Kategoria: opiskelu

ajatuksia · lifestyle · oma elämä · opiskelu

Voi sä kandi.

ElinaYksi kommentti

Muistilista lähinnä itseäni varten näin aamun pienen kandimittelön jälkimainingeissa. Ehkä joku toinenkin opiskelija on kokenut joskus samanmoista?

1. Hyväksy hermoromahdukset. Jo nyt olen hoksannut kandin kirjoittamisen vaativan lukuisten Pepsi Max -kulautusten ja kahvikupposten lisäksi säännöllisesti myös hermoromahduksia. Siis seuraavanlaisia: sitä luulee menettäneensä jo järkensä, kun ainoa vaihtoehto tuntuu olevan tietokoneen hukuttaminen vessanpönttöön tai kun oven kolahdus, ovikellon soiminen tai suoraan korvaan huutaminen eivät aikaansaa minkäänlaista reaktiota. Usein hermoromahdukset ovat seitsemän tunnin istumisen jälkeen parin virkkeen aikaansaannoksen synnyttämiä. Mutta hei. Minun kirjoitusprosessiini ne vain nähtävästi kuuluvat; seuraavana aamuna sanat ja rakenteet ovat usein kuin ihmeen kaupalla selkeytyneet päässäni.

2. Hylkää sen sijaan itsekriittisyys. Jos en olisi tehnyt jo kandiurakan alkumetreillä itseni kanssa sopimusta siitä, että yritän parhaani mukaan jättää taka-alalle turhan itsekriittisyyden, olisin varmasti edelleen miettimässä täristen ensimmäisen harjoitusesseen kappalejakoa. Itsekriittisyyden hylkääminen on oikeastaan ollut pitkälti epätäydellisyyden hyväksymistä; en millään tavoin tai mitenkään päin voi osata tuottaa täysin virheetöntä tieteellistä tekstiä – en tutkimustiedon tai  kirjoitusasunkaan puolesta. Sen tosiasian nieleminen on ehkä ollut ikävin kurkkuun juuttuva möhkäle.

3. Anna rauha prosessille. Nyt-nyt-nyt. Sellainen olisi tahtini oikeastaan aikalailla kaiken kanssa, jos saisin itse heilutella orkesterin edessä puikkoa. Mutta olen tajunnut, että kandiprosessin on annettava elää välillä myös ihan vain itsekseen; joskus se tarkoittaa muutaman päivän kestävää transglutaminaatitonta ajatuksenjuoksua. Ehkä sitä kutsutaan jonkinlaiseksi kypsyttelyksi. Lisäksi kandia kirjoittaessani erityisen haastavaksi olen kokenut rauhan ylläpitämisen. Myönnän, että minulla on nimittäin tapana kerätä kierroksia miljoonista aukiolevista selaimen välilehdistä ja tekstin vielä selvittämättömistä aukkokohdista.

blogi681.jpg

Peukku tämän hetken suvantovaiheelle.

4. Älä häpeile väheksymisen tunteita. Häpeillä ei pitäisi edes itse tuotettua tekstiä, mutta koska tiedän, etten sellaisesta ehdi päästä irti tämän kandin aikana, olen kovasti yrittänyt opetella olemaan häpemättä sitä, että tuppaan väheksymään omia aikaansaannoksiani. Sellainen satun olemaan ja tällä hetkellä sen on oltava itselleni ihan okei, sillä en luultavasti tule lähettämään yhtäkään versiota ohjaajalleni ilman nolostunutta oloa.

5. Jätä pois henkilökohtaisuus. Osaan kyllä ottaa neuvoja ja korjausehdotuksia vastaan. Ongelma kai onkin se, että koska ajattelen niiden kehittävän ensisijaisesti minua, ei kandityötäni, näen helposti myös virheet virheinä itsessäni, en työssäni. Hyvin helposti luiskahdan ajatukseen, että huono virke tai väärä tieto kertoo jotakin minusta ihmisenä – kuin kandi olisi heijastus minusta itsestäni. Herkkyyteni käsittely kandin kirjoittamisen suhteen on vaatinut itseltäni paljon ylimääräistä aikaa.

6. Anna tulla. Itkun, turhautumisen, kyllästymisen, inspiraation, jopa ylpeyden. Mielestäni viidettätoista sivua saa tuulettaa ja toisaalta täysin väärin rustattua kappaletta hiukan itkeä. Sillä ei mikään kuitenkaan ole elämää vakavampaa.

ajatuksia · lifestyle · oma elämä · opiskelu

Siitä syntyi ikioma.

ElinaKommentoi

Nyt sitten. Kuinkakohan kuvailisi.

