ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · tulevaisuus

Osoitteeseen aika-teini-Rinkeli 16.

Haluisin antaa lahjan

sulle äiti. 

Tässä:

mä syön croisanttia.

Mikäli mun älykköveikka keksisi joskus aikakoneen, tiedän, mihin ensimmäisenä matkustaisin. Hyppäisin aukkoon ja näppäilisin osoitteeksi aika-teini-Rinkeli 16. Se toivottavasti veisi mut niihin vuosiin, kun mun taistelu croisanttien kanssa muistaakseni oli jo alkanut; croisantti oli oikeastaan vain kolmen ruisleivän arvoinen, muuta sijaa sillä ei mun elämässä ollut. Vaikka ennen oli kyllä ollut, muun muassa lauantaisin Etsivä Herbertin äärellä itsekäärittyjen hillosarvien muodossa.

Osoitteessa aika-teini-Rinkeli 16 mä kuitenkin tahtoisin sikäläisiltä vähän kysellä, että kuinka paljon heillä on varaa. Ehkä kysymyksilläni kyseenalaistaakin, että onko todella niin paljon varaa. Jättää syömättä croisantti. Nimittäin nykyisin mä ajattelen näin: periaatteessa jokaisella on mahdollisuus voittaa lotossa miljoonia, ihan mahdollista, vaikka ei niin realistista, mutta samaan tapaan hurjaa määrää aikaa ei edes teoriassa ole mahdollisuutta mistään itselle lunastaa. Siten, kuinka paljoon hukka-aikaan on varaa? Aika-teini-Rinkeli 16, et tuhlaisi aikaa jättämällä tekemättä asioita, joita oikeasti haluaisit toteuttaa.

blogi37.jpgblogi36

Noiden vierähtäneiden vuosien vuoksi croisantti symboloi näin myöhemmin mulle kaikkia niitä asioita, joiden tekemistä epäröin ja samaa aikaa kovasti tahdon. Tänäpäivänä mun vastaus omaan epäröintiini on aina ”haukkaa pois”. Jos äiti on nykyisin ilahtunut nähdessään mun haukkaavan croisanttia, niin yhtä paljon voisarvi lautasella merkitsee myös mulle itselleni – ehkä symbolisemmassa merkityksessä vain.

Voi voicroisantti, mä mielessäni huokaan, ei taida olla aikaa odottaa.

oivallukset · oma elämä · tulevaisuus

Jokainen askel ei voi varoa mustikanvarpuja.

Elina, älä vältä tallomasta polkua.

Silläkö tarkoitettiin, että maahan muodostunut reitti on syntynyt askelista. Siten kai tarkoitettu tallusteltavaksi. Ehkä meinattiin sitäkin, ettei metsässä kulkiessa jokainen askel voi varoa mustikanvarpuja, sillä jotkin asiat elämässä ovat väistämättömiä. Vaan jos tavoittelisikin maaperän tuntua jalkapohjissa, niin jospa siinä olisi riittävästi varovaisuutta. Kertoiko siitäkin, ettei takin olalle heittäminen ole arastelun aihe. Elämän reitillä pärjää ihan muutamalla säännöllä. Ensimmäinen niistä on se, että jättää kärpässienet omaan arvoonsa ja toinen noista taas on se, että muistaa suunnan männyn eteläpuolisesta tiheämmästä oksastosta. 

blogi35

Elina, älä vältä tallomasta polkua -lausahdus soi päässäni jo ennen kuin ehdin saada silmäni täysin auki. Kukaan ei kai sitä ollut kuiskannut. Toisaalta se ei tuntunut unen tuotokseltakaan, sillä niin selkeänä se kaikui korvissani. Ehkä se oli valveuniajatuksia, sellaisia vahvoja alitajuisia viestejä vietäväksi tietoisuuteen. Oikeastaan olen minä päivisin aina hiljaisen hetken arkeen sattuessa kysellyt itseltäni, miksi en rohkenisi. Että miksi edelleen oman elämänikin alueella minulla on tapana välttää levittämästä koko jalkapohjaa maahan eteenpäin askeltaessani.

Sillä tiedänhän minä: kärpässieniä sattuu aina eteen, hetkittäin hukassa olevan suunnan löytää kyllä aina männyn oksista ja mustikanvarpujen jalan alle jääminen on toisinaan väistämätöntä. Kaikki kertoo kai siitä, että elämän polku todellakin on tallomista varten – maaperä kestää kaikenlaiset askeleet.

ajatuksia · elämänasenne · haaveet · itsevarmuus · oma elämä

Viitsiskö kimallekenkiä.

Kimallekengät. Huh.

Ohho. Nahkapöksyt.

