Kategoria: oma hyvinvointi

ajatuksia · oma elämä · oma hyvinvointi · syvällistä · terveys · ulkonäkö

Leikkasin kaikenlaista pois.

Elina2 kommenttia
Vielä tiistaina aamulla ääneen vatvoessani minulta kysyttiin, mikä siinä nyt on niin hirvittävän vatvomisen arvoista. Ymmärsin kyllä välittömästi piilomerkityksen sen kaiken jahkailun keskellä. Kysyjä selvästi halusi tuupata minut vain eteenpäin saatesanoilla senkus varaat, menet ja leikkautat. Yksinkertaista!
Lienee sanomattakin selvää, että yksinkertaista se oli vain toiselle meistä – sille kaksilahkeiselle.
Kampaajan penkissä leikataan samalla niin paljon muutakin pois kuin vain maahan tipahtelevia suortuvia. Parit itkut ja mehukeitosta tahmaiset latvat. Yhtäkkiä sitä muistaa, kuinka monessa tuulenvireessä pehkoa on riepoteltu ja millaisissa kaikissa reissuissa hiukset ovat matkanneet mukana. Hiukset kertovat aina jotakin ihmisen tilasta elämässä – etupäässä hyvinvoinnista. Jos hiuksien sanotaan olevan naisen kruunu, niin yhtä lailla ne ovat myös indikaattori hyvinvoinnille. Onnellisessa päässä kasvaa hienoja hiuksia. Niin se vain menee. Ja kukapa ei olisi ylpeä aikaansaannoksistaan – terveistä suortuvista.
Minulle hiukset ovat merkinneet paljon kaikenlaista muutakin. Kun päätin tiistaina antaa napsaista (vihdoinkin) kunnolla, koin lyhyemmän hiusmallin raikkauden lisäksi symboloivan rohkeutta tehdä päätöksiä ja kuunnella intuitiota. Leikkautin pois osan epävarmuudestani. Vaikuttaa hurjalta, mutta tuntuu todelta, todella ihanalta. Kuulostaisi ehkä hivenen pahalta sanoa, että napsaisin samalla pois myös pienen osan järkevyyttäni – siten taisin kuitenkin tehdä. Olen nimittäin nykyisin vahvasti sitä mieltä, että joka tilanteessa jatkuva järkeily tekee elämästä kohtuuttoman tylsää. Joten jo oli aikakin antaa mennä. Rakastan uusia hiuksiani.
Tämä oli kai sitten benji-hyppyni ja vapaapudotukseni, sellainen kerrankos sitä vain elää -juttuni. 
ajatuksia · itsetutkiskelu · kiitollisuus · liikunta · oma elämä · oma hyvinvointi · tavoitteet · treeni

Liikkumisesta ja arvostamisesta.

