pahaa ihmistä, olisi elo siltikin ihan kaikkien kannalta rennompaa, jos olisin kuin virran mukana kulkeva kaarnalaiva; kaikki käy, kunhan suunta on eteenpäin. Mutta kun minä haluan ajelehtia välillä ihan vastavirtaan, takertuakin.

Kuitenkin on yritettävä myös ymmärtää omaa minää: jos elämässä kohtaamia asioita ei varsinaisesti koskaan saa vastaanottaa, vaan ne yksinkertaisesti vain jysähtävät, rauhallinen reagointitapa ei välttämättä ole valttikortti. Jysähtämisellä tarkoitan valtavan voimakasta lähinnä tunteiden maailmaan sijoittuvaa kokemusta, joka syntyy vasteena objektiivisesti täysin tavallisillekin asioille. Jysähdys ei suinkaan ole aina negatiivista ylireagointia, huolestumista tai ahdistusta, vaan se voi olla yhtä hyvin esimerkiksi suuren suurta innostusta ja inspiraation aallonharjalla ratsastamista. Lähinnä kyse on kai asioiden kokemisen voimakkuustasoista.

IMG_20170108_143617.jpg

Kyllä minä tätänykyä jo jonkin verran ymmärrän, että tapa reagoida asioihin ja ajatuksiin kuin kaasu pohjassa tai nasta laudassa, näyttäytyy toisille hyvin raskaana puolena. Sillä kaikessa ihanuudessaan se on myös itselleni raskasta. Eikä kyse kai ole muusta. Voi olla, että niin huolestumisen kuin innostuksenkin piikit tasoittuvat iän myötä. Toisaalta sitä olen odotellut viimeiset kymmenen vuotta. Vuosien aikana olen tullut päätelmään, ettei toisaalta oman itsensä ymmärtäminen aina  riitä: toisten ihmisten keskellähän tässä elellään ja siten ymmärryksen saaminen itseni ulkopuolelta on sekin tärkeää. Että ei minussa välttämättä ole mitään sellaista, jota pitäisi lähteä sen suuremmin muuttamaan.  Myönnän, että on vienyt kohtuuttoman paljon aikaa tajuta, kuinka tärkeää itsestä kertominen ja sillä tavoin ymmärryksen saaminen on; kaikille ei ole itsestäänselvä asia, että henkilökohtaisella muka-maailmanloppullani on harvemmin mitään tekemistä oikean musertumisen kanssa.

Koipitapaturma on tuntunut kuluneina parina viikkoina aina välillä juuri maailmanlopulta. Jos täysin rehellinen olen. Toisaalta taas saadun sähköpostin ydinviesti ”ei tämä nyt ihan kuraa ole” on tuntunut kertakaikkisen mahtavalta jutulta ja monen (yhdenjalan) pompun arvoiselta.

ajatuksia · höllää · itsetutkiskelu · oma hyvinvointi · treeni

Mun suloinen laiskiainen.

ElinaKommentoi

Hästägi trainingmode on mun mielestä ihan kiva. Samoin kuin hästägi gymtime myös. Menettelee tuo hästägi fitnessmotivationkin. Kaipa sitä omaan halukkuuteen ja innostukseenkin voi kaivaa lisäksi motivaatiota mielensä ulkopuolelta. Toisin sanoen olen kohtalaisen suvaitsevainen kaiken muun ohella myös hästägien suhteen; kliseet ovat kliseitä ja hupsut vähän hupsuja – kai niiden on vähän kuin tarkoituskin. Sitten on kuitenkin se yksi monien kivojen joukossa, jota en vain yksinkertaisesti voi sietää.

#noexcuses

Mulla ei tule siitä ikinä mitään muuta mieleen kuin pakon kautta: tehdään sitten väkisin, jos ei hyvällä. Hästägi ei tunnu antavan vaihtoehtoja. Etenkään sille pikkuruiselle, mukavuudenhaluiselle laiskiaiselle, joka on käpertyneenä mielessä omassa sopukassaan. Mä tiedän monen huudahtavan hiljaisesti tai ehkä ääneenkin ”haha, hyvä, ei niin, ei se tarvitse vaihtoehtoja”. Mutta uskoisipa joku, että se pikkuinen laiskiainen voi oikeasti olla tosi suloinen. Ei sitä kiltti ihminen halua poistattaa karun käskevillä kliseillä.