No tekoturkki uh.

Ihan samoin ku 

vau toi mun peilikuva.

Tai oi iso itsevarmuus.

Haluun,

mut kaikki silti puuttuu.

Kuinka monta kertaa mä olen kysynyt itseltäni, että viitsiskö? Havainnollisinta on kai kertoa, että täsmälleen yhtä monesti kuin olen vastannut kysymykseen – ainakin mun oman – maailman huonoimmilla tekosyillä. Taitaa olla kimallekengät liian huomiotaherättävät ja itsevarmaksi en taida olla tarpeeksi katseenkestävä. Mä olen juurruttanut viitsi-si-si-si-sinköä sönköttävän kysymyksen niin tiukasti mun päähän, että vielä vähän tarkemminkin ajateltuna nahkahousuiselle peilikuvalle peukun pystyyn pistäminen on ajatuksistani yksi absurdeimmista. Siis ajatuksissa absurdi, mutta käytännössä ei kummoistakaan vaativa; nahkaa jäljittelevät pöksyt saa viidelläkympillä ja peilikuvan peikutus on kevyttä kukkarolle. Mut hitsi viitsiskö.

blogi28.jpg

Mä olen joskus kai lukenut jonkinlaisesta tutkimuksestakin, että lomalla ihminen tekee heppoisemmin hankalia päätöksiä. Olen mä taitanut itsekin käyttää useamman kerran no okra ku on loma -perustelua. Että jos sitä nyt sitten loman kunniaksi viitsisi. Viitsisikö myös kimallekenkiä?

Eilen mä otin itsestäni lomaa. Arvaa vaan kuinka uskomatonta; kaiken kandin kirjoittamisen keskellä ihan lomalla. Teki muuten hirvittävän hyvää, sillä mun arki tuppaa olemaan vähän sönkkäävää. Että viitsi-si-si-si-sikö. Mä pidän merkittävänä erona sitä, otanko omaa aikaa vai otanko lomaa itsestäni – parasta kai olisi ottaa omaa aikaa, jotta voisi ottaa lomaa itsestään. Vaikka arkea kuinka rutkasti rakastaisikin, pikainenkin tauko siitä auttaa siltikin aina tutkimaan asioita uudesta vinkkelistä. Eikö? Sen vuoksi on luonnollista, että tilapäinen loma itsestä tekee omasta peilikuvasta aika toisenlaisen. Ja ajatuksista viitsisinköä vähemmän kyselevän.

blogi27.jpg

Vitsit Raija kun sä olet ton sun loman jälkeen iha kuin uus ihminen. Voi raija sentään, että mäkin haluan palata mun eilen alkaneelta minälomalta uutena ihmisenä. Vaikka paluupäivämäärää en olekaan vielä päättänyt, niin jotakin mä lomalta kyllä aion kuljettaa arkeen.

Ainakin eilen ostetut kimallekengät kevääksi.

ajatuksia · muistoja · oma elämä · pienet hetket

Pari lippua matkan varrelta.

Mä hei alan kerätä kokemuksia. Idea kuulostaa edelleen minusta mainiolta. Itse asiassa jopa ihmettelen, miten ihmeessä olen kolmosluokkalaisena moisia päättänyt – siis niin nuorella päällä niin viisaita. Sillä mitä muuta ihminen pystyy lopun elämäänsä kantamaan mukanaan kuin kokemuksia; vaikka talo palaisia, omaisuus anastettaisiin tai hetken KonMari -päähänpisto iskisi, kokemuksia ei voi vain siivota elämästä tai antaa ulosottoon.

Ja kun katselen tuolloin kolmosluokkalaisena perustamani lippulaatikon sisältöä, veikkaan, ettei tarkoitus silloinkaan – kuten ei tänäpäivänäkään – ollut kovin kummallisten kokemusten kerääminen. Lippulaatikko, joita tosin nykyään on jo pian kolme, sisältää pääsylippuja Antti Tuiskun konsertteihin ja eri paikkakuntien huvipuistoihin, mutta myös mainoksen keskustan torista ja Raxin kuitin. Oikeastaan muistan, että alkuaikoina klemmarilla siistissä pinkassa olivat myös kaikki kirjastonkirjojen päivämääräkuitit – kokemus kai jokainen kirjakin.

blogi26.jpgPari lippua Mallorcalta.

Lippulaatikot ovat kulkeneet mukanani, vaikka muuttojen myötä muu vanha tavara on karissut matkasta vähitellen. Kaikki koettu on tietysti kulkenut asunnosta toiseen, mutta niiden löytäminen pään paljoudesta on lippujen avulla huomattavasti helpompaa; ajan myötä kokemukset muuttuvat yhä enemmän vain muistojen kaltaisiksi häilyväisiksi, jotka ilman ulkopuolista mieleen muistutusta haalenevat lähes tunnistamattomiksi. Kuten ne päivämääräkuittini.