Olo on kuin olisi saanut just käsiinsä oman beibin. Vaikka veikkaankin vain. Kuvitellut mä olen aina sellaista tunnetta, että sitä haluaisi hirveästi hyysätä ja hoivailla. Silloinkin, kun ei oikeasti ole  varma, osaako sille loppujen lopuksi tehdä yhtään mitään järkevää. Kaikki on niin kamalan uutta. Silti se tuntuu ikiomalta beibiltä; vaikka ei omistaja olekaan, niin sitä tuntee kuitenkin omistavansa sen jollain tapaa. Onhan se hitsi vie annettu juuri mulle. Ihan yhtäkkiä se sitten tuntuukin ihan täydellisimmältä, eikä epävarmuuden hetkistä ole enää tietoakaan. Tärkeimpänä kaikesta sellainen, että sille haluaa ehdottomasti vain parasta. Beibille vain laadukasta sisältöä. Siitäkin huolimatta, että vaihtoehdoista valitseminen on usein enemmän kuin epävarmaa – sitä kun vähän nihkeästi tietää, kuinka vahvasti on asetuttava ulkopuolisen asemaan. Joskus omalle työlle kuulemma sokeutuu. Ja välillä maailman kovuuskin mietityttää. Että miten paljon beibi kestää kritiikkiä. Miten itse voi kääntää kovat sanat sen opiksi?

blogi625.jpg

Kello 06:52 päivämäärällä 10.11.16

Lähinnä sellaiselta tuntuu pyöritellä ikiomaa kandiaihetta ajatuksissa. Niin. En kuitenkaan todellakaan ole vakuuttunut, että saan kirjoitettua transglutaminaasista keittomakkarassa yhtä sivua enempää. Ai kauheaa, jos sitäkään. Mutta siltikin tuntuu tosi ihanalta hoivailla omaa beibiä ajatuksentasolla.

ajatuksia · lifestyle · oivallukset · oma elämä · onnellisuus · opiskelu

Ajatuksia (kandityön) papereille.

ElinaKommentoi

Ihan äskettäin akateemisen kirjoittamisen opettaja kertoi kaikenmoista. Mulla meni aika paljon ohi korvien. Oli kai aika tietoista se kuulemisen väliin jättäminen. Mä olen nimittäin todella huono käyttämään mitään tomaattitekniikoita tai kymmenen minan kirjoitusoksennuksia; oikeasti vain hermostun sellaisista apuvälineiksi tarkoitetuista harjoituksista. Mieluummin mä väkrään ihan itse ja otan vastaan konkreettisia apuja. Että mihin lähdeviittaus kuuluu laittaa ja miten mä saan itseni pysymään asiatyylissä kaikesta kuivakkuuden tunteesta huolimatta.

”Vaikeinta on saada ajatus kirjoitetuksi paperille.”

Tismalleen. Täysinhän niin! Sen lausahduksen mä satuin kuulemaan, vaikka mun ajatukset harhailivatkin aika kaukana mistään akateemiseen liittyvästäkään.

Ennen kaikkea mä haluaisin tällä hetkellä osata kertoa itselleni, mitä on tapahtunut viime viikkoina näinä lukuisina yksinäisinä tunteina. Se liittyy osin oivaltamiseen ja onnellisuuteen, itse asiassa onnellisuuden oivaltamiseen elämässä. Mun ymmärtääkseni. Kai. Kun mä ajattelen pääni sisällä, että jotakin on ihan varmasti tapahtunut – tunnenhan mä sen. Määrittely sanoilla ei vain aivan täysin luonnistu. Osaan kertoa, että mussa ei ole enää älytöntä määrää mutkia ja että olotila tuntuu elämää kohtaan vastaanottavaisemmalta. Voisin mä heittää tähän kohtaan taas, että vapautuneemmaltakin. Ei haittaa, vaikka joku katsoo pitkään tai arvostelee äänettömästi, koska vapautunut fiilis tuntuu myös itsetunnossa. Veikkaan, että vallitseva tunne on samankaltainen kuin ensimmäistä kertaa suullisesta esitelmästä nauttiessa; aika suuret ovet avautuvat. Arvelen, koska enhän mä tiedä. Mun rennot esitelmät ovat vielä edessäpäin.

Kuitenkin siinä se. Ei tule ulos määritellympää kuvausta tapahtuneesta.

blogi620

Eilenkin mulla oli sama tunne meneillään. Sellainen leijaileva lumihiutale -olo. Silloin on melkein kaikkein antoisinta pohtia oman elämän asioita, sillä kaikki kulkee kuin itsestään positiivisen suodattimen kautta. Mä tajusin eilen muun muassa, että mun pitää vaan itse uskaltaa olla ystävä. Tosi hyvä ystävä. Kaveri. Vaikka tuttu. Itse asiassa todella moni juttu saattaa elämässä olla kiinni siitä, olenko mä koko ajan varautuneena varpaillani.

No joo. Vaikka mä en tänään oikein innostunut tomaattitekniikoista, toivon silti löytäväni vikkelästi sopivan kandiaiheen itselleni. Ötököitä tai jotain lihaa. Veikkaan, että aika montaa mun valitsema aihepiiri yllättää. Niin mua itseänikin ja olisin jopa halunnut innostua jostain muunlaisesta. Minkäs teet.