IMG_20170109_074929.jpg

Vaikka joku saattaa välillä epäilläkin, kyllä mä olen  – nykyisin etenkin – niin kiltti ihminen, että annan laiskiaisen elellä mielessäni. Itse asiassa jopa kuuntelen sitä silloin, kun siltä tulee suusta juttua. Joskus se kertoilee oikeasti kivoja juttuja tekosyistä. Kyllä mä silloinkin kuuntelen. Nyökkäilenkin. Koska mun mielestä on pelkästään tervettä välillä olla menemättä urheilemaan tekosyyn varjolla.

Kyllä mä itse ainakin mietin, että mikä ihme mulla on, jos jatkuvasti valitan asioista. Että risooko mikä nyt niin pahasti. Silloin mä haluan selvittää, mistä kiikastaa; tahdon tarttua syyhyn enkä vain jatkaa motkottamista. Siten se pikkuinen laiskiainenkaan ei varmasti syyttä kertoile juttuja tekosyistä, jos sellaista tapahtuu ihan jatkuvasti. Onhan silläkin oltava siinä tapauksessa jokin kehnosti. Enkä usko, että se pakottamalla tai hästägi noexcusesilla parantuu piirun vertaa. Tai ainakin mä itse pillahdan sellaisissa tilanteissa vain itkuun ja asiat kääntyvät kahta kauheammin vinkuroiksi.

Että niin. Hästägi yolo. Ja söpöjä laiskiaisia sopivasti elämään.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket

Tunne: elossa.

ElinaKommentoi

Mä haluan tuntea olevani elossa.

Sellaisten vuosien jälkeen, kun tunsi menettäneensä itsestään oikeastaan aika kaiken, mulle on ollut yhä tärkeämpää tuntea, että todella olen elossa. En mä ole alkanut hyppimään benjihyppyjä tai hakemaan sen suurempia jännityksen aiheita elämääni. Niiden sijaan mä olen alkanut ymmärtämään pysäyttämällä – välillä lähes väkisin – itseni ohimenevien hetkien sisältöä; viima poskilla lumipyryssä tai  aamuauringon säteiden kimaltelu lumihangella. Hetkiin sisältyy paljon muutakin kuin paikasta toiseen siirtymistä tai sovittujen asioiden suorittamista – aina lisäksi jotakin kuluvan hetken pääotsikon alle mahtuvaa. Ja kaikki se pienellä sivun alareunaan printattu. Niistä juuri koostuu tunne siitä, että todella on elossa.

En mä osaa harmitella pakkasesta tunnottomia sormia tai miinus kahtakymmentä astetta. Koska mä toisaalta tiedän, ettei sen alareunaan pikkuruisella rustatun lukeminen ole aina itsestäänselvyys. Sillä sanat voivat olla sillä hetkellä silmille liian pieniä erottaa, pahimmillaan kokonaiset virkkeetkään eivät merkitse yhtään mitään. En ota itsestäänselvyytenä sitä, että tunnen olevani elossa.

blogi672.jpg

Mä en kiirehdi lumipyrystä lämpimään sisälle.

ajatuksia · itsetutkiskelu

Kuka ja kuinka tuntee mut.

ElinaKommentoi

On yllättävän raskasta istua useampi päivä yksin neljän seinän sisällä kipeän polven vangitsemana. Sitä kun tulee matkanneeksi liiankin syvälle ajatuksiin.

Kukapa ei tuntisi itseään.