On jollain tapaa lähes unenomaista pidellä kädessä seitsemän vuoden takaista leffalippua, jonka minulle on ostanut silloin täysin tuntematon henkilö, tismalleen se sama henkilö, jota ilman en tänään osaisi kuvitellakaan elämää. Silloin en osannut kuvitellakaan tulevaa. Nykyisin tuntematon on lähinnä hän, jolle leffalippu ostettiin. Vanhoja lippuja kädessä pidellessäni elämän hienoutta ei tarvitse etsiä; se lepää kämmenelläni. Ei ole tarvetta kyseenalaistaa sitä, onko elämä loppujen lopuksi esimerkiksi viimeisen kymmenen vuoden aikana johdattanut yhtään mihinkään, sillä todiste on se samainen kämmenellä.

blogi25

11.3.2010 klo 17.15 olimme Santun kanssa ensimmäisillä treffeillä Tennispalatsissa. Vajaata vuotta aiemmin 17.6.2009 klo 14.30 tapasin ensimmäistä kertaa kunnolla yhden parhaimmista ystävistäni, Tennispalatsissa tietenkin. Jos emme silloin olisi menneet tuijottelemaan Zac Efronia valkokankaalta, en välttämättä olisi koskaan tutustunut toiseen yhäkin elämääni tiukasti kuuluvaan ystävään. En ole aiemmin osannut ajatella, kuinka merkittäviä, jopa käänteentekeviä, nuo vuodet loppujen lopuksi olivat; leffaliput vaikuttavat elämääni edelleen valtavasti, ihmissuhteiden muodossa tosin.

ajatuksia · ihmissuhteet · oivallukset · oma elämä · ystävät

Elämän ihmissuhdekäppyrät.

Mä olen opintojen puolesta tuijotellut – ja tehnyt – hyvin paljon erilaisia kuvaajia, kuten esimerkiksi viivoilla piirrettyjä käppyröitä, palkeilla havainnollistettavia kaavioita ja hämähäkinseittikuvia. Kiehtova ajatus sellainen, että pieneen kuvaan on ympätty informaatiotulvan lisäksi monien tuntien, usein varmasti päivienkin, uurastus. Siis pariin käppyrään koko tutkimustulos, hulluhkoa. Toisaalta kaikesta havainnollistavuudesta huolimatta kuvaajat jopa kauhistuttavat mua hiukan; ne tekevät niin monet virkkeet täysin tarpeettomiksi ja asiat pelottavalla tavalla yksioikoiselta tuntuviksi. Käppyröitä lukiessani mä joskus pelkään, etten näe riittävällä tavalla palkkien taakse.

Kaikesta huolimatta mä taidan pitää kovin kuvaajista. Ne saavat aikaan mussa istutaanhan alas ja katellaan -reaktion; vähän kuin mä mietin leffateatterissa aina ennen elokuvan alkua, että mitähän tällä pätkällä on mulle tarjota. Eniten pidän ehdottomasti x-akselin suuntaisesti etenevistä viivallisista kuvaajista. Mä ajattelen useimpia asioita jatkuvina viivoina – mun elämänlanka taitaa olla lähinnä nouseva ja laskeva viivakuvaaja. Kai sellainen Excell-tuotos on mun tapa hahmottaa omaa eloani, sen hyviä ja huonoja hetkiä.

Mun ajatuksissa ihmissuhteetkin ovat ihan käppyrällisiä. Kuullessani juttua parisuhteen alkuhuuman häviämisestä kyseisen parin kuvaajan viiva romahtaa mielessäni kuin entsyymimäärä inaktivoitusmislämpötilassa. Tai jos toinen kertoo ystävyyssuhteensa syventymisestä vuosien myötä, ajatuksiini nousee kuva tasaisen varmasti nousevasta viivakuvaajasta, joka on esitetty ajan funktiona. Tottakai tunnistan oman elämänikin ihmissuhdekäppyrät; ne piirtyvät omalla painollaan aina pienen matkaa eteenpäin ihan jokaisella kahvittelukerralla ja yhdessä vietettynä iltana. Parhaimmillaan suoraa tietä ylöspäin. Ja jos ajattelen parhaimpia ystäviäni, niin meidän välistä suhdettamme kuvaavia käppyröitä yhdistää yksi määrätty asia. Siis se, ettei äkkijyrkkiä tiputuksia x-akselin alapuolelle tarvitse edes pelätä. Kai se on juuri tosiystävyyttä. Sitä ikään kuin on täysin vakuuttunut, etteivät lopulliset välirikot ole mahdollisia, sillä molemmat tietävät, ettei toinen koskaan missään tilanteessa tarkoituksella loukkaa tai meinaa muuta kuin hyvää.