Sitten mä toivon myös, että mä todellakin saan jatkossa niitä ajatuksia (kandityön) papereille. Mä haluaisin meinaa täyttää tekstillä kokonaisen nipun.

ajatuksia · liikunta · oma elämä · onnellisuus · opiskelu · pienet hetket

Tämän hetken TOP 3

ElinaKommentoi
Pänttäyshommat. Osin kai pakostakin. Olen aina pitänyt aika kovasti opiskelusta ja uusien asioiden oppimisesta, kunhan saan tehdä sen kaiken rauhassa: loikoilla sängyllä ja perehtyä asiaan ajan kanssa. Harmi, ettei yksi kurssi periodissa -tahti ole vain mahdollista. Senpä vuoksi opiskelu aiheuttaakin toisinaan harmaita hiuksia ja vähän väsynyttä yleisfiilistä. Lienee aika normaalia? Kuitenkin tuntuu aivan absurdilta, että toinen vuosi yliopistolla on jo pian hujahtanut ohi – vastahan pänttäsin pääsykokeisiin ja nyyhkytin junassa epäonnistumista. Yleisesti ottaen olen pitänyt kaikesta siitä, mitä olen oppinut (ja yrittänyt oppia). Elintarviketieteet yhdistettynä liiketaloustieteen sivuaineeseen tarjoavat minulle sopivasti erilaisia haasteita: juttuja esimerkiksi tilinpäätöksestä, veden sorbtiosta, kromatografiasta, sn-2-lysofosfatidyylietanolamiinista, ravitsemussuosituksista, lineaarisesta regressiosta, terveysväitteiden hyväksymisestä  ja Clostridium Botulinum -bakteerista. On opiskelu yliopistolla tarjonnut kaiken tietopääoman lisäksi myös kullanarvoisia ihmissuhteita.
Talven jälkeinen olotila. Eniten keväässä odotan ehkä uusien Niken kenkieni korkkaamista. Tai nahkatakin käyttöönottamista. Kuplivaa tunnetta mahassa tai tivolin saapumista. Tai ehkä kuitenkin töiden alkamista ja valoisia, vapaita iltoja. Oman pihan kuntoon laittamista tai lyhythihaisella paidalla lenkkeilyä. Odotan minä myös järven ympäri pyöräilemistä ja pisamia. Onnellisia naamoja auringossa ja liian nopeasti sulavia jätskitötteröitä. Koko ajatus keväästä kutkuttaa niin, että pompin jo miltei paikallani. 
Mielekäs hikoilu. Olen viimeisen vuoden aikana hoksannut, että itselle mielekäs liikunta on sitä kaikkein tehokkainta. Luki naistenlehdessä mitä vain tai piippaili aktiivisuusranneke mille vain, kaikkein paras vaihtoehto urheilla on juuri se, mistä ihan oikeasti nauttii: muka-niin-tehokas ei välttämättä ole sinnepäinkään, kun sitä yrittää tehdä väkinäisesti ja siten pakostakin puoliteholla. Juoksin eilen viisitoista kilometriä auringonpaisteessa ja nautin joka askeleesta. Siitäkin huolimatta, että kahdeksannen kilometrin kohdalla liukastuin ja oikean jalan polvi turposi puolitoistakertaiseksi. Myös ratsastus on ollut ihan ykkösjuttu ja hevosten kanssa touhuaminen ylipäätään. Kotona olen treenannut vatsalihaksia ja herätellyt yläkroppaa, mutta en siltikään ole varsinaisesti kaivannut salille peilien eteen pumppaamaan. Ja se on ihan okei.

Lisäksi olen lähiaikoina himoinnut jatkuvasti croisantteja, ihastellut aivan liikaa villakoiranpentuja, rakastunut itsevarmaan oloon ja hullaantunut ranskanletin tekemisestä. Mistä kaikesta elämässä voikaan nauttia. Uskomatonta. 
Oikeastaan, aivan järjettömän järkeenkäypää.
ajatuksia · opiskelu · Ruoka · yliopisto

Tieto lisää tuskaa?

Elina4 kommenttia

Tieto lisää tuskaa.
Tietoisuutta ympäristöstä.
Kolmesataakuuskymppistä näkökenttää.
Avarakatseisuutta.
Lisääkö tieto hyvinvointiakin.
Totuutta.
Toisten silmissä aina vilpillistä.
Tieto avaa asioita taustalla.
Aina siellä olleita tai ihan uusia.
Näkökulmia!
Ihan vain joskus tiedosta voi kiistellä.
Tieto lisää pelkoa?
Rajoja ja rajoittuneisuutta.
Stressiä.
Onko tieto osa hyvinvointia?

