aitous · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus

Uskalla ottaa vastaan.

Niin loppui ihmiskoe.

Otanta suppea.
Käsitti tämän yhden
elämästä uteliaan naisen.
Vain.
Tulos äärettömän
luotettava.
Juuri siksi.

Yleistetään
ihmeessä!

Haluan kertoa tarkemmin. Niin puuduttavan yksityiskohtaisesti, ettei kukaan voi olla uskomatta. Tai hei, kokeilematta! Mutta toisaalta se on hankalaa yrittää selventää. Kaikki kun on ohjeistettuna niin älyttömän  yksinkertaista. Uskalla ottaa vastaan. Okei. Nyt uskallan, mitä sitten? Käytännössä se kaikki ei olekaan enää yhtä yksioikoista. On oltava rohkea, mutta kuitenkin riittävän herkkä. On yritettävä, mutta siltikin annettava mennä. On pidettävä mielessä kaikki vanha, mutta myös tarjottava tilaa uudelle. On ensin kokeiltava, vaikka onnistumisesta ei voikaan olla pitämättä. 
Se alkutilanne oli tällainen: vähän enemmän kuin ihan vähän arkajalka. Periaatteessa ihan kivasti, mikä oikeasti tarkoittaa kovin puolittaisesti. Kiinni elämässä tai mukana menossa. Kuin se joukon viimeinen, jota toiset aina laimeilla hymyillä pitivät matkassa. Eh. Sinänsä hassua, sillä ihan pienillä teoilla olisi voinut olla ryhmän etunenässä. 
Ne pienet teot olivat osa sitä ihmiskoetta. Jos mä nyt kokeilen, olisiko musta muuhunkin kuin ankkuriksi. Ensin oli uskallettava haaveilla, siitä oli hyvä lähteä. Sitten piti vähän jo yrittää ja kokeilla. Hivuttautumalla hitaasti opetella. Että miten nauretaan ruoka suussa ja kuinka istutaan tuolilla rennosti. Osaisiko oikeasti jutella tuntemattomalle ja hymyillä harmaallekin päivälle. Yhtäkkiä sitä huomasi kykenevänsä olemaan yhtä hyvin itsensä kanssa kuin toisten kanssa. Ja mikä merkittävintä: myös yhtä hyvä itselle kuin halusi olla toisille. Seuraavien askelien myötä ei enää vain ollut, vaan jo nautti.

Mun hiukset on vähän kuin elämänlankaa. Ne alkoivat kasvaa heti, kun uskalsin alkaa vähänkään elää.
Ja lopuksi kun saapui hetki heittäytyä, se tapahtui kuin itsestään. Aivan ja täysin luonnostaan. Uupumus uurastuksesta kaikkosi sinä hetkenä, kun elämä alkoi tuntua helpolta. Ei ollut kyse enää yrittämisestä, osaamisesta tai huonoista taidoista, vaan silkasta elämisestä. 
Eikö ole ihmeellistä? Ohjehan oli kuitenkin hirveän yksinkertainen.

Elämä kyllä antaa, kun uskaltaa ottaa vastaan. 
Oli muuten sen ihmiskokeen lopputulema. 
ihana arki · oma elämä · pienet hetket

Napsaisin hetket talteen.

