Kategoria: oma elämä

ajatuksia · elämänasenne · kiitollisuus · oma elämä

Suklaahöyryissä.

ElinaKommentoi

Mä lajittelen kiitollisuudentunteita päässäni.

Sitä voi tuntea tosi suurta kiitollisuutta. Valtavaa, aivan mahtavaa. Jättimäistä! Joskus jopa äärettömän isoa. Harvemmin ollaan ihan pienesti vain kiitollisia; kiitollisuus on vähän kuin joko-isosti-tai-ei-lainkaan. Tuntuu luonnottomalta sanoa, että mä olen vähän kiitollinen. Koska kiitollisuus itsessään on jo iso tunne. Kiitollisuuttahan on myös eri luontoista. Se voi sisältää esimerkiksi puhtoista vilpittömyyttä tai vaikkapa tunnetta kiitollisuudenvelasta, jota usein kuitenkin molemminpuolinen rakkaus kai hälventää. Lisäksi suurella, valtavalla ja äärettömällä kiitollisuudella on lähes aina jonkinmoinen kohde, ihminen tai abstraktimpi.

Erilleen mä laitan kuitenkin aina yhden: järkyttävä kiitollisuus.

blogi665

Järkyttävä kiitollisuus syntyy, jos elämä järkkyy ja järkkymisestä selviää. Se on isoa kiitollisuutta, vaikka sen itseisarvo onkin tunteen voimakkuuden sijaan muistuttaminen. Palauttaa mieleen, kuinka sellainen päivä, jona ei ajatellut mistään tulevan enää koskaan mitään, on kerran kuulunut elämään. Se on kiitollisuutta kyllä-vastauksesta kysymykseen tuleekohan tästä elämästä enää koskaan yhtään mitään ehjää. Ennen kaikkea se on pitkäkestoista, jotta kiitollisuuden muistaisi sittenkin, kun elämä ei ole enää silkkaa romuttamokamaa. Vaikka järkyttävää kiitollisuutta ei välttämättä pysty suoraan kohdentamaan ja osoittamaan kenellekään, sen ilmaiseminen esimerkiksi itselle on tärkeää.

Kerran niin säröinen on tänäpäivänä aika kokonainen. Koen järkyttävää kiitollisuutta.

ajatuksia · elämänasenne · lifestyle · oma elämä · onnellisuus

Kuusen kaljuuntumisesta huolestuva aikuinen.

ElinaKommentoi

”Jos aikuinen ei pidä varaansa, pian hän ottaa tosissaan enää velvollisuudet.”

Nuorempana aikuistuminen mietitytti osin kai sen vuoksi, että tapani tuntea monet asiat niin tosissaan vaikutti olevan täysin sopimaton aikuisten elämään. Piparkakkutalon romahtaminen ei saisi romahduttaa samalla minua, eikä joulukuusen kaljuuntuminen voisi enää olla oikea syy huolestumiseen. Näin jälkeenpäin osaan kertoa, etten ollut luokitellut asioita (silloinkaan) välttämättä niiden todellisuusarvon – siis kuinka elämää muuttava asia oikeasti oli – mukaan, vaan ennemminkin tunteiden syntyminen luokitteli asioita eri tasoihin; saatoin ottaa piparkakkulinnan romahtamisen raskaasti sen vuoksi, että annoin syntyneen tunteen täyttää viipyvän hetken täysin. Itse tapahtuneen sijaan otin harmituksen tunteen hyvin tosissani.

blogi656

Ja ei kai pelko aikuisuuden apaattisemmasta elämästä ollut täysin perätön. Toisinaan tunnen edelleen, että jos aikuinen ei pidä varaansa, pian hän ottaa tosissaan enää velvollisuudet. Millä tarkoitan, että kokonaisvaltaisia tuntemuksia syntyy – tai oikeastaan annetaan syntyä – yhä vain harvemmista, ainoastaan muka-oikeasti-merkittävistä asioista, kuten juuri asioista, joita ei vain voi jättää tekemättä tai joilla on suora, konkreettinen vaikutus johonkin. Tähän kohtaan tahtoisin sulloa lainausmerkkeihin aikuisten asiat. Miksi aikuinen ei saisi ottaa tunnettaan tosissaan, vaikka kypsällä ymmärryksellä tajuaisikin olla takertumatta itse asiaan? Sillä tietäähän jokainen aikuinen piparkakkutalon romahtamisesta syntyneen harmituksen täyttävän vain kyseisen hetken, ei koko elämää.

