Kategoria: oma elämä

aitous · ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · perhe · syvällistä · tulevaisuus

Pannukakun ääreltä.

Elina4 kommenttia
Katselin viime viikolla jos jonkinlaisia kuvia vanhojen tansseista. Yksi asia niitä kuitenkin yhdisti onnellisten hymyjen ja mielettömän pukuloiston lisäksi: lukion toiseksi vanhimmat näyttivät hirvittävän pieniltä ja nuorilta. Ja aina sitä ajatellessani tunsin itseni aika aikuiseksi – välillä ihan oikeaksi vanhaksi.

Muistan omat vanhojen tanssini sattuneesta syystä edelleen hyvin. Nimenomaan sattuneesta. Sillä kai se oli monen asian onnellinen sattuma, että tapasin toisen juuri sinä helmikuuna. Viikonloppuna istuessani vastapäätä toista ruokapöydän ääressä pannukakunpalat molemmissa käsissäni mietin samalla, missä ihmeessä olenkaan nyt: ihan oman kodin pöydän äärellä kuusi vuotta myöhemmin. Phuh. On asuntolainaa ja kasa yliopiston kirjaston kirjoja. 
En minä olisi aiemmin osannut edes kuvitella, mitä kaikkea kuuteen vuoteen on mahdollista mahtua. Älyttömän paljon –  lähinnä kaikenlaista. Niinkin hirvittävästi, että toivon seuraavan kuuden vuoden olevan aivan hitusen väljempi tai ainakin vähemmän dramaattinen.
Viime keskiviikkona pelästyin tajutessani, että on keskiviikko. Siis ei maanantai tai tiistaikaan, vaan jo keskiviikko. Kun miljoona asiaa on jatkuvasti mielessä, viikot tuntuvat lähinnä yhdeltä levottomasti nukutulta yöltä: vähän väsyttää ja asioita muistaa hämärästi sieltä täältä. 
Kuluneet kuusi vuottakin tuntuvat toisaalta suurelta osalta elämästäni, mutta järjellä ajateltuna taas aika pieneltä pätkältä – ainakin jonkun toisen tapauksessa. Minulle – meille – nämä kuusi vuotta ovat merkinneet monellakin tapaa valtavasti.    
Vaikka ajan pikajuoksu välillä kai hirvittääkin minua, meitä kaikkia, elän äärimmäisen tyytyväistä elämää näin kuusi vuotta vanhempana Elinana. Suurelta osin varmasti sen vuoksi, että nuo vuodet ovat olleet selkeän nousujohteisia: olen pyrkinyt ja yrittänyt, mutta väliin muistanut myös vain olla. Onnellisempi ja tyytyväisempi tähän kaikkeen. 
Ei aikaa pidä pelätä. Sen matkaan on osattava heittäytyä. Luulen, että siinä moni menee vikaan yrittäessään löytää onnellisempaa elämää.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Siveltimenvetoja.

Elina2 kommenttia

Maalaisitko taulun. Voisin. Millainen se olisi. Ei ainakaan roiskeinen, suurpiirteinen. Maalaukseni ei olisi ääriviivaton, sekasortoinen. Aivan. En kysynyt, millainen se ei olisi. Kokeile uudestaan – millainen se olisi. Maalaukseni voisi olla vaikeaselkoinenkin, mutta aivan ehdottomasti jäsennelty. Se syntyisi tuntemuksista, jotka kuitenkin käsittelisin kanvaalla järjellä. Harmoninen, tulkinnanvarainen. Ehkä monitulkinnallinenkin. Kiinnostavampi maalata kuin katsoa. Varmastikin koska se olisi lähempänä tavallista kuin ihmeellistä. 

Entä jos yrittäisit roiskia. Tehdä enemmän hallitsemattomia siveltimen vetoja.

Ensimmäinen roiske tasaiseksi laveeratulla pohjalla tuntuu aina pahalta. Kuin maalaus olisi täysin pilalla. Tosin samaan aikaan tuo roiske vaikuttaa äärimmäisen tärkeältä: ihan ensimmäinen laatuaan. Jopa niin merkittävältä, että pisaran satunnaisuudesta syntyneen hallitsemattomuuden tunteen hetkeksi miltei unohtaa. Tuo aluksi niin järjetön aivan koukuttaa. Toinen roiske löytää kuin itsestään paikkansa. Oikeastaan juurikin siten, sillä se on edelleen lennähtänyt taululle sattumanvaraisesti.

