Kategoria: itsetutkiskelu

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus

Matka tähän päivään.

ElinaKommentoi

Neljän ja puolen päivän päästä olen 24-vuotias. Herättäähän se ajatuksia.

Mikä matka.

Mä en todellakaan halua sanoa sitä huokaillen. Siis siitäkään huolimatta, että välillä se on ollut ihan just sitä: hitonmoista tarpomista. Katsos kuitenkin, ei rytkyttäminen ole sinänsä kuin hetkellisesti hidastanut. Kaikki realistisuus taas todellakin puuttuisi, jos mä huudahtaisin sen ulos amerikkalaisen onnellisen lopun tyyliin: what a journey! Tiedätkös, onnellisuus ja helpotus ovat vain osatekijöitä, vaikkakin kieltämättä tärkeitä sellaisia. Mutta en mä kovin neutraalistikaan tahdo sitä suustani päästää ja siten luikauttaa väärää kuvaa. Koska aina toisinaan musta tuntuu vahvasti siltä, ettei mun elämässä mitään kuvaa osuvasti neutraalisuus – en ole tutustunut puolivälielämään.

Joskus multakin on kysytty, mikä mun tavoite on elämässä. Mä en ole aina tiennyt, mitä vastata. Koulutus, onnellisuus, terveys, perhe, lapset, mielekkyys. Omalla kohdallani tärkeitä ja totta kaikki, vaikka en niin yksinkertaisesti kai kysymykseen vastaisikaan. Aina mä olen myös miettinyt, että tahtoisin kovasti säilyttää uteliaisuuden ja lapsenomaisen lähestymistavan moniin asioihin – ymmärtäköön kukin kuten haluaa.

blogi633

Itse asiassa jopa toivon, että joku tulisi ja esittäisi minulle tuon kysymyksen tänään. Nykyisin mä nimittäin tiedän mitä vastata: tavoitteeni elämässä on säilyttää läpi elon se, mitä opin ollessani vakavasti sairas. Se sellainen on jotakin mielen syvärakenteisiin liittyvää, jota voi soveltaa elämän ihan, ihan jokaisella osa-alueella. Haastetta tosin tuo se, että ihmismieli  on äärimmäisen unohtavainen.

Eräällä ystävälläni on taito todeta vaikeitakin asioita äänensävyllä, jossa totuudenmukaisesti kuuluu elämän haasteellinen puoli, sen raskauskin, mutta joka jättää jokaikinen kerta kuitenkin päällimmäisenä toiveikkaan ja lämpimän jäljen mieleen.

Mikä matka.

Kuulostaa täydelliseltä.

itsetutkiskelu · lifestyle · oivallukset · Ruoka · ruokavinkki

Järjetöntä.

Elina2 kommenttia

Kuulkaa. Tänään tällainen kysymys.

Kuinka paljon elämässä on oltava järkeä?

Veikkaan seuraavaa: sellaiselle, joka on tottunut änkemään elämäänsä paljon sitä, vähempi on parempi. Itse olen huomannut, että välillä yritän väen väkisin mahduttaa sitä omaan elooni. Miksikö. Kai koska se vain tuntuu järkeilemällä kauheasti järkevältä.

Vaikkakin veikkaan vielä toisen asian: elämä muuttuu kaikella tapaa paljon, paljon järkevämmäksi, kun sisäistää, että se samainen elämä sisältää aina standardimäärän järjettömyyttä. Vakio, mikä vakio – turha vastaan on taistella. Itse asiassa tällaiselle vahvasti järkevyyteen päin olevalle ihmisille lisäpiikki sitä itseään ei olisi varmasti lainkaan pahitteeksi.

Periaatteessa on täysin järjenvastaista tunkea yhteen ja samaan kakkuun paria suklaalevyä, tuorejuustoa ja kuohukermaa sekä laittomaa määrää sokeria. Mutta sinnepähän mötkähti. Oli muuten järjettömän hyvää.

Järjetön suklaakakkunen

blogi630.jpg

Pohja: 4,5 dl vehnäjauhoja, 4,5 dl sokeria, 2 dl kaakaojauhetta, 2 tl vaniljasokeria, 2 tl leivinjauhetta, 1,5 tl ruokasoodaa, 1 tl suolaa, 2 dl maitoa, 1 dl öljyä, 2 dl vahvaa kahvia, 2 kananmunaa

Täyte/kuorrute: 2 dl kuohukermaa (kermavaahdoksi), 300 g maitosuklaata, 400 g tuorejuustoa, 1 dl tomusokeria

Koristeluun: maitosuklaata, kaakaojauhetta

Ja järjetöntä on jättää syömättä.

ajatuksia · itsetutkiskelu · lifestyle · oma elämä · pienet hetket

Mun multitunteista.