Naps. Siis napsaisitko just itsellesi hauskan jutun? Juu. Sen yhden hetken meidän illasta. Naps. Naps
niin tykkään nappailla päivistä talteen kivoja asioita. Ei niiden tarvitse välttämättä olla edes erityisen mieleenpainuvia tai muutoinkaan omaa pientä maailmaa järisyttäviä. Ihan tavallisen mukavat riittävät. Kelpojutut. Sellaiset, että ne vähän ehkä hörähdyttävät – tai nostatuttavat kulmia. Sillä kun niitä napsii vähän sieltä ja täältä, tuoltakin, syntyy aivan mainio kokonaisuus: värikäs leikekirja meinneiltä päiviltä ja kuluneelta viikolta. Sitä on sitten viikon lopuksi hirveän kiva selailla mielessä. Palata (mieli)kuvien kautta lyhykäisiin hetkiin. Ja ehkä ymmärtää, miten rikasta oma elämä oikeastaan onkaan.
Naps. Hetken mielijohteesta olimme menossa elokuviin. Ennen näytöksen alkua halusin kuitenkin ihan vain varmuuden vuoksi käydä vaatekaupoilla tarkistamassa, josko löytäisin uuteen puolihameeseeni jonkin sopivan yläosan. Olihan opintotukikin juuri saapunut tilille ja mieli ollut hitusen maassa koko päivän. Riittävän kelvollisia syitä mielestäni. Löytyi sitä vaikka mitä, joten marssin sovituskopin kautta kassalle. Ja koska olin epäonnekseni unohtanut maksuvälineeni eteisen lipaston laatikkoon, asettui Santtu kilttinä Henkan ja Maukan kassajonoon minun puolestani. Satuimme sitten vilkaisemaan hidastelijaa kassalla ja eihän siellä seissyt kukaan muu kuin Santun opiskelukaveri – maksumiehenä hänkin – tyttöystävänsä kanssa. Tilanne oli jollain tapaa hupaisa. Ja hupaisammaksi se muuttui vielä, kun kuulimme heidän olevan tulossa katsomaan samaa leffaa kuin mekin. Ymmärsin, että kummallekin pariskunnalle ilta oli vähän kuin harvinaista herkkua. Napsaisin hetken talteen ihan vain sen vuoksi, että rakastan mukavia yhteensattumia.  
Naps. Vietin lomapäivää ja samalla aika yksinäistä päivää – ehkä jo vähän tylsääkin päivää. En keksinyt järkevää puuhaa, sillä välipäivän urheilustakin olin sopinut itseni kanssa jo aiemmin. Yhtäkkinen leipomiskuume pääsi kuitenkin yllättämään ja päädyin touhuamaan keittiössä kolmisen tuntia vatkaillen, mittaillen ja paistaen. Illalla pyysin äidin kahville ja tarjoilin hänelle maustekakkua ja kauralastuja sekä alkuun keittiön tervehdyksenä minikalamurekepihvin. Meillä oli mukava ilta yhdessä, kun kävimme ulkoilemassa ja kaupoilla. Napsaisin hetken talteen ihan vain sen vuoksi, että ilo tuntui erityiseltä. 
Naps. Istuin alkuviikosta kahvilla hyvän ystäväni kanssa. Emme olleet nähneet taas hetkeen. Oikeastaan pidempään hetkeen. Siltikin tuntui aivan yhtä tutulta istua siinä niin ja jutella kuten aina ennenkin. Olen usein miettinyt, mistä tietää ystävyyden oikeasti olevan syvää. Sellaista, että se voisi kestää vuosia, välimatkoja ja juoksevaa aikaa. Ystäväni kanssa on helppo olla ystävä, sillä välillämme vallitsee ymmärrys: tiedämme olevamme aina ystäviä toisillemme, vaikka yhteydenpito ei arjen kiireiden keskellä välillä olisikaan kuin vain satunnaista viestittelyä. Se, ettei meistä kummankaan tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa moisesta tai pelätä ystävyyteemme puolesta, on äärettömän hieno asia. Napsaisin hetken talteen ihan vain sen vuoksi, että se tuntui kovin arvokkaalta. 
Naps. Meidän hauva on aikamoinen karvakasa. Sen lisäksi myös kova egoilija. Aina tarvittaessa kuitenkin myös pikkuinen reppana. En voi vastustaa mitään söpöä ja hivenen ressukkaa, vaan mieleni tekisi aina uikuttaa ääneen söpöyttä. Seurasin torstai-iltana sivusta karvakuonon pesua ja olisin helposti voinut rutistaa pienen, onnettoman ja märän rääpäleen ruttuun. Napsaisin hetken talteen ihan vain sen vuoksi, että se oli niin hullunkurinen.   
Naps. Istuin tänään aamulla jo kello 7.30 hammaslääkärin penkissä. Könötin kuulusteltavana hivenen kauhusta kangistuneena: edellisestä kerrasta kun oli kuulunut riittävän pitkä aika. Aistin, että hammaslääkärin nuhtelevan sävyn alla piileskeli ennakkoaavistus: hän – kuten minäkin – taisi odottaa reikärivistöä ja poranteriä. Hammaslääkärin ovesta ulos asteli kuitenkin ylpeästi hammasrivistöään esittelevä Elina: ainakin kolmeen kertaan kuulin on kyllä hienot hampaat -lausahduksen. Jes, ei paikattavaa ja porattavaa! Napsaisin hetken talteen ihan vain sen vuoksi, että pidän kovasti yllätyksistä. 
Toivon, että voin tänään vielä napsaista muutamia juttuja leikekirjan väliin. 
oma elämä · treeni · treenipäiväkirja

Viikko 3 treenikooste

   
Maanataina hauis ja selkä (vatsat)
Tiistaina lyhyempi lenkki (7km)
Keskiviikkona jalkatreeni (punnerruksia)
Torstaina lepoa
Perjantaina ojentajat ja olkapäät (vatsat)
Lauantaina pitkä lenkki (15km)
Sunnuntaina lepoa venyttelyä

Viikko taas takana urheilua ja olo on oikein onnistunut; pienillä jutuilla sain tehoa treeneihin ja kipeitä lihaksia. Isoimpana asiana ehkä suuren suuri motivaatiopuuska niin juoksua kuin salitreeniäkin kohtaan. Tasainen tekeminen on kivaa, mutta piikit ovat parhautta. Yksi parhaista tunteista ikinä taitaa olla valtava liikuntamotivaatio ja kehittymisenhalun. Mielihyvä mukavan treenin jälkeen on jotain mahtavaa. HCR kutkuttelee jo mielessä; tavoiteajan ja -vauhdin miettiminen saavat askeleen lentämään lenkillä. Konkreettiset tavoitteet innostavat ja tuovat mielekkyyttä harrastamiseen, vaikka tähtäin juuri ja juuri yltäisikin päälaelle sataanseitsemäänkymmeneen senttiin, eikä suinkaan korkeuksiin.
Toinen tehoa lisännyt juttu, jonka tällä viikolla otin taas käyttöön, on salilla painojen ylöskirjaaminen. Olenhan sitä tehnyt aiemminkin, mutta tuppaan luisumaan lopulta aina päänsisäiseen kirjanpitoon – joka ei aina ole se luotettavin tapa. Nyt kaikki kirjataan kuitenkin konkreettisesti puhelimeen ylös, jotta mahdollisen kehityksen seuraaminen onnistuu paremmin. Jos joku asia on joskus jäänyt mieleen treenipalstoja pläräillessäni, niin se on ehdottomasti progressio, heh.
Olen ehkä maailman huonoin venyttelijä ja lämmittelijä. Perustelut tosin ovat myös ehkä maailman huonoimmat; ensiksikin en millään malttaisi ja toisekseen en haluaisi kuluttaa jaksamistani ja keskittymistäni turhanpäiväiseen. Ja vaikka tiedän erittäin vakuuttavat vasta-argumentit  (”kannattaisi malttaa” ja ”turhanpäiväistä ne eivät ole nähneetkään”), hyvin harvoin saan aikaiseksi puolenminuutin pikavenyttelyä järeämpää. Tällä viikolla kuitenkin lämmittelin ennen jokaista treeniä juoksumatolla joitakin minuutteja ja erityisesti jalkatreenin yhteydessä panostin lonkankoukistajien venyttelyyn. Mitä voisin tästä oppia? Kantsii. Pakarat olivat nimittäin tulessa.

