Niin oliko sulla ajokorttia? Ai, oli. Okei. No, sitten sä varmaan tiedät sen tunteen, kun auto inkuttaa. I-i-i-i-i-i-i. Eikä sittenkään surahda. Kun sä näpit jäässä yrität vähän vielä maanitella sitä käynnistymään. Latelet siinä samalla ehkä maailmankaikkeuden kaikki synonyymit jooko-ole-kiltille. Joskus onnistuu – ja joskus taas ei. Riippuu ihan hirveästi tilanteesta. Jos sulla on kauhea kiire, niin voit olla melkein varma, ettei auto tee elettäkään surahtaakseen. Sitten kun kaikki on jo myöhäistä, se yhtäkkiä käynnistyykin. Ilman inkutusta vielä.
Joo. Käynnistymisvaikeudet on ärsyttäviä tosi vahvalla ärrällä.
Huuda hep. Huuda nyt vain. Sillä olen lähes varma, että sinulla on myös ollut käynnistymisvaikeuksia. Minulla ainakin on. Yli-ihana loma oli myös ylipitkä, siltikin nyt jo ohi. Maanantaina auto kyllä käynnistyi ihan mukavasti. Sen sijaan kuskilla oli pienoisia vaikeuksia. Eikä asiaa varsinaisesti auttanut se, etten yrityksistä huolimatta saanut viikonloppuna ostettua edes ruutuvihkoja kirjakaupasta. Suunnitelmana oli kyllä virittäytyä etukäteen vähän yliopistotunnelmaan ja opiskelijaelämään, ettei pudotus arkeen olisi niin kova töksähdys. Ajattelin, että uusi pinkki korostuskynä ehkä auttaisi. Haaveeksi tosin jäi sekä kynä että virittäytyminen. Jo pelkkien tenttimateriaalien kaivaminen laatikosta tuntui suhteettoman rankalta; oikeasti, olenko muka joskus tehnyt jotain haastavampaa? Sunnuntai-iltana tuntui ainakin, etten todellakaan ole. Nyt alkaa hivenen jo helpottamaan.
Kannatan kyllä edelleen, että jokaista lomaa seuraisi orientoiva jakso, pituudeltaan viikosta kahteen. Ikään kuin henkinen valmistautuminen tulevaan koitokseen, eli ensimmäiseen luentoon.
Totta puhuen kaikki taitaa kuitenkin olla kiinni vain omasta suhtautumisesta ja asenteesta. Minkä takia opiskelinkaan? Kenen vuoksi? Ja jos ei sittenkään innosta, on ehkä vain käytettävä raakaa voimaa ja retuutettava itsensä luentokalvojen äärelle.
Mietin omaa motivaatiotani ja motivaattoreitani. Olen aina ollut suhteellisen taitava motivoitumaan. Voiko niin sanoa? Pystyn kiinnostumaan oikeastaan mistä vain ja halutessani syventymään siihen täysin. Vaikka itse aihe ei ehkä niin innostaisikaan, prosessi kokonaisuudessaan jollain tapaa motivoi minua. Ihannetila on tietysti aito kiinnostus. Silloin minun ei tarvitse synnyttää ja jatkuvasti vahtia motivaatiotani, vaan innostus hoitaa sen kaiken puolestani.
Se ensimmäinen luento hymyilytti vähemmän.
Katsoin juuri videopätkän, jossa pyrittiin osoittamaan yksinkertaisella testillä ihmisen omien sanavalintojen vaikutus ja voima hänen toimintaansa ja päätöksiinsä. Kaveri piti henkilön olkapäistä kiinni samalla, kun tämä kertoi lähtevänsä liikkeelle; ensin hän ilmaisi aikomuksensa mun pitäisi lähteä ja sitten mä lähden. Kumpana kertana henkilö pääsi irti kaverin otteesta?
Sillä, miten itse puhuu itselleen, on todellakin valtava merkitys. Sanoilla on suuri vaikutusvalta. Tuntuu ehkä hivenen teennäiseltä, että yhden velvoittavan sanan tiputtaminen puheesta pois voisi vaikuttaa oikeasti jollain tapaa omaan toimintaan – ja siten onnistumiseenkin. Eilen minä kuitenkin menin labraan tekemään rästitöitäni sen sijaan, että minun olisi pitänyt mennä sinne. Onnistuin yhdessä työssä niin hyvin, ettei kukaan kuulemma aikoihin ole tehnyt sitä yhtä onnistuneesti. Samaa tekniikkaa käytin jo lukioaikoina; kokeisiin meno oli hankalaa epäonnistumisenpelon vuoksi. Ajattelin aina, että voin halutessani mennä tekemään kokeen tai vaihtoehtoisesti mennä vasta suoraan uusintaan; pakkoa ei ollut ja paniikkia ei tullut. No, lähes aina selvisin siltikin kokeeseen. Jätin ikään kuin takaoven auki, vaikka tiesin kulkevani kuitenkin etuoven kautta.
Kuuntelin viime viikolla lenkillä radiosta entisen alkoholistin haastattelua. Haastattelija tietysti uteli onnistumiskeinoja; konkreettisia tekoja kuivilla pysymiseen. Yksi jäi mieleen erityisesti. Sanon joka aamu peilikuvalleni, että sä olet hyvä tyyppi – tänäpäivänä olen mieluummin jopa hiukan liian itserakas kuin koko ajan kaikkien tallottavissa. Tottahan se on; hyvän tyypin kanssa kaikki on helpompaa, lutjakampaa ja mukavampaa. Jos siis pidän itseäni sellaisena tyyppinä, oma elämäni on moninverroin mielekkäämpää, varmasti. Itsestä kun ei voi ottaa avioeroa tai edes väliaikaisesti asumuseroa. Joka aamu herätessäni mä oon edelleen mä. Miksi en olisi siis kiva ja rento tyyppi, jonka kanssa saan hoidettua asiat mallikkaasti?
Ja elämä rullaa!
Ajattelen usein hetkellisessä motivaatiopulassa, että olen monella tapaa etuoikeutettu. Saan kävellä omilla jaloilla ja opiskella ilman järjettömiä lukukausimaksuja. Yllättävän hyvä motivointikeino on itsestäänselvyyksien miettiminen – tai oikeastaan niiden kumoaminen. Ei todellakaan ole itsestäänselvää, että pystyn omin avuin kulkemaan yliopistolle ja sieltä takaisin kotiin. Itse asiassa edes se, että minulla on koti, ei ole itsestäänselvää. Listaa voisi kai jatkaa loputtomiin.
Entä kun ei jaksaisi? Kyllästyttää ainainen poukkoilu ja paikasta toiseen juokseminen. Saisipa vain olla. Niin. Kuinka kauan sitä jaksaisi kuitenkaan vain olla? Kiireisinä ja velvollisuuksia täynnä olevina päivinä saattaa helposti hermostuttaa jatkuva liikkeellä oleminen. Toisaalta sellaisina hetkinä pyrin tuntemaan onnellisuutta siitä, ettei elämäni ole sisällötön. Ajatus auttaa kummasti jaksamaan.
Tänään olen saanut arkirytmistä jo huomattavasti helpommin kiinni. I-i-i.
Elina Heidi Rinkeli 