Tauluni ei ole kai enää niin kaunis. Yritän olla pitämättä sitä väkisin somana. Sen pinta ei ole yhtä siloinen kuin ennen roiskeita. Mutta tauluni on ajatuksiaherättävämpi. Sormea sen pinnalla liikutellessa pystyy tuntemaan jotakin. En usko roson olevan sittenkään pahasta.

Viikkiin aamulla ajellessani todenteolla mietin, millaisia siveltimenvetoja haluan.
Kuvailin juuri tauluani ja taiteellisten rajojeni rikkomista. Samalla tulin kertoneeksi paljon muustakin. Ajattelen aina, että ihmisellä on sisällään määrätty muotti, jonka mukaan hän tiedostamattaankin toimii suuressa osassa asioista. Minä esimerkiksi kai kokkaan arkiruokaa samaan tapaan kuin maalaisin taulua. En siis ole vielä uskaltanut tarttua oikeaan siveltimeen. 
Joskus voisin elämässäni tosiaan roiskia ahkerammin.  
ajatuksia · ennen ja nyt · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · oma kanta · syvällistä · terveys

Pysymätön osa minua.

Elina14 kommenttia
Mistä kaikista sairauksista ihminen voi parantua?
Influenssasta, vesirokosta, korvatulehduksesta. Onneksi paljon pahemmistakin. Tapaturmistakin – murtumista. Mielenkin murtumisesta. Minä sanon, että ihminen voi parantua myös syömishäiriöstä. Uskoisiko tuota?
Totean siten siitäkin huolimatta, että luin taannoin jälleen toisenlaisen lausahduksen. Se esitti totuutena, että syömishäiriö on osin pysyvä osa ihmismieltä aina sairastumisesta asti ikuisuuteen.
Jos ihminen pitää sairauteen sairastuessaan faktana sitä, ettei hän tule koskaan parantumaan, kuinka suuri hänen pyrkimyksensä ja motivaationsa on parantua? Jos ihminen ei usko edes itseensä ja pystyvyyteensä, millainen mahtaa olla hänen tiensä eteenpäin? Joo. Ei kummoinenkaan kai.
Millä tavoin syömishäiriö on pysyvä osa ihmismieltä? Jos se ei enää ohjaile toimintaa. Jos sitä ei tarvitse enää edes vastustaa. Jos ei tarvitse enää yrittää ja yrittää kaikenlaista, esimerkiksi selviytyä elämästä. Jos on täysin hiljaista. Jos näkeekin kuin ulkopuolisen silmin. Jos alkaa jo unohtaa. Väkisinkö syömishäiriö on pidettävä matkassa mukana?
Minä olen parantunut. Sanoi lääkärikirja tai yksittäinen henkilö mitä vain. Itsehän sen tiedän.
”Mä en olisi koskaan osannut arvata.” Ehkä kaunein saamani kohteliaisuus.
Ei sairaattomuus siltikään poista muistoja ja tunteita. Muistan moniakin asioita syömishäiriövuosilta – myös tilanteita, joita en ehkä haluaisi. Toisaalta muistan useita menneitä kuumepäiviä, vaikka olenkin tätänykyä terve. Itse asiassa tunnistan itsessäni ja käyttäytymisessäni sellaisia juttuja, jotka ovat peräisin elämäni heikommalta aikakaudelta. Esimerkiksi itsetuntemukseni on nykyään älyttömän paljon parempi. Mutta ei se siltikään tarkoita, että syömishäiriö on edelleen osa minua.
Vesirokkoon harvemmin sairastuu uudemman kerran elämässä, mutta poskiontelotulehduksista voi helpostikin tulla pienoinen kierre, vaikka välissä olisikin ollut täysin terve. Elämässä on kaikenlaisia riskejä.
Kaiken yleisen lätinän lisäksi syömishäiriöstä parantuminen vaatii kunnianhimoa. 
”Kunnianhimo on vahva halu tehdä tai saavuttaa jotakin, tyypillisesti jotakin sellaista, mikä vaatii päättäväisyyttä ja kovaa tahtoa.”
Toivon todella, että pysyvällä osalla ei tarkoitettu muuta kuin muistoja. 
ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · Rinkelin päivä · Ruoka

Ystävänpäivän aakkosia.