IMG-20170309-WA0010.jpgJoskus kuvaaja saattaa lähteä ihan lentoon. Nousukiitoon siis.

Itse asiassa mun mielestä kuvaajat ovat oiva tapa myös vertailla ystävyys- ja parisuhdetta. Onhan niitä useamman viivan kaavioitakin. Tunnusomaista hyvälle ystävyydelle taitaa olla juuri tasaisen varmasti käyrän nouseminen ystävyyden syventyessä. Kuitenkin toisinaan tuntuu, että sitä pidetään ihan normaalina, jos parisuhdetta kuvaava viiva etenee täysin toisella tapaa: alkaa alkuhuuman pisteestä, nousee ehkä loivasti suhteen syventyessä, saavuttaa siltikin aika nopeasti tasaisen vaiheen ja monesti vuosien saatossa valuu molempien huomaamattakin alaspäin ja alaspäin. Eikö ole järjetöntä, jos yhteiselon maksimikohta on alkupiste, vaikka koko koordinaatiston ulottuvuus on vasta edessä? Mä olen aina itse ajatellut, että nimenomaan epätoivotun laskevan suoran tilanteessa on suunnattava huomio koko käppyrän ohi sen taustalle. Kuvaajissa kun on ongelmana se, etteivät ne turhan usein kerro kulkuunsa vaikuttavia syitä – kunhan vain piirtyvät täsmällisesti.

Mä olen tosi onnellinen siitä, että mä olen ajatellut mun elämän käppyröitä vuosien saatossa suhteellisen paljon. Mä esimerkiksi olen tajunnut, että itsestäänselvyyksinä asioiden pitäminen romahduttaa aika nopsasti nousevien suorien kulun ja että tietyin väliajoin uudella tapaa tuttuihin asioihin tarttuminen tukee jyrkempääkin nousua.

Oman elämän kauniisti kulkevat kuvaajat ovat syystäkin ylpeydenaihe, koska kuten sanottu, ovathan ne tarjoaman tietonsa lisäksi aina yksi ympätty uurastus.

lifestyle · liikunta · loma · matkailu · oma elämä

Sikaelämää eli tarina eräästä äärimmäisyydestä.

Hei vaan, mun matkapäiväkirja.

Kello Mallorcalla on tällä hetkellä hitusen yli kuusi. Koska tunnetila on lähinnä kuin jyrän alle jäänyt tai useammallakin voltilla hevosen selästä alas mätkähtänyt, tahtoisin palata eiliseen ja siihen, mikä teki Hawai-pizzasta illalla hotellihuoneessa syötynä niin tajunnanräjäyttävän makuisen. Itse asiassa siihen on yksi hyvin yksinkertainen vastaus.

Ma1044. Tai siksi me vuoristoreittiä kutsuimme.

Jos aloitan koko tarinan kertomalla, että sunnuntain seikkailu oli täydellä varmuudella kovin kokemani fyysinen koettelemus – siis samalla myös huikaiseva elämys, vaikka rankka olikin – koko tähänastisessa elämässäni, luulen sen luovan hyvin kuvaavan alun tälle tarinalle. Olen nimittäin ehtinyt kuluneina vuosina haastamaan fyysisesti itseäni omalla tasollani ja sen yläpuolella monin eri tavoin. Ja kai kaikenmaailman juoksut metsäpoluilla ja loputtomissa portaissa ovat osin huomaamattanikin kehittäneet erityisesti maitohaponsietokykyäni jaloissa, sillä veikkaan, ettei Ma1044 olisi muuten tuntunut siltä kuin se todella tuntui: toki rankalta, mutta yllättävän vaivattomalta ja äärettömän ihanalta.

img-20170305-wa0011img-20170305-wa0018img-20170305-wa0014

Taidettiin ihan alkujaan löytää Ma1044 Googlesta viattomalla hakusanalla pyöräilyreitti. Prahan reissulta oli ajatuksiin jäänyt pyörän selästä käsin turistikohteiden ulkopuolisiin maisemiin tutustuminen; sitä kun näkee sillä tavoin maan aivan uudesta perspektiivistä. Me emme vain halunneet nähdä vuoria, vaan myös kokea ne. Sellaiseen haluun pyörien vuokraaminen on ihan ykkösjuttu. Kartan kanssa tuntemattomaan suunnistaminen tuntuu seikkailulta. Sen lisäksi, että seikkailuiden aikana tapahtuu ihan aina jotakin yllättävää ja odottamatonta, kuten meille Ma1044-reitillä muun muassa pyörän kumin puhkeaminen, tuntemattomaan suuntaaminen ja yhdessä selviytyminen aina myös lähentävät entisestään matkakumppaneita. Tuliaiseksi ulkomaanmatkalta ei kai voi tuoda mitään arvokkaampaa kuin yhteiset muistot pienestä hurjuudesta.

