ajatuksia · oma elämä · oma hyvinvointi · Ruoka · ruokavinkki

Apua, ei enää maitoa?

No siis. Periaatteessa olen vastaan kaikkia erikoisruokavaliohöpötyksiä. Koska niiden toteuttaminen ilman kunnollista syytä edustaa minulle pääasiassa rajoittuneisuutta. Rajoittuneisuus taas on minun elämässäni lähinnä ei-toivottua: luulen kokeneeni jo tarpeeksi tiukkuutta ja niukkuutta. Sitä paitsi pidän ajatuksesta, että minä voin ihan mitä vain.
Mutta entä jos ei voikaan? Tai jos olo olisikin parempi pienellä nipistämisellä?
Kärsin jonkinlaisista ylähengitystieinfektioista – en osaa päättää että usein vai toisinaan. Vuoden aikana kuitenkin useammista ja mielestäni ehkä liiankin useista. Lisäksi hengitysteiden limaisuus ja pieni kröhänpoikanen jäävät monesti useaksi viikoksi jo periaatteessa parannuttuani. Vielä jokunen vuosi sitten minulla oli suhteellisen hyvä vastustuskyky, mutta nykyisin tuntuu, että imuroin kaikki pöpöt itseeni hyvin helposti. Olen yrittänyt miettiä, mistä moinen muutos voi johtua. Sillä näiden vuosien aikana ei ole tapahtunut muuta merkittävää kuin yleiskuntoni koheneminen ja koko kehon toiminnan paraneminen. Näistä positiivisista muutoksista huolimatta saan flunssan todella helposti.
Maidoton ruokavalio. Rahkaa, juustoa, raejuustoa. Välillä tuntuu, että maitotuotteet ovat elämäni. Pidän niistä todella paljon, joten käytänkin niitä suhteellisen paljon. Olen kyllä lukenut, että moni on saanut erinäisiin ongelmiin helpotusta maidottomasta ruokavaliosta: migreeniin, huonoon ihon kuntoon, reumaan, heikkoon vastustuskykyyn, hengitystieinfektioihin. Omalla kohdallani olen kuitenkin aina ajatellut, etten jaksa lähteä moiseen mukaan, kun kaikki on aivan hyvin näinkin. Joskus aivan hyvä voi kuitenkin olla seurausta siitä, ettei tiedä paremmasta. Minähän olen kova myös turpoilemaan. Vatsani siis erityisesti. Olen lukenut monen saaneen apua siihenkin ikävään vaivaan maidottomasta ruokavaliosta.
Miespuolinen – ei todellakaan ruoka-ainehifistelijä – kaverini jätti jokin aika sitten maitotuotteet suurelta osin pois ja koki selkeitä positiivisia vaikutuksia muun muassa yleisessä vatsan hyvinvoinnissa. Ihan hiukan innostuin. Hän kun ei ole tietääkseni millään tavoin sisällä missään ruokahifistelyhommissa. 
Joten. Miksipä sitä ei kokeilisi? Pari viikkoa elämästä on aika vähän.
Tiedän kaupan hyllyltä Yosat, kauramaidot, soijajugurtit ja mantelijuomat. Koen siltikin haastavaksi luopua iltapalan rahkoista ja aamupuuron raejuustoista. Hoi korvaajia? Chiasiementahnat tuntuvat liian uskaliaalta ja runsasta soijapohjaisten tuotteiden käyttöä karsastan. Mitä muuta leivän päälle voi laittaa kuin mössättyä avokadoa ja hummusta, kun juusto on pois laskuista?
Olen yhtä aikaa todella skeptinen ja innokas kokeilemaan. Periaatteessa uskon (ja tiedän) ruokavaliolla ja sen erilaisilla variaatioilla olevan todella suuri vaikutus terveyteen, mutta en voi siltikään täysin sivuuttaa tieteellistä näkökulmaa. 
Hei maidottomat immeiset! 
ajatuksia · juhla · oma elämä · perhe · Ruoka · ruokavinkki

Isikarhu.