ElinaKommentoi
Pakko se on taas todeta. Tarkoitan hokemaa. Siis se sellainen juttu, jonka on kyllä ennestään jo tuttu. Ei sitä ole vain muistanut ajatella, päivittäin pitää mielen päällä. 
Arvon tajuaa vasta, kun kohteen menettää. 
Arvostaminen on jotenkin monimutkaisempi juttu kuin ajattelisi. Sitä luulee arvostavansa, vaikka menettämisen hetkellä aika nopeasti tajuaakin, miten arvostetaan oikeasti. Ja siitä tulee aina ikään kuin syyllinen olo. Kuin olisi kiittämätön ajatuksiltaan. Mutta mistä arvostaminen oikeastaan edes syntyy? Ehkä sitä on kahta tasoa: sitä ihan tavallista arvostamista, että ei pidä hyviä, tavallisia asioita itsestäänselvyyksinä ja sitten syvempää arvostamista, joka itse asiassa syntyy vertailupohjaa vasten – vasta kun tietää, mitä menettäminen on.
Kun pystyin viikonloppuna juosta yhdeksäntoista kilometrin lenkin ja kokea sen uskomattomat jälkifiilikset, tuntui kiitolliselta. Veikkaisin, että vieläpä aika syvästi sellaiselta. Olen oppinut nauttimaan jokaisesta kivuttomasta lenkistä aivan uudella tavalla rasitusvammani vuoksi. Ja mielestäni se, että osaa nauttia siitä, mitä pystyy tehdä tai saa elämäänsä, on yksi parhaimmista tavoista osoittaa kiitollisuutta ja arvostusta – ihan vaikka vain itselle. Haaveilen edelleen, tänäkin vuonna, toukokuun puolimaratonista, vaikka varonkin innostumasta liikaa. Kiitollisuus luo nautintoa ja nautinto taas innostumista, mutta liiallinen innostuminen ainoastaan kipeitä jalkoja. Mutta kuten sanottu, arvostaminen ei ole niin yksinkertaista. En oikein ole varma itsekään, lisääkö vai laskeeko arvostamisen tasoani se, että tiedän joutuvani luultavasti kesällä jättämään lenkkeilyn taas kokonaan pois ohjelmistosta. 
Kyllä minä arvostan myös sitä, että olen löytänyt monipuolisuutta liikkumiseeni. Vaikka se onkin tapahtunut osittain pakon sanelemana. Kun en ole asunut enää kuntosalilla tai pystynyt viettämään aikaa hirveän montaa kertaa viikossa lenkkipolulla, olen tehnyt sitten muuta: jumppaillut kotona, polkenut kuntopyörää ja hikoillut hevosten selässä. Lisäksi haluaisin kovasti taas seinäkiipeilemään ja kokeilemaan kunnon patikoimista. 
Asioiden arvon löytäminen on myös auttanut keskittymään oikeasti siihen, mitä teen. Kun pistäydyn kuntosalilla, en vain hoida treeniä pois alta, vaan kulutan vapaa-aikaani minulle oikeasti mielekkääseen juttuun. Toisin sanoen arvon löytäminen on yksi parhaista asioista, mitä suorittajaluonteelle voi tapahtua.
ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Keveää harsoa.

ElinaKommentoi
Vaatii aika hirveästi taitoa se, että osaa keskittyä omaan elämään. Oikeasti kai suurta tahdonlujuutta, että pystyy seuraamaan kaikenlaista vierestä ilman sen itseensä imemistä. Ajatukset siitä, että pitäisi olla juuri kuin toinen tai joissakin tapauksissa siitä, että ihan haluaisi olla täsmälleen kuin muut, ovat usein niin valtavan hallitsevia. Hurjia. Harvoin sitä tulee silloin enää kysyttyä itseltä, mikä minulle sopii juuri parhaiten tai millainen minä itsenäisenä itsenäni oikein olen. Vähän kuin tukahduttaisi pienen liekin.  
Itsensä kuuntelu ei ole vain taitolaji, vaan myös rohkeuskysymys. Lisäksi se vaatii toisinaan satuttavaakin rehellisyyttä omaa toimintaa ja ajatusmalleja kohtaan. Oikeastaan itsensä kuuntelu on osin myös taitoa herätä nykyisyydestä, siitä meneillään olevasta.
Sillä vaikka kuinka olisi kiinni jokaisessa sekunnissa ja eläisi tiukasti hetkessä, sitä ei välttämättä siltikään tee itselle oikealla tavalla.
Eikä ole helppoa havahtua omiin erheisiin.
”Joitakin aikoja sitten mun meno oli vielä kiikkerää. Mä luulin, että mun elämä on hyvää – tai niin se kyllä olikin. Sen lisäksi se oli kuitenkin myös sellaista, että mikään asia ei oikeasti tuntunut mun omalta. Ikään kuin mun koko elämä olisi ollut mulla vain jollain tapaa lainassa joltain toiselta. Koostettu periaatteessa hyvistä, mutta toisiinsa sopimattomista paloista. Tuntui rehellisesti sanottuna siltä, että mulle oli annettu hieno, matemaattinen kaava. Mä tunsin kaikki muuttujat siinä, mutta en osannut lainkaan soveltaa kaavaa laskuihin. Juuri sellaiselta mun elämä tuntui. Järjelliseltä, mutta ei yhtään syvemmältä.
Lauantaina mä juoksi 19 kilometriä. Sen jälkeen mä itkin kaksi tuntia. Sitten mä lähdin ystäväni tupaantuliaisiin. Halasin montaa rakasta ihmistä. Saavuin yöllä kotiin ja nukuin kuusi tuntia. Aikaisin aamulla mä lähdin tallille. Sijotuin estekisoissa neljänneksi. Siltikin tulin onnelliseksi pääasiassa siitä, että niin moni hymyili mulle. Söin makkaran. Sitten mä kävin vielä illalla tivolissa. 
Mun elämä, joka on kaukana kiikkerästä. Mä elän kiinni hetkissä, jotka lisäksi tuntuvat mulle aivan oikeilta. Mä todellakin osaa soveltaa ja tilkkutakin sijaan mun olkapäillä lepää keveää harsoa. Siten mä koen juuri nyt.”
aitous · ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · pienet hetket

