onnellisuus

Sunnuntain onnellisin, väittäisin.


Tiedätkö sen tunteen?
Kun peilin edestä kulkiessa on aivan pakko irvistää – masua niin nipistää. No, onnesta!
Kun tuolilla malttaa istua puolestatoista minuutista pienen osan.
Kun mieluummin vetelee omia muuveja olkkarissa muun maailman vielä nukkuessa.
Kun elämä tuntuu aamusta asti rajattomalta – vihdoinkin.
Kun ei ole keinoa pitää kokonaista tunnetta sisällä. Se on niin valtava!
Kun tuhahduksenkin uhalla on kuiskattava onni toisen korvaan päivän ensimmäisillä tunneilla.
Kun kädet tuntuvat siiviltä, joilla liidellä.
Kun jotain on ehkä tapahtunut.
Kun oma elämä muuttuu – hetkessä hetkeksi – pumpuliseksi.
Kun suupieliin yltävä hymy tuntuu auttamatta liian kapealta. Kuvatakseen päällimmäisintä tunnetta.
Kun uskaltaa väittää olevansa just tämän sekunnin onnellisin ja just tästä sekunnista onnellisin.

Mä niin toivon, että tiedät sen tunteen.
ajatuksia · elämä · onnellisuus

Onnelle herkistynyt herkkä.

Aika usein ja ehdottomasti liian usein. Usein olen pitänyt erityisen huonona asiana sitä, että ympäristö vaikuttaa minuun voimakkaasti: erilaiset aistiärsykkeet, ihmisten tunnetilat, eleet ja kaikesta tästä syntyneet omat tuntemukset. Voimakkaammin kuin ehkä joihinkin toisiin. En koe sitä tahalliseksi analysoinniksi, vaan enemminkin samaan tapaan havaitsemiseksi kuin silmillä pystyy näkemään herralla olevan hattu päässä. Äänenpainosi sanan ensimmäisessä tavussa kertoi jo tarpeeksi.
Kuinka monta kertaa kuulinkaan pienenä voi kun sä olet niin herkkä. Enkä milloinkaan luullut sitä muuksi kuin häpeälliseksi asiaksi. Sitä oli vähän kuin ristitulessa: olisin halunnut yrittää näyttää kiitolliselta päästessäni näkemään Helsingin ilotulituksen, mutta se oli melkein mahdotonta, sillä oikeasti vain pelkäsin pauketta ja kovia ääniä hirveästi. Koin monet asiat hyvin voimakkaasti, mutta samalla tunsin usein vähättelevyyden varjon päälläni: mietin monesti, ovatko pelkoni siten turhia vai tuntemukseni jollain tapaa vain vääränlaisia. Toisen ymmärtämättömyys tuntuu edelleen tänäänkin suurena kipuna rinnassa. Ajattelin jo pienenä emmä tarkoittanut -tokaisun kokeneen aika päiviä sitten inflaation: en löydä keinoa ilmaista vilpittömyyttä. Sanat kun eivät tunnu monestikaan riittävän. Koulussa kokeessa kyyneleitä pidätellessäni sätin itseäni osaamattomuuden lisäksi reagointitavastani. Älä viitsi olla niin herkkis
Ei elämä ole koulinut minusta yhtään kovanahkaisempaa. Reagoin ympäristöön ja sen synnyttämiin tunteisiin edelleen erittäin vahvasti. Tänäkin päivänä sanaharkka toisen ihmisen kanssa tuntuu maailmanlopulta ja muusta kuin sisäisistä tunteista alkunsa saanut ahdistus saa voimaan fyysisesti pahoin. En tosin ole enää pitänyt itseäni epänormaalina – vain liian herkkänä aikuisten maailmaan.   
Eilen auringonpaisteessa leveästi hymyillessäni mietin kuitenkin, miksi sen pitää olla aina juuri niin päin? Että herkkyys on aina vain pelkäämistä, itkemistä tai huolestumista – piilottelevien negatiivisten tunteiden aistimista. Ei kai se niin ole?