blogi657.jpg

Olen saanut välillä elämästä kuvan, että näennäisesti merkityksettöminä näyttäytyvät asiatkin vahvasti tunteva on mieleltään liian lapsenmielinen, peräti lapsellinen. Vaikka itsestäni taas järjettömältä tuntuu se, että tietyn vuosimäärän kerryttyä tunteiden voimakkuusnappulaa on väännettävä hillitymmälle ja tunteiden syntypaikkoja harkittava äärimmäisen tarkasti. Koska uskon kai siihen, että rajoittamalla hyvin todennäköisesti unohtaa, kuinka velvollisuuksien tai riittävän tärkeiden juttujen ulkopuolisista asioista luodaan täysin varteenotettavia, koko mielen täyttäviä tunne-elämyksiä.

Kyllä. Aion tänäkin jouluna huolestua joulukuusen kaljuuntumisesta. Kuten olen viimeiset 20 vuotta tehnyt. Ja kyllä. Itse asiassa olen äärettömän tyytyväinen osatessani edelleen tuntea sellaista.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä · onnellisuus

Vaihtokaupparakkaus.

ElinaYksi kommentti

Rakasta mua. Niin mä rakastan sua.

Aina asiat eivät mene siten, rakastaminen harvoin on vaihtokauppaa. Tuskin muulloin kuin yhdessä ainokaisessa tilanteessa: kun sä rakastat itseäsi. Aika mahtavaa, jos tajusit jo nyt, mitä tällä tarkoitan. Silloin sä olet nimittäin aika pitkällä itsesi kanssa.

Itsestä pitämisen opettelu on ollut mulle yksi pitkä oppikoulu. Kaikki oppimani mahtuu tosin yhteen oivallukseen. Joten itse asiassa mä olen kai opetellut koko ajan tajuamaan vain yhtä ajatusta.

Sellaista kuin niin paljon kuin sä uskallat rakastaa itseäsi, niin vähintään yhtä paljon sun oma minäsi rakastaa sua takaisinpäin. Siihen liittyy siten vain yksi ehto: jos sä rakastat, sekin rakastaa. Veikkailla sitten voi, millaista vastakaikua oman minän vihaaminen synnyttää. Mä koen niin, että oli takaisinpäin tuleva mitä tunnetta vain, niin se palaa aina voimakkuudeltaan miltei kaksinkertaisena.

Millä mä todistan itselleni tällaisen ajatuksen toimivan? Että oman minän sisällä – eikä oikeastaan minkään välillä – voi tapahtua vaihtokauppaa? Ihan pienillä mielen ja kehon vihjeillä. Siis niin huomaamattomilla, ettei niitä välttämättä edes tunnista, jollei ole koskaan varsinaisesti kokenut itseensä kohdistuvan vihan seurauksia.

blogi652

Päivinä kun osaan rakastaa itseäni, mä en ole kertaakaan maannut vatsakivuissa sängyssä eikä herkästä masusta ole ollut tietoakaan. Vastaavasti samanmoisina päivinä valoisa mieli ja myönteinen suhtautuminen eivät vaadi multa yhtään mitään, sillä ne tulevat täysin itsestään. Mä olen välttynyt turhalta jännittämiseltä ja ylimääräisiltä sydämentykytyksiltä. Hei peilikään ei ole liiemmin lihottanut. Oikeasti, sellaisina päivinä mä olen usein oman mieleni onnistuja, tenteistäkin olen suoriutunut kyllä paremmin. Lisäksi mulle on lahjoitettu useampia hymyjä – kai mä itseeni pienesti rakastuneena olen vastaanottavaisempi myös toisten rakkautta kohtaan. Kaikkein paras todistusaineisto on kuitenkin tämä: rakastaessani itseäni tunne ei vain heijastu takaisin muhun, vaan myös mua ympäröiviin ihmisiin. Eikä kyse ole silloin enää pikkuruisista vihjeistä.