ElinaKommentoi

Noo, mitäs sulle on tapahtunut?

Vaikka olen ihan jokainen kerta vetänyt kässäristä, pysäyttänyt ajatukseni siihen paikkaan ja toistanut kysymystä hiljaa mielessäni, harvakseltaan olen saanut minkäänmoista vastausta. Asia kun on näin; jos minä innostun yhtäkkisesti silminnähden (vieläpä silmittömästi) jostakin, kovinkaan usein mitään ei ole tapahtunut. Oikeasti. Tarkoitan, että innostuminen syntyy sisälläni usein pelkästä tunteesta eikä ole tavatonta, että tunne on syntynyt aika lailla tyhjästä. Okei, on voinut tapahtua sellaista, että lempparikappaleeni on soinut aamulla automatkalla juuri täydellisessä kohdassa tai katse on sattumalta osunut tosi kivanoloiseen ihmiseen, mutta ei mitään sen suurempaa.

blogi619

Olen minä joskus sortunut esittämään kysymystä itse itselleni – sen asettelu on vain ollut hivenen toisenlainen: miks mulle ei tapahdu ikinä mitään. Mielessäni käväisee toisinaan ajatus siitä, onko yleistäkin osata innostua sekunnin tuhannesosassa, mutta toisaalta menettää yllättävän helpostikin ote tunteesta. Joku ehkä kuvaisi sitä yksinkertaisemmin tunteiden siksakkina tai heittelynä tai ailahtelevaisuutena. En kuitenkaan täysin kai tarkoita sitä. Paremminkin kyse on mielestäni multitunteiden lyhytikäisyydestä. Eihän turbomoottorikaan kai voi käydä tunnista toiseen ylikuumentumatta? Se, miksi olen kysymystä itse itselleni esittänyt, liittyy kai jäähdytysvaiheeseen, joka voi kestää pidemmänkin aikaa. Silloin en näe samalla tavoin niitä asioita, joista hykerryttävä tunne voisi saada alkunsa.

Ihmiselle voi itse asiassa tapahtua kaikenlaista innostumisen arvoista tapahtumatta oikeastaan mitään – pitää vain nähdä ja sitten tuntea.

Tänäänkin olen ehtinyt innostua jo useammankin kerran. Ihan ohimennen. Oma multitunteeni on ehdottomasti innostus. Entä sun?

ajatuksia · itsetutkiskelu · lifestyle · oma hyvinvointi · onnellisuus · selviytymisvinkit · syvällistä

Vapaus yllä leijuu.

ElinaKommentoi

Vastaan kyllä, vaikka arvelen vain. Minä siis arvelen, että jonkinlaisissa mielen auttamista varten varatuissa istunnoissa ehkä annetaan ulkopuolisen toimesta itse istujalle erilaisia lupia; saa itkeä, saa nauraa, saa olla hiljaa. Mutuiluahan se vain on, kun arvelen, että esitettävien kysymysten asettelu pääpiirteittäin on suhteellisen riisuttua ja pelkistettyä, ainoastaan itse asian sisältävää; mitä tunnet tai haluatko sinä oikeasti.

Minä nimittäin olen alkanut pitämään itselleni omatoimisia terapiaistuntoja. Ne ovat aika lailla yllä kuvatun kaltaisia. Olen todennut, kuinka mahtavalta – ennen kaikkea toimivalta –  tuntuu istua alas ja kertoa yksinkertaisella lauseella esimerkiksi, että sinulla on lupa, Rinkeli. Mihin ikinä vain. Eikä oikeasti ole minkäänmoista hullunkurista psykologin leikkimistä se, kun puhun itselleni kuin taaperoikäiselle ja kysyn kolmella sanalla, että mikä sinua vaivaa. Sellaiseen on meinaa häkellyttävän helppoa vastata.

blogi610

Sillä toisinaan vuoropuhelu itseni kanssa tuppaa jäämään ainoastaan ongelmasta syntyvien tunnerikkaiden ajatusten sinkoiluksi. Holtittomasta heitosta ei välttämättä ole kovin helppo ottaa koppia – ainakaan sellainen ei vakuuta. Itselle puhuminen tunteiden ja erinäisten tuntemusten läpi on toki antoisaa, mutta ei juurikaan selkeyttävää.