Tokaisun kuultuani ajattelin, että pitkälti niin se on. Kyllä minäkin omistan useampia tunteja viikossa ainoastaan sille, että yritän ymmärtää ajatuksiani ja omaa toimintaani. Osin tunnen itseni todella hyvin; tiedän tarkalleen, kuinka tulen reagoimaan asioihin, mutta myös sen, miksi niin teen. Harvemmin yllätän itseni, vaikka sitäkin kuitenkin tapahtuu. Osin siis en tunne itseäni juurikaan. Sellaiset yllättävät tilanteet itseni kanssa ovat lähinnä omien uusien puolieni löytämistä. Että hitsit, tällä viikolla onnistuin toimimaan jännittävässä tilanteessa aivan uudella tavalla. Itse asiassa uudenlainen tuntuu usein ennemminkin omanlaiselta, joka on ollut vain hukassa alkuelämän.

Oma minä on helpohko tuntea luonnollisesti kai sen vuoksi, että puheen lisäksi sitä kuulee tietysti myös omat ajatukset. Minun on ainakin kohtalaisen yksinkertaista rajata toinen itseni ulkopuolelle juuri siten, että pälätän päässäni, vain omissa ajatuksissani. Mikä onkin ollut aina suuri huolenaiheen; kuinka ihmiset oppivat minut oikein, jos he kuulevat vain sanani ja näkevät eleeni kolmannen, erittäin oleellisen elementin uupuessa. Vaikka puhe ja koko olemus viestivät väistämättä myös ajatuksista, niin väitän sitä tapahtuvan ainoastaan tiettyyn pisteeseen asti. Jollen saa tilaisuutta – tai oikeastaan anna itselleni mahdollisuutta – avata äänettömiä ajatuksiani toiselle, väitän hänelle muodostuneen kokonaiskuvan minusta jäävän vajavaiseksi – ehkä jopa vääränlaiseksi. Ja se on asia, joka on huolettanut minua lähes koko ikäni.

blogi670

Sillä kyllä minä jätän yllättävän paljon sanomatta asioita ääneen. Vastaus kysymykseen, joka alkaa sanalla miksi, on suhteellisen monimutkainen. Usein tajuan nimittäin asian itsekin vasta, kun mahdollisuus on jo ohittanut minut. Alkuviikosta olisin tahtonut todeta ääneen ehkä sen, että en tahdo minulta odotettavan liikoja, vaikka tiedänkin oppivani kyllä ajan kanssa kaikenlaiset asiat. Ja että tykkään kysellä älyttömän paljon asioista ja siten opinkin juttuja erittäin hyvin, vaikka toki tiedän monesta sellaisen kysymysryöpyn tuntuvan raskaalta.

Jälkeenpäin miettiessäni sanomatta jääneitä asioita pohdin myös, mitä uutta ne olisivat osoittaneet minusta: ehkä tiedonjanoa, uteliasta luonnetta ja aitoa halua syventyä asioihin, mutta myös pikkuruista itseni vähättelyn tarvetta.

Vaikka sitä oppiikin tuntemaan omassa elämässä pyöriviä ihmisiä oletettavasti aika hyvin, harmillisen usein kuitenkaan kerrotaan, puolitutullekaan, millaisena ulkopuolinen toisen sitten oikein näkee: Elina, mä näen, että sä olet…

Niin. Millainen ihan oikeasti olen muiden ajatuksissa? Millaisen kuvan minusta saa? Ja millainen ihan oikeasti olen? Olenko itse paras kertomaan sen?

aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu

Minä olen niin paljon kuin sinä sanot.

ElinaKommentoi

”Minussa on niin paljon onnellisuutta kuin tohdin elämältäni ottaa vastaan.”

Sinä päivänä, kun ensimmäisen kerran otin vastaan sinulta, teiltä, omalta elämältäni yleensäkin, en sitten tohtinutkaan enää palauttaa. Se päivä, kun ymmärsin alkaa ottaa vastaan, oli kaunein pitkään aikaan – ehkä koskaan. Sillä torjumatta jättäminen valaisi minua sisältäpäin uudella tavalla; tarjotun, juuri minulle tarkoitetun, vastaanottaminen teki minuun vaikutuksen. Sitä hämmästyin. Miten elämä muuttuikaan hetkessä anteliaammaksi, monin tavoin rikkaammaksi.