Jos joku olisi mulle vuosia sitten väittänyt rakkauden toimivan tietyissä tilanteissa vaihtokaupalla ja siitä syntyvän vieläpä jotakin äärimmäisen tasapainoista, hyvää ja pysyvää, olisin varmasti jättänyt jopa tuhahtamatta.

ajatuksia · oivallukset · oma elämä

Malttamattomalla on aikaa.

Elina2 kommenttia

Miksi joitakin piirteitä ihmisessä pidetään ajattelematta huonoina? Mistä on syntynyt pirulaisen leima tietyille luonteen ominaisuuksille?

Mulle on pienestä asti opetettu yhtä asiaa: malttamattomuus on pahasta – lähes synti. Monen toimesta, ei vain kotoa käsin. Taito odottaa on ollut tavoiteltavaa ja parantamisen varaahan mulla on aina ollut. En mä ole liian montaa kertaa ääneen kenellekään kertonut olevani aika äärettömän malttamaton, sillä onhan se ollut pienoinen häpeäpilkku itsellenikin. Seuraavalla viikolla tai jopa huomenna on mulle täyttä kidutusta – ihan joskus kohtakin. Ilmaisut nostattavat mussa ristiriitaisia tunteita, lähinnä taistelua malttamattomuuden ja hyväkäytöksisyyden välillä. Mulla on näin aikuisenakin vielä ollut olo, että malttamattomuus on sitä parempi, mitä tukahdutetumpana se mussa esiintyy: pahe, joka ei olisi pahasta, jos vain kitkisin sen kokonaan pois.

Eilen illalla joulutonttuja väkertäessäni mä puhuin näitä asioita ääneen. Ja se – siis ääneen asioiden sanominen – loi mulle vahvan oivaltamisen kokemuksen. Eikä siihen sekoittunut lainkaan kapinahenkeä, vaan ainoastaan vilpitöntä tajuamista.

Malttamattomuus. Miksi piirre ei voisi olla ihmisen aarre?

blogi649

Itse asiassa jokaisen kuuluisi saada edes ripaus malttamattomuutta. Väitän tyytyväisen elämän jopa vaativan sitä. Mä olen liian monta tarinaa kuullut siitä, kuinka odottamalla ei suunnitelmista huolimatta ole ehtinyt koskaan saavuttaa tai saada; odottamalla on lopulta odottanut vain ajankohtaa, jolloin on liian myöhäistä. Mä näen malttamattomuuden siten nykyisin mahdottoman arvokkaana piirteenä, sillä se on elämää riittävän ripeästi eteenpäin ajava voima. Kuinka monella on loppujen lopuksi varaa odotella päivästä tai vuodesta toiseen? Mä itse koen, etten uskalla olla odottelija. Malttamattomana mulla on oikeastaan paljon enemmän aikaa, jota vieläpä voin ja osaan käyttää.

Voi malttamattomuus. Luulen, ettei moni vieläkään käsitä piirteen moniulotteisuutta ja sitä, mitä kaikkea se oikeastaan viestii ihmisestä. Mä näen malttamattomuuden nimittäin myös mun monien hienouksien ilmentäjänä: innostumisen, omistautuneisuuden ja tiedonjanoisuuden esimerkiksi.

Lopuksi vielä. Malttamattoman silmissä loistaa sellainen palo, joka usein saattaa uupua jatkuvan odottelijan katseesta.

ajatuksia · oivallukset · oma elämä

Mun käsi mun kädessä.

ElinaKommentoi

Jos on kaksi ihmistä, jos he kaksi haluavat ikään kuin olla yhtä, on oltava samankaltainen kulkusuunta. Ja jos he yhäkin pidemmän ajan kuluttua tahtovat kulkea vieretysten, mieluiten vieläpä sopuisasti, tarvitaan jotakin enemmän: jaettu yhteinen päämäärä. Siten pariskuntien on kai elettävä kohti samaa päämäärää, kuten kollegoidenkin on usein tavoiteltava yhteistä päämäärää. Sillä mikä muu yhdistäisi kahta paremmin yhdeksi?