Ympäristö ja sen tarjoamat ilonaiheet saavat minut sädehtimään. Helpostikin, etenkin tuntiessani muutoinkin oloni vapaaksi. Olen ollut niin onnellinen viime päivien kauniista ilmasta, että olen suorastaan kuplinut aamusta iltaan. Pelkkä kevään ajatteleminen nipistelee vatsanpohjassa. Kuivat läikät kävelytiellä saavat minut hurmioon ja pinkomaan yhä kovempaa. Pidän itsessäni siitä, että huomaan ilman yrittämistä toisen lempeän katseen vasempaan nimettömäänsä luotuna ja ylpeyden silmissä omaa tuotosta vilkaistessaan. Herkkänä olen hyvä tarttumaan: innostukseen, iloon ja aitouteen. Ihmisen aito ilo saa minutkin innostumaan – ja aidon ihmisen innostus minut iloiseksi. 
Olen tälläkin hetkellä hirmuisen iloinen siitä, että saan lähteä ajamaan pian ja näin heti aamutuimaan Viikkiin. Eilenkin autossa katselin punaista taivaanrantaa ja nauroin ääneen Aamulypsylle. Matkasta on muodostunut oma onnellinen aamuhetkeni: olo on auvoisa aamuruuhkassa.
Onnelle herkistynyt herkkä. Uskon herkkyyden voivan muuttua myös voimavaraksi, vaikka se ei sitä olisikaan aina ollut. 

ihana arki · oma hyvinvointi · onnellisuus

Luetaan lista onnesta ääneen.

Eräs ihminen sanoi minulle eilen jotakin. En mä osaa puhua sulle siten. Puhuminen jostakin on oikeastaan tosi yksinkertaista; aukoo suuta ja antaa tulla. Mutta puhuminen jollekin ei välttämättä olekaan niin helppoa. Moni kokee vaikeaksikin. Etenkin silloin, jos ei ole tottunut tai koskaan kunnolla opetellut jollekin puhumista. Oliko lähipiirissäsi nuorempana kova suupaltti? Sellainen aina äänessä oleva hölöttäjä, joka piti huolen hiljaisten hetkien täyttämisestä. Satutko tuntemaan hänet vielä? Suurella todennäköisyydellä hän osaa edelleenkin puhua jostakin, monestakin, loistavasti. Enää ei kuitenkaan hengailla koulun pihalla isossa porukassa, vaan istutaan ehkä ennemminkin kahvikuppi kädessä kahdestaan pöydän ääressä. Tiedätkö mitä on voinut tapahtua? Kovasta puhujasta on saattanut tulla hiljainen, sillä hän ei ole vuosien varrella opetellut puuttuvaa taitoa, toiselle puhumista. Säästä on kiva puhua ja viittoilla ulos. Menneitä on kiva muistella ja sulkea silmät. Omasta työstä on kiva kertoilla ja esitellä meriittejä. Mutta miten vaikeaa voikaan olla katsoa silmiin ja kertoa, mitä todella kuuluu. Tai katsoa silmiin ja kysyä, mitä toiselle kuuluu.
Erityisen haastavaa voi olla puhua itselle. Etenkin tunteista. Kuinka vieraalta suussa tuntuukaan sanoa ääneen tyhjässä asunnossa minä olen nyt todella onnellinen. Toiselle sen saattaa joskus huikata,  vähän kuin ohimennen huudahtaa oon onnellinen. Mutta onhan se hirveän paljon tehottomampaa: artikuloinnissa ja kokonaisissa sanoissa on voimaa. Toisaalta kuinka monta kertaa useammin sitä on paiskannut kaapin oven kiinni tarpeettoman kovaa kuin sanonut toiselle ääneen nyt minua kyllä kiukuttaa. Surua taas usein mieluummin itkee kuin kertoo siitä edes itselleen: olen tällä hetkellä aivan musertunut
Peilin edessä puhuminen on kenties kaikkein vaikeinta, vaikka aloittaisi vain yksittäisistä sanoista. Minä. Olen. Kelpo. Tyyppi. Tuntuu aluksi ihan todella teennäiseltä. Ääneen itselle puhuminen siis. Omasta mielestäni se on kuitenkin kovin voimaannuttavaa ja tehokasta. 
Koetan sanoa ääneen samalla kuin kirjoitan: minä olen nyt todella onnellinen.
Maapähkinävoin täyteläisestä mausta suussa. Etenkin aamuisin.

Vähän terveestä olosta.

Omista päätöksistä.



Suljetusta makuuhuoneen ovesta, kun tiedän siellä nukkuvan jonkun.

Lenkkeilyinnostuksesta ja vapaudesta tehdä juuri sitä, mitä haluan.

Tämän päivän kampaaja-ajasta.

Autokyydistä Viikkiin.




Lintujen sirkutuksesta ja tulevasta keväästä.

Taidostani itkeä, sillä se puhdistaa.

Laatikon pohjalle jääneestä kesäkurpitsakäntystä – sain tehtyä siitä juuri puuroa.

Lumipyryttömyydestä.

Eilen tulleesta blogikommentista.



Löytämistäni maca-tableteista.

Huomisesta.

Aamutunnelmasta ja kipristelystä masussa.

Lidlin pähkinöistä.


Suukosta.