Opin jo pienenä sanonnan, että lääkärikirjaa ei kannata itse lukea. Myöhemmin opin, ettei internettiä kannata aina hyödyntää. Olen nimittäin ollut aina kova tyttö tekemään (omia) johtopäätöksiä ja diagnooseja, soveltamaan ja pyörittelemään asioita ehkä liiankin paljon. Senpä vuoksi olen ehkä toisinaan luullut olevani erittäinkin tietoinen, vaikka oikeasti olenkin ollut vain subjektiivinen. Minulla on paha tapa ajatella ”kyllä mä hei tiiän”. Läheskään aina en nimittäin tiedä. Mutta hei. Ei kyllä äitikään.
Olen miettinyt näitä asioita paljon lähiaikoina sellaisina hetkinä, kun olen istunut yliopistolla kurssilla elintarvikelainsäädäntö- ja turvallisuus. Olen ollut hyvin kiinnostunut, välillä kuitenkin erittäinkin ahdistunut: joku saattaisi ehkä tulla vainoharhaiseksikin. Että mitä sitä nyt sitten uskaltaa suuhun pistää. Toisaalta olen kuullut myös vakuutteluja – tieteelliseen tietoon perustuen. Haluaisin olla ehkä itse joskus luomassa tuota tietoa.
Tenttiviikoilta terveisiä.
Kurssin jälkimainingeissa. Tulevaisuudessa en varmaankaan koskaan tule syöttämään mahdollisille lapsilleni rusinoita. Lopetin itse riisikakkujen syönnin. En vain saa enää maapähkinöitä alas suustani. Tiedän, saattaa olla ihan tyhmää. Ketsuppivalintaa aion miettiä uudemman kerran. Valistan jatkossa aivan varmasti tupakoivaa beetakaroteenilisän syöjää. Enkä varmasti tarjoa pienille vieraille kahvipöydässä 1,7 korvapuustia enempää. Prosessoitua ruokaa söin kuitenkin ihan hyvillä mielin tänäänkin aamupalaksi. 
Ja mitähän vielä?
ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä · opiskelu

Ei joojoojoo.

ElinaKommentoi

Onhan se ravistelevaa. Järkyttävää siinä mielessä, että koko pakka menee aivan uusiksi. Omassa päässä ja osin myös peilikuvassa. Siinä, kuinka itsensä näkee ihmsivilinässä, siellä, missä ihmisten henkiset piirteet kohtaavat. Haastavaa taas sen vuoksi, että itsepäisyydestä on – ainakin hetkeksi – hellitettävä ja harkittava muuta kuin vanhaa tuttua. Osaa minästä.
On se jännä. Siitäkin huolimatta, ettei kyse olisikaan kaikkien kerrosten romuttamisesta – ainoastaan pikkuisesta hienosäädöstä omakuvassa. Sellaisesta oivalluksesta, lampun syttymisestä, joka saa virtansa hetkeen sekunniksi pysähtymisestä.
Nyt kuvittelemme. Se sama lause, jota on hoettu koko elämäsi ajan. Ei välttämättä juuri sinulle, olet sattunut sen silti aina kuulemaan. Tunnistatko? Löydätkö? Se on esiintynyt eri paikoissa ja eri aikoina. Se sellainen lause, joka helposti kuulostaa vain hieman koreampaan kaapuun puetulta turhuudelta. Sen enempää pysähtymättä se on kulkenut korvasta sisään ja korvasta ulos. Jättänyt ehkä jonkinlaisen ajatuksen, johon et ole kuitenkaan sen tarkemmin koskaan tarttunut. Ja vastauksesi esitettyyn on aina ollut? Joojoojoo. Sillä tiedäthän jo. 
Minun lauseeni on; sun pitää tunnistaa, millainen oppija olet.
Ala-asteella, yläasteella, lukiossa, yliopistollakin. Ihan riittävästi sitä on toisteltu. Ja nyt minä vasta siihen havahduin kaiken joojoojoon keskellä. Enemmän kuin ravistelevaa herätä kehoitukseen, oikeasti alkaa pohtia omien raamien asettelua kyseisessä asiassa. Mä en välttämättä toimikaan optimaalisesti siten kuin olen aina tottunut ajattelemaan. Tai kai paremminkin olisi todettava, etten välttämättä toimi optimaalisesti juuri sen vuoksi, etten ole koskaan todella ajatellut asiaa kunnolla loppuun asti. 
Se on vähän kuin ”olen hirveän isokokoinen”. Konteksti, josta on vain aina tottunut maailmaa tutkimaan.
Mutta se, mitä pysähtymisen, kuuntelemisen ja oivaltamisen jälkeen vielä tarvitaan, on itseluottamus. Itsetuntemukseeni luottaminen. Oman itsensä opiskelu on kai vähän turhaa, jollei sitä kykene soveltamaan oikeassa elämässä. Voin tietää itsestäni asioita, paljonkin, mutta ollakseni myös sellainen tarvitaan rohkeutta näyttää ja luottaa.
Kuulostaa ehkä hassulta, tiedän. Mutta minä olen kerännyt rohkeutta ajatella, etten ole lintsari ja lusmu jäädessäni luennon sijaan mieluummin kotiin opiskelemaan. 
ajatuksia · oma elämä · opiskelu · selviytymisvinkit

Mun syksy tulla saa.