Jalat ovat saaneet muutenkin tällä viikolla osakseen rasitusta aika kiitettävästi. Alkuviikosta juoksin aamulenkin lähes umpihangessa (lumi oli nollakelin vuoksi erittäin raskasta) ja eilen pidempi lenkki vaati jatkuvan jännityksen jalkojen syvimmissäkin lihaksissa peilijään vuoksi. Hyvä Järvenpää, hiekanmuruakaan en nähnyt kävelyteillä. Ja hyvä minä, nastalenkkareita en ole saanut hankittua tällekään talvelle. Toisaalta tartun ihan mielelläni lisähaasteisiin. Eipähän tunnu keväällä asfaltilla juokseminen liian haastavalta, kun on talvella kieli keskellä suuta luistellut lenkit.
Juoksukuntokin alkaa palailla sille tasolle kuin se oli ennen muutamaa antibioottikuuria ja flunssaviikkoja. Aikamoisen romahduksen tuona aikana koki myös leuanveto. Nyt olen välillä tehnyt pidempiä sarjoja vastuskuminauhan avustuksella ja itse asiassa siitä on muodostunut ihan lempiliike – polte on ihana! Lisäksi ensimmäistä kertaa kokeilemani yhden jalan prässi oli hirveän kiva liike. Tuntuma pakarassa on mahdottoman paljon parempi kuin normaalisti kahdella jalalla. Prässi kuuluu taas jalkatreeniini, kun laitekin löytyy vihdoin salilta.
Keskiviikkoa lukuunottammatta tein kaikki treenit aamulla. Paluun tehnyt maastavetokin sujui hyvin osana aamutreeniä, vaikka yleensä isommat ja raskaammat liikkeet, esimerkiksi kyykyt ja muu jalkatreeni, sujuvat hivenen paremmin muulloin kuin vastaheränneenä. Ja kun tavoitteista olen nyt innostunut, ajattelin kasikympin olevan sopiva tähtäin maastavedossa tänä keväänä.
Ensi viikolla joudun luultavasti totuttelemaan taas iltatreeneihin, mikä toisaalta on ihan kivakin juttu. Koen itse vaihtelevuuden olevan tärkeä osa liikuntaa. Liiallinen jämähtäminen tekee helposti urheilusta pienimuotoisesti pakkopullaa.
Eteenpäin, sanoi Elina lumessa. Kirjaimellisesti.

oma elämä · syvällistä

Tärkeä ihminen.

Heittäytyisin polvilleni. En eleelläni anelisi, ainoastaan kertoisin. Mutta ehkä se on nähty liian monta kertaa historian aikana ollakseen enää riittävän vakuuttavaa.
Kuorisin perunat puolestasi. Kaikki viisi lautasella ja seitsemänä päivänä viikossa. En jättäisi yhtäkään kuoren palasta kahdeksantenakaan päivänä. Riittäisikö?
Kertaakaan en enää tuhahtaisi tekemättömyydestä. Kuuntelisin onnellisena lehden takaa sinun tuhahteluasi.
Juoksisin lumihangessa ilman kenkiä, kävelisin nastojen päällä ilman kipua, saapuisin kotiin ilman huolia. Sillä seurassasi leijailisin ja tuntisin vain lämpöä.
Olisin minkälainen vain. Olisin kaikenlainen. Mitä kuvitella saattaa. Sellainenkin, ettei se kävisikään mielessäsi.

Olisin aina valmis kuin pallo pyörimään. Olisin yhtä kulmikas kuin pallo sylissä.

Muuttuisin ja muuttaisin. Aina tarvittaessa asioita ja itseäni. Kunhan et luotani muuttaisi ja lähtisi. Voisin sinuakin vähän muuttaa, jos sitä toivoisit.
Uhrautuisin. Omat haaveeni hylkäisin. Antaisitko?
Houkuttelisin. Niitä sanoja kovasti maanittelisin. Harjoittelisin sanomalla sen sinulle ensin väärinpäin.
Yöllä heräisin ja salaa puuttuvat kohdat ristikostasi sinulle täyttäisin.

Kaikki arjen korret kantaisin, kunhan minut ikuisesti talteen korjaisit. 
Millä todistaisin. 

loma · oma elämä · oma hyvinvointi

Lomapulahdus.