Pörheästä karvakuonosta.

Nenän kautta hengittämisestä – flunssa on kai kohta ohi.

Punajuuripihveistä.



Jos on oikeasti onnellinen, miksi jättää sanomatta se ääneen?
Jos on oikeasti onnellinen, miksi jättää listaamatta se keskiviikkona?

ajatuksia · itsensä kuuntelu · oma hyvinvointi · onnellisuus · terveys

Oodi henkilökohtaiselle tunteelle.

Silloin sitä elää kylkiluille. Selkeästi tuntuvalle rintalastalle ja törröttäville lonkkaluille. Rasvaton jugurtti on työstämiseen oiva työkalu, porkkanan puolikas kuin lautamiehen vasara. Naputellaan tikkumaisia raajoja yhteen, vain välillä kursitaan mieltä kasaan. Sisälmyksillä ei niinkään ole elämässä sijaa, ulosannilla ja ulkokuorella kyllä senkin sijaan. Maailma, se on pieni. Rajautunut peilin ja silmien väliseksi. Kadulla sitä huomaa vain heijastavat pinnat ja lisähiomista kaipaavat kehon kohdat. Ajatteleminenhan on yksioikoista; se tapahtuu aina kehon kautta. Ja kun toimimisen lisäksi jatkuvasti ajatteleekin keholla, seuraa se, että portaat eivät ole enää ylöspääsyä varten. Niiden merkitys on ainoastaan jalkojen työssä. Jatkuvaa kapuamistahan elämä silloin on; enemmän, lisää ja askel vielä. Päämäärä puuttuu vielä silloinkin, kun jalat eivät kanna ja ryömiminen vain vaivoin onnistuu. Keskiössä ei suinkaan ole minä. Vaan keho, jonka kautta mielen saasteet suodatetaan.
Tällöinkin sitä elää jälleen keholle. Lusikoi proteiinia ja kulauttaa kurkusta alas makroja. Edelleen nauttii kaloreita banaanin sijaan tavoittaakseen määrätynlaisen kehon ja oikeanlaisen koostumuksen. Lupa tulee kehon tarpeista. Halu on usein kai sivuutettava seikka. Ei se toivottavasti  minän kokonaisvaltaista ruoan kautta tapahtuvaa kontrollointia ole, mutta muulle kuin mielelle elämistä se helposti on. Onhan se jatkuvaa peilin ja silmien välistä kommunikointia, heijastavien pintojen hyväksikäyttöä. Siinä ei ole mitään väärää. Ei se ole sairasta. Eikä välttämättä edes pakonomaista. Harrastus, intohimo, kuvaillaan vaikka niin. On sillä kuitenkin taipumus jyrätä alleen kaikki muu. Vieraannuttaa mielen onnesta kehon kustannuksella. Lipsahtaa vähän liian vakavaksi. Hankalaksi se saattaa muuttua silloin, jos tajuaa, ettei haluakaan sellaista koko elämää; kuinka prioriteetit päittäin  sitten vaihdetaankaan.
Yhdestä kulmasta katsottuna en näe juurikaan eroa; kroppakeskeistä elämää kumpainenkin.
Tämä ei ole kannanotto mihinkään. Tarkoitus ei ole arvostella ketään. Itseänikään. Usko pois, ei edes teilata mitään. Tämä on vain mun oodi henkilökohtaiselle tunteelle. Kyllästymiselle kroppakeskeiseen elämään. Kai muistutus vähän kaikille vaihtoehdosta elää vain minää varten ja jättää keho taka-alalle.

Kirjoitettu yhdessä tukihenkilön kanssa. #hauva 
Kuinka vaikeaa on antaa oman kehon vain olla? Olla tekemättä keholle mitään, vaikka samaan aikaan tekeekin sillä vaikka mitä. Kuinka hankalaa on katsoa minää peilistä? Olla elämättä peilistä, vaikka elääkin peilien keskellä. Kuinka haastavaa on syödä? Olla syömättä kehoa tietynlaiseksi, vaikka mielen lisäksi syö kehonkin vuoksi. Kuinka mutkikasta on arvostaa keskivertokehoa? Olla tavoittelematta tavallista ihmeempää, vaikka tietääkin omistavansa ainutlaatuisen kehon.   

Mä ajattelin edelleen käydä salilla 
ja siellä juoksulenkillä. 
Ihan intohimosta.
Mutta sen lisäksi mä meinasin jatkaa myös elämää, 
jossa karjalanpiirakka aamulla on ihan järkevää.
Ajatella useammin,
ettei tässä nyt ole mitään hävittävää.
elämä · onnellisuus

Jos mä haastattelisin nyt itseäni.