Sen vuoksi olen opetellut olemaan itselleni ulkopuolinen sisällä. Monesti tiedän asioiden objektiivisen laidan, mutta itselle sen kertominen ei luonnistu. Ongelma on ehkä siinä, etten ole tajunnut, että minun on neuvottava itseäni samaan tapaan kuin vaikkapa ystäviäni. Autettava puhumalla mahdollisimman järkeviä.

Eikä minun tarvitse oikeasti paikoillani istua tai ääneen höpöttää terapoidessani itseäni. Luvan saaminen saattaa tapahtua vaikka kesken lenkin ja näkyä ulospäin vain lähes huomaamattomana nyökkäyksenä. Oleellista on kai vain pitää ajatus yksinkertaisena ja ottaa vastaan se kuin ulkopuoliselta. Napata lupa taskuun.

blogi611

Tällä viikolla olen antanut itselleni luvan olla häpeämättä kirjoittamista ymmärtämällä, että lahjakkuus ei ole minkäänlainen oikeutus eikä lahjattomuus rajaava tekijä. Olen ratsastanut pesusieni kainalossa vinoine istuntoineni ja antanut itselleni luvan olla armollinen vioilleni.  Olen viettänyt päiviä putkeen meikkipussiin koskematta ja antanut itselleni luvan katsoa siltikin ihmisiä silmiin.  Itse asiassa olen antanut itselleni luvan heittäytyä pinnistelemättä helpon elämän tunteeseen.

Eikä hetkeen ylläni ole leijaillut yhtä vapautunutta oloa.

ajatuksia · erityisherkkyys · itsetutkiskelu · itsevarmuus · lifestyle · syvällistä

Elämään sopiva erityisherkkä?

ElinaKommentoi
Olen minä jonkin verran lukenut erityisherkkyydestä. Osaan kertoa muutamia tosiasioita siitä; erityisherkkyys on synnynnäinen, hermostollinen ominaisuus ja erityisherkän hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa tavallista laajemmin ja syvällisemmin, mutta se ei siltikään ole lääkärin toimesta diagnosoitava ominaisuus eikä missään nimessä virhe tai sairaus. On tuntunut ihmeelliseltä lukea niin sanotusti virallisesta julkaisusta, kuinka erityisherkän kokemusmaailmaa on hankala sellaisen ymmärtää, joka ei itse ole erityisherkkä. Henkilökohtaisesti olen kokenut sen ehkä kaikkein helpottavimmaksi sanomaksi tätänykyä jo aika vilkkaasti käyvässä keskustelussa liittyen HSP:n käsitteeseen.

Jo pienenä tyttönä muistan miettineeni kuumeisesti keinoja, kuinka kykenen kertomaan uskottavasti, ettei tunne kai ole minulle vain tunne enkä välttämättä koe maailmaa kuten iso osa. Vaikka en koskaan ole tahtonut tehdä itsestäni sinänsä numeroa, etenkin nuorempana kiljuin monesti hiljaa mielessäni ”kukaan ei ymmärrä minua”. Ääntä olisin halunnut rohjeta käyttää.

Olen selaillut kaikkia kolmea aiheesta kertovaa kirjaani, mutta tuntenut sen itse asiassa aika raskaaksi. Erityisherkät, siinä missä kaikki muutkin, ovat kaikki yksilöitä ja ainutlaatuisia kokemusmaailmoineen ja mielen mutkineen. Kuitenkin kun sivu sivulta tunnistanee yhä enemmän kirjan kuvailemia puolia – syitä, valmiiksi pureskeltuja päätelmiäkin – itsestä, tahti alkaa aika nopeasti ahdistamaan. Sen vuoksi olen oikeastaan hankkinut tietoa vain sen verran, että ymmärrän lähtökohtani; tieto siitä, että on kaiketi täysin normaali, on kai ollut minulle merkittävin ydinsanoma. Lisäksi se, että ymmärrän nyt myös toisia samankaltaisia muutoinkin kuin sanattomana tunteiden kautta, on tuntunut hyvältä. Pystyn puhumaan, sillä minulla on nyt sanoja käytössäni.

blogi609

 ”Oman peilikuvan löytämiseenhän tämä etsiminen perustuu.”