Istuin autossa ja kuuntelin juttua ihmeellisestä ayahuasca-rituaalista. Ayahuasca on joku Amazonin alkuperäisasukkaiden ikivanha lääke (DTM:ää sisältävä kasvialkaloidi, tarkistin myöhemmin Madventures-kirjasta) ja viidakon tarjonnasta kuulemma voimakkain psykedeeli. Nuppi menee sekaisin ja oksennus lentää kahdeksan tuntia, mutta rituaalin lopuksi olo on täydellisen puhdistunut.
Koko juttu meni kiva tietää -osastoon. Lähinnä kauhistelin kuultua. Olimme matkalla minilomalle kylpylään ja saatoin ehkä ajatella, että jokin rennompikin aihe saattaisi olla ihan kiva kaksi ja puolituntisella automatkalla. Kuuntelin kuitenkin kiltisti. Vaikka vain sen vuoksi, että tykkään oppia ja kuulla uutta. Hiljaisena hetkenä ohi vilahtelevia puita katsellessani mietin, että tavallaan mekin olimme matkalla omalle puhdistautumisellemme. 
Maisemanvaihto. Vaikka vain ihan lyhkäinenkin. En ole varmastikaan ainoa, jonka mielestä se tuntuu kuin pikaiselta pulahdukselta johonkin äärimmäisen puhdistavaan? 
Me molskahdimme kylläkin vain lämpimään porealtaaseen. Kaikesta normaalista irrottautuminen oli kuitenkin mahdottoman ihanaa  – ja tervetullutta. En voi sanoa ”kotiympyröistä poispääseminen”, sillä pidän kyllä kovasti ihan tavallisesta arjestani. Joten ennemminkin ehkä ”kotiympyröiden ulkopuolella pistäytyminen” on oikeampi sanavalinta kuvaamaan omaa puhdistautumisrituaaliani. Koen reissut aina samalla tavoin;  silmiäavaavina. Etäisyyden otto arkiseen elämään saa minut näkemään itseni uudenlaisessa valossa. Ikään kuin siihen samaan vanhaan valaistukseen syttyisi yksi spottivalo lisää. Se näyttää taas jonkin uuden puolen itsestäni tai muistuttaa ehkä vanhasta ja unohdetusta.
Ja oikeastaan se toinenkin näyttää hetkellisesti vähän erilaiselta, kun ollaan muualla kuin kotisohvalla.
Ehdimme paljon yhden yön kylpylälomalla. Paljon etenkin sellaista, mitä kotona ei tulisi tehtyä – ainakaan aivan samalla tavoin. Vapaudentunne tarkoittaa minulle hyvin usein samaa kuin ei-ihan-normi-jutut. Vapauden kokeminen on minulle myös sellaista rentoutumista, jota en pelkällä levolla saavuta.
Puhdistautumisriittimme siis.
Heti Naantaliin saavuttuamme kävimme kokeilemassa allasosastoa ja lillumassa porealtaissa. En oikeastaan koskaan ole ollut kova vesipeto, mutta väläyttelin kyllä ajatusta aamu-uinneista kotonakin edes silloin tällöin. Tai sitten uiminen saa pysyä spesiaalina loma-aktiviteettina, ettei sen hohto vain häviä. Ensimmäinen ei-ihan-normi-juttu oli siis bikineihin pujahtaminen.
Illalla kävimme syömässä hotellin ravintolassa. Olen yleensä arkena aika tarkka ruoka-ajoistani. En ehkä olisi niin kärppänä niiden kanssa, jos maha ei ilmoittelisi miltei kellontarkasti nälästä. Söimme illallisen vasta puoli seitsemän aikoihin, jolloin olisin tavallisesti melkein jo iltapalalla. Toinen ei-ihan-normi-juttu olikin siten kellon kanssa puljaamisen lopettaminen
Rahkaa ja riisikakkuja. Normisetti kotona iltapalalla. Iltaisin väsyneenä on mukava napata hyväksi havaittua evästä suunnittelun ja arpomisen sijaan. Mutta koska lomalla ollaan virkistäytymässä, piti iltapalallakin tehdä jotakin arkisesta poikkeavaa; nougat-suklaata. Sehän on selvä. Kolmas ei-ihan-normi-juttu oli ehdottomasti kaikki ei niin optimaalinen. Eli lomaruokavalio.

Eikös hotelliin mennäkin aamupalan vuoksi? Sitä minäkin. Mennään tietysti. Muistan pienestä asti odottaneeni aina edellisillasta asti hotelliaamupalaa ja laivalla buffetaamiaista. Aamupala on heittämällä päivän paras ateria ja notkuvat, valmiiksi katetut aamiaispöydät ovat harvinaista luksusta. Voiko ihminen tulla enää onnellisemmaksi kuin saadessaan tuoretta ananasta ja lämmintää leipää juustolla? Öö, ei. Neljäs ei-ihan-normi-juttu oli epäilemättä hotelliaamupala.
Olen hyvä lomailija ja tietyssä mielentilassa myös kohtalainen makoilija. En kuitenkaan koskaan ole ollut erityisen taitava lomamakoilija. Olen mieluummin menossa ja tulossa kuin löhöämässä. Asia on niin, että taidan olla lomalla aina hivenen liian innostunut makoillakseni hiljaa paikoillani. Aamupalan jälkeen kävimme testaamassa hotellin – yllättävän hyvän – kuntosalin. Itsehän saatoin käyttää tekosyynä saadakseni toisen sinne kun tästäkin on kuitenkin tavallaan maksettu. Myöhemmin hotellihuoneen luovutettuamme ajoimme Turkuun veljeni luokse ja kävimme siellä kokeilemassa hänen vakkarisaliaan. Se oli oikeastaan yllättävän haastavaa minulle; tuntui oudolta yrittää räpeltää omia juttuja kunnon tekijöiden keskellä. Heh. Viides ei-ihan-normi-juttu oli ehkäpä päivän tuplatreeni tuntemattomilla kuntosaleilla

Illalla kotona odottivat sisälle unohtuneet haisevat roskapussit. Mutta mitä pienistä. Olkoon se viimeinen ei-ihan-normi-juttu.

itsetutkiskelu · oma elämä · Oman elämän inventaario · yhteistyö

Pohdintaa pensselinvedoin?