Ensimmäisen viiden kilometrin nousun ja useampien ohi suhahtavien kilpapyöräilijöiden myötä hoksasimme, että valittu 70 kilometrin vuoristoreitti mitä luultavimmin oli suunniteltu vähän kevyemmille pyörille – ja kokeneemmille pyöräilijöille – kuin meidän vuokraamillemme maastopyörille. Erityisesti omat etureiteni huomasivat kyllä siksak-nousuissa vuorenrinteillä pienimpien vaihteiden toimimattomuuden. Saatettiin siinä ihan muutama me ollaan kyllä kaheleita -hörähdys päästää pahimpien hapotusten jyllätessä jaloissa. Yllätyin kuitenkin todella, miten hyvin esimerkiksi hengitykseni pelasi vuorenrinteillä; välillä ihan tuntui, että olen elementissäni.

img-20170305-wa0019img-20170305-wa0022IMG-20170305-WA0013.jpg

Kontrasti nousujen ja laskujen välillä oli valtava. Nousuissa hikikarpalot valuivat pitkin selkää, mutta useampien kilometrien mittaisissa laskuissa taas ehti jäätyä totaalisesti. Alhaalla laaksoissa oli haastavaa herätellä taas kohmettuneita ja jämähtäneitä lihaksia polkemistöihin. Ymmärrän nyt täysin, miksi kilpapyöräilijöillä on tarkoin mietitty varustus. Tuli todettua, että tällaisissa maastoissa koettu lämpötila on hyvin vaihteleva reitin eri osissa.

Valldemossan kylässä reitin loppupuolella syömäni banaanit maistuivat lähinnä pelastukselta. Matkakumppanini taisi kumota alas kaksi pasteijaa, pari banaania ja paketillisen suklaadonitseja tuoremehulla alas huuhdeltuna noin puolessatoista minuutissa. Kylän läpi kulkevan tien kiveyksellä istuskellessamme alkoi jo tuntua siltä, että ehkä vuorien välistä takaisin hotellille vielä selvitään. Itse koin oikeastaan yhden suuremman epätoivon hetken reitin aikana. Olimme selvittämässä juuri viimeistä kovempaa nousua ja sen loppupuolella nasta puhkaisi matkakumppanini etupyörän. Vararengas oli tietysti mukana ja jos pumppu olisi sopinut uuden kumin venttiiliin, sen vaihtaminen olisi ollut hoidettu pyörien pikalukitusten ansiosta muutamissa minuuteissa. Vaikeimman kautta taisi kuitenkin olla retkemme osittainen motto. Onneksi ohi tosiaan viiletti jatkuvasti pyöräilijöitä, jotka vieläpä olivat hyvin avuliaita, ja pääsimme jatkamaan matkaa suhteellisen pian apua saatuamme.

img-20170305-wa0021IMG-20170305-WA0015.jpg

Ja mitä reitin maisemiin tulee, niin ne olivat sellaisia, joista sanoilla tai edes kuvilla tuskin pystyy riittävällä tavalla kertomaan. Ma1044:n varrella oli maailman perintökohteita ja sellaisia henkeäsalpaavia näköaloja, jotka saivat minut tuntemaan itseni maailman pikkuruisimmaksi ihmiseksi.

Niin. Entäpä se Hawai-pizza illalla. Elämän parhaimpia hetkiä ovat ehdottomasti sellaiset, joihin sisältyy äärimmäisyyksiä. Tiedätkö, sikaelämää. Pyöräreitti todellakin tarjoili sellaista. Reissun jälkeen sängyllä makoillessani olin sika väsynyt ja sika nälkäinen, söin sika suolaista ja sika rasvaista pizzaa, joka maistui sika hyvältä, elämä tuntui sika kivalta. Olin myös sika ylpeä meistä molemmista ja sika onnellinen siitä, että vierelläni on sika hullu tyyppi, eli yhtä hullu kuin minä olen.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · perfektionismi

Täydelliset ensiaskeleet?