ElinaKommentoi
A kuin aamu. Koska aamut yksinkertaisesti ovat minun. Toivon aina mielessäni, että kaikki – ihanat – asiat ymmärtävät tapahtua minulle aamuisin. Joten jos haluat yllättää aamuihmisen, tee se ehdottomasti päivän alkumetreillä.
B kuin banaanismoothie. Ystävänpäivää edeltävänä iltana kuulin huhua, että suunnitelmissa oli heittää blenderiin maitorahkaa ja banaania. Kielsin tietysti sellaisen iltapalan. Olin nimittäin kehitellyt ystävänpäivän aamupalaksi Elinan erikoisen bananabowlin. Eli maitorahkaa ja banaania. Okei, siihen tuli myös kookosjuomaa sekä kookos- ja kaurahiutaleita. 
E kuin Elina. Annoin ystävänpäivälahjaksi itsestäni kuvan kehyksissä. Mutta en mistään muusta syystä kuin esitetystä toiveesta. 
H kuin hampurilainen. Tiedän, että moni tunnistaa tunteen, joka syntyy, kun oman nenän eteen asetetaan salaattiannos ja toisen nokan eteen ihan pätevä hampurilaisateria: sitä tavallaan on tyytyväinen valintaansa, mutta sitten ei kuitenkaan. Ystävänpäivän kunniaksi kokeilin itse iskeä kiinni hamppariin – sujui hyvin.
I kuin ikuinen ja ikuisuus. Ystävänpäivänä vaaleanpunaisissa tunnelmissa mietin usein paljon ikuisuutta: alusta tähän asti tuntuu pieneltä ikuisuudelta, mutta toisaalta toivottavasti tästä hetkestä aina ikuisuuteen yhdessä.
J kuin jälkiruoka. Jälkkärikahvin etsimistä aina Hyvinkäältä asti. Pienen ajelun jälkeen sopivin paikka löytyi kuitenkin kotoa. 
L kuin lumikola. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen pääsin lumikolan taakse. Eikä sukat sohjosta märkänä voisi olla lämpimämpi tunne mielessä. Lapsuuden muistoni liittyvät tiukasti jostain syystä juuri lumen kolaamiseen. Siten sopivaa ystävänpäiväpuuhaa.
M kuin mäkitreeni. Miettiessäni onnistunutta päivää yhdistän siihen automaattisesti aina jollain tapaa liikunnan. Toiset nauttivat tuntikaupalla sängyssä lojumisesta eli toisin sanoen kai ”rauhallisista aamuista”, mutta minä pidän eniten aamuista, jotka alkavat ajan kanssa syödyllä aamiaisella ja sitä seuraavalla happihyppelyllä. Ystävänpäivän mäkitreeni auraamattomalla kadulla teki olon onnelliseksi.
O kuin oikeesti. Huudatin koko päivän Youtubesta Finlandersin kappaletta Oikeesti.
T kuin treenitrikoot. Eikö vain: koska ystävänpäivä on omistettu suurelle rakkaudelle, mielestäni oli täysin sopiva päivä ostaa Adidaksen kolmiraidalliset jumppapöksyt.  
V kuin verigreippi. Yritin aamupalalla syödä verigreippiä, koska ensiksikin ajattelin sen olevan hyvää. Toisekseen mietin sen tekevän aamunaloituksesta ihan erityisen pirtsakan. Kolmanneksi taas muistelin kuulleeni jotakin sen terveysvaikutuksista. Neljäs – ja ehkä kaikkein painavin – syy oli kuitenkin se, että puolitettu verigreippi näyttää ihan hirveän hienolta aamiaistarjottimella. Makuelämys oli siltikin hivenen liian kitkerä sopiakseen ystävänpäiväteemaan.
ajatuksia · oma elämä · onnellisuus

Hei minä.