Pohdiskelu on kuin urheilusuoritus; alkaminen on hirvittävän hankalaa, koko touhu pirun rankkaa, mutta tunne jälkeenpäin on jotain ihanaa – ennen kaikkea palkitsevaa. Keveys. Vapaus. Ne valtaavat niin mielen kuin kehonkin. Mutta voi itsensä vapauttaa kai muullakin tavoin kuin vain hikoilemalla tai hiljaa päässä pohtimalla; minä teen sitä nytkin koko ajan. Kirjoitan. Joululahjoja maalaillessani mietin sen mahdollisuutta itseilmaisukeinona – pystyisinkö pohtimaan maalaamalla? Sitä voisi olla jännittävä kokeilla. Entä piirtäminen? Saisinko kanavoitua ajatukseni viivojen avulla järjestykseen? Toisille keino jäsentää omia ajatuksia saattaa olla laulaminen. He ehkä laulavat itsestään ulos mieltä painavat möykyt. Tai miten sitten suoranainen karjuminen (yksin metsässä) mahtaa toimia? Oloa se saattaa ainakin keventää, mutta epäilen pohdinnan jäävän vähemmälle. Puhuminen, toiset haluavat puhua – paljon, ja paljon mieluummin kuin vain yksin funtsata asioita tai rustata niitä paperille. Osa haluaa myös vastauksia tai vastausvaihtoehtoja. Tai edes jonkinlaista vuorovaikutusta ja peilaamista. Joillekin taas riittää pelkkä korva. Että joku tosissaan kuuntelee.

Osaa itsestäni ilmaisen salilla; sitä ronskia ja ei-niin-tyttömäistä puolta. Liikunta on myös merkittävä tekijä hyvinvoinnissani. Sen huomasin taas taannoisen kolmen viikon sairastelun aikana. 
Olen miettinyt lähipäivinä pohdiskelun ja itseilmaisun eri muotoja, sillä Oman elämän inventaario alkoi maanantaina. Minulle luontaista on kirjoittaminen. Sen lisäksi, että tykkään pohtia ihan vain yksin omassa päässäni asioita. Olen huono puhumaan ajatuksiani ääneen, sillä pelkään joutuvani väärinymmärretyksi. Että toinen ei käsitä ajatustani tai ideaani siten kuin itse sen olen tarkoittanut.

Olen pohtinut, miten vastaisin pensselinvedoin kysymykseen millaisia tunteita nykyinen fyysisen hyvinvointini tila minussa herättää. Olisiko se vain sotkua vai suoria, selkeitä viivoja? Millainen olisi vastaus  kysymykseen millainen suhde minulla on kehooni lyijykynällä tehtynä, jos kirjaimia ei saisi lainkaan käyttää? 

Arvelen, että hivenen aaltomaista ja yhtenevää, joka toivottavasti sisältäisi satunnaisia teräviä piikkejä – ylöspäin.

Mutta ei oteta tätä kuitenkaan niin vakavasti. Siis pohdiskelua ja no, elämää yleensäkin.
Uskon, että vaihtoehtoinen pohdiskelutapa saattaisi olla siitäkin syystä hyvä, etten oikeastaan innostu viivojen arvioimisesta. Sen sijaan huomaamattanikin arvostelen kaikkea kirjoittamaani ja hyvin helposti olen tyytymätön tuotoksiini. Ja jos tarkoituksena on pohtia omaa elämää ja rustata muistiin tärkeitä asioita vain itseäni varten, ei kielen vivahteikkuudella ja oivaltavuudella kai ole juurikaan väliä. Liiallinen itsekriittisyys on toisinaan minulle suuri ongelma. 
Odotan hyvin levollisin, mutta innostunein, mielin seuraavaa kuutta viikkoa Oman elämän inventaarion parissa. Kaikkein paras alustus ja neuvo – joka tuntui kuin vapautukselta –  oli nimittäin älä lähde suorittamaan, vaan tee haastetta itseäsi kuunnellen. Itsehän olin jo ehtinyt stressata sitä, miten ehdin ja jaksan opiskelun ja muun elämän ohessa syventyä kuudeksi viikoksi haasteen pariin. Tuon neuvon aion pitää matkassa – varmasti pitkään. Haaste on senkaltainen, ettei se tarjoa juurikaan mitään pakotuksen tai väkinäisyyden alaisena. Sen enempää kuin oikeastaan koko elämäkään, näin tarkemmin ajateltuna.

Oman elämän inventaario -hyvinvointihaasteeseen ehtii vielä ilmoittautua 11.1 asti.
oma elämä · onnellisuus

Missä se onni on.

Miten onni näkyy ihmisessä?
Katselin kuvia hymyilevästä tytöstä. Vertasin niitä aiempiin otoksiin ja totesin saman kuin useat muutkin; näytät tätä nykyä niin onnelliselta. Hirveän paljon onnellisemmalta. Mikä on hassua. En nimittäin osaa tarkoin kertoa, kuinka sen näen. Samat ruskeat hiukset ja siniset silmät, sama paitakin yllä ja suupielet yhtä ylös kaartuneina. Aivan sama tyttö, mutta silti täysin eri. Ja kaikesta huolimatta minä aistin muutoksen sinussa.
Onnea voi tuntea, sitä voi kuvailla ja sen voi aistia. Mutta jos onnen haluaakin nähdä omin silmin. Mistähän sitä voisi yrittää katseella hakea. Piileskelevän ylpeyden voi huomata hivenen kohotetusta pikkurillistä. Sitä tuskin huomaa, niin pieni ele se on. Ehkä onnikin tykkää piilotella? Olla ihan pienessä? Tai ehkä se on naamioituneena johonkin isompaan, jota ei vain osaa mieltää onneksi?
Etsin itsestäni onnea.

 Kun minä olen onnellinen, luulen hiustenikin olevan.

 Onni näkyy treenipainoissa. Oikeasti!

Onni on omassa kädenjäljessä. Halussa yllättää toinen.

Onni vaikuttaa valintoihin. Näen kukkakuosissa omaa onneani.
Onnellista sunnuntaita Rinkeliltä sinulle. 

oma elämä

38 kuvaa.