Kun minä olin hukassa, en ymmärtänyt näitä asioita. Vaikka olin yksin, olisi minun siltikin kannattanut tietää nämä asiat. Olisi nimittäin ollut mahdottoman paljon apua sen tajuamisesta, että kaksi eri päämäärää ei välttämättä sovi yhtä yhtenevää hakevalle.

Vierähti vuosia tajuamatta, että itse asiassa hukassa olemisen tunne minussa oli monen erilaisen sisäisen kaipuun tarkoin kuuntelemista. En tahdo ilmaista sitä ilkeästi, sillä hyväähän minä itselleni luultavasti vain tarkoitin; yritin ymmärtää huutoja sisimmästäni. Ja jos olisinkin vain yrittänyt ymmärtää, enkä enempää, hukkaantumiseni olisi ehkä ollut pienimuotoisempaa. Mutta kun minä yritin lisäksi myös kovasti noudattaa. Se kaikki ymmärtämisen yrittäminen vaihtui pikkuhiljaa vastakkaisten päämäärien toivottomaksi tavoitteluksi.  Juuri siitä syntyi sisimpääni suuri ristiriita, jota en kyennyt käsittelemään muulla tavoin kuin toistuvasti, avuttomasti toteamalla olen hukassa.

blogi647

Oivaltamisen ajanjakson jälkeen oikeasti vasta sisäistin asioita yhtenevästä päämäärästä. Laajemminkin kuin vain kahden ihmisen välisestä. Vaikka lennokas mieleni ei kykenisikään jokaisen ajatuksen kanssa kulkemaan tyynesti käsikädessä, minun on siltikin pystyttävä kokoamaan itselleni yksi yhteinen päämäärä. Ja itse asiassa sen tehtyäni  moni taakalta tuntuva on helpottanut: kuin satunnaisesti kapinoivat ajatukseni olisivat kaivanneet koko ajan vain selkeitä rajoja. Rajat ovat kuulemma rakkautta. Rajat tarkoittavat minulle suurelta osin päämääriä. Sen vuoksi olen onnistunut asettamaan itselleni sellaisia vasta, kun olen opetellut pitämään, vähän jopa rakastamaan, itseäni.

Päämääräni ei ole mitään niin konkreettista, että pystyisin sitä sanoilla tarkoin kuvata. Ennemminkin se on kai hiljainen sopimus itseni kanssa yhdessä sopuisasti kulkemisesta.

ajatuksia · lifestyle · liikunta · oma elämä · onnellisuus · treeni

Vapautunut hikirätti.

ElinaKommentoi

Rakas liikuntapäiväkirja,

mun mielestäni on turha kertoa  sulle, että juoksin viime viikollakin yhteensä 30 kilometriä kivuttomalla jalalla, vaikka olenkin suorituksesta äärettömän kiitollinen. Tai että kävin edellisellä viikolla kerran salilla, kuten toissaviikollakin, koska sellainen liikunta tuntuu taas pienissä määrin hyvältä. Hepan selässäkin hikoilin jälleen useamman tunnin verran, mutta en mä sitäkään erityisesti halua listata.

Tahtoisin tarinoida sulle ihan toisia juttuja.

Sattumalta sen lenkin jälkeen, kun mun masu oli viimasta punainen ja jäinen kotiin palattuani vielä parin tunnin ajan, mä itse asiassa tajusin kai lopullisesti liikunnan itseisarvon olevan muuta kuin asteen taas kehittyneempi verenkiertoelimistö tai parempi omatunto suklaakakun äärellä. Mä nimittäin en ollut enää yhtään vihainen. Eikä se johtunut unohtamisesta (vaikka sitäkin toisinaan tapahtuu, mä en jaksa olla kauaa mustukainen sisältä) tai hirveän kattavasta päänsisäisestä analysoinnista. Vapautuneilla endorfiineilla oli kai jotakin vaikutusta, mutta eivät nekään kokonaan selittäneet vihaisen olon katoamista. Sitä aika usein kuulee juttuja, kuinka se ja tämä syövät iloa ja onnea. Silloin mua hiukkasen masentaa, että kielikuvissa syödään aina vain kaikkea hyvää. Viidentoista juostun kilometrin jälkeen mulle ei ollut kuitenkaan käynyt siten, vaan oikeastaan täysin päinvastoin: liikunta oli syönyt, suorastaan rohmunnut, negatiivisuuden, siis myös sen hitsin vihaisuuden, musta. Määrittelinkin itselleni, että liikunnan taipumus jättää jäljelle kaikki myönteisimmät tunteet, vieläpä moninkertaisena, voisi ihan hyvin olla mulle liikkumisen itseisarvo.