Elina2 kommenttia
”Hei sinä.
Sinuna en murehtisi, oletko ensi vuonna tarpeeksi viisas. Jo kesänkin aikana ehtii äly kohentua kivasti. En tosiaan kantaisi niin raskasta taakkaa harteilla koko aikaa. Kyllä sinusta vielä jonkinlainen tulee – ei moni moninkertaisesti enemmän elämää nähnytkään vielä tiedä ammattiaan. Mitä tulevaisuuteen vielä tulee: kyllä se sieltä tulee. Yhdessä iässä elää vain aina yhden vuoden. On hyvä tajuta jo varhain, ettei elämässä pääse palaamaan taaksepäin kuin keinotekoisesti. Tekaistuissa puitteissa aitoa voi toki leikkiä. 
Ethän siltikään kasaa palikoitasi koskaan epäaidon päälle. Kiität vielä viiden vuoden päästä. Yhden ainoan käskyn annan: opettele tunnistamaan teennäisyys. Kiität kymmenen vuoden päästä.
Kuule. Paina pieneen mieleesi, että olet ihminen. Ihmiset eivät nimittäin voi olla liian herkkiä. On olemassa enemmän herkkiä ja vähemmän herkkiä, herkähköjä ja HERKKIÄ. Ei kuitenkaan koskaan liian herkkiä. Tiedän, että osaat hyvin näyttää tunteesi – pidä se. Lopeta sen sijaan nolostelu. Jopa toisten nähden itkevä on kiinnostavampi kuin ainainen kivikasvo. Sitä paitsi lisäksi rohkea ja ehkä myös vähän symppis.
Tallo välillä jooko maata. Katsele kengänkärkiäsi. Näe, miksi terve itseluottamus alkaa olla yksi elinehdoista. Sinä tiedät ja olet paljon, vaikka et aina olisikaan oikeassa. Muistathan sen. Oma arvosi on pysyvää tästä ikuisuuteen, vaikka niin moni asia kokeekin elämässä arvonalennuksen. 
Katso silmiin. Ja osta piilarit. Kehotan.”

Siten kirjoittaisin kolmetoistavuotiaalle Elinalle. Toisaalta yhtä hyvin saman voisin raapustaa myös kaksikymmentäkolmevuotiaalle Elinalle. Vaikka olenkin kasvanut, kokenut ja nähnyt vuosien aikana kaikenlaista, oman elämäni universaalit asiat ovat ja pysyvät. Ne ylittävät ikärajat.
aamu · ajatuksia · oma elämä · pienet hetket · Ruoka · ruokavinkki

Myöhäisrakastunut.

ElinaKommentoi

No nyt sitten hoksasin.

Kun mä haluan aamulla suun täyteen mahdollisimman kylmää. Ainoastaan kahvin ryystän semilämpimänä.

Kun mä arvostan aamuisin nopeutta, sellaista suhteellisen napakkaa menoa (kuten oikeastaan aina). Siitäkin huolimatta, että varaan joka aamuun aikaa ihan päättömästi.

Kun mä aika usein oletan, että asiat tapahtuu parilla surautuksella. Mä turhaudun nimittäin todella helposti tehottomuudesta.

Kun mä tykkään lusikoida aamuisin ja mieluiten valtavia määriä.  Mua miltei itkettää ajatus pikkukarhun puurokulhosta.

Kun mä tahdon kävellä suoraan sängystä vessan kautta aamiaiselle. Ärsyttää ajatuskin päivän aloittamisesta odottelulla.

Kun mä en sitten millään jaksa olla turhan tarkka. Etenkään aamuisin. Mä en todellakaan halua mittailla, mä haluan vain viskellä.

Niin että hoksasin, mikä tekee mun aamuista ihan täydellisiä.

Uusi blenderi ja smoothiet. Kylmää, tehokasta, nopeaa, riittoisaa eikä turhan tarkkaa.