Olen hymyillyt yksinäni koko aamun. Vuoden viimeinen päivä. Sekin tietysti pistää myhäilemään; uusi vuosi on aina jo ajatuksenakin kutkuttava. Paljon olen kuitenkin myös mietiskellyt kulunutta vuotta. Olen kokenut valtavasti erilaisia asioita; ihania yllätyksiä ja onnellisia tilanteita ja uusia juttuja. Olen minä monesti vuoden aikana itkeskellytkin; kamppaillut hankalampien asioiden kanssa. Vuosi 2014 päättyy siltikin ehdottoman onnellisissa tunnelmissa, joten kai olen oman vuoteni voittaja. Näin jälkeenpäin ajateltuna olen kyllä ollut suhteellisen aikaansaava, mistä kertoo pienoinen väsymys joulun lepoviikkojenkin jälkeen.
Huh. Niin ajattelen vuodesta 2014. Vuosi sitten en olisi arvannut, että alkava jakso toisi elämääni näin paljon hyvää. Enkä tosin olisi osannut ennustaa sitäkään, kuinka paljon se voimavaroja minulta tulee verottamaan. Elämän yllätyksellisyys on mahtavaa ja varmaan tietoisestikin pyrin nykyisin olemaan liikaa ajattelematta tulevaa. Jos kuitenkin yhden toiveen lausuisin, se olisi  varmaankin jotain tämän tapaista; ole vuosi 2015 mulle hellä
Vuosi 2014

1.1.2014

Opin ymmärtämään elämää ja itseäni taas vähän paremmin. 

Innostuin alkuvuodesta hirvittävästi terveellisempien herkkujen leipomisesta. Niinkin paljon, ettei syöjiä meinannut aina löytyä. Snickers-piirakan ohje on bloggaajalta, jota jäin suuresti kaipaamaan hänen lopetettuaan kirjoittamisen.

Kävin vuoden ensimmäiset kuukaudet vielä suhteellisen normaalisti töissä. Kassaneitinä työskentely oli opettavaa ja antoisaakin aikaa, kun osasi oikeasta vinkkelistä katsella. Opin elämästä paljon. Nyt kuvaa katsoessani ymmärrän ikävöiväni kovasti työkavereitani ja piippailua.

Kevät saapui hiljalleen siitäkin huolimatta, etten kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota. Kaikki keskittymiseni suuntautui pääsykokeisiin. Poistuin harvoin työpaikka-pääsykoekirjat-sali-akselilta.

Kaikki keinot käyttöön. Toukokuussa mentiin enää tahdonvoimalla.

Ilman treenaamista mistään ei olisi tullut kyllä yhtään mitään. Kävin läpi kevään ahkerasti juoksemassa ja nostamassa punttia.

Koska hain Helsingin lisäksi myös Kuopioon, ilmoittauduin keväällä Eximian valmennuskurssille. Nykyinen opiskelukaverini oli myös samaisella kurssilla.

Kevään tunnelmat kiteytettynä. 

Vietin vapun yksin kotona kirjojen äärellä. Ajattelin, että haluan juhlia vappua vasta sitten, kun minulla on haalarit päällä. No, kannatti kärvistellä.

Muistan kuvan aamun. Söin väkisin Puuppolan kaurahiutaleista valmistettua puuroa. Jännitti niin vietävästi, sillä olin lähtemässä Helsingin pääsykokeisiin. Ilma oli aika lämmin ja minulla oli ihmeellinen olo huonosti nukutun yön jäljiltä. En varmaan koskaan tule unohtamaan pääsykokeen jälkeistä hetkeä. Itkeä tihrustin junassa ja näpyttelin Heidille viestiä.

Kuopion pääsykokeista en oikeastaan muista paljoakaan. Kertonee riittävästi siitä reissusta.

Nollaus. Lähdin risteilylle pian pääsykoeurakan jälkeen.

Koska olin aivan varma, etten tulisi pääsemään sisälle yhtään mihinkään ikinä koskaan ja koska minulla ei ole tapana niin vain luovuttaa, tein varasuunnitelman; PT-koulutus ja avoin yliopisto. Harjoittelin valmiiksi uskottavia PT-poseerauksiakin lippis päässä.
Lähdin äidin ja veljen kanssa Espanjaan lomalle. Tuliaisena ihania muistoja.

Kesä tuli ja stressi suli. Pääsin pikkuhiljaa taas normaaliin elämään kiinni. Kuva on kesäillalta, kun olin parhaan ystäväni ja hauvan kanssa Rantapuistossa jäätelöllä.

Nälkäinen yökylävieras.  
Yksi elämäni hienoimmista hetkistä.

Taidettiin juhlia ihan vain elämää. Kesää. Ja kouluunpääsyä. Paras ystäväni sai koulupaikan Jyväskylästä. Kaiken sen ennenaikaisen ikävän keskellä olin todella iloinen hänen puolestaan.

Viimeisiä työpäiviä. Olo tuolloin oli haikea, mutta myös helpottunut; olin niin kovin pelännyt jumahtavani kassan taakse loppuelämäkseni.

Täydellinen brunssi luonani meidän tyttöporukan kesken. Muistan olleeni hirvittävän onnellinen istuessani heidän seurassaan pöydän ääressä – karjalanpiirakka kädessä.

 Vietin kesällä ja alkusyksystä aika paljon aikaa yksin kotona, sillä Santtu teki pitkiä päiviä töissä. Kuitenkin ihan mielelläni; olin vain ylpeä työnjohtajastani.

Onneksi Vili oli meillä paljon hoidossa. 

Ensimmäiset treenit ystävän kanssa. Salin ulkopuolella tutustuin Petraan ja Marissaan yhäkin paremmin. Edelleen olen kiitollinen heidän tarjoamastaan ystävyydestä.