Haastatellaan.
Millaisissa tilanteissa olet ollut onnellisimmillasi?
Kun mä oon keskittynyt vain meneillään olevaan hetkeen. 
Yhdistääkö näitä tilanteita siis jokin?
Joo. Vapaus, joka on syntynyt ollessani ajattelematta päivää pidemmälle.
Tästä tullaan jonkinlaiseen johtopäätökseen?
Onni ei odottele tulevaisuudessa. Mutta sen voi kyllä kuljettaa sinne. 
Liittyykö onneen muita tunteita tai ajatuksia?
Väistämättä kiitollisuus. Joka saattaa edellyttää keskittymistä.
Osaatko kertoa, miksi kiitollisuus vaatii erityistä keskittymstä?
Koska mä en aina muista. 
Tarkentaisitko?
Mä turrun tähän kaikkeen yltäkylläisyyteen ja kiireeseen niin, etten mä vaan muista olla kiitollinen hetkestä, just tästä päivästä. Mä esitän sulle vastakysymyksen: miten ihminen voi unohtaa sen ainutlaatuisimman asian?
Jaa, siis elämän. Kai sillä on jotakin tekemistä just kiittämättömyyden kanssa?
Jatketaan. Onko olemassa esteitä onnelle?
Ainakin sitten kun -ajattelu. Siirtää suklaapatukasta haukkaamisen aina seuraavalle päivälle. 
Ja se johtaa sitten…?
Ennen pitkää kuolemaan. Kukaan ei ole ikuinen ja viimeinen päivä voi olla huominen. 
Tämä on surullista.
Joo. Kun ei koskaan ehtinyt tulla hetkeä sitten kun
Olisiko sinulla ehdottaa ratkaisuja?
Joo. Vastaa useammin nyt ja tänään. 
Mutta tiedämme, ettei se ole aina niin helppoa. Yrittää tehdä päätöksiä, vaikka onni edellyttäisikin niitä. Neuvoja?
Joo. Yksinkertaisesti kyllästy kaikkeen turhaan paskaan
Toisin sanoen?
Tää elämä on tässä. Se on tarkoitettu elettäväksi. Turhaan se on annettu, jos sitä tuhlaa.
Suoraa puhetta.
Elämä on loppujen lopuksi aika yksinkertaista. Ja yksikertaisimmillaan se on myös onnellisinta.
Mitä onni aidoimmillaan on?
No, vähän sama asia kuin että tarjoaa sateenvarjon suojaa toiselle ja kastuu mieluummin itse, vaikka onkin sille toiselle hirveän vihainen. Siis rakastaa, vaikka niin vietävästi vihastuttaa. Niin samalla tavoin aidosti onnellinen ihminen on kiitollinen ja siten onnellinen, vaikka välillä tuntuisikin hiukan tylsältä, hankalalta ja turhalta.

Mä tuijotin tuota leipää, joka sattuu olemaan maailman parasta, ja mietin, miksei elämä vaan voi olla ikuista.



Olen joutunut lähipäivinä miettimään elämän rajallisuutta. Se on ollut jokseenkin haasteellista ihmiselle, joka ei kykene lukemaan tenttiin riviäkään syövistä. 

elämä · onnellisuus · syvällistä

Tyytyväinen nyt ja just näillä eväillä.

Hei, pelasitko sä joskus nuorempana Simssiä? Kiva, mäkin.

Eilen minun tarvepalkeistani comfort olisi ollut kokonaan vihreä. Varmaan myös content, jos sellaista edes oli. Olo oli mukava. Levollinen. Tyytyväinen. Mietin kovasti mistä moinen mahtoi johtua. Olin nimittäin juuri yrittänyt lukea fysikaalisen kemian ikivanhaa opusta ymmärtämättä kuitenkaan siitä paljoakaan. En muista, menikö Simssin ukkojen palkit punaiselle, jos ne epäonnistuivat tekemässään. Minä saatan kyllä hivenen hermostua, oma palkkini painuu punaisen puolelle, jos en osaa jotakin. Sen vuoksi suhtauduin hivenen epäillen hymyyni.
Arvelen, että olotilani saattoi johtua tietysti myös isosta kasasta riisiä. Jättimäisestä, punnitsemattomasta ja valkoisesta. Hiilaripöllyissä elämä tuppaa tuntumaan autuaalta ja pehmoiselta. Vähän samalta kuin suklaan sulaessa suussa: elämä nyt ei vaan voi olla kuin makeaa.
Mistä tyytyväisyys syntyy? Miltä se tuntuu? Kuinka se näkyy? Muuten kuin vihreinä palkkeina ja isoina riisikasoina.
Just heränneenä. Just tyytyväisenä.

