ajatuksia · ihmissuhteet · oma elämä · ystävät

Vuodattamisen vaikeus.

Leikittäisiin ystävien kesken leikkiä mä en ole koskaan. Jos sellaista puuhattaisiin. Niin mä kertoisin sen, mitä tänään itsekin vasta hoksasin.

Mulla ei  ole ollut koskaan tapana soittaa itkien ystävälle ja pyytää avuksi kuuntelevaa korvaa. Enkä mä ole koskaan vuodattanut huoliani ensimmäisenä ystävälle. Mä en ole koskaan soitellut tuntisia terapiapuheluita ystävälle. En mä ole koskaan olettanut ystävän kantavan osaa murheistani.

Siitä huolimatta, että yksi: mulla on maailman ihanimmat ystävät.

blogi65

Tiukkarajainen. Sellainen taidan olla. Vähän kai arpinenkin, luulisin. Voi olla, että olen liiankin tottunut pitämään kaikkein suurimpia tunteita synnyttävät asiat visusti itselläni ja jakamaan niistä vain muutamalle kaikkein lähimmälle ihmiselle. Perhepiirini on päässäni kovin suljettu, totta sekin. Toisaalta en ole koskaan kokenut jakavani täysin elämääni ystävieni kanssa. Lähimmätkin ystävät ovat saattaneet jäädä kaukaisiksi, jonkun silmissä ainakin. Yksityisyys on ollut aina mielessäni vahvana läsnä, määrätyistä syistä. Kai.

En ole koskaan osannut ajatella, että ystävä voisi maailman henkilöistä olla se, joka pystyisi auttamaan ongelmista suurimmissa. Oma syyni. Koska varmasti olisi pystynyt.

IMG_20170720_195102_1.jpg

Kaikki siitäkin huolimatta, että kaksi: mä todella haluaisin osata soittaa kolmensadankuudenkymmenen minuutin vuodatuspuheluita ystävälle.

ajatuksia · inspiraatio · itsetutkiskelu · NLP · opiskelu · True Hearts

Onnistuminen on mun päässäni.

Kun joulun alla kirjoitin työhakemusta, asettelin riveille en pelkää haasteita. Tietysti, totta puhuin. Jatkaa olisin kuitenkin voinut näin: pelkään kuitenkin pettymyksen tuottamista itselleni ja aivan eritoten toisille.

Mutta enpä kirjoittanut. Olin vasta kertonut sen itselleni enkä todellakaan valmis vielä tarinoimaan siitä kenellekään enempää, siten muistan ajatelleeni. Jälkeenpäin olen miettinyt, että onneksi niin; onneksi keskityin naputellessani ajattelemaan mielessäni kaikkia niitä kertoja, kun olin onnistunut jossakin haastavassa – siitäkin huolimatta, että työpaikan nappaaminen tuntui joulukuun pimeydessä lähinnä mahdottomalta tehtävältä ja hakemusten lähettely epätoivoiselta yritykseltä.

blogi105.jpg

Myöhemmin kevät-talvella ajaudun sattuman kautta kuuntelemaan juttuja NLP:stä. Puhuttiin paljon kaikenlaista, mutta sinä iltana kuulin itse lähinnä juttuja omien sisäisten voimavarojen käyttöönottamisesta, totuttujen ajatusten uudelleenohjelmoinnista ja toimimisesta omassa elämässä uudella tavalla. Eli ihan juuri kaikesta siitä, mitä olin itse monet vuodet yksinäni miettinyt.

Illasta hurjasti inspiroituneena palasin ajatuksissani joulukuiseen pimeyteen, kun vielä rustasin työhakemustani. Edelleen jätin riveille en pelkää haasteita – kuukausien pohdinnan jälkeen se todellakin piti edelleen paikkaansa. En kuitenkaan vieläkään lisännyt perään mitään siitä, että pettymyksen tuottaminen toisille yhäkin pelotti minua. Se ei ollut nimittäin kadonnut toivomallani tavalla kuin tuhka tuuleen. Sen sijaan mielessäni raapustin kyllä yhden ylimääräisen lauseen. Sellaisen pätkän, joka oli syntynyt inspiroivan illan jälkimainingeissa kotisohvan nurkassa: onnistuminen on lähinnä mun päässäni.

blogi703.jpg

Ihminen ei ehkä useinkaan ymmärrä, kuinka paljon omaa toimintaa – ja siten onnistumista – rajoittaa oma pää. Omalla kohdallani sellainen teoria pitää ainakin paikkaansa. Haastavimmaksi olen itse kokenut huijaamisen mahdottomuuden: itseensä ei voi valaa uskoa, itseluottamusta tai ylipäätään yhtään mitään väkisin, vaan sisäiset voimavarat on otettava käyttöön etsimällä se kaikki jostakin aika syvältä itsestä. Niin minä uskon.