Purkki rahkaa
Sopivasti mustikoita
Reilusti mansikoita
Pari lorausta kookosjuomaa
Kaurahiutaleita

Miksi sitä joskus tajuaa rakastua vasta monen vuoden jälkeen?

ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

Jos olisikin mennyt toisin.

ElinaKommentoi
Lähinnä viihdytän itseäni miettimällä, millaista elämäni olisi, jos asiat olisivat tapahtuneet toisin. Tai jos olisin valinnut toisin. Kaikki eteen tullut muokkaa omalla tavallaan ihmistä. Olisinko erilainen ja millainen? Näin jälkeenpäin ajateltuna nuorempana vastaanotin mukisematta asiat, jotka satuin kohtaamaan. Olin ehkä helpommin vietävissä, mutta toisaalta myös heittäydyin senhetkiseen elämään ja tilanteeseen koko painollani. Kai jollain tapaa luotin ja omistauduin, sopeuduinkin, kun en muutakaan taitanut. Näin vanhempana huomaan välillä varmasti yrittäväni liikaakin vaikuttaa elämänkulkuun: ristin kädet tiukasti puuskaan ja harkitsen aika tarkkaan, mitä haluan ottaa vastaan. Suuri osa pitää elämässä itse järjestää, mutta pikkuinen osio on siltikin järkevintä jättää kohtalolle tai sille, miksi sitä ikinä haluaakaan nimittää. Ihmisellä on hyvä olla elämässä pikkuruinen pala jotakin sellaista avointa ja tuntematonta, joka muistuttaa elämän lukemattomista, mahdollisista suunnista.      
Jos en olisikaan muuttanut Järvenpäähän ala-asteikäisenä. Mitä sitten? Olisinko jatkanut tiivistä yhdessäoloa lapsuudenystäväni kanssa. 
Entä jos en olisi ollut teini-ikäisenä täynnä pelkkää perfektionismia, olisinko lainkaan sairastunut. Tai toisaalta olisinko ilman piirrettäni päässyt haluamaani lukioon ja siten koskaan tavannut lähimpiä ystäviäni.
Perhepiirini saattaisi olla osin toisenlainen, jollen olisi ilmoittautunut aikoinani vanhojen tansseihin. Myös luottamukseni toisia kohtaan voisi olla vähemmän ailahtelevainen, jollen olisi silloin vuosia sitten murentunut. 
Jos asiat olisivat menneet jossakin kohtaa toisin, luultavasti rakastaisin edelleen kaalikääryleitä, pitäisin hiuksia kahdella saparolla ja tanssisin edelleen balettia. Tai voi yhtä hyvin olla, että en.
 Olisinko eri teillä? Väärällä tiellä? Olisinko onnellisempi? Surullisempi, yksinäisempi tai villimpi? 
Aina voi ajatuksilla leikitellä, mutta tosissaan tällaisten asioiden pohtiminen on vain ajan haaskausta. Jälkikäteen on ainoastaan typeryyttä yrittää järkeillä, olisiko jokin toinen päätös johtanut selkeästi parempaan tulokseen: aivan yhtä hyvin juuri sillä kerralla juuri sen päätöksen jälkimainingeissa olisi voinut tapahtua jotakin sellaista ikävää, jota ei ole tällä matkalla joutunut kokemaan.  
Ei varmasti olisi yhtä höpöä hauvaa.
Tiedät varmasti, kuinka ihanalta tuntuu, kun joku ottaa oikein tiukkaan halaukseen. Minä kelpaan omana itsenäni, sitä helposti samalla huokaisee.
Juuri sellaiseen halaukseen ikioma elämä mutkineen päivineen tulisi kai ottaa.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Ihan (epä)täydellinen.