Herkkä.

Elina4 kommenttia
Kevät tekee sen aina. Saa minut aina hetkittäin ympärivuorokautiseen hurmioon.
”Että enkö ole aidosti ja oikeasti onnellinen, kun en aina pysty ilman apuja hymyilemään. Eivätkö henkiset voimavarani ole tarpeeksi vahvat tai itsenäiset. Ovatko omat, sisäiset onnellisuuden varastoni kuitenkin liian vajaita. Voiko tosiaan olla niin, ettei minulla ole kapasiteettia olla ihan vain omillani onnellinen. Sellaista kaikkea ehdin jo epäillä.
Kun aurinko saa minut kertakaikkisesti huumaan, mutta pilvet melkein kuin masentumaan.
Hetki kesti tajuta, kuinka vaikutusaltis olen. Sillä tarkoitetaan tässä kai vain herkkää. Ihmiset ympärilläni vaikuttavat minuun vahvasti, mutta sen lisäksi myös kaikki muu: se, millaiselta huoneen seinät tänään tuntuvat; se, kuinka puut ulkona tänään huojuvat; se, kuinka kuuluvasti linnut tänäaamuna ikkunan takana lirkuttavat.
Eikä se ole heikkoutta, epäaitoutta tai mitään muutakaan pahaa, että kokonaisvaltainen olo rakentuu niin vahvasti ulkoisten seikkojen vaikutuksesta. Kaikkein vähiten se on negatiivisuutta tai pessimistisyyttä elämää kohtaan. Siis se, että pilvinen päivä saa ajoittain koko elämän näyttämään harmaammalta. 
Hyvin riisuttuna ajatuksena se on oikeastaan äärimmäistä hetkessä elämistä. Vieläpä rohkeutta kohdata jokainen päivä sellaisena kuin se omassa todellisuudessa juuri sinä hetkenä näyttäytyy.”       
ajatuksia · oma elämä · oma hyvinvointi · oma kanta · tavoitteet · terveys · ulkonäkö

Eipä saanut myytyä.

Elina6 kommenttia
Minulta kysyttiin eilen, millaisia liikunnallisia tavoitteita minulla on. 
Kerroin, ettei kummoisia. Taisin mainita jotakin puolimaratonista, jos jalka sallii. Mutta että ei sen tavoitteellisempia varsinkaan kuntosalin puolella.
Virhe. 
Tykitys alkoi. Kannattaa kuulemma olla – muuten ei jaksa raahautua etenkään salille. 
Sanoin, että okei. 
Laihdutus, lihasmassan kasvattaminen, vartalonmuokkaus. Kehotettiin valitsemaan edes joku, ettei sohva koidu kohtaloksi.
Päädyin kai sanomaan taas, että okei. Vaikka mieleni olisi kyllä tehnyt kysäistä muutama vastakysymys. Tai edes todeta, että nyt vetelet kuule minua vääristä naruista saadaksesi myytyä vuoden kuntosalijäsenyyden.
Olisin ihan huvin vuoksi tahtonut kysyä, että näytänkö minä sitten erityisen lihavalta. Tai että onko kukaan täällä teidän kuntosalillanne puhunut liikunnan tuomasta hyvästä olosta. Sen riittävän motivoivasta vaikutuksesta? Oletteko koskaan kuulleet muusta kuin ulkonäkökeskeisestä kuntosaliharjoittelusta? Toivottavasti tarjoatte edes toisen ikäryhmän asiakkaillenne kattavampia tavoitevaihtoehtoja?
Olisi valtavasti tehnyt mieli ihan vain sivulauseessa todeta, että ulkonäkökeskeisyys nykyisin kuvottaa minua niin hirvittävästi. 
Istunnosta jäi suhteellisen karvas maku suuhun.
Eikun on minulla yksi tavoite. Sellainen, että sohva tosiaan koituisi riittävän usein kohtalokseni.
ajatuksia · ennen ja nyt · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · oma kanta · syvällistä · terveys