Voi olla, että niin sattui käymään usemmankin kerran joulukuun pimeydessä. Ensin työhakemusta laatiessani ja toisen kerran kandidaatintutkielmaani kirjoittaessani. Nimittäin kevään vaihtuessa hiljalleen kesään luin uudessa kesätyöpaikassani sähköpostin, jossa kerrottiin kandidaatintyöni saaneen arvosanan viisi.

Ja kun siinä kevään ja kesän välimaastossa toimistotuolissa istuessani kelasin aikaa taaksepäin talveen, tapahtuneisiin asioihin ja tapahtuneisiin ajatuksiin, mietin, että mitenkään päin en voi jättää tarjottua mahdollisuutta käyttämättä ja olla osallistumatta  syksyn täysimittaiselle Valmennusyhtiö True Heartsin NLP Practitioner -kurssille.

Kaiken yllä vastauksena kysymykseen miksi kirjoitetun tiivistän seuraavaan:

Yhtä monta hidastetta

kuin on haavetta.

ajatuksia

Mitä jäljelle jää.

Mitä jäljelle jää.
Viekää pois muu.

Mitä jäljelle jää,
se riittää.

Hengityksesi tuntu iholla. Maailma tuntui sinä hetkenä kovin isolta, vaikka yhtäkkiä turvallisemmalta. Viekää vaatteet päältä, huusin, kunhan tämä mulle jäljelle jää. Kiedoin kädet tiukemmin kuin koskaan ympärillesi. Vaatekappale vaatekappaleelta, irtaimisto irtaimistolta, jopa ajatus ajatukselta luovuttaisin pois kunnes sinä jäisit jäljelle, kuiskasin. Ainoa asia tästä kaikesta, mitä tarvitsen, osoitin kädelläni ja lisäsin. Katseemme oli yksi, jaettu, yhteinen; tilanne oli kuin vapaapudotus yhteensidottuna. Mitä jäljelle jää, riittää. Me jäljelle jäämme, se riittää.

IMG_20170709_104430_706.jpg

Mitä jäljelle ei jää,
se kaikki on turhaa.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset

Yksi suuri yksinäisyys.

Yksi suuri yksinäisyys
on

kesäilta tossun alla,
kaatosade kattopelleissä,
kaksi jäänyttä palaa krokanttia,
viikon viimeinen imurin varressa,
aamun ovenkolaus

yksin.

On

kaiken sen tuntu
erilaisena.

Vaikka tuntisin ainoastaan oman läsnäoloni, en välttämättä sittenkään ole yksin. Toisinaan en tahdokaan olla, mutta useammin tunnen, että en enää osaa. On liian tuttua kantaa mukana aina jotakin: musiikki kuulokkeissa juostessa, sama joka-aamuinen miete autossa ja toinen ajatteleva vierellä arjen kulussa. On lähes pelottavaa juosta puolitoista tuntia vain itseni kanssa ja kohdata juoksulenkin sisältö raa’asti paljaaltaan. Yhtä lailla on miltei kauhistuttavaa päästää irti omaa itseäkin tutummista pinttymistä, joita on tottunut ajatuksissa pyörittelemään.

IMG_20170717_193636_239.jpg

Pohjimmiltaan yksi suuri yksinäisyys on kai kyvykkyyttä kohdata elämän sisältö apuvälineittä. Tuli apu sitten toiselta tai toistuvista ajatuksista. Parhaimmillaan yksi suuri yksinäisyys on tutkimusmatka omaan minuuteen ja sen tuntuun. Suoraan selittelemättä ytimeen. Poikkeuksetta sillä tarkoitan muuta kuin yksinäisyyden potemista. Sitä perinteisenä pidettyä yksinäisyyttä.

Yksi suuri yksinäisyys on ehkä osin taitoa kohdata sisällöttömyyskin sisältönä.

ajatuksia · ihmissuhteet · oma elämä · syvällistä

Samankaltaisuus, eikä enempää.

Mä muistan muutamia kertoja tunteneeni sellaista.