Niinä päivinä, kun tarjosit sanoja tai silloin, kun elämäni tarjosi onnistumisia, mikään ei itse asiassa ollut koskaan yksinkertaista. Eikä sitä, mitä saamisen olisi pitänyt minussa synnyttää. Kiittäminen tai edes tarttuminen ei tarkoittanut, että olisin oikeasti osannut ottaa vastaan. Nuo tavat olivat oikeastaan vain pyyhkäisyjä, joiden avulla pakenin osaamattomuuttani.

Sillä kyllä tajusin: ellen osaa ottaa vastaan edes sanoja, elämän kauneus, kuten rakkaus, on väistämättä liian suuri pala – vastaanotettavaksi.

IMG_20161228_143226.jpg

Sinä päivänä, kun kerran onnistuin vastaanottamaan vilpittömästi tarjotun, ymmärsin, etten myöskään pysty antamaan sinulle, teille tai omalle elämälleni mitään aitoa, jos en ensin itse käsitä, mitä saaminen todella on. En voi tarjota mitään sellaista, jota en itse ymmärrä.

Enkä minä vain vastaanota antaakseni takaisin. Sinä päivänä nimittäin tajusin, kuinka hyvältä tuntuu todella uskoa sitä, mitä sinulta, teiltä ja elämältäni saan.

”Minä olen niin kaunis kuin sinä sanot.”

ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · lifestyle

Potentiaalin vapauttamisesta.

ElinaKommentoi

Eilen tapasin jälleen pienen, suloisen miehenalun, joka hallitsi hienosti vieraskoreuden: valloittava hurmurin hymy oli herkässä heti meidän vieraiden saavuttua.

Mä alan vieraampien ihmisten seurassa helposti myös hymyilemään, ihan syyttäkin, vaikka mun vieraskoreus kuuluukin aika pitkälti lainausmerkeihin. Mä olen monesti miettinyt, mikä se on, joka piilottaa jopa tuttavienkin seurassa mun aidoimman minän puolia. Siis ei niinkään luonteenpiirteitä, vaan esimerkiksi joitakin taitoja tehdä asioita. Välillä tuntuu, että mun herkkä hymy jollain tapaa kahlitsee, lähinnä ajatuksia; aina jaksan ihmetellä, miten mun niin täydessä päässä voi joskus lyödä niin kumeasti tyhjää. Hymyn sijaan todennäköisempi selitys sille on ehkä juuri vieraskoreus, tietynlainen tapa keskittyä tuntemattomampien ihmisten seurassa kaikkeen muuhun kuin itse asiaan. Ehkä kyse on osin myös uskaltamattomuudesta esittää toisille asioita – etenkään omina ajatuksina.

Niitä mun sellaisia hyödyllisiä puolia, joita kaikki eivät välttämättä uskoisi, ovat esimerkiksi kyky koota päässä kronologista kalenteria ja ylipäätään pitää mielessä asioita, aikatauluttaminen ja etenkin aikataulujen kiinnipitämisestä huolehtiminen (joku voisi sanoa, että delegoiminen ja hoputtaminen, hah), asian sisäistämisen jälkeen kyky ryhtyä toimeen todella ripeästi, halu esittää loputtomasti ideoita ja taito oppia asioita sivulauseista tai tarkkailemalla.

blogi660.jpg

Kuitenkin haasteeksi mä olen kokenut aina sen, kuinka pystyn hyödyntämään puoliani muuallakin kuin kuvainnollisesti yksin kotona istuessani. On haastavaa olla köyttämättä itseään millään tavoin eri tilanteissa. Kai se on useamman ongelma sellainen, että potentiaalia on olemassa kaikenlaiseen, mutta sen käyttöönottaminen – suoranaisesti vapauttaminen – on aina asia aivan erikseen?

Veikkaan, että pikkuisen pakolliselta tuntuva hymyileminen, jonkinmoinen vieraskoreus, haalistuu, kun löytää ihan todella varmuuden rauhasta, nimenomaan siis levollisuudesta. Toisin sanoen sitten, kun oman tontin ulkopuolellakin uskaltaa kaikesta huolimatta omistaa itsensä.