Kun minä olen vähän sellainen ihminen, jonka täytyy tutkia, etsiä ja löytää itse. Muuten en osaa välttämättä pitää totena varsinkaan sellaisia asioita, jotka esittävät jotakin minusta itsestäni. Vaikka olen monessakin suhteessa hivenen epävarma ja vajavainen itseluottamukseni kanssa, niin varmuus itsetuntemuksestani on kuitenkin äärimmäisen vakaalla pohjalla. Sen vuoksi luultavasi olen väistämättä ja välittömästi varpaillani, kun toinen yrittää kertoa jotakin siitä, millainen oikesti olen. Lisäksi itse tutkimalla ja etsimällä varmistan, ettei tahti oivallusten synnyssä ole liian tiukka.

Myönnän, että aika usein pohdin, kauhistelenkin, olenko tällaisena heikoilla aikuisten maailmassa. Jolllain tapaa huonommissa lähtöasetelmissa. Olen miettinyt sitäkin, ruokinko virheellisesti jatkuvalla itsetutkiskelulla liian herkkää puoltani. Että onko oikeasti mahdollista, että tulevaisuudessa minun on (pakon edessä) kyettävä kovettamaan kuortani – sisältä asti tuskin pystyn missään tilanteessa muuttumaan. Tarvitseeko menestyjän, onnistujan tai kovan tekijän, esimerkiksi työelämässä, olla välttämättä kova jätkä?

Tosin, väitän, että mä kyllä olen aika.

ajatuksia · itsetutkiskelu · syvällistä

Elintärkeät kliseet.

ElinaYksi kommentti
On hetkiä, jolloin ihminen tarvitsee kliseitä elämään. Tiedätkös. Vaikka tavallisesti olisikin juuri se, joka ei aseta ruokailuryhmää pohjapiirroksessa sille selkeästi suunnitellulle paikalle tai joka ei kuvaile itseään työhakemuksessa ahkeraksi, helposti muiden kanssa toimeen tulevaksi ja nopeaksi oppijaksi. Niin siis siltikin kuluneista, muka-henkevistä lausahduksista voimaantumisen tunteen hakeminen voi sellaisina hetkinä tuntua hapelta keuhkoissa. Ehkä jopa tekohengitykseltä.

Kuules. Hetket ovat niitä sellaisia, kun pienenä ihmisenä toivoi jonkun nostavan lattialta rääkymästä, vaikka ei ollut pienintäkään aikomusta nousta ylös sen jonkun avustamana, vaan yksin itse. Tai kun halusi jonkun syöttävän viiliä, vaikka päätös suun tiukasti kiinni pitämisestä niin kauan, kun lusikka ei ole omassa kädessä, oli selkeä iltapalan alusta asti.

Luulenpas sellaista. Että tarkoitus on laittaa pökköä pesään tismalleen siihen saakka, kun itse on taas valmis omin neuvoin roihahtamaan. Että itse merkitys on tuen tarjoaminen eikä apu lainkaan. Että elämään sinänsä kuulumattomat kliseet ovat kuin naulakkoja, joissa voi lounaan ajan roikottaa itseä. Pitstoppeja, joissa voi kokoilla hetken ajatuksia.

Tänään osaan jo pitää kliseisiä voimalauseita muunakin kuin huijaamisena; kaikkia ajatuksia ei tarvitse ajatella alusta asti itse. On loppujen lopuksi ihan okei klikkailla sydämiä aivan liian kulutetuille sitaateille – ja vieläpä tuntea jonkinlaista syvyyttä niissä.

Jokos. Olet vakuuttunut kliseiden elintärkeydestä.

Follow my blog with Bloglovin

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Asiaa mun hämmennyksistä.

ElinaKommentoi
Maailman meno saa aika usein minut hämmentymään. Toisella pallon puoliskolla tapahtuva (hurjuus) saa yleensä ennemminkin hämmentyneeksi kuin vihaiseksi. Ehkä siksi, että harvoin voi ketään yksiselitteisesti osoittaa sormella. Toisinaan hämmennyn myös joidenkin ihmisten seurassa. En minä silloinkaan ärsyynny – hämmennyn vain. Sellaista tapahtuu tilanteissa, jossa en odotuksistani huolimatta osaakaan lukea henkilöä ja hänen käytöstään. Hämmentymään minut saa moni muukin asia, kuten esimerkiksi tenttikirjassa toistuvasti esiintyvät luultavasti, kai ja ehkä. Oikeastaan kaikki sellaiset elämässä esiintyvät asiat, ne voivat olla yhtä hyvin hetkiä tai tunteita, jotka lipuvat todellisuuteen kysymättä yhtään keneltäkään lupaa. Ymmärtämättömyys, tietämättömyys tai kontrolloimattomuus ovat elämässäni suurimpia hämmennyksen lähteitä.