Tyytyväisyys on tunnetta, että elämän voi levollisin mielin antaa kulkea omalla painollaan. Ei ole syytä yrittää muuttaa mitään – missään. Itsessä tai omassa maailmassa ylipäätään. Se on myös onnea toisen puolesta kateuden sijaan, toisaalta myös auttamisenhalua toista kohtaan; tulet sinäkin olemaan vielä tyytyväinen ihan varmasti. Tyytyväisyys on elämänhallinnan tunnetta, vaikka kaikki ei olekaan täysin hallinnassa – tietenkään. Sehän olisi aivan absurdia. Tyytyväisyys on todellisuutta. Haaveet eivät välttämättä tee tyytyväiseksi, mutta pelkkä yrittäminen voi aivan hyvin. Se on luottamusta olematta kuitenkaan sinisilmäistä heittäytymistä. Tyytyväisyys on syvällä sisällä solmittu sopimus rauhasta.
Tyytyväisyys syntyy kokemuksista. Se on vertailun tulos. Vähemmän tyytyväinen ihminen ei ehkä tyytymättömyyttä kokiessaan osaa olla iloinen senhetkisestä tilastaan; hei sulla on nyt vertailupohja, johon pinota palikoita. Jos on elämän alusta asti ollut aina vain tyytyväinen, voiko oikeasti tietää, mitä on olla tyytyväinen? 
Tyytyväisyys on kai myös periksiantamista, sillä se ei ole synonyymi täydellisyydelle. Tullakseen tyytyväiseksi on opittava hyväksymään epätäydellisyys. Itsessä, muissa ja yleensäkin elämässä. Siten epäonnistuminen ei ole este tyytyväisyydelle. Ei välttämättä haaste tai hidastekaan.
Uskon, että ihminen voi päättää alkavansa tyytyväiseksi. Nyt ja just näillä eväillä. Oikeastaan ehkä tyytyväisyydessä on juuri siitä kysymys. Tunteen kokemista voi treenata, sen kanssa voi yhdessä harkata. Kuinka pienestä sitä osaisikaan olla tyytyväinen? Tyytyväisyys ei kuitenkaan missään nimessä ole tyytymistä. Kehnompaan. Ennemminkin se on vapautus itselle olla jatkuvasti tavoittelematta jotakin mahtavampaa. 
Tyytyväisyys on parhaimmillaan elämäntapa.
Mä teen sitä yhäkin. Siis en mä enää pelaa. Tarkoitan, että mä ajattelen omia tarpeitani edelleen Sims-ukkojen puna-vihreinä palkkeina.
onnellisuus · ulkonäkö

Just niin ruma kuin huvittaa.

Näin saat kauniimman hymyn!
Treenaa vetävämpi vartalo!
Löydä viehättävämpi tyyli!
Hiuksista entistä tuuheammat!

Hei please. Anna mun olla hetken aikaa ruma. Ketsuppitahraisessa Spaissari-trikoopaidassa ja haaruksista revenneissä kollareissa. Ysikytluvun tamineissa, nykysin aivan liian kikkanoissa sellaisissa. Ilman räpsyjä ja kaiken maailman ripustettavaa rihkamaa. 
Nainen, ole upeampi.
Joskus sitä tekisi mieli kailottaa ihan ääneen, että mä olen kuulkaa just niin ruma kuin itse haluan.

Lisätä vielä sekin, että mä en edes halua tietää, kuinka tulla paremmaksi ihmiseksi hampaita valkaisemalla.

Kuullessani naisen kertovan, kuinka hän todellakin tekee työtä ulkonäkönsä eteen vain ja ainoastaan itsensä vuoksi, pysähdyn aina hetkeksi miettimään. Oikeastaan ihastelemaan hänen mentaliteettiaan; äärettömän hieno juttu, jos noin todella on. Arvelen, että ihan aina asia ei siten kuitenkaan ole. Tai ehkä minun on vain vaikea ymmärtää, sillä en itse erityisemmin ole koskaan välittänyt esimerkiksi ripsivärin sutimisesta. Ehostaudun aamuisin, jotta näyttäisin siedettävältä. En ehkä niinkään suuresta intohimosta. Tykkään toki kauniista vaatteista ja punaisista huulista, mutta en halua niiden sanelevan elämääni. Koen tärkeäksi säilyttää omissa ajatuksissani vaihtoehdon, että voin yhtä hyvin pukea virttyneen villapaidan kauniin hamosen sijaan. Olen aivan yhtä kiva ihminen silloinkin. Tai että naama au naturel ei ole ongelma julkisilla paikoilla. Koska viimeksi olet lähtenyt ovesta ulos harjaamattomilla hiuksilla tai vilkaisematta edes peiliin?
Välillä se on oikeasti aika terapeuttista.