blogi645

Mun mielestä liikunta on parasta silloin, kun ei sinänsä koko aikaa ajattele ”että nyt mä jee sit urheilen”. Oikeasti hyvältä tuntuva liikkuminen ja siten onnistunut liikuntasuoritus nostattavat mieleen kaikenlaisia muunlaisia tuntemuksia ja ajatuksia, kuten rajattomuuden kokemista, onneen melkein pakahtumista, kuohuavia inspiraatioaaltoja ja ylipäätään positiivisen näkökulman asian laidasta riippumatta. Mä tiedän, että joku saattaisi kumota edelliset tokaisemalla jotakin epätodellista hurmoksesta. Mutta niin. Kuinka aitoa se ennen lenkkiä haisevaan kasaan hautautuminen on saman periaatteen mukaan sitten ollut?

blogi646.jpg

Joka tapauksessa. Mä yritän kai vain selittää, että mulle se Tuusulan rantatien lenkuran hölkyttely on ennemminkin inspiraation alkutaival, terapiasessio, haaveilun paikka ja mielenrauhan tyyssija kuin pelkkä liikuntasuoritus. Ja koetan tässä myös vähän ehkä selventää, että paras hetki esimerkiksi ehdottaa mulle mitä vain, on takuulla just lenkin jälkeen, kun mä makoilen hikirättinä lattialla. Silloin mulla on nimittäin niin vapautunut olo, että sitä on hankala päihittää.

Että sellaisia ajatuksia tällä kertaa näille päiväkirjan sivuille.

ajatuksia · lifestyle · oma elämä · onnellisuus · Uncategorized

Sun lempparitunne?

ElinaKommentoi

Tykkään ihan hirveästi kysellä ihmisiltä aina yhtä asiaa. Se asia on sellainen, että kaikki eivät välttämättä tule ajatelleeksi sitä prosessoitavana asiana – vaan ennemminkin vain koettavana tunteena. Ja sitähän se alkujaan ja yksinkertaisuudessaan on. Mutta minä pyörittelen suhteellisen usein kyseistä asiaa myös ajatuksissani. Kai sen vuoksi, että pidän kovasti tunteiden luokittelusta ja niiden voimakkuuksien analysoinnista; oikeasti on tosi nastaa esimerkiksi vertailla, kuinka onnellinen kussakin tilanteessa on ollut.

Tykkään kysellä, että mikä sun mielestä on kaikkein paras tunne. Entä toka. Kolmas?

blogi644blogi643(c)Marissa L.

Yksi ihan parhaista on tulla yöllä kotiin ja vetäistä juustoruisleipä maidolla. Mutta jopa sen ja väsyneenä sänkyyn heittäytymisen voittaa kyllä yksi tunne: kun aamulla hörppii kahvia muistellen onnistuneen edellisillan onnellisuutta. Siten mietipä seuraavaa lausahdusta. Ylipäätään onnellisten asioiden ajattelemisesta onnelliseksi tuleminen voi olla jotakin vielä vahvempaa kuin itse onnellinen asia. Saitko ajatuksesta kiinni? Omalla kohdallani olen miettinyt kahta selitystä sille. Ensiksikin, onni on jo takataskussa, muistoissa, sen puolesta ei tarvitse jännittää, onnistumisesta ei tarvitse enää huolehtia, vaan voi vain jälkikäteen nautiskella tapahtuneesta. Toisaalta toiseksi, samalla onnentunnetta sävyttää pikkuruinen haikeus, joka syntyy ihan aina lämpimistä, jo ohi menneistä onnellisuusasioista ja osaltaan luo onnen kokemiseen syvyyttä. Enkä tällä tarkoita menneessä elämisen olevan mikään itseisarvo, sillä preesenssissähän elämä kaikesta huolimatta tapahtuu. Tarkoitan, että elämän onnellisista asioista nauttimista ei tarvitse kiinnittää niiden tapahtumahetkiin, sillä haikeuteen voi suhtautua myös myönteisesti onnen sävyttäjänä. Toisille ajatus on itsestäänselvyys, minulle se ei aina ole ollut.

