Jos nyt rehellisesti muistelen. Harvempi opetettu asia on jäänyt peruskouluajoista selkeästi mieleen. Sieltä ja täältä jotakin, vuosiluvut erityisesti erittäin huonosti. Pari asiaa on kuitenkin oppituntia myöden kirkkaana mielessä vielä tänäkin päivänä. Toinen niistä on niinkin satunnainen kuin munuaiskeränen – jep kyllä, munuaisten toiminta yleensäkin. Toinen taas on oppitunti, jolla käsiteltiin kai jollain tapaa etiikkaa. Muistan edelleen täydellisesti sen, kuinka jokainen luokassa vuorollaan kertoi elämästään esimerkin itseisarvosta ja välinearvosta.

Siitä tunnista lähtien nuo määritelmät arvoille ovat jäsentäneet elämääni ajatuksissani verrattain vahvasti. Kai olen kokenut määritelmien merkityksien ymmärtämisen suurena sen vuoksi, että minulla on jonkinlainen luontainen tapa ajatella automaattisesti useimpia asioita itseisarvoisina. Minulle se on lähinnä tarkoittanut voimavarojen jakamiskyvyttömyyttä ja osaamattomuutta hellittää asioiden tosissaan ottamisen suhteen.

Ja kyllä, sellainen synnyttää myös ristiriitoja ajatuksissa.

Itseisarvo taitaa olla kuitenkin muu kuin täydellinen osaaminen.

Uskon, että itseisarvotkin voivat vääristyä mielessä. Pinttyä ja takertua kiinni niin, että ne ovat tallella vielä välinearvoiksikin muututtuaan. Yhä edelleen esimerkiksi saatan kai aika lailla vahingossa ajatella pienen, ennen lenkkiä syödyn ruokamäärän olevan itseisarvo, perin vahvakin sellainen, vaikka oikeasti välinearvollisesti se merkitseekin minulle vain kylkeen pistämätöntä ja energisesti hyvin kulkevaa juoksua. On monia muitakin samankaltaisia esimerkkejä, joista olen koettanut kovasti päästä eroon. Yksi yleisimmistä ja varmasti useammallekin tuttu on tämä: tenttitulos on ja pysyy itseisarvona, vaikka aina jo tenttiin valmistautuessani yritän psyykata itseäni ajattelemaan, ettei tulos tentistä ole kuin välinearvo oikeaan oppimiseen ja ymmärtämiseen.

On muuten samainen esimerkki, jonka omalla vuorollani sanoin ääneen vuosia sitten yläasteen oppitunnilla.

Muistan, kuinka opettaja kertoi välinearvon esimerkiksi rahan ja toisaalta sen, että joillekin ongelmaksi se on noussut juuri itseisarvoksi muuntumisen vuoksi; raha ei ole enää väline, vaan päämäärä. Kyllä muistan silloin jo – edelleenkin – miettineeni, kuinka haastavaa on ajatella terveyttä itseisarvona ja siihen tähtääviä toimia ainoastaan välinearvoina. Erityisesti tuohon aikaan kun itse koin voimakkaasti, että yhteiskunnassa arvot olivat vinksahtaneet osin nurinkurin juuri terveyttä edistävien toimien, kuten painontarkkailun, osalta.

Kyllä, oli vieläkin itseisarvoisempaa kuin nykyään olla hyvin hoikka.

Vasta myöhemmin ymmärsin, kuinka omaan elämään on löydettävä omat itseisarvot ja millä tavoin sellaisen pystyy mahdollisesti toteuttamaan ympäristön arvojen ristiaallokossa.