Pysymätön osa minua.

Elina14 kommenttia
Mistä kaikista sairauksista ihminen voi parantua?
Influenssasta, vesirokosta, korvatulehduksesta. Onneksi paljon pahemmistakin. Tapaturmistakin – murtumista. Mielenkin murtumisesta. Minä sanon, että ihminen voi parantua myös syömishäiriöstä. Uskoisiko tuota?
Totean siten siitäkin huolimatta, että luin taannoin jälleen toisenlaisen lausahduksen. Se esitti totuutena, että syömishäiriö on osin pysyvä osa ihmismieltä aina sairastumisesta asti ikuisuuteen.
Jos ihminen pitää sairauteen sairastuessaan faktana sitä, ettei hän tule koskaan parantumaan, kuinka suuri hänen pyrkimyksensä ja motivaationsa on parantua? Jos ihminen ei usko edes itseensä ja pystyvyyteensä, millainen mahtaa olla hänen tiensä eteenpäin? Joo. Ei kummoinenkaan kai.
Millä tavoin syömishäiriö on pysyvä osa ihmismieltä? Jos se ei enää ohjaile toimintaa. Jos sitä ei tarvitse enää edes vastustaa. Jos ei tarvitse enää yrittää ja yrittää kaikenlaista, esimerkiksi selviytyä elämästä. Jos on täysin hiljaista. Jos näkeekin kuin ulkopuolisen silmin. Jos alkaa jo unohtaa. Väkisinkö syömishäiriö on pidettävä matkassa mukana?
Minä olen parantunut. Sanoi lääkärikirja tai yksittäinen henkilö mitä vain. Itsehän sen tiedän.
”Mä en olisi koskaan osannut arvata.” Ehkä kaunein saamani kohteliaisuus.
Ei sairaattomuus siltikään poista muistoja ja tunteita. Muistan moniakin asioita syömishäiriövuosilta – myös tilanteita, joita en ehkä haluaisi. Toisaalta muistan useita menneitä kuumepäiviä, vaikka olenkin tätänykyä terve. Itse asiassa tunnistan itsessäni ja käyttäytymisessäni sellaisia juttuja, jotka ovat peräisin elämäni heikommalta aikakaudelta. Esimerkiksi itsetuntemukseni on nykyään älyttömän paljon parempi. Mutta ei se siltikään tarkoita, että syömishäiriö on edelleen osa minua.
Vesirokkoon harvemmin sairastuu uudemman kerran elämässä, mutta poskiontelotulehduksista voi helpostikin tulla pienoinen kierre, vaikka välissä olisikin ollut täysin terve. Elämässä on kaikenlaisia riskejä.
Kaiken yleisen lätinän lisäksi syömishäiriöstä parantuminen vaatii kunnianhimoa. 
”Kunnianhimo on vahva halu tehdä tai saavuttaa jotakin, tyypillisesti jotakin sellaista, mikä vaatii päättäväisyyttä ja kovaa tahtoa.”
Toivon todella, että pysyvällä osalla ei tarkoitettu muuta kuin muistoja. 
ajatuksia · ennen ja nyt · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · terveys

Onnellinen vatsa.