En ole varmasti koskaan pelännyt ajatuksiani. Harvoin ne saavat minut hämmennyksiinkään. Siitäkään huolimatta, että ne ovat vikkeliä, hurjan vaihtelevia, yleensä totaalisen päättömiä ja lukumääriltään älyttömiä. Syvälle päähän porautuvat ajatukseni voivat olla synkkiäkin, mutta en siltikään ole koskaan joutunut kauhistelemaan niitä. Sillä minä ymmärrän. Ymmärrän, että ajatuksilla voi leikkiä, niillä voi hullutella ja että villeimmätkin käyvät vain omalla tavallaan läpi todellisuutta. Ymmärrän, mistä ne syntyvät ja mahdollisesti myös miksi ne nousevat mieleen. Ajatukseni harvoin haahuilevat ääriviivattomina. Niiden kanssa on kaikesta päättömästäkin huolimatta helppo tehdä yhteistyötä.

Tunteiden vuoristorataa ja sitä rataa.

Koko elämäni ajan ajatuksien hallintaa suurempi haaste minulle onkin ollut omien tunteideni ymmärtäminen. Tunteeni tuntuvat samaa aikaa hurjan kokonaisvaltaisilta ja käsittämättömän abstrakteilta; tunnen kuin tunne olisi jotakin käsinkosketeltavaa ja konkreettista, mutta yrittäessäni tarttua kiinni ymmärtämällä koko sotku muuttuu kaukaisen abstraktiksi. Ei tokikaan aina, mutta haastavimmillaan kyllä. Tunteeni saavatkin minut hyvin usein hämmennyksen partaalle. Toisinaan tuntuu, että ne elävät minussa omaa elämäänsä välittämättä ymmärryksen halustani tai edes pikkuruisesta kontrollin vaateestani. 

On kai olemassa sanonta ”mitäs sitä ihminen tunteilleen voi”. Että ehkä joku toinenkin on tällä pallolla todennut tunteiden tutkimattomat tiet, niiden käsittämättömän itsenäisyyden. Itsenäisyys siis tunteille suotakoon? Sillä täyttä itsemääräämisoikeutta se ei automaattisesti kuitenkaan kai tarkoita.
Onneksi. Välillä myös harmiksi.
ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä · tavoitteet

Jos ei ole seppä jo syntyessä?

ElinaKommentoi
Ongelmani on kai aina lähinnä ollut se, että vaadin itseäni olemaan jo seppä syntyessäni.

On itse asiassa täysi automaatio minulle sellainen ajatus, että jollen ensimmäisellä kerralla osaa, niin olen sitten yksinkertaisesti kyseisessä asiassa hiton huono. Siihen tapaan kuin että jos ensimmäistä kertaa kynään tarttuessa ei synny esikoisteosta, koko kirjoittamista on turha edes jatkaa. Tai jos en ensimmäisellä yrityskerralla saa aikaan laskusta järkevää tulosta, tekisi mieli deletoida koko Excell koneelta. Olen minä miettinyt, mistä moinen mahtaa johtua. Perusluonteeltanihan olen kuitenkin suhteellisen pitkäjänteinen (ainakin sille päälle sattuessani) ja rauhallinen (hurjan innostuneena teen tosin valtavan poikkeuksen). 

Mietin muutamaakin mahdollista selitystä;

1. Olenhan luonteeltani aika ripeä tapaus eli k ä r s i m ä t t ö m y y s.
2. A n k a r u u s itseäni kohtaan. En voi olla sitä, mitä en salli itselleni.
3. T a h t o, joka peittää alleen kaiken muun. Kuten epäonnistumisesta syntyvän pitkäjänteisyyden.