Minä ainakin tarvitsen ihan tavalliseen arkeeni säännöllisesti hetkiä, kun saan olla juuri niin ”ruma” kuin huvittaa: kulkea maha pömpöttäen ja pyyhkiä maitoviikset hihansuuhun, vedellä liimaletillä menemään ja vähät välittää ulkonäöstä. Ei kai sitä muuten jaksaisi olla nainen?

Kynsien lakkailua omilla ehdoilla.

Näppylöitä naamassa, muutama ylimääräinen kilo. Nyppyyntynyt neule, lakkaamattomat kynnet. Pikainen ponnari, viimeistelemätön ulkonäkö. Eivät ne kerro mitään ihmisen kauneudesta. Upea voi olla niin monella tapaa. Toisinaan mielessäni käväisee toive siitä, että pinnallisuus olisi vain harvoin päällimmäisenä ihmisten ajatuksissa. Ei kukaan ole velvollinen näyttämään tietynlaiselta, jotta saisi arvostusta. Hyväksyntää. Tai rakkautta osakseen.
Upeimmaksi olen tuntenut itseni sellaisina hetkinä, kun joku on halunnut tulla juttelemaan minulle tai vain huikannut tervehdyksen, vaikka ulkoisesti olen näyttänyt täysin räjähtäneeltä. Eihän sillä sitten ole ollut mitään tekemistä ulkonäön kanssa? Sepä se. Tilanne on osoittanut, että olen ihmisenä riittävän upea.
Yksi vastaukseni kysymykseen mitä elämä on opettanut sinulle on asia, jonka olen sisäistänyt vähitellen; jatkuva pyrkiminen tietynlaiseen ulkoiseen olemukseen sekä oman ulkonäön kyltymätön hiominen ei loppujen lopuksi anna mitään muuta kuin hetkellistä tyytyväisyyttä – jos sitäkään. Sellainen upea, kaunis ja onnellinen elämä – myös ihminen – rakentuu jonkin aivan muun varaan.
ihana arki · onnellisuus · opiskelu · selviytymisvinkit

Käynnistymisvaikeuksia?

Niin oliko sulla ajokorttia? Ai, oli. Okei. No, sitten sä varmaan tiedät sen tunteen, kun auto inkuttaa. I-i-i-i-i-i-i. Eikä sittenkään surahda. Kun sä näpit jäässä yrität vähän vielä maanitella sitä käynnistymään. Latelet siinä samalla ehkä maailmankaikkeuden kaikki synonyymit jooko-ole-kiltille. Joskus onnistuu – ja joskus taas ei. Riippuu ihan hirveästi tilanteesta. Jos sulla on kauhea kiire, niin voit olla melkein varma, ettei auto tee elettäkään surahtaakseen. Sitten kun kaikki on jo myöhäistä, se yhtäkkiä käynnistyykin. Ilman inkutusta vielä. 
Joo. Käynnistymisvaikeudet on ärsyttäviä tosi vahvalla ärrällä.
Huuda hep. Huuda nyt vain. Sillä olen lähes varma, että sinulla on myös ollut käynnistymisvaikeuksia. Minulla ainakin on. Yli-ihana loma oli myös ylipitkä, siltikin nyt jo ohi. Maanantaina auto kyllä käynnistyi ihan mukavasti. Sen sijaan kuskilla oli pienoisia vaikeuksia. Eikä asiaa varsinaisesti auttanut se, etten yrityksistä huolimatta saanut viikonloppuna ostettua edes ruutuvihkoja kirjakaupasta. Suunnitelmana oli kyllä virittäytyä etukäteen vähän yliopistotunnelmaan ja opiskelijaelämään, ettei pudotus arkeen olisi niin kova töksähdys. Ajattelin, että uusi pinkki korostuskynä ehkä auttaisi. Haaveeksi tosin jäi sekä kynä että virittäytyminen. Jo pelkkien tenttimateriaalien kaivaminen laatikosta tuntui suhteettoman rankalta; oikeasti, olenko muka joskus tehnyt jotain haastavampaa? Sunnuntai-iltana tuntui ainakin, etten todellakaan ole. Nyt alkaa hivenen jo helpottamaan.
Kannatan kyllä edelleen, että jokaista lomaa seuraisi orientoiva jakso, pituudeltaan viikosta kahteen. Ikään kuin henkinen valmistautuminen tulevaan koitokseen, eli ensimmäiseen luentoon.
Totta puhuen kaikki taitaa kuitenkin olla kiinni vain omasta suhtautumisesta ja asenteesta. Minkä takia opiskelinkaan? Kenen vuoksi? Ja jos ei sittenkään innosta, on ehkä vain käytettävä raakaa voimaa ja retuutettava itsensä luentokalvojen äärelle.
Mietin omaa motivaatiotani ja motivaattoreitani. Olen aina ollut suhteellisen taitava motivoitumaan. Voiko niin sanoa? Pystyn kiinnostumaan oikeastaan mistä vain ja halutessani syventymään siihen täysin. Vaikka itse aihe ei ehkä niin innostaisikaan, prosessi kokonaisuudessaan jollain tapaa motivoi minua. Ihannetila on tietysti aito kiinnostus. Silloin minun ei tarvitse synnyttää ja jatkuvasti vahtia motivaatiotani, vaan innostus hoitaa sen kaiken puolestani.