Täydellisyys – tai sen tavoittelu – on kai istutettu (omasta toimestani) päähäni seuraavallakin tavalla: täydellisyys on valmiusaste, joka on saavutettava ennen ensimmäistä siirtoa. Toisin sanoen itse täydellisyyden tavoittaminen tai asioiden täydellisyyden aikaansaaminen on toisaalta lopullinen päämäärä, mutta lisäksi aina myös ensiaskel sille, mitä ikinä aionkaan tehdä. Ja luultavasti juuri sen vuoksi itseluottamus erityisesti uusien asioiden suhteen on haastavaa, sillä täydellisen veroinen valmiusaste on lähes mahdoton saavuttaa. Siten se usein estää minua toimimasta – sanomasta, tekemästä tai alkamasta.

Kai se on juuri se koukku, jossa olen pitkään roikottanut itseäni; vaadin itseltäni täydellisyyttä vain ollakseni riittävä esimerkiksi toisten seuraan tai työpaikan hakuun. Vaikka nimenomainen tarkoitus olisikin oppia ja harjoitella, kuten elämän monen asian suhteen onkin, täydellisen lähtökohdan luonti on asia, jota huomaan poikkeuksetta jossain vaiheessa automaattisesti tavoittelevani. Luultavasti itseltäni vaatimani täydellisyys on näin käsin näytettynä täysin samalla tasolla kuin toisten tavallisuus. Toisin sanoen minulle täydellisen lähtökohdan merkitys on yksinkertaisesti kuvattavissa sanalla riittävä. Siis yhtä potentiaalinen ja oikeutettu yrittämään ja aloittamaan kuin kuka tahansa muukin.

blogi3

Ehkä samaisella periaatteella tuppaan rakentelemaan täydellisiä ajankohtia asioille – jokainen alkuhan on määrätty hetki. Minä mieluiten tahtoisin tuon hetken alkavan täydellisestä. Siitä huolimatta, että olen vannonut itselleni, että kartan kaikin mahdollisin tavoin sitku-elämää, niin osittain se kuitenkin toteutuu täydellisten ajankohtien tavoittelussa. Tunnistan itsessäni pelon siitä, että elämäni romuttuu yhtäkkisten päätösten tai vähänkään harkitsemattomampien valintojen vuoksi. Sellainen pelko lievänäkin saa jalat tutisemaan tavalla, johon auttaa vain yhä tarkempien alkamisajankohtien mallaaminen elämään. Kyllä, järkeiltävissä olevaa järjettömyyttä.

On haastetta kerrakseen yrittää säilyttää päämäärien täydellisyyksien tavoittelemattomuus jokapäiväisessä elämässä. Kuitenkin vähintään yhtä suurta keskittymistä vaatinee täydellisten lähtökohtien unohtaminen ihan jo siksikin, että niiden tavoittelun ilmentymistä itsessä, omassa ajattelussa tai käytöksessä, on vaikeampi tunnistaa. Parhaiten huomaan sen kai epäröidessäni riittävyyttäni suhteessa muihin.

Parasta apua on ollut etenkin viimeisinä vuosina se, että olen oppinut tuntemaan hyvin erilaisia ihmisiä. Laajan kirjon levittäytyessä omassa mielessä oikeina kokemuksina on huomattavasti helpompi sijoittaa myös oma minä joukon jatkoksi – ihan vain tavoittelemattomana ja tällaisena kuin olen. Silloin ei tarvitse arvuutella maailmaan mahtuvia erilaisia ihmisiä, vaan voi muistella heitä.

ajatuksia · lifestyle · oma elämä · pienet hetket

Tarina tapaamisesta Päivin kanssa.

Nämä ovat näitä tarinoita elämästä. Sellaisia, jotka kumoavat kaikenlaista, kuten jo ajateltuja ajatuksia. Perjantaina sattui yllättävä vajaan muutaman tunnin kestänyt tarina, jollaisia oikeasti toivoisin tapahtuvan useammin. Näin sunnuntaina ajateltuna ainakin.

Helsinkiin suuntaava juna jäi Tikkurilaan. En tiedä, olisiko se kuinka nopeasti päässyt jatkamaan matkaa. Kuulutukset kuitenkin antoivat ymmärtää, että Tiksin busseihin hyppääminen olisi kannattavaa. Siinä satuin sitten pyörittelemään päätäni ja katseeni osui samassa junavaunussa – ei kuitenkaan aivan vastapäisessä penkissä – istuvan naisen silmiin. Lähetääks yhessä suunnistaa bussii, hän heitti just minulle. Toivon, ettei häkellykseni näkynyt hirvittävän selkeästi.

Bussissa sitten körötellessämme ja selvittyämme tiedosta, että matka ottaakin vartin sijaan tunteroisen, huomasin jo kertovani hänelle siitä, kuinka laitoin itsekin merkille täysikuun kauneuden ja siitä, millaista on olla perheen nuorimmainen. Hän kertoi minulle Minna Parikan kengistä ja omasta tyttärestään.