Kaikkein todennäköisin vaihtoehto on kaikkien näiden summa eli se vaatimustaso, jonka elämiselleni ja olemiselleni olen itse itselleni tällä luonteella huomaamattani luonut. On äärimmäisen hankalaa yrittää ujuttaa väliin ajatusta siitä, että harjoittelemalla voi tulla oikeasti hyväksi. Sillä sehän silloin tarkoittaa, että ennen harjoittelua on sillä saralla vajavainen – niin, perfektionismin mittapuulla. 

En oikeastaan osaa kaivata armoa itseltäni. Luulen, etten edes osaisi elää itseni kanssa ”päätä silittelemällä”. Eikä minulla edes ole paksua kuorta tai patoutunutta vihaa ankaraa tahtoani kohtaan. Kuitenkin se, mitä kaipaan, on useampien opettelukertojen hyväksyminen ja oppimiseeni uskominen. Myönnän, että olen sivuuttanut joitakin tilaisuuksia elämässäni sen vuoksi, ettei jokin asia ole tullut suoraan selkärangasta. En ole kyennyt antamaan sijaa harjoittelulle. Luotto omaa oppimista kohtaan on kai kuitenkin avainasemassa, kun tavoite on tulla hyväksi tai edes taidon kohtalaisesti omaavaksi – tai ylipäätään uuteen asiaan tartuttaessa! 

Toisaalta taas. Vaikka olen ollut aina kärsimätön omaa osaamattomuuttani kohtaan, olen edelleenkin sitä mieltä, että kaiken voi kyllä oppia (laulamista lukuunottamatta, hah).


On ehkä väärin sanoa, etten ole luonnostani esiintyjä tai että olen huono esiintymään. Olenhan minä esiintynyt pienestä asti vaikka ja missä, mutta en vain puhumalla. Olen joutunut opettelemaan ihmisten edessä puhumista – milloin missäkin suullisessa esitelmässä tai ryhmätyökatsauksessa. Perjantaina totesin, ettei siitä kyllä edelleenkään yhtään mitään tule. Tai ehkä ihan vähän jotain hirmuisella tsempillä. Käsien vispaus ei näkynyt ehkä ihan takariviin saakka. On hurjaa, että vaikka kuinka ajattelin, ettei mokaaminen todellakaan tuttujen ihmisten edessä haittaa ja oikeasti tahdoin tarttua harjoitusmahdollisuuteen, en vain kyennyt hallitsemaan itseäni. Jännitti niin hitsinmoisesti ne neljä kokonaista lausetta. Ihan tyhmää, turhaa ja nolohkoa, tiedostan sen kyllä ihan jokainen kerta.

En itse asiassa edes tiedä, miksi ihmisten edessä puhuminen on niin selkeästi harppaamista epämukavuusalueelleni. Sillä loppujen lopuksi kuka mahtaa edes kiinnittää minuun sen suurempaa huomiota? Okei, en ehkä ole puhuja syntyjäni, mutta jo elämäni helpottamiseksi haluan edelleen jatkaa opettelua. Kuten äitinikin sanoi, täytyy vain tehdä, tehdä ja rutinoitua. Ja kyllä se kuulemma sittenkin, Brysselin kokoustenkin jälkeen yhäkin, vielä jänskättää ja jälkeenpäin mietityttää. 
aitous · ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · pienet hetket · syvällistä

Syksy puski uudenlaisena.