Mun isi sanoi, että musta oli tulla Jaakko.
Onneksi ei.
Mun isillä oli sitten mielessä Satu.
Se on kiva, mutta Elina on kuitenkin himpun verran enemmän mua itseäni.
Pienenä mun isi oli isikarhu.
Mä olin pikkukarhu ja mun isoveikkani Spiderman-metsästäjä.
Mun isi on oikeasti hassuttelija.
Taidan olla perinyt vähän sitä piirrettä.
Ja herkuttelija.
Osaan senkin.

Isinpäivän brunssi

Tuoremehua
Kahvia

Täytettyjä croisantteja
Pekonia
Minikarjalanpiirakoita ja munavoita
Pannukakkua hillolla ja kermavaahdolla
Isi-suklaamunkki

Mustikka-banaanismoothie

2 kpl banaania
4 dl pakastemustikoita
1 prk bulgarianjogurttia
sopivasti maitoa

Ja kaikki sekaisin.

En ole koskaan kutsunut isiä isäksi. Pienenä mietin aina, miten joku voi käyttää omasta isistä niin virallista nimeä. Mutta en ole ääneen sanonut koskaan iskäkään. En vahingossakaan käyttäisi sitä, sillä se ei sisällä riittävän lämmintä tunnetta. 
Isi on isi. Yhdessä me olemme edelleen kissa ja isi.

ajatuksia · opiskelu · Ruoka · yliopisto

Tieto lisää tuskaa?

Tieto lisää tuskaa.
Tietoisuutta ympäristöstä.
Kolmesataakuuskymppistä näkökenttää.
Avarakatseisuutta.
Lisääkö tieto hyvinvointiakin.
Totuutta.
Toisten silmissä aina vilpillistä.
Tieto avaa asioita taustalla.
Aina siellä olleita tai ihan uusia.
Näkökulmia!
Ihan vain joskus tiedosta voi kiistellä.
Tieto lisää pelkoa?
Rajoja ja rajoittuneisuutta.
Stressiä.
Onko tieto osa hyvinvointia?

Opin jo pienenä sanonnan, että lääkärikirjaa ei kannata itse lukea. Myöhemmin opin, ettei internettiä kannata aina hyödyntää. Olen nimittäin ollut aina kova tyttö tekemään (omia) johtopäätöksiä ja diagnooseja, soveltamaan ja pyörittelemään asioita ehkä liiankin paljon. Senpä vuoksi olen ehkä toisinaan luullut olevani erittäinkin tietoinen, vaikka oikeasti olenkin ollut vain subjektiivinen. Minulla on paha tapa ajatella ”kyllä mä hei tiiän”. Läheskään aina en nimittäin tiedä. Mutta hei. Ei kyllä äitikään.
Olen miettinyt näitä asioita paljon lähiaikoina sellaisina hetkinä, kun olen istunut yliopistolla kurssilla elintarvikelainsäädäntö- ja turvallisuus. Olen ollut hyvin kiinnostunut, välillä kuitenkin erittäinkin ahdistunut: joku saattaisi ehkä tulla vainoharhaiseksikin. Että mitä sitä nyt sitten uskaltaa suuhun pistää. Toisaalta olen kuullut myös vakuutteluja – tieteelliseen tietoon perustuen. Haluaisin olla ehkä itse joskus luomassa tuota tietoa.
Tenttiviikoilta terveisiä.
Kurssin jälkimainingeissa. Tulevaisuudessa en varmaankaan koskaan tule syöttämään mahdollisille lapsilleni rusinoita. Lopetin itse riisikakkujen syönnin. En vain saa enää maapähkinöitä alas suustani. Tiedän, saattaa olla ihan tyhmää. Ketsuppivalintaa aion miettiä uudemman kerran. Valistan jatkossa aivan varmasti tupakoivaa beetakaroteenilisän syöjää. Enkä varmasti tarjoa pienille vieraille kahvipöydässä 1,7 korvapuustia enempää. Prosessoitua ruokaa söin kuitenkin ihan hyvillä mielin tänäänkin aamupalaksi. 
Ja mitähän vielä?
ihana arki · Ruoka · ruokavinkki

Rutiiniruokashoppailija.