ElinaKommentoi
Töppöstä toisen eteen t-paidassa. Periaatteessa tuntui edelleen kesältä. Tai oikeastaan vasta kesältä: aurinko porotti, vietin lomapäivää ja hiki valui pitkin ohimoita. Suutakin kuivasi kuin keskikesällä konsanaan. Mutta huomasinhan minä, että niiden töppösten eteen sattui jo kellastuineita lehtiä. Ilmassa pystyi aistimaan syksyn raikkauden ja kuulaiden aamujen tulon.
Se sellainen syksyn hentoinen melankolia oli jo valmiiksi mielessäni.
Oikeastaan vasta tuolloin, muutama päivä sitten, tulin ajatelleeksi, että teen paluun luentosaleihin jo tällä viikolla. Vaikka minulla onkin takataskut täynnä motivaatiota, ajatus opiskelijan elämästä tuntuu taas yhtä kaukaiselta kuin viime syksynäkin aloittellessani välivuosien jälkeen opintoja. Vajaan neljän kuukauden työputki on tehnyt tehtävänsä. Kaikella tapaa. Uuvuttaa yhä. Kemiallinen analytiikka lähinnä pelottaa. Ajatukseni ovat eläneet luvattoman villiä ja vapaata elämää koko kesän. Asioiden mieleenpainaminen ja hipihiljaa istuminen vähän kuin kauhistuttavat.
Syksyn tullen tietynlainen kurinalaisuus on kursittava kesän jäljiltä kokoon.
Tänä vuonna syksy saapui aivan yllättäen. Saapuiko se siten sinulle? Tuntuu kuin koleus ja kellertävyys olisivat vain ykskaks pläjähtäneet kasvoille eräs päivä, tarkoitan eilen. Pakkasin repun ja mietin vielä kotiovella, mahtaako villatakki olla kuitenkin liikaa yliopistolla. Mun mielessä olivat vielä menneet hellepäivät. Jo asemalla junaa odotellessani mietin, kuinka tulen pärjäämään matkan Viikkiin ilman takkia. Eihän mun sekasortoisessa mielessä ollut käynytkään lisälämmike. Totta se siltikin taitaa olla. Nyt on syksy. 
Onneksi hattuhyllyllä on jo jonkin aikaa odottanut muhkea, viininpunainen villahuivi.

Alkusyksyni on jo tähän asti ollut yhtä muutosta ja myllerrystä. Syksy mielletään usein uudeksi aluksi ja tänä vuonna minun omani sitä totta tosiaan on. Uuden alku on aina jonkin loppu – sen olen raskain mielin tajunnut. Uusia alkujakin on monenlaisia, ymmärsin: toisia toivoo ja odottaa, mutta toisia taas mielellään – mahdottomuudesta välittämättä – vain pakoilisi. Mutta kai se on juuri sitä ihmisenä kasvamista. Että kohtaa epämiellyttäviäkin alkuja.

 Syksyyn sopivasti marjoja.
 Syksyyn sopivasti lepoa.
Syksyyn sopivasti liikuntaa.
Hei syksy. Tässä olisi pientä muistilistaa, jonka esitän itselleni toivelistana.
Koulumatkan pidentyessä ostaisin uuden ja kunnollisen sateenvarjon sen sijaan, että töhkäkelillä jupisisin vihaisena itsekseni.

Pitäisin omenan aina repussa. 

Hankkisin vettä kestävät syyskengät. Valkoiset tennarit ovat ehkä huonoin vaihtoehto.

Uskoisin jo, että banaanipannari kannattaa tehdä iltaisin valmiiksi. Arkiaamulla leipominen ei vain luonnistu.

Hylkäisin hetkeksi korvista ulos tulevan aamupuuron.

Suunnittelisin, mutten stressaisi muuttoa. En ainakaan sisustamista. 

Valitsisin harmaan sävyn seiniin ja tilaisin muuttolaatikot – nyt.

En innostuisi lenkkeilystä taas liikaa: antaisin armoa kuntoutuvalle jalalle.

Kävisin useammin ystävien kanssa kahvilla.

Inspiroituisin.

elämä · muistoja · opiskelu

6A kokoontuu.