Siinä ylitettiin Vantaan rajojen lisäksi kaikenlaiset ikärajat ja aikarajat. Ei haitannut useampien vuosien kuilu välissämme, eikä lainkaan vasta vartin tunteminen. Rautatientorille saapuessamme olisin voinut jatkaa vielä kahvikupposen äärelle turinoimaan. Voi Päivi, että oli kivaa! Vai kuka olitkaan. Nimet kun vaihdettiin jo siinä häkellysvaiheeni aikana.

blogi702

Hei Päivi meidän bussireissua yhä mietiskellen.

Mutta tämä se todisti, että kyllä ihminen voi vain vaikka hetkeksi kävellä toisen elämään. Täyttää sitä bussimatkan verran ja poistua sitten sulavasti. Itse asiassa jäi ihan kutkuttava olo tapahtuneesta. Ihan jokainen ihminen varmasti kaipaisi tällaisia pieniä pätkätarinoita omaan elämään.

Ja jos joku päivä satun vielä jämsäläisen Päivin – vai olikohan se juvankoskelainen Riitta tai joku muu – tapaamaan, aivan varmasti jatkamme huulen heittoa mahtavasta tuuristamme.

ajatuksia · oma elämä · pienet hetket

Onni on olla tänään Elina.

Elina.

Äiti kertoi, että Elina tuli Akselista ja Elinasta. Joskus pienenä tyttönä tuttu täti saattoi vitsailla, että missäs Akseli viipyy. No, onhan mulla nykyään oma Akseli, eriniminen vain. Nuorempana välillä haikailin Elinan sijaan jotakin hivenen erikoisempaa. Erityisen paljon pidin jostakin syystä Adelinasta. Ehkä koska sen alku oli harvinaisempi, mutta loppu kuitenkin Elinasta tuttu. Mutta sitten yksi päivä, kun mulle sanottiin Elina on kaunis nimi, aloin pitämään siitä ihan todella. Niin paljon, että olin ylpeä, että äiti oli valinnut mulle juuri sellaisen nimen.

Elinaan liittyy paljon kaikenlaisia muistoja. Kerran hiihtoloman etelänmatkalla tutustuin uima-altaassa puhallettavien ilmapatjojen keskellä ruotsalaiseen Elinaan. Tai siis Eliiinaan. Mä en muista siitä oikeastaan muuta kuin että hoettiin vuorotellen toisillemme yks, kaks, kolme, neljä ja sitä rataa – minä suomeksi, Eliiina ruotsiksi. Lukion ensimmäisenä päivänä Elina aiheutti myös hivenen hämmennystä. Tai oikeastaan Elina yhdistettynä sukunimeeni. Mun takana luokassa istui nimittäin täyskaimani; nimenhuudossa meitä vastasikin kaksi. Sittemmin opin, että minä tulin listoissa aina ensiksi ja sitten vasta täyskaimani. Tiedän täyskaimani edelleen ja tahtoisinkin tosi kovasti tietää, miten hänellä tänäpäivänä menee. Tiedäthän, istua alas ja kysyä mites meillä Elinoilla. En ole vain tohtinut laittaa viestiä. Mun mielestä täyskaimoilla on pakko olla joku syvempi yhteys.

Elinat on usein Elluja. On tosi hassua, että osaan mainita vain muutaman ihmisen, jotka ovat omatoimisesti alkaneet kutsua mua Elluksi. Hihityttää se aina. Koska varsinaista lempinimeä Ellusta ei koskaan ole tullut mulle. Ihan lähimmilleni olen pääasiassa Elina. Lisäksi osaan nimetä yhden henkilön, joka tapasi kutsua mua aina Lelluksi. Sekin hihityttää. Koska kukaan muu ei ole siten koskaan tehnyt. Eniten Elinan jälkeen mun identiteetti on kyllä Eltsu. Joskus joku käyttää sitä. Mun mielestä se on vähän hellittelynimi. Itse itselleni mä taidan nykyisin olla kyllä Rinkeli.

blogi700

Vuosien varrella mä olen miettinyt hurjasti, millainen juuri tämä Elina on. Mä luulen, ettei Elinoita voi meinaa laittaa mihinkään muottiin. Tai en mä tiedä. Ehkä joku toinen Elina todella on hyvin samanlainen kuin itse olen? Pienenä kun piti keksiä etunimen ensimmäisellä kirjaimella alkava adjektiivi, valitsin aika usein erikoinen. Nyt aikuisena mä mietin, että taitaa mussa olla vähän jotain erikoista. Mikä on ihan kiva. Äiti sanoi aina, että olen erityinen, mutta en koskaan jotenkin ottanut sitä omakseni. Sanoin vain, että äiti, mä olen sun lapsi, tietysti sanot noin. Nyt jos olisi valittava jokin adjektiivi, mun ei tarvitsisi miettiä kauaakaan: Elina-Elävä. Hitto, että mä olenkin ylpeä pystyessäni sanomaan niin.