Samankaltaisuutta, josta mä en tunnistanut samankaltaisuutta enempää. En mä pystynyt selittämään sen johtuvan pitkälti yhtä monesta eletystä vuodesta tai identtisestä elämäntilanteesta; vuosia välissä oli reilu kolme kourallista, elämätkin kulkivat vastakkaisissa tilanteissa. Ehkä luonteissa oli ripaus samaa vikaa ja tyylissä elää toinen, mutta ei siinä määrin kuitenkaan, että ripaukset olisivat selittäneet niin vahvaa vastaavuutta.

Samankaltaisuus merkitsi aiemmin mulle samankaltaisia kehyksiä. Nuori nainen, kuitenkin aikuinen, suurehkot päätökset edessä, paljon siltkin jo takana. Osin kyse kai oli samaistuttavuudesta, joka eroaa jollain tapaa samankaltaisuudesta. Samankaltaisuus on ehkä enemmän ihmisessä ja voi esiintyä ilman yhteneviä kehyksiä. Samankaltaisia ihmisiä elämääni toivoessani olen joskus saattanut haeskella samaistuttavia, nyt ymmärrän.

IMG_20170713_204255_947.jpg

Mutta samankaltaisuus, josta ei tunnista samankaltaisuutta enempää, on kuitenkin hämmentänyt muutamia kertoja mun ajatuksiani. Nimenomaan sekoittamalla sekoittanut siten, että olen tuntenut, mutta en ole pystynyt selittämään. Mä olen aina välttänyt sielusta puhumista, se kun tuntuu omaan suuhuni turhan henkimaailmalliselta. Mutta koska ikä-, elämäntilanne- tai sukupuoliriippuvaisuuskaan ei ole selittänyt edes osin samankaltaisuudeksi kutsumaani, mä olen joutunut päätymään jonkinlaiseen sielujuttuun. Ehkä joku jossain syvällä sisällä on noina hetkinä kohdannut.

Kuitenkaan samankaltaisuutta enempää mä en ole tunnistanut. Enkä sen vuoksi kai kerro tässä ystävyydestä, edes kaveruuden alkumetreistä. On siltikin pökerryttävä ajatus tämä tällainen: samasta puusta veistetty, vaikka eri vuosirenkaista ja täysin erilaiseen muotoon.

ajatuksia · elämänasenne · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Joskus sataa rankemmin.

Joskus sataa rankemmin.

Kerran mä vain seisoin, kun tiputteli teräviä taivaalta.

Sellaisten sateisten vuosien jälkeen mä olen seissyt ukonilmassakin miltei mielelläni – tuntematta sadepisaroita lainkaan märkinä. Itse asiassa ooksä sokerista -lausahdus on ihan mun lemppareita. Voimakkaatkaan ryöpyt eivät mua estä enää lähtemästä ulos, eivät taivaalta ropisevat kummajaisetkaan. Kun teräviä tuli taivaantäydeltä, lupasin muistaa vastedes tulevaisuudessa loskasateen alla, etteivät hajanaiset huolet ja ongelmat saa kasteltua mua niin läpimäräksi, että menettäisin toivoni.

Joskus sataa rankemmin

merkitsee mulle lähinnä  neutraalia toteamusta elämän lainalaisuuksista. Ja kun ihmisten kuulee käyvän läpi elämän sisältäviä kiintiörankkasateita, nyökkäilen itsekin aina samassa aallossa. Onnellisen aurinkoisia päiviä tuskin tuntisi, jos harmaa taakka ei koskaan kastelisi olkapäitä. Lapsena sen kai jo itselleni selitin laulamalla tulvien pelossa Kari Tapion päälle, että myrskyn jälkeen on poutasää.

20045822_1580734728605661_1530509902_n

Silloin kun sataa rankemmin.

On kai turha kääntyä enää kohdassa, jossa koti on yhtä kaukana takanapäin kuin edessä. Kulje vain oikeinpäin, mä askeleitani ukonilmassakin kehottaisin. Eivät pilvet ikuisuuksiin seuraa, vaikka välillä kattokin vuotaisi. Niin kauan kun taivaalta ei tule teräviä, voi aika huoletta kai viettää aikaa sateessa.

Toisin sanoen olla onnellinen niin kauan kuin huolet ja ongelmat eivät kosketa suoraan terveyttä.

 

ajatuksia · onnellisuus

Uuden hymyn vuosipäivä.

Kerran kuulin
Elina kasvosi
on suunniteltu hymyilyyn.

Kysyin
ai nurkistaan
rypistyviin
silmäkulmiin,
liian pitkälle yltäviin suupieliin,
ja hamsterin hampaisiin.

Kerrottiin
ihan juuri niihin kaikkiin,
aivan erityisesti
ilosta säihkyviin silmiin.