Sillä sitähän se pieni miehenalkukin hymyilemisen lisäksi myös teki. Otti aika hitsin itsevarmoja askeleita eteenpäin.

ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus

Oman mielen onnistuja.

ElinaKommentoi

Olen aina ajatellut, että oman elämänsä sankareilla on ainutlaatuinen kyky luottaa asioiden lutviutuvan. Sillä tunnen – ihailenkin – heitä sellaisia rempseitä tyyppejä. Oman elämänsä huippumalleihin pitäisi kai ihan jokaisen lukeutua? Tiedän minä oman elämänsä asiantuntijoitakin, jotka tuntuvat tietävän ainakin omasta elämästään kaiken. Oman elämänsä luojat. Heillä tahtotila taitaa olla tavallista vahvemmin pyrkivää. Entäpä oman elämänsä tähdet! Huh. Oman elämänsä prinsessat?

blogi654Jokaisen pitäisi olla kuin oman elämänsä Aarikka-tonttu.

Rajat eivät näissä tapauksissa ole tehty rikottaviksi; tarkoitus ei ole edes yrittää oman elämän ulkopuolelle. Yhteistä oman elämänsä tyypeille on kai se, että tyytyväinen tunne haetaan kokonaisuudessaan omasta takaa, eikä vertailu toisiin kuulu sellaiseen. Kutkuttava ajatus, että oman elämän sisällä voi oikeasti olla melkein mitä vain. Lisäksi uskon, että sen, mitä omassa elämässä on,  näkevät kyllä ulkopuoliset, joiden on tarkoituskin.

Kai se, että uskaltaa olla omassa elämässä mahdottoman paljon kaikenlaista, on oikeastaan itsevarmuuden ja itsensä löytämisen ilmentymää. Silloin nimittäin edes oman elämänsä toimitusjohtajana toimiminen ei tunnu millään tapaa itsensä (tai toisten) huiputtamiselta.

Koska olen kovasti miettinyt kaikenlaisia tuntemiani oman elämänsä tyyppejä, olen myös yrittänyt keksiä omaa juttuani. Itse asiassa vasta joitakin päiviä sitten tulin tulokseen, että minun on aloitettava yhdestä, vielä himpun verran tiukemmin rajatusta, ajatuksesta:

on opeteltava ensin olemaan oman mieleni onnistuja.

Sellainen on kuin oman sisäisen mitta-asteikon kalibrointia tai ehkä tajuamista, että läheskään kaikki ei ole suhteellista minun ja ulkopuolisen välillä: oikeasti tyytyväisyyden tunteminen ei koskaan synny suhteessa muihin. Suhteessa muihin saatan näennäisesti olla onnistuja, mutta itselleni olen aina epäonnistuja – ainoastaan yhden syyn vuoksi. En anna itseni olla oman mieleni onnistuja.

Tarkasteltavia tasoja on siten kaksi. Ensimmäinen on suhdeasteikon rajoittaminen omaan mieleen eli onnistun ainoastaan suhteessa itseeni. Toinen koskee asteikon höllentämistä eli vaatimustason alentamista. Ja kun osaan ensin olla tyytyväinen omassa mielessäni itseeni, opin varmasti pian olemaan myös omassa elämässäni paljonkin.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä · onnellisuus

Vaihtokaupparakkaus.

ElinaYksi kommentti

Rakasta mua. Niin mä rakastan sua.

Aina asiat eivät mene siten, rakastaminen harvoin on vaihtokauppaa. Tuskin muulloin kuin yhdessä ainokaisessa tilanteessa: kun sä rakastat itseäsi. Aika mahtavaa, jos tajusit jo nyt, mitä tällä tarkoitan. Silloin sä olet nimittäin aika pitkällä itsesi kanssa.

Itsestä pitämisen opettelu on ollut mulle yksi pitkä oppikoulu. Kaikki oppimani mahtuu tosin yhteen oivallukseen. Joten itse asiassa mä olen kai opetellut koko ajan tajuamaan vain yhtä ajatusta.