ElinaKommentoi
Mitä epätäydellisempi uskallan olla, sitä täydellisemmältä elämä tuntuu.
Viisi vuotta sitten en olisi ymmärtänyt, mitä lausahdus tarkoittaa tai mitä kaikkea se sisältääkään. Vaikka olisinkin ehkä tajunnut, ettei epätäydellisyys tarkoita epäonnistumista, en olisi millään kyennyt sisäistämään sitä, että täydellisen elämän yksi pala on oman epätäydellisyyden salliminen. 
Oikeastaan elämä muuttuu hiljalleen täydellisemmän tuntuiseksi silloin, kun oma epätäydellisyys vähitellen katoaa taustakohinaan ja muuttuu arkista elämää määrittelevästä vain satunnaisesti mielessä käväiseväksi sivuseikaksi. 
Kai jokainen on edes kerran ollut niin innoissaan lähdössä ovesta ulos, ettei ole tullut mieleenkään takkuisten hiusten harjaaminen?
Tapahtuu fuusio: epätäydellinen sopiikin täydellisesti täydelliseen. Sitä yhtäkkiä tunteekin itsensä aivan täydellisen kokoiseksi ja muotoiseksi, täydelliseksi palaseksi, omaan elämään.
Epätäydellisyyden ymmärtäminen on viisautta, sen salliminen silkkaa rohkeutta, mutta oman vaillinaisuuden hyväksyminen vaatii suoranaista uhmakkuutta. 
Senkin vuoksi, että uskominen oman elämän täydellisyyteen kysyy valtavaa itseluottamusta. Niin moni sitä epäilee ja pitää täydellisen elämän maalailua suorastaan erkaantumisena realismista. Nuo monet eivät vain ehkä silloin ymmärrä, kuinka täydellinen elämäkin tuntuu välillä erittäin epätäydelliseltä.
Sillä lopulta elämän täydellisyyden tunteminen tarkoittaa kai oman paikan löytämistä.
ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsevarmuus · oma elämä · onnellisuus · syvällistä · tulevaisuus

Saavuttamisesta.

Elina2 kommenttia
Mä havahduin ihan vahingossa ja yllättäen. Että mä täytän tänä vuonna jo kakskytneljä.
Samaan aikaan tajuntaani iski inha ajatus. Pikemminkin ehkä kysymys tai jopa tölväisy. Mitä minun olisi pitänyt saavuttaa elämässäni tähän ikään mennessä? Olenko huolimattomasti jo skipannut tärkeitä mahdollisuuksia? Tunsin tahtomattanikin oman pienen yleisen syyttäjäni hieman moittivasti törkkivän minua sanoillaan sisälläni. Aloin aivan itsekin epäilemään etenemistäni elämässäni: mitä olen oikeastaan edes saavuttanut. Nimenomaan ihan omilla taidoillani ja toiminnallani.
Jokin aika sitten totesin muutamalle ystävälleni, etten ole oikeastaan missään asiassa todella lahjakas. Olen useammassa asiassa ihan hyvä, joissain asioissa yhtä hyvä kuin muutkin. Mutta en millään tavoin poikkeuksellisen taitava missään. Millaisilla avuilla minä sitten saavutan elämässä jotakin vähänkään arvokkaampaa, sitä pohdin pitkään. Kunnianhimo tai periksiantamattomuus vievät tiettyyn pisteeseen asti, mutta eivät enää sen yli. Mihin mahtaa riittää oma tahto?
Lifegoals. Mitä elämässä pitää yhteiskunnan osasena saavuttaa ja mitä minä haluan elämässäni saavuttaa? Kaksi aika erilaista asiaa, vaikka tavallaan niiden kuuluisikin ehkä olla edes jollain tapaa samankaltaisia. Entä jos minun tavoitteeni ovatkin jotakin sellaista, joiden saavuttamiseen tarvitaan vain ja ainoastaan jo olemassaolevia ominaisuuksia sisältäni. Vaikka en olisikaan erityisen lahjakas, mutta tuntisin itseni äärimmäisen hyvin, minulla olisi hyvät mahdollisuudet saavuttaa elämässä paljon. Ehkä vain hiukan erilaisia asioita. Se tuntuu järkevältä ajatukselta ja sellaiselta, johon mielelläni uskon. Vaatii itse asiassa aikamoista itsetuntemusta ja ennen kaikkea itseluottamusta määrittää se, mitä elämässä haluaa hamuta.
Enpä oikeastaan tiedä, kannattaako elämässä koskaan sen enempää odotella sopivia hetkiä yrittää saavuttaa ja tavoitella. Joten ehkä jo tänään edes jotakin pientä ja ihan vain näillä lahjoilla.
ajatuksia · ennen ja nyt · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · terveys

Onnellinen vatsa.