Se ensimmäinen luento hymyilytti vähemmän.

Katsoin juuri videopätkän, jossa pyrittiin osoittamaan yksinkertaisella testillä ihmisen omien sanavalintojen vaikutus ja voima hänen toimintaansa ja päätöksiinsä. Kaveri piti henkilön olkapäistä kiinni samalla, kun tämä kertoi lähtevänsä liikkeelle; ensin hän ilmaisi aikomuksensa mun pitäisi lähteä ja sitten mä lähden. Kumpana kertana henkilö pääsi irti kaverin otteesta? 
Sillä, miten itse puhuu itselleen, on todellakin valtava merkitys. Sanoilla on suuri vaikutusvalta. Tuntuu ehkä hivenen teennäiseltä, että yhden velvoittavan sanan tiputtaminen puheesta pois voisi vaikuttaa oikeasti jollain tapaa omaan toimintaan – ja siten onnistumiseenkin. Eilen minä kuitenkin menin labraan tekemään rästitöitäni sen sijaan, että minun olisi pitänyt mennä sinne. Onnistuin yhdessä työssä niin hyvin, ettei kukaan kuulemma aikoihin ole tehnyt sitä yhtä onnistuneesti. Samaa tekniikkaa käytin jo lukioaikoina; kokeisiin meno oli hankalaa epäonnistumisenpelon vuoksi. Ajattelin aina, että voin halutessani mennä tekemään kokeen tai vaihtoehtoisesti mennä vasta suoraan uusintaan; pakkoa ei ollut ja paniikkia ei tullut. No, lähes aina selvisin siltikin kokeeseen. Jätin ikään kuin takaoven auki, vaikka tiesin kulkevani kuitenkin etuoven kautta.
Kuuntelin viime viikolla lenkillä radiosta entisen alkoholistin haastattelua. Haastattelija tietysti uteli onnistumiskeinoja; konkreettisia tekoja kuivilla pysymiseen. Yksi jäi mieleen erityisesti. Sanon joka aamu peilikuvalleni, että sä olet hyvä tyyppi – tänäpäivänä olen mieluummin jopa hiukan liian itserakas kuin koko ajan kaikkien tallottavissa. Tottahan se on; hyvän tyypin kanssa kaikki on helpompaa, lutjakampaa ja mukavampaa. Jos siis pidän itseäni sellaisena tyyppinä, oma elämäni on moninverroin mielekkäämpää, varmasti. Itsestä kun ei voi ottaa avioeroa tai edes väliaikaisesti asumuseroa. Joka aamu herätessäni mä oon edelleen mä. Miksi en olisi siis kiva ja rento tyyppi, jonka kanssa saan hoidettua asiat mallikkaasti?

Ja elämä rullaa!

Ajattelen usein hetkellisessä motivaatiopulassa, että olen monella tapaa etuoikeutettu. Saan kävellä omilla jaloilla ja opiskella ilman järjettömiä lukukausimaksuja. Yllättävän hyvä motivointikeino on itsestäänselvyyksien miettiminen – tai oikeastaan niiden kumoaminen. Ei todellakaan ole itsestäänselvää, että pystyn omin avuin kulkemaan yliopistolle ja sieltä takaisin kotiin. Itse asiassa edes se, että minulla on koti, ei ole itsestäänselvää. Listaa voisi kai jatkaa loputtomiin.
Entä kun ei jaksaisi? Kyllästyttää ainainen poukkoilu ja paikasta toiseen juokseminen. Saisipa vain olla. Niin. Kuinka kauan sitä jaksaisi kuitenkaan vain olla? Kiireisinä ja velvollisuuksia täynnä olevina päivinä saattaa helposti hermostuttaa jatkuva liikkeellä oleminen. Toisaalta sellaisina hetkinä pyrin tuntemaan onnellisuutta siitä, ettei elämäni ole sisällötön. Ajatus auttaa kummasti jaksamaan.
Tänään olen saanut arkirytmistä jo huomattavasti helpommin kiinni. I-i-i.

aitous · onnellisuus

Nuoren naisen pohdintoja.