Mun mielestä Elina on aina ollut sellainen oranssin punainen. Ei se todellakaan ole mun lempiväri tai mitään sellaista. Musta on vain aina tuntunut Elinan olevan sen värinen. Mä tykkään kovasti Elinan kirjoitusasusta. Elina on myös helppo nimmarissa, kun se kulkee sukkelasti ilman kynän irroittamista paperista (yleensä en heitä iin pistettä).

Tosi kiva, että juuri Elina on mun nimi. Tänään on nimittäin Elinan päivä.

ajatuksia · itsetutkiskelu · kiitollisuus · oma elämä · tulevaisuus

Pää pyörällä, pian 25-vuotias?

Sen lisäksi, että aurinko saa odottamaan kevättä, se saa minut myös ihmettelemään kaikenlaista. Ei ole tavatonta, että päivällä kesken kandinkirjoitusurakan asettaudun sohvan käsinojalle istuskelemaan ja tuijottelemaan ulos. Kun muistaa mieltää itsensä välillä vain riittävän pieneksi olennoksi isossa maailmassa, ihmettelyn aiheet eivät ajattelemalla lopu kesken.

Kirjoittaessani ystäväni syntymäpäiväkorttiin 25-vuotiaalle oikeastaan tajusin täyttäväni itsekin tänä vuonna saman verran. Vaikka sen ei numeroina tarvitse merkitä yhtään mitään sen mullistavampaa kuin edellistenkään vuosien, on se kiistämättä kuitenkin keskellä kymmentä vuotta. Kymmentä vuotta, joiden aikana usein tapahtuu ihmisen elämässä suuria harppauksia; opintojen loppuunsaattamista, työelämän alkamista, perheen perustamista, muuttoja, aikuistumista.  Aika paljon sellaisia päätöksiä, jotka luultavasti määrittelevät pitkälti ainakin seuraavaa vuosikymmentä.

Rehellisesti sanottuna tuntuu, että aika pian 25 vuotta täyttävänä elämä on yhtä pään viskomista puolelta toiselle. Kun katson kahdenkymmenen puolelle, nyökyttelen huolettomalle opiskelijaelämälle, jossa vastuuta on lähinnä kannettava raporttien palautuspäivistä ja tenttikerroista. Voisin hyvin olla vasta opiskelija. Toisaalta kolmenkymmenen puolelle tähyillessäni näen ystäviäni pienten perheidensä kanssa ja väkisinkin mietin, että ainakin ikäni puolesta voisin olla jo harppomassa elämän suuria askeleita. Kuin katselisin oikealta vasemmalle ja vasemmalta taas oikealle osaamatta päättää kulkusuuntaa.

blogi698

Pian 25-vuotiaana on hirveän vaikea sijoittaa itseään yhtään mihinkään. Kun toisena päivänä myhäilee ystävän vauvalle ja toisena taas yliopistokaverin vaihtosuunnitelmille, alkaa oma suuntaaminen olla lähinnä pään hallitsematonta pyörittelyä.

Vaikka minkä ikäisenä vain mahdollisuuksia on juuri niin paljon kuin itse suostuu niitä löytämään, niin näin pian 25-vuotiaana tuntuu kuin mahdollisuuksia tuotaisiin suoraan tarjottimella nenän eteen; elämä houkuttelee asioihin aivan uudella tavalla ja uudessa mittakaavassa. Siitä huolimatta, että nuoruus on edelleen 25-vuotiaana läsnä, elämän rajallisuus alkaa viimeistään pohdituttaa. Ehkä 25. vuosi tuntuukin sen vuoksi niin maagiselta; nuoruuden hurjuus yhdistyy jo hankittuun elämänkokemukseen ja toisaalta myös kokemukseen rajoitetuista vuosista. Yhtäkkiä elämää haluaakin ahmia kahta kauheammin, edetä vähän kuin pienellä kiireellä.

25. vuotta jo eläessäni tunnen itse ainakin suurta kiitollisuutta saadessani kokea tällaisia tuntemuksia. Sillä pään pyörittely puolelta toiselle on ainoastaan kutkuttavaa. Jo senkin vuoksi, että sitä tietää omien valintojeni vaikuttavan myös lähellä oleviin ihmisiin.