Elina2 kommenttia
Luokkakokous. Mmm. Se maistuu suussa pikkuriikkisen ristiriitaiselta. Moni sanoo niin.
Olemme järjestämässä ala-asteen luokkakokousta kesälle. On kulunut kutakuinkin kymmenen vuotta siitä, kun kuusaa hajosi ja yläaste kutsui. Muistan erittäin hyvin tuon viimeisen kevätjuhlan: se tuntui pienessä mielessäni merkittävältäkin virstanpylväältä elämässä. Päälläni oli vaaleanpunainen vekkihame, kourassani komeili erinomainen todistus, sain Reilu koululainen -palkinnon ja lauloimme kuorossa on aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa. Olo oli aikamoinen pienellä tytöllä. Siltikin muistan olleeni hivenen pettynyt, sillä vanhempien kyynelehtivässä rivistössä ei näkynyt minua ylpeästi katsovia kasvoja. Sää oli puolipilvinen ja pienet helmet kengissäni loistivat aina yksittäisen auringonsäteen pilkistäessä. Kymmenen vuotta sitten, ajatella.
Ideana luokkakokous on ihan äärettömän ihana, mutta ajatuksena kai hivenen pelottavakin. En ole oikeastaan tavannut vanhoja luokkalaisia sitten peruskouluaikojen, mutta tiedän toisilla olevan jo lapsia, joku taitaa olla naimisissakin ja monet ovat kai työelämässä. Kaikki eivät suinkaan asu enää Järvenpäässä tai edes pääkaupunkiseudulla – he ovat lähteneet liikeelle.
Erilaisista elämänpoluista kuuleminen nostaa väkisinkin pintaan vanhan tunteen siitä, olenko tarpeeksi ja riittävä. Niin, mitä? Tarpeeksi edennyt elämässä? Riittävän hyvin onnistunut elämässä? On täysin typerää tuntea sellaista epävarmuudentunnetta, sillä tiedän kyllä olevani tyytyväinen omaan elämääni: voin hyvillä mielin sanoa opiskelevani yliopistossa ja asuvani omillani. Tuskin kukaan tämän ikäisenä vielä on saavuttanut suuren suuria meriittejä tai ehtinyt luomaan huikeaa uraa omalla alallaan – kovin moni ainakaan. Toivon tietysti, että olisi. Tyytyväisyydestä huolimatta voin todeta omasta elämästäni myös sen, ettei siihen minkäänmoisia ihmeellisyyksiä kuulu. En ole voittanut euroakaan lotossa tai ponnahtanut yllättäen julkisuuteen sankariteon ansiosta. Hemmetti, ei minulla ole ollut varaa ottaa edes kummilasta Afrikasta, enkä vertakaan ole saanut luovutettua vielä kertaakaan.
Sillä luokkakokous ei luultavastikaan ole tilaisuus, jossa kerrotaan oman minän löytämisestä ja itsetutkiskelun tuloksista. Ne kun ovat minun tähänastisia saavutuksiani. Omistusasunnon tai oman auton sijaan.
Veikkaan kuitenkin vastaavani tulevaisuuden suunnitelmista kysyttäessä ”olla onnellinen”. 
Ihan vain tällainen nykyisin.
Kaikesta huolimatta olen ainoastaan utelias ja innoissani tulevasta kokoontumisesta. On hirveän mielenkiintoista saada tietää, kuinka eri tavoin sama aika on kuljettanut meitä. Arvelen, että hyvin ihan jokaista: silloin aikoinaan mehän emme muistaakseni saaneet päätettyä kaikille sopivaa luokkasormusta, joten sellaista ei hankittu lainkaan. Vahvatahtoisia koko luokka täynnä. Eivätkö sellaiset pärjääkin elämässä? Eniten odotan kuitenkin vanhojen muistojen verestämistä. Muistatsä pinaattilettupäivät, sukkulajuoksun ja 5At eli viisaat?  
Luulen, että menen luokkakokoukseen yksinkertaisesti asenteella:
moro täsä mä ny oon.
opiskelu · yliopisto

Turkoosit haalarit ja eka vuosi.

Elina12 kommenttia
Havahduin tässä vasta aivan äskettäin siihen, että minä todella elän kevättä tyynesti ja odotan kesää levollisin mielin. Taas. Monen vuoden jälkeen. Tiedätkö, miltä helpotus tuntuu? Se, että kevät ja kesä saavat saapua rauhakeen ja ovatpa vielä tervetulleitakin, on kesäkuukausien jälkeen koittavan ajanjakson ansiota: syksy on empimätön. Joka vuosihan se saapuu. Tänä vuonna minä kuitenkin tiedän, missä tulen syksyllä olemaan ja minne tulen palaamaan. Mikään ei ole helpottavampaa kuin tietää oman paikan odottavan. Syksy tuntuu jo nyt mielessäni selvältä, epäröimättömältä ja luotettavalta, mikä antaa varmuutta nauttia aina toukokuusta elokuun loppuun saakka vapaammasta elämästä.
Kulunut lukuvuosi on mennyt yhdessä hujauksessa. Tuntuu kuin opiskelijaelämä vasta olisi rynninyt elämääni postin mukana. Muistan edelleen, miten tärisevin käsin revin kirjettä auki. Muistan, miltä yllätys tuntui sisälläni. Muistan, kuinka ylpeys valtasi minut. Minulle on varattu oma paikka. Siitä on kohta vuosi. Niin, ajatella! Ja edelleen olen tyytyväinen tekemääni valintaan. Perustelen tunteen kuluneen vuoden aikana syntyneellä mielihyvällä ja innostuksella.
Ensimmäisenä opiskeluvuotenani:
Olen eristänyt puhdasta kofeiinia teepusseista ja tanssinut hiki päässä turkooseissa haalareissa. Olen eksynyt luvattoman monta kertaa kampusalueella, mutta sittemmin onneksi oppinut suunnistamaan ilman karttaa. Olen minä palauttanut mieleeni, miltä tuntuu tajuta asioita ja kohdata rohkeasti täysin uusia – välillä myös outoja – juttuja. Luulen ajatteluni kääntyneen ehkä ihan vähän jo akateemisempaan suuntaan. Niin ja hei! Olen minä monet kerrat pistellyt neulalla sormeeni, enkä siltikään ole saanut ommeltua kiinni kaikkia haalarimerkkejäni. Olen tutustunut ihaniin ihmisiin ja saanut ystäviäkin – vähän kuin huomaamatta. Todella toivon näkeväni heitä myös kesälomalla. Olen ehtinyt olla mukana suunnittelemassa aivan uudenlaista kermaviilipurkkia ja olenpa myös leikkinyt toimittajaa. Olen kirjoittanut ensimmäisen lehtijuttuni! Ajoittain olen tuntenut itseni älykkääksi ratkoessani hankalia laskuja. Olen kirjoittanut mahdollisimman paljon käsin lyijykynällä ja palautellut vähän-vain-suttaantuneita esseevastauksia. Juu, olen ajatellut sisällön ratkaisevan. Olen ollut tyytyväinen vitosiin, mutta myös opetellut menemään tentteihin vähemmällä lukemisella. Myönnän toisinaan nuokkuneeni luennoilla ja tutustuneeni lähemmin akateemiseen vapauteen. Ja olenhan minä ajoittain myös kironnut koko touhua – useimmiten iltapäivisin fysikaalisen kemian luennoilla väsyneenä ja nälkäisenä. En kyllä vieläkään tiedä tarkalleen, mikä minusta tulee isona. Kuitenkin luulen minussa olevan ihan vähän kemistin vikaa.