Tosiaan. Sellaisen kysymyksen tykkään esittää ihmisille. Välillä on nimittäin kiva sovittaa toisten tunteita ja löytää itselle uusia lemppareita.

ajatuksia · elämänasenne · oivallukset · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket

Resepti hyvään elämään.

ElinaKommentoi

”Mun mielestä hyvän elämän reseptissä ei pitäisi lukea, mitä tulee tehdä hyvän elämän saavuttamiseksi, vaan reseptistä tulisi saada tutkailla, millaisia kaikenlaisia asioita hyvässä elämässä voi tehdä. Siinä on vissi ero. Lähtökohtana tulisi mun mielestä olla se, että alkujaan ihminen on jo sisällä hyvässä elämässä, eikä se, että hyvä elämä on jossakin tulevaisuudessa, johon sitten joskus on ehkä mahdollista hypätä sisään.”

Siten mä ajattelen. Vaikka en tiedäkään vielä, mitä mun lahjaksi saamassa Hyvän elämän resepti -kirjassa lukee. Välillä mä itsekin unohdan, ettei mun tarvitse tavoitella hyvää elämää, sillä mä elän sitä jo. Sen sijaan mä voin kyllä miettiä, millaisia vaihtoehtoja mulla on elämässä ja tekevätkö jotkut niistä erityisesti mulle hyvän olon. Hyvä elämä ei välttämättä tarkoita aina vain paremman tavoittelua. Tahtoisin ajatella siten, että hyvää elämää voi ennemminkin ylläpitää, esimerkiksi valitsemalla unohtumattomia kokemuksia, onnellisuutta, aitoa hymyä ja lämpimiä tunteita tuovia vaihtoehtoja, ilman jatkuvaa ajatusta paremmasta, usein utopiasta.

Ennen kaikkea hyvä elämä on tyytyväisyyttä kuluvasta hetkestä.

blogi641

2-3 litraa lenkkiä (tossut jalassa kaikki tuntuu selkeämmältä), 1 dl tai sopivasti suklaata (erityisesti kahvin kanssa nautittuna tyytyväisyyteen yhdistyy myös säpäkkyyttä), 1 rkl omaa aikaa ja saman verran yhteistä aikaa (tasapaino oman minän ja ihmissuhteiden välillä), 1 kpl kylpytakkia (sen sisällä elämä tuntuu pehmoisimmalta), 2½ dl touhuamista (pieni kiirus piristää), ½ dl malttamattomuutta (odotus kasvattaa intoa), 1 tl stressahtavaa tilannetta (onnistuminen tuntuu sellaisen jälkeen parhaimmalta) ja ½ litraa unia (mieluiten onnellisia sellaisia).

kiitollisuus · oma elämä · onnellisuus · syvällistä · ystävät

Pienen pieni Rinkeli.

ElinaKommentoi

”En tiedä muistatko tai tajuatko itse aina sitä, mutta ainakin kaikki sun ympärillä sen huomaa.”

Jos mä sen kymmenen sekunnin ajan olen ollut jonkun mielessä, käväissyt ihan nopsasti vain. Niin tiedättekös, se tekee mut onnesta ymmyrkäiseksi. Mun mielestä elämästä muutamien sekuntien – minuuttien, tuntien tai päivän – ottaminen ei ole itsestäänselvyys, puhumattakaan niiden omistamisesta mulle. Ei tarvitse unohtaa ottaa niitä, vaan voi vain päättää olla antamatta. Senpä vuoksi juuri jokainen viiden näppäilyn onnea on mulle äärettömän latautunut sana täynnä merkitystä.