Se menee kutakuinkin näin:
portista sisään. Suoraan ja suoraan samalla vasemmalle loivasti kaartaen. Hetken stoppi. Suunta vasemmalle ja täyskäännös. Tuplana. Suoraan, pysähdys, suoraan, pysähdys. Muutaman mutkan kautta oikealle. Vielä kaartaen vasemmalle. Suoraan, välillä vauhtia hivenen hidastaen. Lopuksi yksi tiukka ysikymppinen oikealle.
Saman voi toki ilmaista myös seuraavalla tavalla:
portista sisään. Ensin hedelmä- ja vihannesosaston tarjonta kärryyn. Riisikakut ja Reissumies. Sitten kanapakettien kautta juustohyllylle, josta löytyy myös tofu. Seuraavaksi pikainen pysähdys rahkojen, maitojen ja raejuustojen luona. Tilanteen vaatiessa (eli aika usein) maapähkinävoita. Ketsuppi. Kaurahiutaleet. Pavut. Pakastealtaiden kautta kassalle. Matkalla mahdollisesti pähkinävarastojen täydennystä.
Lyhykäisyydessään meidän ”mennääks kauppaan”. Siis lähes aina – arkena ainakin. Sama kierros, samat ruokatarvikkeet ja kuitin loppusummakin taitaa olla aika vakio. Emme itse asiassa tarvitse kumpikaan kauppalistaa, sillä olemme molemmat kohtuullisen rutinoituneita ruokashoppailijoita. Minä jopa meinasin eräs kerta pikkaisen pillastua, kun Santtu lähtikin odottamattomasti juustojen luota etenemään kohti hiutaleosastoa maitotuotteiden sijaan. Tuoks perus -tokaisu kattaa aika lailla kaiken tarvitsemamme. Sinänsä ihan kätevää ja aikaa säästävää. Kaikki normaalista poikkeava tuppaa kuitenkin helposti unohtumaan ja uusien tuotteiden (makujen) kokeilu jää viikolla ainakin vähälle, sillä työpäivien jälkeen ruokakaupassa tekee mieli viettää mahdollisimman vähän aikaa. Minulla on usein päällä äkkiä pois hyllyjen välistä -olo.
Tämän vuoksi tuntuukin täydelliseltä hemmottelulta löytää jääkaapista aina välillä jotakin normisetistä poikkeavaa. Kuten viime viikolla:



Rutiiniruokashoppailu. Tuttua?
onnellisuus · rakkaus · Ruoka · ruokavinkki

Kakku on meidän yhteinen juttu.

Kakku on jollain tapaa meidän yhteinen juttu.
Nuorina lukiolaisina. Me olimme vasta puhuneet muutamia kertoja Santun kanssa, ihan vain ohimennen tavanneet. Muistan aina, kuinka sain puhelimeeni tekstiviestin, jossa tiedusteltiin tarkkaa osoitettani. Ja että olenko kotosalla. Ovikellon soidessa ja oven avattuani ihmetykseni oli suuri: tässä teille vähän kakkua. Täh. Minä (ja tuleva anoppi myös) sain palan vastapyöräytetystä kakusta, jonka Santtu oli kaverinsa kanssa leipaissut. En aivan tarkalleen muista, oliko minun palassani kuorrutettuna sydän – vai olisiko kuitenkin ollut tilanteeseen nähden vielä vähän liian rohkeaa. Suklaista kakku ainakin oli, Sacheria.
Siitä on nyt yli viisi vuotta, kun oveni taakse saapui kakkulähetys. Eilen leivoimme yhdessä taas täytekakkua. Santun bravuuria – ja alkaa se olla pian jo minunkin: mansikkakakkua. Meillä on tekemisessä selkeä työnjako: Santtu tekee pohjat ja vispaa kermavaahdon, minä täytän ja koristelen.
Kyseinen kakku on vaatimattomasti parasta mansikkatäytekakkua ja siihen liittyy oikein mukava tarinakin. Santtu eilen ehdotti että jos sä Elina tekisit blogiin kirjoituksen meidän kakusta. Joten kai minä voin paljastaa sen takana olevan tarinan.
Nuorena poikana Santtu oli kesäduunissa Wurstilla. Pakkaamassa lihaa ja valvomassa makkaroita. Töissä samaisessa paikassa oli myös eräs konkari, vuosikymmeniä makkaralinjastolla viettänyt heppu. Mutta hänpä oli sellainen heppu, joka runoili. Oli kirjoittanut runoistaan kirjankin. Siellä kirjasessa sivulla kolkytkahdeksan (kävin just tarkistamassa) oli kuitenkin muutakin kuin runorimpsuja. Oikea aarre. Nimittäin maailman parhaan mansikkatäytekakun ohje. Santtu sitten päätyi makkaralinjaston runoilijahepun, joka myöhemmin paljastui myös äärimmäisen taitavaksi leipuriksi, luokse väsäämään kakkua. Ja kaikki niksit ja opit Santtu painoi visusti mieleensä.
Nyt me leivomme yhdessä samalla reseptillä (ja nikseillä) kakkua kaikkiin perhejuhliimme. Olen minä joskus niitä runojakin kirjasta lukenut. Ovat aika kivoja. Mutta kyllä ehdoton aarre on tuo resepti.