Elina6 kommenttia
Nykyisin pyrin ajattelemaan kaiken sitä kautta, että haluan itselleni vain hyvää. Vaikka epäonnistuisin, kämmäisin pahemman kerran tai livistäisin pois ennenaikojani. Se on ihan okei. Pyrin ymmärtämään itseäni kaikenlaisissa tilanteissa. Takana ovat vuodet, kun rääkkäsin ja rökitin aika pahastikin. Kiusasin huolella itseäni. Ei kai ollut ihmekään, että tunsin olevani aivan väärässä kehossa – välillä ihan väärässä pääkopassakin. Kuka nyt haluaisi jatkuvasti hirveän ankaran kanssa viettää aikaa? Varsinkaan, kun ankaruus ei syntynyt rakkaudesta. 
Tavoite oli vain höykyttää.
Edelleen on mielestäni mielettömän vaikeaa sanoa itselleni ”nyt riittää hei”. Epäonnistuessani – etenkin sellaisessa, jossa haluaisin aivan älyttömästi onnistua – minun on hankala jättää asia toteamiseen. Vaatii järkyttävän suurta mielen lujuutta ja tahtotilaa, että kykenen myös ajatuksissani jatkamaan eteenpäin: maailma ei vielä kaatunut ja uudet mahdollisuudet odottavat. Lopeta siis jauhaminen.
Se, että on ilkeä itselleen, vaikuttaa niin moneen asiaan. Tulen ihan surulliseksi. Sen lisäksi, että se mustuttaa mielen ja laskee itsetunnon lattianrajaan, ilkkuminen saa aikaan myös fyysisiä oireita. Joista yksi voimakkaimmista on hirvittävä väsymys. Minua kaikkein eniten kiusannut oli aikoinaan kuitenkin todella kivulias vatsa. Pitkään luulin, että olen keliaakikko, vähintäänkin maitoallerginen tai laktoosi-intolerantikko. Mutta ei. Hoidoksi olisi vain riittänyt se, että opettelen pitämään itsestäni edes milligramman verran enemmän.
Kaikki kiusaamisvuosista seuranneet suorat ja epäsuorat vaikutukset jättivät jälkeensä kaikenlaista pientä, joista yksi on herkän vatsan muuttuminen erityisen herkäksi vatsaksi. Sen lisäksi, että olen aina tuntenut kaiken vatsallani, reagoinut kaikkeen vatsallani ja stressannut vatsallani, niin nyt myös elän aika pitkälti vatsani hyvinvoinnin ehdoilla. 
Ja mitä se minulta vaatii? Tiivistettynä vain yhtä ja ainoaa asiaa: iloista otetta elämään. En hetkeäkään epäile, etteivätkö tutkimustulokset suoliston hyvinvoinnin ja aivojen välisestä yhteydestä olisi oikeita. Ainakin haluan uskoa, että suoliston hyvinvointi heijastuu ajatteluun ja mieleen, mielenterveyteen. Luin jokin aika sitten uutisen, jonka mukaan viime vuosina tutkimukset ovat jopa esittäneet, että suoliston bakteerit tuottaisivat samoja välittäjäaineita kuin aivotkin, kuten esimerkiksi dopamiinia, serotoniinia ja endorfiinia. 
Omalle vatsalleni paras hyvinvointia lisäävä tekijä on iloinen ja tasapainoinen mieli. 
Iloisena vatsani on litteimmillään, jos sillä nyt on edes mitään suurta arvoa. Oloni on kevein ja kivuttomin. Peilikuvakin on kaikkein parhain. Herkkuhimot ovat hallinnassa – myös toteutettavissa – ja ruokailut asettuvat luonnollisesti omiin uomiinsa. Tunnen mieleni ja kehoni puhaltavani yhteen hiileen. 
Vuosia taaksepäin kelatessani on sykähdyttävää tajuta, että tänäpäivänä olen yksi kokonaisuus, kokonainen. Se kun ei ole minulle missään nimessä itsestäänselvyys.
ajatuksia · minun päiväni · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · pienet hetket

Onnellisuuslistaus.