Joku on joskus sanonut, että kaikki pitää rakentaa itsestä alkaen – tarkoittaen kai esimerkiksi onnea ja rakkautta. Mä en tiedä, miten täysin uskon siihen.

Kun sain lahjaksi varta vasten mulle valmistetun syntymäpäiväaterian, kirjan sellaisista ajatuksista kuin ”elämä ei ole sellaista kuin joka aamu kuvittelit, vaan elämä on sellaista, jota et yhtenäkään aamuna osannut kuvitella”, kutsun viettämään yhteistä aikaa joulukonserttiin ja pehmoisimman kaulahuivin saatesanoilla ”lempeälle ja lämpimälle Elinalle jotain lempeää ja lämmintä”, en voinut olla ihmettelemättä, olenko sitten oikeasti elänyt elämää ja tehnyt asioita jollakin tapaa oikein. Sillä en. En todellakaan tajua sitä, mitä ystäväni mukaan toiset ympärilläni.

blogi636

blogi637

blogi638

mde

blogi640.jpg

Maailmassa on niin suuria asioita, jotka lisäksi ovat käsittämättömän hienoja, että väkisinkin tunnen itseni mitättömäksi. Ja vaikka en sitä vähättelynä tarkoittaisikaan, niin pieni olo siltikin on kaiken valtavan keskellä. Semmoisena pienenä ihmisenä sitä helposti kokee myös yksinäisyyttä – siis, mun elämäni monista tärkeistä ihmisistä huolimattakin. Joskus yksinäisyys kalvaa keskellä väentungostakin. Silloin syy yksinäisyyteen on pohdinnat oman itseni riittävyydestä.

Pienestä tytöstä asti maailman suuruuden tuskaan on kuitenkin helpottanut ajatus pienimmänkin omasta paikasta. Nyt näin 24-vuotiaana tuntuu helpottavaltakin kokea, että mun elämää todellakin ympäröi upeimmat ihmiset mitä kuvitella saattaa ja että mulla on tosi hyvä olla omalla paikallani.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä

Pahus. Ei paheita.

ElinaKommentoi

Pahus. Ei paheita. Ja minä kun olen siitä ainoastaan pahoillani.

Keskustelin taannoin toisen kanssa ihmisten paheista. Karkkisäkit, ne ovat käsittääkseni monelle häpeän paikka. Törsäys, vaikkapa vaatekasoihin, aika yleistä kuulemma sekin. Joku saattaa valvoa toistuvasti arkena elokuvan parissa aivan liian pitkään ja pitää sitä omana paheenaan. Tai entäs satunnaiset perjantaihömpsyt maanantaina.

Kun keskustelussa alkoi erottaa subjektiivisuutta, hermostuin hivenen. Tiesin nimittäin, mitä se tarkoitti: Rinkeli, mikä sun pahe on?

Ihan melkein nolotti arveleva konditionaali, sillä muuta lausemuotoa en kyennyt käyttämään: jos minulla olisi oikean oikea pahe, se olisi suklaalevystä suoraan haukkaaminen, sängyssä puolilta päivin kolmannen aamupalan syöminen tai hervoton vaatekaapin täyttäminen.

Mutta kun ei ole, mitättömiä lukuunottamatta. En käytä juurikaan alkoholia ja suklaan kohtuukäyttäjä luulen olevani. Enkä voi pitää uskottavana paheenani juustonmakuisia riisikakkuja.

blogi634

Liikunta ei kuulemma voi olla pahe.

Olen luullut, että sallin itselleni paljonkin, esimerkiksi mieleni mukaan vapaapäiviä vähän kaikesta. Taidan minä tällä luonteellani kuitenkin kontrolloida itseäni suhteellisen paljon – ainakin juuri sen verran, että kaikki pysyy kutakuinkin järkevyyden rajoissa. Mielestäni se on ainoastaan sääli, koska ihmisyyteen kuitenkin kuuluvat myös paheet. Oleellisestikin.

Ei paheettomuus minusta kuivakkaa tee, mutta ihan vain itseni vuoksi voisin muutaman kunnollisen paheen kaiketi hankkia.