Olen meidän parisuhteemme aikana oppinut, että paras kakkupohja syntyy aivan ehdottomasti perunajauhoista, kakku kostutetaan aina juhlia edeltävänä päivänä, kakun sivut leikataan hieman vinottain, kansi suljetaan aprikoosihillolla ja myös leipomisessa voi käyttää työmaan mittanauhaa (leipovan rakennusinsinöörin mielestä).
muistoja · Ruoka · ruokavinkki

Arjen paras makupari.

Jokin makuparissa oli. Sellainen jokin, joka vei jalat alta. Kuvainnollisesti. Koska kirjaimellisesti tuo yhdistelmä taas liimasi jalat tiukasti kiinni lattiaan. Kauhoin sitä nimittäin kitusiini seisaaltaan yksinäni hämärässä keittiössä. Siis leikisti kauhoin, sillä oikeasti lusikoin pikkuruisella teelusikalla, kuten tapaan tehdä aina nautiskellessani jostakin.
Ehkä se oli se ilta, myöhäinen ajankohta, joka sai ylistyslaulun mielessäni soimaan: kun ei väsyneenä enää näe eikä kuule, voi vielä kuitenkin maistaa. 
Tai ehkä se oli sittenkin yllättävyys: kun on juuri kaksi päivää syönyt paahtopaistia ja italialaista suklaakakkua, voi mehukeiton ja raejuuston yhdistelmä vaikuttaa helposti aluksi turhankin arkiselta.
Niin ehkä se oli vain se nälkä: vaniljan jälkeen paras mauste ikinä.
Kuinka vain. Kehoitan kuitenkin valvomaan itsesi väsyksiin, syömään pari päivää erilaisia suklaakakkuja, sen jälkeen kasvattamaan nälkää työpäivän ajan ja sitten lorauttamaan ison Keso-keon päälle Valion omenan ja vaniljan makuista mehukeittoa
Vaihtoehtoisesti voit tietysti toteuttaa ainoastaan viimeisen kohdan.
Keson kermaisuutta pehmentää entisestään hentoinen vaniljan vivahde ja omenaisuus kruunaa kokonaisuuden tuomalla hivenen raikkautta makeahkoon makupariin.
Mun mielestä se maistuu ihan lapsuuden omenaiselta Risifrutilta.
juhla · Ruoka · ystävät

Voi voileipäkakku.

Koko tapahtumaketju sai alkunsa oikeastaan pari viikkoa sitten eräs aamupäivä äidin sohvalla itseäni roikotellessani (tiedättekö, siinä selkänojalla apinaotteella). Voileipäkakku! Minä leivon voileipäkakun – en vain yhtä vaan kaksi – viikonlopun valmistujaisrientoihin. Hommahan lähti siitä rullaamaan: googlettelin reseptejä ja katselin opetusvideoita Youtubesta. Ensikertalainen kun olen. Päädyin yksinkertaiseen ja keltaiseen kanatäytteeseen, josta lopulta tosin tuli käsittelyssäni punaista – mikä ei kuitenkaan ratkaisevasti vaikuttanut tilanteen etenemiseen.
Perjantaina reilua kahtatoista tuntia ennen hoohetkeä aloin kakkujen rakentamisen. Ja sanotaanko näin, että muutama paahtoleipäpussi ja majoneesipurkki oli tullut ostettua – osa ”ihan varalle vain”. Onhan se hyvä tulla jälkeenpäin kömpelösti taputtelemaan selkään ja toteamaan katsos kun olisit kokeillut yhtä testimielessä ennen perjantaita. Tai olisin tietysti voinut hoksata sen itsekin. Minulla vain on tapana asettaa laput silmille ja tulpat korviin jostain hirveästi innostuessani: ai sanoitko jotain, en minä vain näe. Tilanne kuitenkin näytti erittäin hyvältä perjantain ja lauantain väliseen yöhön asti: kaikki pysyi kasassa, täyte välissä ja kelmutukset kuosissa. 