ElinaKommentoi
”Mä olen aiemminkin sen todennut: olen todella huono listaamaan mitään ylös. Jopa kalenterin käyttäminen tuottaa suuria vaikeuksia. Ja vaikka mä usein hankinkin vihkoja eri listaustarkoituksiin, niiden täyttäminen jää melkein aina. Hassua, sillä mä kuitenkin rakastan allekkaisia asioita ja järjestystä. Kai mä sitten teen kaiken työn päälläni: koetan pitää listat järjestyksessä ajatuksissani. Joku tuhat kertaa työläämpää!
Erityisen ihanaa mun mielestä on ottaa ylös asioita tai hetkiä, joiden olen kokenut kasvattavan onnellisuuttani arkisessa elämässäni. Toteuttaa onnellisuuslistausta. Se on antoisaa, mutta myös palkitsevaa – arkeakin voi oppia elämään eri tavoin. Useinhan juuri asioiden allekkain laittaminen ihan yllättää. Kuinka pitkä lista onkaan! Ei ihan onnetonta elämää.”
Perjantai
♥ Suhteellisen napakan viikon jälkeen oli ihana herätä tietäen, ettei ole kiire lähteä yhtään mihinkään. Opiskelu alkoi taas kuluneella viikolla laboratoriokurssin merkeissä ja vaikka se onkin ainakin tähän mennessä ollut mielenkiintoista (olen määrittänyt muun muassa maksamakkaran suolapitoisuuden ja kanelin vesipitoisuuden), niin siltikin koen labratyöskentelyn aina aika stressaavaksi. Liikaa häsellystä ja tietämättömyyttä.
♥ Olin edelleen aivan hurmiossa ystäväni ihanista uutisista. 
♥ Vaikka perjantai-iltapäivä jännittikin ihan superpaljon, odotin ajankohtaa kuitenkin kovasti. Työhaastattelut ovat minulle toki jo tuttu juttu, mutta siltikin hampaat kalisevat aina yhteen juuri ennen hetkeä. Onneksi kaikki meni hyvin enkä jäätynyt kuin yhden kerran. Voin olla tyytyväinen itseeni.
♥ En turhan usein löhöä sohvalla televisiota katsellen. Nyt sen kuitenkin maltoin tehdä ja oli oikeastaan ihan mukavaa levätä hetki keskellä päivää.
♥ Viime viikon kipakoiden pakkasten jälkeen oli kivaa päästä taas hevosen selkään. Ratsastin pilkkuja täynnä olevalla kaverilla, jolta ei useinkaan vauhtia puutu. Harrastuksen suhteen yritän mennä ihan löysin ohjin: olen jälleen huomannut, kuinka haastavaa on yrittää olla tuttuun tapaan suorittamatta. 

Lauantai
♥ Erityisen onnellinen olin onnistuneesta aamulenkistä. Jalkani ei kipuillut yhtään ja kesti hyvin vähän pidemmänkin matkan. Aloin haaveilla taas puolimaratonista, vaikka en olekaan täysin varma, onko se vieläkin liian suuri rasitus jalalleni. 
♥ Ei varmasti ole parempaa tunnetta kuin ulkoilla ensin kirpsakassa pakkasessa ja sen jälkeen täyttää tyhjä vatsa pizzalla. En ole koskaan aiemmin tilannut kotiovelle pizzaa ja tuntui aika hulppealta vain odottaa lätyn saapumista. Kotipizzan Rautanauta – aikas herkku.
♥ Jälkkärikahvi ja pala suklaata. Täydellisin pari ikinä.
♥ Tein sitä, mitä olen lähiaikoina tehnyt paljon. Nauroin. Vatsan hyvinvoinnille paras toimenpide on ehdottomasti nauraminen, hyväntuulisuus ja edes jonkinasteinen huolettomuus.
♥ Puoli kahden aikoihin lähdin tallille. Aina lauantaisin pääsen hyppäämään esteitä – ja joka kerta oloni on jälleen kuin pikkutytöllä. Vaikka taidot ovatkin edelleen ruosteessa, esteiden ylittäminen tuntuu siltikin aina äärimmäisen kotoisalta puuhalta.
♥ Koska sain äidiltä päivällä vinkkiviestin ”laita petivaatteet ulos pakkaseen viideksi tunniksi”, illalla oli mukavaa hautautua tuuletetun peiton alle katsomaan elokuvaa.