 Jos olisin pelkkä sisin ilman kuorta.

Jos katsoisitkin minua? Pyyhkäisisit hiussuortuvan kasvoiltani ja vain vilkaisisit vaatteitani. Kertoisit ehkä riittämättömyydestä, ettei sellaista ole minussa. Haluaisit sanoa, että pallo ja raita sopivat yhteen – minun päälläni. Että kulkisit kanssani vaikka reikäpaidassa, kunhan en vain peittäisi silmiäni. Sulkisi sinua elämästäni. Et pelkäisi harvenevia hiuksia, et kasvavaa mahanseutua, et vierähtäviä vuosia. Jaksaisit rakastaa. Sillä joka päivä sinä näkisit edelleen minut.

Jos heittäisitkin yläfemman? Taputtaisit selkään ja huikkaisit ens treeniin. Nauraisit jutuilleni. Minä nauraisin aivan varmasti räkäisesti takaisin. Kyllä osaisin – tokaistakin hei jäbä oli hyvää settii. Haluaisin, että sen kuulisit. Kuin mies miehelle olisi silloin kuin mies naiselle. Ja toisinpäin. Puhuisimme kuin ystävä toiselle. Saattaisin punata huuliani, roikuttaa rengasta korvassani tai kantaa veskassa käsipeiliäni. Näkisit siltikin vain minut. Mahtityyppinä. Toivoisin.
Jos kuitenkin avaisit suusi? Antaisit sanojesi tavoittaa minut – kiertoteittä. Sinulta suoraan minulle, minulta tarvittaessa myös sinulle. Kärkkäästi, terävästikin. Kuten aina silloin ennen nukkeleikkien loppua. Muistatko. Uskoisit, ettei se ole kestämistä. Ainoastaan selänkääntäminen on minusta surullista. Perätön puhe saisi ehkä hännän, johon yhdessä tarttuisimme. Viskaisimme pois välistämme. Luottaisit näkemääsi, minuun, ystävääsi.
Jos vastaamiseen sijaan kertoisit? Jo ennen tätä kysymystä: uskaltaisinko. Sinulta kuulisin, ettei minusta ole vain johonkin – vaan juuri siihen epäröimääni. Siten ehkä osoittaisit hiljaa selkäni takana seisovaa luottamustasi. Jota toisinaan kasvaessani epäilin, sääliksikin arvelin. Kenties sinun ansiostasi vihdoin uskoisin, että vähintäänkin olen pieni muiden joukossa. Siellä niin keskellä. En kuitenkaan koskaan yksin tässä maailmassa. Sillä sinä kyllä liikkeitäni seuraisit. Minne ikinä menisinkin, mukanani pysyisit ja minut aina tyttärenäsi näkisit. 


Kyllä se kai rohkaisisi. 
Että näkisitte minut oikeasti.
oma elämä · onnellisuus

Missä se onni on.

Miten onni näkyy ihmisessä?
Katselin kuvia hymyilevästä tytöstä. Vertasin niitä aiempiin otoksiin ja totesin saman kuin useat muutkin; näytät tätä nykyä niin onnelliselta. Hirveän paljon onnellisemmalta. Mikä on hassua. En nimittäin osaa tarkoin kertoa, kuinka sen näen. Samat ruskeat hiukset ja siniset silmät, sama paitakin yllä ja suupielet yhtä ylös kaartuneina. Aivan sama tyttö, mutta silti täysin eri. Ja kaikesta huolimatta minä aistin muutoksen sinussa.
Onnea voi tuntea, sitä voi kuvailla ja sen voi aistia. Mutta jos onnen haluaakin nähdä omin silmin. Mistähän sitä voisi yrittää katseella hakea. Piileskelevän ylpeyden voi huomata hivenen kohotetusta pikkurillistä. Sitä tuskin huomaa, niin pieni ele se on. Ehkä onnikin tykkää piilotella? Olla ihan pienessä? Tai ehkä se on naamioituneena johonkin isompaan, jota ei vain osaa mieltää onneksi?
Etsin itsestäni onnea.

 Kun minä olen onnellinen, luulen hiustenikin olevan.

 Onni näkyy treenipainoissa. Oikeasti!

Onni on omassa kädenjäljessä. Halussa yllättää toinen.

Onni vaikuttaa valintoihin. Näen kukkakuosissa omaa onneani.
Onnellista sunnuntaita Rinkeliltä sinulle.