Sittenhän se iski. Sängyssä ehdittyäni jo torkahtaa. Siis se sellainen tunne – varmaan vähän samantyyppinen kuin äidinvaisto: nyt eivät asiat ole reilassa. Jääkaapillahan tilanne laukesi yhteen ainokaiseen lausahdukseen: liian kostea. Molemmat yritykset ulkonäöllisesti tarjoilukelvottomia. Siten taisin asian ilmaista sen kaiken kyynelehtimisen keskellä. Voi kolme desiä ja kanaliemi sentään! 

Haluaisin varoittaa tällaisia tilanteita kohdanneiden tukihenkilöitä: älä koskaan ehdota kepeästi kansipalojen vaihtoa. Romahdus on takuulla nopeampi kuin itse voileipäkakulla.
Taisin rauhoittua vasta kun kuulin heiton karjalanpiirakoista ja munavoista. Ah. Totta. Pelastus.

Mutta lausahdus liian kostea jäi elämään ja synnytti monet hepulit lauantai-illan aikana. Aivan liian kosteaa. Enkä todellakaan tiedä, kuinka vieraamme päätyivät syömään keskeneräistä ja kertaalleen jo hylättyä voileipäkakkua. Syy voi tietysti olla miesvoittoinen (tällä tarkoitan varovaisesti ilmaistuna ehkä vähemmän kranttu) vieraskunta tai pöydästä hurjaa vauhtia huvenneet suolaiset suupalat. Voihan olla myös, ettei maussa oikeasti ollut mitään vikaa. Paremman puutteessa kaikenlaista. Minä uskon siihen.
No mites. Tilanne näin aamulla: itse voileipäkakkua tai sitä korvanneita minisandwitchejä  ei ole jäljellä edes rääppeitä. Boolikulhokin taidettiin tyhjentää viimeistä mansikkaa myöden… Isäntäväki on onnellinen. 
Miksi juhlia ei järjestetä useammin? Miksi aina pitää olla loistava syy sellaisille? Valmistujaiset, kesän alku, syntymäpäivät. Mitä sitten kun kaikki on jo käytetty? Ajattelin seuraavaksi järkätä ihan-muuten-vaan-pirskeet. Kakkua ja kaikkea. Mutta ei enää voileipäkyhäelmiä. Pliis Rinkeli. 
onnellisuus · Ruoka · ruokavinkki

Perunasalaatiton.

Tiedättekö mitä? 
Tänä vappuna en syönyt lainkaan perunasalaattia. Ehen. Olen nimittäin alkanut harrastamaan ennenkokemattomia vappuja; viime vuonna istuin yksin kotona nenä tiukasti kiinni kirjassa ihan koko vapun. Aivan uutta, vaikka ei ehkä aivan mahtavaa. Mutta kokemus hei sekin. Ja kuulkaas. Sama meno jatkui tänä vuonna – siis teemalla uudenlainen vappu. Perunasalaatiton ja lisäksi ennenkokematon muullakin tapaa. 
En ole aiemmin syönyt ilmaista munkkia ulkoilmassa.

Enkä ole milloinkaan aiemmin katsellut traktorin kilpaa kiskomista keskellä Helsinkiä.

Kai sitä joskus on viettänyt ihanan aurinkoista vappua. Liian harvoin kuitenkin.