Mitä sinä listaisit?

ajatuksia · oma elämä · oma hyvinvointi · Ruoka · ruokavinkki

Joskus vähän reilummalla kädellä.

ElinaKommentoi
Mietitkö koskaan, millaista elämä olisi, jos ripottelisit sokeria hiukan ronskimmin?
Eläisitkin joku päivä vähän reilummalla kädellä. Tarkoitan, että edes hetken aina ylöspäin pyöristellen. Rohkeasti ja liikaa laskematta. Ei se muuta hirvittävästi, mutta siltikin riittävästi säväyttääkseen sitä yhtä ainokaista. Yksi voi muuntua helpostikin pariksi tai kolmeksi. Vai kuinka? Suklaanpala kahvin kyljessä keskellä viikkoa. Ajatella, mitä saisikaan aikaan yhden pienen sijaan kokonainen rivi. Entä lauantaisauna. Jos sitä heittäisi löylyä maanantainakin, kuinka lämpimästi mahtaisi viikko alkaa. Tai olisiko aivan överiä vetäistä kerrankin koko karjalanpiirakkapussi yhdeltä istumalta naamaan. En epäile, etteikö moni jaksaisi ja haaveilisi.
Että pienesti överiä elämää.
Olen vahvasti sitä mieltä, että jokainen ihminen tarvitsee elämäänsä välillä normaalin ja totutun ylittämistä. Että standardi viuhahtaa hetkellisesti ylärajalle asti. Siis hei. Toisinaan on enemmän kuin terapeuttista uhmata kaurahiutalepaketin neljänkymmenen gramman annoskokoa: mitä sitten, vaikka puurosta tulisikin jäykkää sementtiä? Ainakin aamu alkaisi yllätyksellä ja erilailla kuin edellispäivänä. 
Överisti kakkua ja lunta.
Olen kuullut asiantuntijoiden puhuvan monesti 80/20-ajattelusta: jos kahdeksankymmenprosenttisesti ruokavalio on kunnossa, voi loput ajasta ottaa hieman rennommin. Eikö ajatusta voisi soveltaa ihan yleisestikin elämässä? Koetan olla kahdeksankymmentä prosenttia kuukaudesta suhteellisen vastuullinen ja järkevä, mitä sitten ikinä teenkin, jotta palkkapäivänä voin klikata nettikaupassa ostoskoriin hieman hulttiomaisesti kolmet alennuspaidat. Ja kas, järjetön toiminta on erittäin järjellistä.

Pikkuisen överi Pätkis-kakku

5 dl jauhoja
3 dl sokeria
2 tl leivinjauhetta
2 tl vaniljasokeria
3 rkl kaakaojauhetta
150 g voita
4 Pätkistä
2 dl maustamatonta jogurttia
3 kananmunaa

Kuorrutukseen
170 g suklaata  ja 100 g voita

Sekoita kuivat aineet. Sulata sitten rasva ja lisää Pätkikset. Lisää rasvaseokseen vuorotellen kuivia aineita ja jogurttia. Lopuksi riko joukkoon munat ja sekoita hyvin. Paista. Tee suklaakuorrutus vasta kakun jäähdyttyä.

Veikkaan, että välillä ronskimmin sokrua ripottelemalla elämässä kokee hitusen useammin wow-fiiliksiä. Kuten jos jokin aamu väkrääkin hiuksiin yhden letin sijaan useamman. Vau aika villit hei, joku aivan varmasti huikkaa. Muistatko, millaista oli saada pienenä ihmisenä yhdellä kertaa kaksi mäkkärilelua? Jep. Sairaan siidee.

ajatuksia · oma elämä · oma hyvinvointi · Ruoka · ruokavinkki

Apua, ei enää maitoa?