Sellaista kuin niin paljon kuin sä uskallat rakastaa itseäsi, niin vähintään yhtä paljon sun oma minäsi rakastaa sua takaisinpäin. Siihen liittyy siten vain yksi ehto: jos sä rakastat, sekin rakastaa. Veikkailla sitten voi, millaista vastakaikua oman minän vihaaminen synnyttää. Mä koen niin, että oli takaisinpäin tuleva mitä tunnetta vain, niin se palaa aina voimakkuudeltaan miltei kaksinkertaisena.

Millä mä todistan itselleni tällaisen ajatuksen toimivan? Että oman minän sisällä – eikä oikeastaan minkään välillä – voi tapahtua vaihtokauppaa? Ihan pienillä mielen ja kehon vihjeillä. Siis niin huomaamattomilla, ettei niitä välttämättä edes tunnista, jollei ole koskaan varsinaisesti kokenut itseensä kohdistuvan vihan seurauksia.

blogi652

Päivinä kun osaan rakastaa itseäni, mä en ole kertaakaan maannut vatsakivuissa sängyssä eikä herkästä masusta ole ollut tietoakaan. Vastaavasti samanmoisina päivinä valoisa mieli ja myönteinen suhtautuminen eivät vaadi multa yhtään mitään, sillä ne tulevat täysin itsestään. Mä olen välttynyt turhalta jännittämiseltä ja ylimääräisiltä sydämentykytyksiltä. Hei peilikään ei ole liiemmin lihottanut. Oikeasti, sellaisina päivinä mä olen usein oman mieleni onnistuja, tenteistäkin olen suoriutunut kyllä paremmin. Lisäksi mulle on lahjoitettu useampia hymyjä – kai mä itseeni pienesti rakastuneena olen vastaanottavaisempi myös toisten rakkautta kohtaan. Kaikkein paras todistusaineisto on kuitenkin tämä: rakastaessani itseäni tunne ei vain heijastu takaisin muhun, vaan myös mua ympäröiviin ihmisiin. Eikä kyse ole silloin enää pikkuruisista vihjeistä.

Jos joku olisi mulle vuosia sitten väittänyt rakkauden toimivan tietyissä tilanteissa vaihtokaupalla ja siitä syntyvän vieläpä jotakin äärimmäisen tasapainoista, hyvää ja pysyvää, olisin varmasti jättänyt jopa tuhahtamatta.

aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · syvällistä

Ilmenemisestä.

ElinaKommentoi

Aina toisinaan sitä kuulee kärkästä puhetta kulissien pystyttämisestä ihmiselämässä. Myönnän – ihan mielelläni – minullakin olleen ajoittain joitain ajatuksia sellaisesta omalla taipaleellani. Joskus sellainen lavasteiden kasaamisen tarve saattaa edelleen ottaa hetkellisesti vallan, vaikka en näyttämön keskellä koskaan erityisemmin ole tahtonutkaan nököttää. Esilläolemisen kaipaamattomuudesta huolimatta  tarve ilmenee minussa heiveröisenä harkintana pystyttää isoja juttuja, linnoja ja lipputankoja, joissa liehuu kultaiset viirit. Yleistä painetta esitellä oman elämän riittävyyttä? Voi olla, ennemmin siltikin epäilen. Ehkä tarve on ollut kuin kiertotie haaveiluun sellaisina hetkinä, kun en ole kummemmin uskaltanut unelmoida. Kyllä, nätisti ajateltuna moinen on mahdollista. Kuitenkin arvelen tarpeen osin olleen tuon pikkuruisen tekosia, joka minussa edelleen jossakin syvällä oleilee – tunnetko kontrollifriikin?

Havainnollisinta on kuvata tarvetta riittävän konkreettisella ja ymmärrettävällä tavalla, kuten asunnon sisustamisen avulla, vaikka se ei suinkaan ole ainoa ilmenemismuoto. Pikkuruinen friikki haluaa valkoisia ja minimalistisia lavasteita. Mahdollisimman selkeitä linjoja ja mahdotonta puhtautta. Sen ajatus ei ole kaukana steriilistä tai sisustuslehden kuvista. Ylväästäkään. Tunne on toissijainen sisustuselementti, esittelykelpoisuus aikalailla ykkösprioriteetti.