”Haha, no mä sain ohjeeksi silloin, että älä vaan pänttää, vaan käy myös juhlimassa. Edes vähän. Pidä silmät ja korvat auki! Ei fuksivuotta kannata ottaa liian vakavasti, mutta toisaalta mun mielestä on ihan siistiä ajatella, että ekan vuoden jälkeen tulee joku 70 opintopistettä eli tavoitevauhdissa edetään. Kannattaa mennä rohkeasti mukaan juttuihin, jotka tuntuu itsestä hyvältä ja kiinnostaa. Ei kuitenkaan kannata ottaa stressiä siitä, että pitäisi olla jotenkin äärettömän aktiivinen ja ehtiä kokeilemaan kaikkea ekana vuonna. Kun muutenkin tulee niin paljon uutta ihmeteltävää. Fuksivuodesta pitää nauttia – mitä se sitten kenellekin tarkoittaa. Ja olla ylpeä, että on selvittänyt tiensä yliopistoon. Niin ja haalarit kantsii tietysti heti hankkia. Ne on yllättävän mukavat päällä.”
Täältä lähtisi tsempit kaikille pääsykokeisiin pänttääville!
ihana arki · onnellisuus · opiskelu · selviytymisvinkit

Käynnistymisvaikeuksia?

Elina6 kommenttia
Niin oliko sulla ajokorttia? Ai, oli. Okei. No, sitten sä varmaan tiedät sen tunteen, kun auto inkuttaa. I-i-i-i-i-i-i. Eikä sittenkään surahda. Kun sä näpit jäässä yrität vähän vielä maanitella sitä käynnistymään. Latelet siinä samalla ehkä maailmankaikkeuden kaikki synonyymit jooko-ole-kiltille. Joskus onnistuu – ja joskus taas ei. Riippuu ihan hirveästi tilanteesta. Jos sulla on kauhea kiire, niin voit olla melkein varma, ettei auto tee elettäkään surahtaakseen. Sitten kun kaikki on jo myöhäistä, se yhtäkkiä käynnistyykin. Ilman inkutusta vielä. 
Joo. Käynnistymisvaikeudet on ärsyttäviä tosi vahvalla ärrällä.
Huuda hep. Huuda nyt vain. Sillä olen lähes varma, että sinulla on myös ollut käynnistymisvaikeuksia. Minulla ainakin on. Yli-ihana loma oli myös ylipitkä, siltikin nyt jo ohi. Maanantaina auto kyllä käynnistyi ihan mukavasti. Sen sijaan kuskilla oli pienoisia vaikeuksia. Eikä asiaa varsinaisesti auttanut se, etten yrityksistä huolimatta saanut viikonloppuna ostettua edes ruutuvihkoja kirjakaupasta. Suunnitelmana oli kyllä virittäytyä etukäteen vähän yliopistotunnelmaan ja opiskelijaelämään, ettei pudotus arkeen olisi niin kova töksähdys. Ajattelin, että uusi pinkki korostuskynä ehkä auttaisi. Haaveeksi tosin jäi sekä kynä että virittäytyminen. Jo pelkkien tenttimateriaalien kaivaminen laatikosta tuntui suhteettoman rankalta; oikeasti, olenko muka joskus tehnyt jotain haastavampaa? Sunnuntai-iltana tuntui ainakin, etten todellakaan ole. Nyt alkaa hivenen jo helpottamaan.
Kannatan kyllä edelleen, että jokaista lomaa seuraisi orientoiva jakso, pituudeltaan viikosta kahteen. Ikään kuin henkinen valmistautuminen tulevaan koitokseen, eli ensimmäiseen luentoon.
Totta puhuen kaikki taitaa kuitenkin olla kiinni vain omasta suhtautumisesta ja asenteesta. Minkä takia opiskelinkaan? Kenen vuoksi? Ja jos ei sittenkään innosta, on ehkä vain käytettävä raakaa voimaa ja retuutettava itsensä luentokalvojen äärelle.
Mietin omaa motivaatiotani ja motivaattoreitani. Olen aina ollut suhteellisen taitava motivoitumaan. Voiko niin sanoa? Pystyn kiinnostumaan oikeastaan mistä vain ja halutessani syventymään siihen täysin. Vaikka itse aihe ei ehkä niin innostaisikaan, prosessi kokonaisuudessaan jollain tapaa motivoi minua. Ihannetila on tietysti aito kiinnostus. Silloin minun ei tarvitse synnyttää ja jatkuvasti vahtia motivaatiotani, vaan innostus hoitaa sen kaiken puolestani.