Elina16 kommenttia
No siis. Periaatteessa olen vastaan kaikkia erikoisruokavaliohöpötyksiä. Koska niiden toteuttaminen ilman kunnollista syytä edustaa minulle pääasiassa rajoittuneisuutta. Rajoittuneisuus taas on minun elämässäni lähinnä ei-toivottua: luulen kokeneeni jo tarpeeksi tiukkuutta ja niukkuutta. Sitä paitsi pidän ajatuksesta, että minä voin ihan mitä vain.
Mutta entä jos ei voikaan? Tai jos olo olisikin parempi pienellä nipistämisellä?
Kärsin jonkinlaisista ylähengitystieinfektioista – en osaa päättää että usein vai toisinaan. Vuoden aikana kuitenkin useammista ja mielestäni ehkä liiankin useista. Lisäksi hengitysteiden limaisuus ja pieni kröhänpoikanen jäävät monesti useaksi viikoksi jo periaatteessa parannuttuani. Vielä jokunen vuosi sitten minulla oli suhteellisen hyvä vastustuskyky, mutta nykyisin tuntuu, että imuroin kaikki pöpöt itseeni hyvin helposti. Olen yrittänyt miettiä, mistä moinen muutos voi johtua. Sillä näiden vuosien aikana ei ole tapahtunut muuta merkittävää kuin yleiskuntoni koheneminen ja koko kehon toiminnan paraneminen. Näistä positiivisista muutoksista huolimatta saan flunssan todella helposti.
Maidoton ruokavalio. Rahkaa, juustoa, raejuustoa. Välillä tuntuu, että maitotuotteet ovat elämäni. Pidän niistä todella paljon, joten käytänkin niitä suhteellisen paljon. Olen kyllä lukenut, että moni on saanut erinäisiin ongelmiin helpotusta maidottomasta ruokavaliosta: migreeniin, huonoon ihon kuntoon, reumaan, heikkoon vastustuskykyyn, hengitystieinfektioihin. Omalla kohdallani olen kuitenkin aina ajatellut, etten jaksa lähteä moiseen mukaan, kun kaikki on aivan hyvin näinkin. Joskus aivan hyvä voi kuitenkin olla seurausta siitä, ettei tiedä paremmasta. Minähän olen kova myös turpoilemaan. Vatsani siis erityisesti. Olen lukenut monen saaneen apua siihenkin ikävään vaivaan maidottomasta ruokavaliosta.
Miespuolinen – ei todellakaan ruoka-ainehifistelijä – kaverini jätti jokin aika sitten maitotuotteet suurelta osin pois ja koki selkeitä positiivisia vaikutuksia muun muassa yleisessä vatsan hyvinvoinnissa. Ihan hiukan innostuin. Hän kun ei ole tietääkseni millään tavoin sisällä missään ruokahifistelyhommissa. 
Joten. Miksipä sitä ei kokeilisi? Pari viikkoa elämästä on aika vähän.
Tiedän kaupan hyllyltä Yosat, kauramaidot, soijajugurtit ja mantelijuomat. Koen siltikin haastavaksi luopua iltapalan rahkoista ja aamupuuron raejuustoista. Hoi korvaajia? Chiasiementahnat tuntuvat liian uskaliaalta ja runsasta soijapohjaisten tuotteiden käyttöä karsastan. Mitä muuta leivän päälle voi laittaa kuin mössättyä avokadoa ja hummusta, kun juusto on pois laskuista?
Olen yhtä aikaa todella skeptinen ja innokas kokeilemaan. Periaatteessa uskon (ja tiedän) ruokavaliolla ja sen erilaisilla variaatioilla olevan todella suuri vaikutus terveyteen, mutta en voi siltikään täysin sivuuttaa tieteellistä näkökulmaa. 
Hei maidottomat immeiset!