ElinaKommentoi
Tämä syksy on tuntunut yllättävän uudenlaiselta. Ehdottoman erilaiselta useammallakin tavalla. Satanut on vähemmän, mutta uskon aiemminkin syksyjen olleen yhtä kauniita. Uutuudenviehätys johtunee siitä, että tänä vuonna olen vain nähnyt ruskan värikylläisen upeuden tarkemmin; en ole enää jatkuvasti juossut karkuun aikaa, joka välillä tuntuu menevän aivan liian nopeasti ja toisinaan taas kestämättömän hitaasti, mutta harvemmin juuri sopivantahtisesti. Olen pyrkinyt ottamaan jokaisen kauppareissun ja koiranulkoilutuslenkin kestävänä hetkenä enkä välinpitämättömänä ohikulkuna. 
Tuntuu kai erilaiselta, koska olen viettänyt punertavien lehtien lisäksi hurjasti aikaa myös ihan vain itseni kanssa. Olen elänyt ehkä elämäni yksinäisimmältä tuntuvaa syksyä – päivittäiset kontaktit ovat olleet lähinnä yksittäisiä tuntisia. Valoisiksi minä kuluneita kuukausia siltikin luonnehtisin, vaikka omien ajatusten jatkuva uudelleen ajattelu päätyykin usein keveähköön melankoliaan. Melankolia taas ei sisälleni sinänsä sovi, vaan tietyn pisteen jälkeen se pyrkii puklauksena ylös.
Aina narun toisessa päässä.
Puklaus on lähinnä asioiden uusien puolien oivaltamista pienoisen itkun kautta. Ihan positiivista siis kai sekin. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen toden teolla opetellut ajattelemaan itseäni itsenäisenä – kuinka hullulta tahansa se kuulostaakaan. Jos itsenäisyys määritellään omilla jaloilla seisomiseksi, olen siinä mielestäni ollutkin kohtalaisen hyvä jo aika nuoresta asti. Tänä syksynä olen pyrkinyt kuitenkin toisenlaiseen itsenäisyyteen. Luettuani sattumalta satunnaisen lehden satunnaisesta mainoksesta Marie Curien ”mitään elämässä ei tule pelätä, vaan ymmärtää”-ajatuksen itse asiassa ymmärsin päässäni soivan sitaatin ”eivät huolet kantamalla kevene” merkityksen omassa elämässäni. Toisen ihmisen taakan painoon vaikuttaminen ei tapahdu itsekin vapaaehtoisesti sen alle musertumalla. Päinvastoin. Parhaiten kai kevennän taakkaa toisen omia voimia tukemalla erinäisin teoin, jotka eivät kuitenkaan niin kovasti muserra minua. 
On vienyt tästä syksystä aikaa tajuta, että toisten tunteiden kautta elämisen lopettaminen ei tarkoita itsekkyyttä tai välittämisen vähentymistä.
Ennätyskaunis. Ehkä ennätyssyvällinen. Syksy meinaa.
ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä · syvällistä

Tekosyitä tulvillaan.

Elina4 kommenttia
Suoraan ja mahdollisimman yksinkertaisesti mä sen sanon.
Mä olen aina ollut huono katsomaan suoraan linssiin.
Tekosyy on aika usein ollut senkaltainen kuin ”mähän olen aivan liian ujo sellaiseen” tai ”huonompi mä olen, joten ei”. Ja jos joskus olen myöntänyt pärjääväni kuten toisetkin, niin silloin tekosyy on ollut ”liian iso”, ”liian ruma” tai jotakin vastaavaa – itse asiassa edes taivas ei ole ollut rajana selityksilleni. Sellainen enhän mä -huokaisu on karannut mun huulilta varmasti yli miljoona kertaa. Pienenä tyttönä jo, kun mut valittiin balettiesityksessä lumihiutaleen kärkeen. Mielestäni en ollut riittävän suloinen – ahkerin kylläkin. Toisaalta en mä tiedä, onko huokaisu oikeastaan koskaan ilman lupia karannut. Sillä jokainen kerta mä olen sen huulillani itse muodostanut; joskus ehkä vähemmän ja joskus vähän enemmän vahingossa. Tekosyitä ne kaikki ovat. Sekin, että välillä tuntuu vaikealta katsoa määrättyjä ihmisiä silmiin. Mitä sitten, jos suu tuntuu vähän vääntelehtivän tai puna nousevan poskille? Tekosyy, että ajattelen istuvani elämässä matalammalla jakkaralla. Vaikka se kaikki itselleni selittely tuntuu niin todelta ja osin kai onkin aikamoisen totta, niin tekosyyn niistä kaikista tekee yksi ainoa fakta: tunteille on oma sijansa mielessä, mutta tosielämän totuuksia ne eivät automaattisesti voi syrjäyttää. 
Tekosyy, että mä en kelpaa. Sillä kyllä kelpaan tällaisena sellaisille, joiden kanssa kohtaa muukin kuin vain ohipyyhkäisevä katse. Tekosyy, etten mä pysty. Sillä pystyn kyllä itseeni uskomalla. Tekosyy, etten mä onnistu. Sillä jossakin jollain tapaa epäonnistuminen voi olla äärimmäisen onnistunutta oppimista.
Mä olen kuullut, että toiset hokevat omalle peilikuvalleen kohteliaisuuksia opetellessaan itsensä kanssa elämistä. Mä taas uskon peilikuvaa kriittisesti silmäilevän katseen pehmentyvän sinä päivänä, kun ihminen sisäistää kelpaavansa itselleen.