Olin ensimmäistä kertaa viettämässä opiskelijavappua.
Nakiton ja perunasalaatiton vappuateria eli uuniperunat kylmäsavulohitäytteellä
Isoja perunoita, vaikkapa Rosamundaa
Täytteeseen
1 prk kermaviiliä
(vähän tuorejuustoa)
150g kylmäsavulohta
nippu ruohosipulia
sitruunamehua
mustapippuria
(suolaa)
Salaatti
jääsalaattia
kurkkua
tuoretta ananasta
avokadoa
Montako rullaa serpentiiniä kului?
Ruoka · ruokavinkki

Rinkelin vihreä.

… ja innostuessani jostain haluaisin jakaa sen jokaisen ihmisen kanssa. Eilen illalla olisin halunnut syöttää vihersmoothietani vähintäänkin koko maailmalle. Hei, hei, maista nyt!
Minäkin valvoin viime yönä, mutta en kellojensiirron vuoksi. Syy oli toinen: olin äärettömän innostunut. Se oli niin maseen väristä ja näytti siideltä sinisissä laseissa. Sen koostumus oli niin onnistunut. Siis juuri ja juuri lusikoitavaa, mutta tarvittaessa myös kulautettavaa. Se maistui niin keveältä, mutta erityisen kermaiselta. Vihreältä makealta! Se oli ihkaensimmäiseni ja siksi tietysti jotain aivan erityistä. Niin mun viherjuomani.  


Rinkelin vihreä

1 tosi kypsä päärynä
1 pieni avokado
pieni nippu tuoretta pinaattia
sopiva pätkä kurkkua
sitruunan mehua
vähän vettä

Ja sitten surauta.

Mutta. En ole niin yletön terveysintoilija. Croisantti sopisi hyvin juoman kylkeen. 
Ruoka · ruokavinkki

Miksei eli kolme tuntia keittiössä.

Sellainen pisto päässä. Tai lennähdys ajatuksiin. Aivan irtonainen idea. Joskus järjetönkin. Ehkä pelkkä ding. Että no hitsi, haluan. 
Haluan pyöräillä aamulla järven ympäri ja keittää sen jälkeen aamiaiseksi mannapuuroa. 

Haluan kurvata autolla kiertotietä kotiin ja vaihteeksi peruuttaa parkkiruutuun. 

Haluan silmäillä Salkkareita matolla risti-istunnassa säkkituolissa makoilun sijaan.

Haluan leikata pahvia. Muotoilla siitä neliöitä ja ainoastaan yhden sydämen.
On kai kyseessä nyt ja just näin -tunne. Se iskee joskus, ihan aina kuitenkin yllättäen. Mitä satunnaisempi ajatus, sitä houkuttelevammalta se useimmiten mielestäni vaikuttaa.
Haluan leipoa kolme tuntia yhteen soittoon. Seistä uunin vieressä ja seurata kakun kohoamista kuusikymmentä minuuttia.
Sellainen iski ajatuksiini eräs päivä lomaviikolla. Miksi oli pian miksei. Ja sitten alkoi keittiössä jo tapahtua.

Maustekakku, jota uppoaa ainakin kolme palaa yhdeltä istumalta aivan helposti

2 munaa
3 dl sokeria
175 g voita
1 tlk kermaviiliä
4 ja puoli dl vehnäjauhoja
1 tl soodaa
1 tl leivinjauhetta
2 tl kardemummaa
2 tl kanelia
2 tl piparkakkumaustetta

Paista noin tunti 175 asteessa. Vie kielen mennessään saatuaan mehevöityä jääkaapissa yön yli.

Minikalamurekepihvit, joita ei uskoisi seistä tehdyiksi

400 g pakasteseitä
1 keltuainen
Oman maun mukaan mausteita (kuten tilliä, basilikaa, pippuria, soijakastiketta)

Paista pannulla kypsäksi molemmilta puolilta.


Legendaariset kauralastut, joista mun isi tykkää muistaakseni hirveästi

50 g voita
1 dl sokeria
1 ja puoli rkl vehnäjauhoja
2 dl kaurahiutaleita
1 tl leivinjauhetta
1 kananmuna

Paista uunissa 200 asteessa noin 7-8 minuuttia.

Sanoiko joku joskus, että leipominen on terapeuttista? Suorastaan transsiin vaivuttavaa, arvioisin itse.

Niin ja sitten oli vielä ne täytetyt paprikat…