Katselin
seinälle ripustettuun peiliin.
Kuinka ruukaankaan
niin heppoisesti sulaa
toisten hymyyn.

Eipä ihme enää.
Kun kerran Elina on suunniteltu
hymyilyyn.

blogi104

Ehkä joinakin näinä päivinä saatan viettää uuden hymyni vuosipäivää. Ainakin on kulunut riittävän monta vuotta siitä, kun hoksasin, kuinka jälleen hymyillään. Vuosi vuodelta hymyily on ollut kuplittanut vatsaa voimakkaammin, laittanut sisuskalut heittelemään hurjemmin ja maistunut hattarapöheiköltä entistäkin selvemmin.

Joka päivä kyselen, saisinko tulevanakin hymyillä syyttä.

ajatuksia · elämänasenne · itsetutkiskelu · oivallukset · oma hyvinvointi · onnellisuus

Päätöksessä pysymisen yksinkertaistettu kaava.

Mitä enemmän mä vuosia ehdin saavuttaa, sitä selkeämmin mä ymmärrän, kuinka elämä, se oma, muodostuu jatkuvista päätöksistä. Vaikka elämä on myös sattumaa, kohtaloa, joidenkin mielestä ivaakin, iso osa siitä koostuu kuitenkin päätöksestä toiseen johtavasta ketjusta. Ivankin voi päätöksellä kääntää vähemmän ivaavaksi, toisaalta kohtalolta tuntuvaa voi vahvistaa tekemällä tukevia päätöksiä.

Mun päässäni päätökset ovat itsessään verrattain yksinkertaisia kaavaltaan: päätös johtaa tähdättyyn tulemaan aina, kun se vain on itsestäni kiinni. Päätöksessä pysyminen on siten erikoisalaani. Päätöksessä pysymistä edeltävä päätöksen tekeminen – etenkään useamman vaihtoehdon edessä – ei sen sijaan ole ollut mulle koskaan yhtä yksinkertaista, helppoakaan. Olenhan harjoitellut, mutta en vieläkään koe olevani kovinkaan vahvoilla valinnoissa.

Päätöksessä tiukasti pysymisen taito ei mun elämässäni ole ollut yksi yhteen ankaran itsekurin kanssa – ainakaan itsekuriin assosioituneen negatiivisuuden merkityksessä. Kai sen vuoksi välillä hyrisyttääkin ikävästi, kun joku tokaisee jotakin ”Elinan hitsinmoisesta itsekurista”. Silloin mä haluaisin vastata kevyisiin kauhisteluihin kertomalla kuvainnollisesti, että en mä kaatosateessa itsekurin periksiantamattomuuden vuoksi juokse, vaan ihan hyvältä tuntuvasta päätöksestä, jonka olen jo aiemmin tehnyt, ja etten toisaalta olisi saavuttanut sitä hyvää juoksukuntoa, jolle joku saattaa nostaa peukkuakin, ilman työtä ja päätöksiä. Lisätä tahtoisin vielä, että jokainen hetki se hyvä päätös  ei välttämättä tunnu maailman täydellisimmältä, mutta ei siltikään tee siitä yhtään vähemmän hyvää kuin mitä päätös alkujaan oli.

blogi102

Ennemminkin päätöksessä pysyminen on päättäväisyyttä viedä jo kerran käsitelty ja analysoitu asia loppuun asti. Muutoinhan ne kaikki ajatukset ja aika, jotka olen päätöksentekovaiheessa käyttänyt, olisivat olleet täyttä haaskausta. Järisyttävä itsekuri taas on mulle itselleni merkinnyt – jossakin vaiheessa elämääni ainakin – lähinnä pelkkään raakaan tahtoon liittyvää itseni kuuntelemattomuutta.

Kai kyse on kuin kauppakärryjen kuskaamisesta hyllyjen välissä. Ilman päätöksiä käsi voisi tarttua mihin vain. Ruokakauppa eli valintatalo, ei kai turhaan? Päätös maanantaista perjantaihin kasata kärryihin kehon kannalta hyviä ruoka-aineita on kuitenkin olemassa. Ja kun kerran sellaiseen päätökseen olen päätynyt, on se asia, joka ei vaadi itse päätöksenteon jälkeen enää minkäänlaisia ponnisteluja tai punnintaa.