Mutta sitten tämä toinen puoli, jota oikeasti tahtoisin itsessäni kannustaa. Ei se ole sillä tavoin todellinen boheemi tai hippijutun tapainen. Vaan sellainen vain, joka esimerkiksi ripustaa valoverkon kattoon, jotta tähtitaivasta voisi tuijotella sisälläkin. Ja sellainen, jolle lampun merkin sijaan merkitsee valon väri: kirkas sinertävä luo maagisen tunnelman, lämpimämpi kellertävä taas tupamaisen tilan. Tunne on kaikki kaikessa, kulissien sijaan tämä toinen puoli haluaa rakentaa ainoastaan kotoisaa tunnelmaa.

blogi648

Hassua. Suurimman osan ajasta en ole kumpaakaan. Mutta stressin painaessa mielessä tahtoisin kaiken kotona valkoiseksi ja minimalistiseksi. Lisäksi voisin olla koko ajan siivoamassa, jopa tavalliset koriste-esineet ärsyttävät liiallisuudellaan. Kuitenkin sellaista paripäiväistä stressiaaltoa seuraa aina kapina, joka mielellään levittäisi värikkäitä pahviviirejä pitkin olohuonetta ja muuttaisi kaiken pussilakanoista lähtien maanläheisemmäksi – kunhan on levollista olla.

Hassua siis erityisesti sen vuoksi, että ennen pitkää kaikki laantuu. Tavallaan ihan tavallisen tasaiseksi. Ja silloin kiitän itseäni, etten ole koskaan ruvennut sen suurempiin käytännöntoimiin minkään asian suhteen. Sillä luulen sellaisen ailahtelevuuden olevan vain tapa ilmentää hetkellistä sisäisen eheyden koettelua.

Ei liene vaikeaa löytää analogiaa tällaisen ja muidenkin elämän osa-alueiden välillä?

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä

Pahus. Ei paheita.

ElinaKommentoi

Pahus. Ei paheita. Ja minä kun olen siitä ainoastaan pahoillani.

Keskustelin taannoin toisen kanssa ihmisten paheista. Karkkisäkit, ne ovat käsittääkseni monelle häpeän paikka. Törsäys, vaikkapa vaatekasoihin, aika yleistä kuulemma sekin. Joku saattaa valvoa toistuvasti arkena elokuvan parissa aivan liian pitkään ja pitää sitä omana paheenaan. Tai entäs satunnaiset perjantaihömpsyt maanantaina.

Kun keskustelussa alkoi erottaa subjektiivisuutta, hermostuin hivenen. Tiesin nimittäin, mitä se tarkoitti: Rinkeli, mikä sun pahe on?

Ihan melkein nolotti arveleva konditionaali, sillä muuta lausemuotoa en kyennyt käyttämään: jos minulla olisi oikean oikea pahe, se olisi suklaalevystä suoraan haukkaaminen, sängyssä puolilta päivin kolmannen aamupalan syöminen tai hervoton vaatekaapin täyttäminen.

Mutta kun ei ole, mitättömiä lukuunottamatta. En käytä juurikaan alkoholia ja suklaan kohtuukäyttäjä luulen olevani. Enkä voi pitää uskottavana paheenani juustonmakuisia riisikakkuja.

blogi634

Liikunta ei kuulemma voi olla pahe.

Olen luullut, että sallin itselleni paljonkin, esimerkiksi mieleni mukaan vapaapäiviä vähän kaikesta. Taidan minä tällä luonteellani kuitenkin kontrolloida itseäni suhteellisen paljon – ainakin juuri sen verran, että kaikki pysyy kutakuinkin järkevyyden rajoissa. Mielestäni se on ainoastaan sääli, koska ihmisyyteen kuitenkin kuuluvat myös paheet. Oleellisestikin.

Ei paheettomuus minusta kuivakkaa tee, mutta ihan vain itseni vuoksi voisin muutaman kunnollisen paheen kaiketi hankkia.