Kävin lapsuudenmaisemissa Fagervikissä. Oli ihan järkyttävän kolea ilma ja vähän väliä satoi. Söimme Santun kanssa mökissä Kokkikartanon broileripastaa ja karjalanpiirakoita. Se oli ihanaa.

Ensimmäinen koulupäivä. 

Kesäjuhlat bloggaajaystävien kanssa. Tutustuin ihaniin ihmisiin ja tunsin olevani osa porukkaa. Ehdottomasti vuoteni yksi kohokohdista.

Turkoosit haalarit ja fuksiaiset. Ilta oli aika jännä.

Jep. Hauva täytti vuosia ja sitä tietysti juhlistettiin. Valmistin perinteiseen tapaan maksiskakkua.

Lähdin Jyväskylään tutustumaan ystäväni uuteen kotikaupunkiin. Taisin ihastua jyväskyläläisiin.

Syksy saapui ja ensimmäiset tentit sen myötä.

Indiedays Blog Awards. Eniten olin onnellinen seuralaisistani. 

Pääsin sukeltamaan yliopistolla kunnolla kemian maailmaan. 

 Saapunut pimeys ei masentanut minua oikeastaan lainkaan, mikä yllätti. Kai se kertoo jotakin suhteellisen pysyvästä hyvästä olosta.

Syntymäpäiväni aamu 27.11. 

Pikkujoulut Helsingissä. Olin ensimmäistä kertaa katsomassa stand up -esitystä ja tutustuin jälleen valloittaviin ihmisiin. Kannattaa uskaltaa, mietin illan lopuksi.

Jouluaatto tuli ja meni aivan liian nopeasti. Kuten aina. Sain viettää joulun kaikista rakkaimpien seurassa.

Vuoden viimeinen päivä huipentuu salitreeniin veljeni kanssa. Illalla istumme iltaa muutaman ystävän kanssa. Hyvin rauhallisissa merkeissä. Luulen sen olevan juuri sopiva -ja osuva – päätös tälle vuodelle.
Kiitos 2014 ja tervetuloa 2015.
itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · tavoitteet

Uuteen vuoteen.

Olen enemmänkin tavoitteiden asettaja kuin varsinainen haaveilija. Ainakin mitä tulee sellaisiin asioihin, joihin voin itse vaikuttaa. Olen aina tiennyt, että elämä rakennetaan pitkälti omilla valinnoilla ja teoilla. Hyvin monia asioita voi olla itse ainakin muotoilemassa, jos ei ihan täysin alusta asti kokoamassa. Sen sisäistäminen, että voin itse ohjailla päätöksilläni elämäni kulkua, on kuitenkin ollut aivan oma lukunsa; ensin todellisiin hommiin ryhtymistä on pitänyt kasata itseluottamus – aika olemattomista palikoista. Joskus olen ehkä jopa sortunut ajattelemaan realistisista asioista haaveilemisen olevan vähän turhaa puuhaa. Miksi haaveilla, jos ei oikeassa elämässä kuitenkaan uskaltaisi – silloinkaan kun haave olisi ihan mahdollista toteuttaa? Eikö haaveilussa kuitenkin ole jollain tapaa kyse halusta. Ja jos oikein kovasti haluaa, niin pelottavankin edessä uskaltaa. Niinhän? Etenkin silloin, kun haaveen toteuttamiseen tarjoutuu oiva tilaisuus. Sittenhän mahdollisista asioista haaveilu olisi vähän kuin liian vähäistä halua. Joku voisi kai ajatella niin.
Kuvailisin itseäni myös ripeäksi ja rempseäksi, kylläkin ajoittain hivenen saamattomaksi. Yleisesti kuitenkin enemminkin toimijaksi kuin jaarittelijaksi. Siitäkin huolimatta, että olen surkea kahden asian väliltä valitsija. Mieluummin tähtään tavoitteeseen kuin hapuilen haaveita.
En siten haaveile minkäänlaisesta alkavasta vuodesta; en onnellisesta, onnekkaasta tai menestyksekkäästäkään. Sen sijaan asetan itselleni mukavaksi kokemiani tavoitteita; niin arkipäiviä koskettavia kuin laajempilinjaisiakin. Olen pohtinut, ettei tavoitteiden saavuttaminen ole kai niinkään keskiössä, vaan matka niitä kohti. Kuulostaa ehkä hiukan hassulta, mutta aika usein on sama onnen kannalta, saavutanko tavoitteet täydellisesti vai vain osin. Välillä en ehkä edes aivan tarkoin tiedä, mihin tähtään. Tai voinko koskaan tavoittaa ja saavuttaa. Mutta kulku kohti tavoitteita onkin kenties tärkeintä. Se tuo onnea ja onnistumisentunteita, on antoisaa ja kasvattavaa.