blogi103

Monesti jälkikäteen ihmisten kanssa juteltuani olen kovasti miettinyt, mistä jatkuva sortuilu lopulta kertoo, jos päätöksessä pysymisen epäonnistumista ei perustella heikolla itsekurilla. Koska sortuminen voi kohdata, vaikka hallussa olisikin näennäisesti kaikki päätöksessä pysymiseen tarvittava aina halusta voimavaroihin. Aika ajoin mä joudun itselleni tiukastikin kertaamaan, mihin omat päätökseni perustuvat. Sillä johonkin harkittuun ne hyvin monessa tapauksessa, tahtoisin jopa käyttää sanaa aina, perustuvat. Kaikenlaiset sellaiset. Sekin, että lauantaisin kerään koriin mielen kannalta välttämätöntä sapuskaa. Siten mä kai pyrin siihen, että en koskaan sortuisi suklaaseen, vaan vain pysyisin päätöksessä syödä sitä. Ehkä sortuilu päätöksien ulkopuolisiin vaihtoehtoihin on osin perustavanlaatuista perustusten puutetta. Että päätöksen tekijällä ei sitten kuitenkaan ole selkeänä mielessä, onko päätös tehty esimerkiksi oman olon vai vain kieltämisen vuoksi.

Elämä, se oma, on siitä hieno systeemi, että päätöksillä siitä muovautuu juuri omanlainen. Uniikki, jos niin tahtoo. Kun itselle on riittävän selkeästi ja yhteisymmärrykessä perustellut päätöksien pohjan, taistelultakin tuntuva ristiriitaisuus ajatuksissa vähenee huomattavasti. Hei, oman kokemukseni mukaan ainakin.

ajatuksia · oma elämä

Ettei elämä koulisi musta kovaa.

Kaikki ihmiset muuttuvat, Elina

Jollain tapaa mä kai olen vielä aika koskematon, kokematon, koulimatonkin. Mulla on päässäni vielä ajatus toisen ymmärtämisen kautta yhtenevään mielipiteeseen pääsemisestä. Mä jaksan uskoa vielä, että montaa asiaa selittää epätietoisuus ja että hymyllä voi saada huutamista enemmän aikaan. Mä ajattelen vielä paljon, että toisen kohtaaminen on parhaimpia asioita, mitä ihmiselle voi antaa – samalla myös se, mistä itse saa takaisin. Mä en ole vielä menettänyt uskoani, etteikö määrätietoinen ja tuloksellinen voisi olla olematta tyrannimainen. Etteikö hiljaisempi ja pehmeämpi voisi vaikuttaa vahvasti asioihin. Mulla on mielessäni edelleen ajatus siitä, että positiivisuus muodostaa ketjureaktion, joka lopulta päättyy yhteisön laajaan hyvään oloon heijastuen siten myös moneen muuttujaan. Mä jaksan uskoa vielä, että vilpittömyys on jokapaikan tehokeino ja että vakavasti otettava asia ei muutu vähemmän vakavaksi hellemmässä otteessa. Mä olen vielä sitä mieltä, että kaiken sen voi tehdä realiteetit visusti mielessä.

blogi101.jpg

Ja aina kun muistan sen tosiasian, että ajankulku muuttaa ihmistä, mä niin toivon, että elämä, aika ja kokemukset eivät koulisi musta hirveän kovaa. Että se, mikä nyt on vielä, olisi vuosien päästä edelleen

ajatuksia · ihmissuhteet · onnellisuus · pienet hetket · ystävät

Missään muualla en mieluummin.

Missään muualla en mieluummin
kuin kanssasi kuluvassa.

Käpertynyt olo.
Lämmin, kotoisa kolo
seurasi.

Puuttuu ainoastaan
ilta myöhään kestävä minuutti.
Ikuisuuteen riittävä viinilasi.

Niitä hetkiä sattuu elämään. Kun oikeanlaisia ihmisiä sattuu omaan elämään. Niitä sellaisia vahvoja hetkiä kokiessani aina toivoisin pystyväni kertomaan ääneen sen. Että missään muualla en mieluummin tällä hetkellä olisi. Tosin toivon myös, että ääneen sanomatta jättämisestä huolimatta tunteen on voinut tulkita katseestani, olemuksestani, mistä vain muusta.

blogi100.jpg

Kai elämän osatarkoitus on sellaisten hetkien kokeminen. Sillä se kertonee elämän ihmispiirin koostuvan oikeanlaisesta lämmöstä.

Ehkä vielä joku tuleva hetki. Keskeytän lauseen ja kerron. Kului hetki sitten kahvipöydässä, naurunpyrskähdyksessä tai hiljaisessa leffateatterissa.

Siihen asti mä tyydyn myhäilemään.