Se ensimmäinen luento hymyilytti vähemmän.

Katsoin juuri videopätkän, jossa pyrittiin osoittamaan yksinkertaisella testillä ihmisen omien sanavalintojen vaikutus ja voima hänen toimintaansa ja päätöksiinsä. Kaveri piti henkilön olkapäistä kiinni samalla, kun tämä kertoi lähtevänsä liikkeelle; ensin hän ilmaisi aikomuksensa mun pitäisi lähteä ja sitten mä lähden. Kumpana kertana henkilö pääsi irti kaverin otteesta? 
Sillä, miten itse puhuu itselleen, on todellakin valtava merkitys. Sanoilla on suuri vaikutusvalta. Tuntuu ehkä hivenen teennäiseltä, että yhden velvoittavan sanan tiputtaminen puheesta pois voisi vaikuttaa oikeasti jollain tapaa omaan toimintaan – ja siten onnistumiseenkin. Eilen minä kuitenkin menin labraan tekemään rästitöitäni sen sijaan, että minun olisi pitänyt mennä sinne. Onnistuin yhdessä työssä niin hyvin, ettei kukaan kuulemma aikoihin ole tehnyt sitä yhtä onnistuneesti. Samaa tekniikkaa käytin jo lukioaikoina; kokeisiin meno oli hankalaa epäonnistumisenpelon vuoksi. Ajattelin aina, että voin halutessani mennä tekemään kokeen tai vaihtoehtoisesti mennä vasta suoraan uusintaan; pakkoa ei ollut ja paniikkia ei tullut. No, lähes aina selvisin siltikin kokeeseen. Jätin ikään kuin takaoven auki, vaikka tiesin kulkevani kuitenkin etuoven kautta.
Kuuntelin viime viikolla lenkillä radiosta entisen alkoholistin haastattelua. Haastattelija tietysti uteli onnistumiskeinoja; konkreettisia tekoja kuivilla pysymiseen. Yksi jäi mieleen erityisesti. Sanon joka aamu peilikuvalleni, että sä olet hyvä tyyppi – tänäpäivänä olen mieluummin jopa hiukan liian itserakas kuin koko ajan kaikkien tallottavissa. Tottahan se on; hyvän tyypin kanssa kaikki on helpompaa, lutjakampaa ja mukavampaa. Jos siis pidän itseäni sellaisena tyyppinä, oma elämäni on moninverroin mielekkäämpää, varmasti. Itsestä kun ei voi ottaa avioeroa tai edes väliaikaisesti asumuseroa. Joka aamu herätessäni mä oon edelleen mä. Miksi en olisi siis kiva ja rento tyyppi, jonka kanssa saan hoidettua asiat mallikkaasti?

Ja elämä rullaa!

Ajattelen usein hetkellisessä motivaatiopulassa, että olen monella tapaa etuoikeutettu. Saan kävellä omilla jaloilla ja opiskella ilman järjettömiä lukukausimaksuja. Yllättävän hyvä motivointikeino on itsestäänselvyyksien miettiminen – tai oikeastaan niiden kumoaminen. Ei todellakaan ole itsestäänselvää, että pystyn omin avuin kulkemaan yliopistolle ja sieltä takaisin kotiin. Itse asiassa edes se, että minulla on koti, ei ole itsestäänselvää. Listaa voisi kai jatkaa loputtomiin.
Entä kun ei jaksaisi? Kyllästyttää ainainen poukkoilu ja paikasta toiseen juokseminen. Saisipa vain olla. Niin. Kuinka kauan sitä jaksaisi kuitenkaan vain olla? Kiireisinä ja velvollisuuksia täynnä olevina päivinä saattaa helposti hermostuttaa jatkuva liikkeellä oleminen. Toisaalta sellaisina hetkinä pyrin tuntemaan onnellisuutta siitä, ettei elämäni ole sisällötön. Ajatus auttaa kummasti jaksamaan.
Tänään olen saanut arkirytmistä jo huomattavasti helpommin kiinni. I-i-i.