Elina6 kommenttia
Nykyisin pyrin ajattelemaan kaiken sitä kautta, että haluan itselleni vain hyvää. Vaikka epäonnistuisin, kämmäisin pahemman kerran tai livistäisin pois ennenaikojani. Se on ihan okei. Pyrin ymmärtämään itseäni kaikenlaisissa tilanteissa. Takana ovat vuodet, kun rääkkäsin ja rökitin aika pahastikin. Kiusasin huolella itseäni. Ei kai ollut ihmekään, että tunsin olevani aivan väärässä kehossa – välillä ihan väärässä pääkopassakin. Kuka nyt haluaisi jatkuvasti hirveän ankaran kanssa viettää aikaa? Varsinkaan, kun ankaruus ei syntynyt rakkaudesta. 
Tavoite oli vain höykyttää.
Edelleen on mielestäni mielettömän vaikeaa sanoa itselleni ”nyt riittää hei”. Epäonnistuessani – etenkin sellaisessa, jossa haluaisin aivan älyttömästi onnistua – minun on hankala jättää asia toteamiseen. Vaatii järkyttävän suurta mielen lujuutta ja tahtotilaa, että kykenen myös ajatuksissani jatkamaan eteenpäin: maailma ei vielä kaatunut ja uudet mahdollisuudet odottavat. Lopeta siis jauhaminen.
Se, että on ilkeä itselleen, vaikuttaa niin moneen asiaan. Tulen ihan surulliseksi. Sen lisäksi, että se mustuttaa mielen ja laskee itsetunnon lattianrajaan, ilkkuminen saa aikaan myös fyysisiä oireita. Joista yksi voimakkaimmista on hirvittävä väsymys. Minua kaikkein eniten kiusannut oli aikoinaan kuitenkin todella kivulias vatsa. Pitkään luulin, että olen keliaakikko, vähintäänkin maitoallerginen tai laktoosi-intolerantikko. Mutta ei. Hoidoksi olisi vain riittänyt se, että opettelen pitämään itsestäni edes milligramman verran enemmän.
Kaikki kiusaamisvuosista seuranneet suorat ja epäsuorat vaikutukset jättivät jälkeensä kaikenlaista pientä, joista yksi on herkän vatsan muuttuminen erityisen herkäksi vatsaksi. Sen lisäksi, että olen aina tuntenut kaiken vatsallani, reagoinut kaikkeen vatsallani ja stressannut vatsallani, niin nyt myös elän aika pitkälti vatsani hyvinvoinnin ehdoilla. 
Ja mitä se minulta vaatii? Tiivistettynä vain yhtä ja ainoaa asiaa: iloista otetta elämään. En hetkeäkään epäile, etteivätkö tutkimustulokset suoliston hyvinvoinnin ja aivojen välisestä yhteydestä olisi oikeita. Ainakin haluan uskoa, että suoliston hyvinvointi heijastuu ajatteluun ja mieleen, mielenterveyteen. Luin jokin aika sitten uutisen, jonka mukaan viime vuosina tutkimukset ovat jopa esittäneet, että suoliston bakteerit tuottaisivat samoja välittäjäaineita kuin aivotkin, kuten esimerkiksi dopamiinia, serotoniinia ja endorfiinia. 
Omalle vatsalleni paras hyvinvointia lisäävä tekijä on iloinen ja tasapainoinen mieli. 
Iloisena vatsani on litteimmillään, jos sillä nyt on edes mitään suurta arvoa. Oloni on kevein ja kivuttomin. Peilikuvakin on kaikkein parhain. Herkkuhimot ovat hallinnassa – myös toteutettavissa – ja ruokailut asettuvat luonnollisesti omiin uomiinsa. Tunnen mieleni ja kehoni puhaltavani yhteen hiileen. 
Vuosia taaksepäin kelatessani on sykähdyttävää tajuta, että tänäpäivänä olen yksi kokonaisuus, kokonainen. Se kun ei ole minulle missään nimessä itsestäänselvyys.