Vähän ajattelin, että vuonna 2015 voisin;
hakea rauhaa jokaiseen päivääni. Opetella pysähtymään. Aloittaa aluksi rauhan haeskelun aamuista joogan avulla. Myöhemmin se saattaisi onnistua ehkä jopa keskellä päivää tai iltaisella.
muistaa maistella vapautta. Haukata vapaudentunteesta edes pienen palan jokainen päivä. Tehdä asioita ihan vain koska mä voin.
hautautua kahvilan nurkkaan kirjoittamaan. Eli kokeilla rohkeasti uusia juttuja. Olen aina kirjoitellut vain yksinäni ja syvässä hiljaisuudessa.
syödä pizzan. Pelkällä tuplajuustolla. Pitkästä aikaa.
olla välittämättä muista välittäessäni muista. Löytää tasapaino monessakin asiassa.
antaa itseni olla tärkeä. Oppia luottamaan ihanien ihmisten tarjoamaan ystävyyteen ja olemaan pelkäämättä hylkäämistä.
levätä säännöllisesti. Vaikka siltä ei aina tuntuisikaan. Olen ymmärtänyt, että tietyn pisteen ylitettyäni en voi enää luottaa ei kun hienosti mä jaksan -ajatteluun. Vaikka kuinka aidolta vain ajatus tuntuisikin.
opetella olemaan jättämättä tavaroita siihen, mihin ne kädestä sattuvat tipahtamaan. Toivottavasti matka itsessään kohti siisteyttä on antoisa, sillä tavoitetta en kyllä koskaan tule saavuttamaan. Iha varmana. Ikuinen huithapeli, kyllä olen.
kuunnella yhä tarkemmin omaa kehoani. Aion rutiinien ja tottumusten sijaan antaa yhä enemmän kehon tuntemusten ohjailla arkeani. Viikkoon ei välttämättä mahdu viittä liikuntasuoritusta, jos siltä ei tunnu. Toisaalta viikko voi sisältää seitsemänkin, jos tuntuu sellaiselta.  
olla omistautumatta liikaa yhdelle asialle. Intohimo on huikea asia, mutta liiallinen omistautuminen peittää alleen aina muita – mielekkäitä ja kokemisenarvoisiakin – asioita. Sellainen hillitty himokkuus olkoon tavoitteena.
syödä yhä enemmän kasvisruokaa. Ihan ensiksi tavoitteena on ottaa haltuun couscous ja linssit. Ylipäätään opetella valmistamaan muutakin kasvisruokaa kuin vain uuniparsakaalia. Vaikka se on parasta. 
juosta Helsinki City Runin. Hymyssä suin.
olla suunnittelematta liikaa. Päivätasolla, viikkotasolla ja pidemmälläkin tähtäimellä. Kaiken ei tarvitse myöskään olla aina hanskassa. On ihan luonnollista, että ihmisellä on välillä elämässä keskeneräisiä asioita ja toisinaan sekasotkua pääkoppa täynnä.
Taidan toivottaa uuden vuoden ihan mielelläni tervetulleeksi.
ennen ja nyt · oma elämä · syvällistä

Noin seitsemän vuotta sitten.

Näihin aikoihin vuodesta olen nykyisin onnellinen. Mieleeni tupsahtaessa muisto se on useimmiten lämmin ja lempeä. Hyvin, hyvin rakas varhaisesta lapsuudesta. Jos minun tulisi todistella itselleni jollain tapaa onneani, käyttäisin varmasti hyväksi muistojani; onnellisena mielen päällä ovat onnelliset muistot. Silloin onnelliset ajatukset ovat automaatiota, ei tarvita yrittämistä tai pakottamista. Kuitenkin ajatusteni eksyessä sivupoluille muistan paljon muutakin. 
Näihin aikoihin seitsemän vuotta sitten. 
Muistan ensimmäisen kerran ajatelleeni, että on parempi vaihtoehto jättää syömättä. Miksi edes maistaa, jos onnistunut olo on siitä pienestäkin kiinni – voisin onnistua vieläkin paremmin ihan täysin piparitta. Ensimmäistä kertaa muistan jättäneeni tilaamatta kahvilassa. Kauan suunniteltu jättikorvapuusti jäi vitriiniin minun kuunnellessani onnistujan ääntä. Ruoasta tuli mittari sille, kuinka hyvin suoriudun. Tavoitteita, siis syitä syömättämyydelle, oli jälkeenpäin ajateltuna moniakin. Suurimpina ehkä halu olla sopiva ja halu olla hyvä.
Seitsemän vuotta on aikana pitkä. Ajatuksissa se on kuitenkin suhteellisen lyhyt pätkä. Seitsemän vuotta sitten muistan lukeneeni – ja sittemmin kauhistuneeni – pienestä joulutortusta, jossa oli energiaa saman verran kuin lautasellisessa kunnon ruokaa. Nykyään edelleen sen neljä sakaraa inhottavat minua, tosin vain symbolisessa muodossa; kuin paholaisen merkki menneisyydestä. Onneksi seitsemän vuotta on kaikessa lyhykäisyydessään myös pitkä aika. En muista enää tarkasti tortun lukuarvoja, mikä on ainoastaan vuosien varrella kasvaneen piittaamattomuuden ansiota.
Seitsemän vuotta ja kaksi päivää sitten muistan kuulleeni sanat ottihan se lisääkin ja ensimmäistä kertaa ajatelleeni perunalaatikkoa pahalla mahassani. Muistan edelleen tarkoin sen uhman itseäni ja osin ehkä lausuttuja sanojakin kohtaan; halusin yrittää kahta kauheammin. Olla syömättä. Siitä lähtien useamman vuoden ajan perunalaatikko oli silkkaa taistelua, armahdus tai hairahdus. 

Elämä on nykyisin laiffii.

Ensin piti yrittää tervehtyä. Ja pelkkää luuloahan oli se, että palkintona siitä saisi automaattisesti kaikki vanhat ja onnelliset tuntemukset muistoista takaisin; joulutortun taas ystäväksi ja perunalaatikon lähimmäiseksi. Ei sitä osannut ymmärtää, että terveenäkin piti vielä odotella. Piti antaa vierähtää vuoden jos toisenkin. Mutta kyllä se lopulta sieltä tuli. Sievässä paketissa saapui se hetki, kun tuntui pieneltä Rinkeliltä suklaarasian äärellä.
En tietenkään. En haluan menettää enää tuota tunnetta. Koskaan. Etenkään sairaudelle, mutta en terveellisen elämän tavoittelullekaan, edes treenatulle kropalle.