Puoliksi viimeinenkin pala.

16/04/2017 Elina2 kommenttia

Jaan sun kanssa
jokaisen palan,
jonka mun kanssa leikkaat.

Lupaan ottaa vastaan
sun tarjoamista paloista
jokainen kerta paksuimman.

Nautitaanhan.

Kakuttomien vuosiemmekin
edestä.
Kuin viimeistä kakkua
vietäisiin.

Suut sokerissa
ja mä tiedän,
kuinka hellästi katsot mun
lautasta.

Tahtoisin antaa sulle
kymmenellä lusikalla
yhtä aikaa ja parhaasta.

Olethan mun rinnalla
vastedeskin
suklaakakun äärellä.

Santtu on aina antanut omasta palastaan mulle. Sellaisinakin vuosina, kun mä olen ehdottomuudellani kieltäytynyt. Ja juuri se on sellainen juttu, joka on jo aiemmin merkinnyt samaa kuin sormusten vaihtaminen tällä viikolla: leikkaan puolestasi, kun et pysty. Siten tahdon luvata itsekin hänelle.

Tästä kakusta on kuitenkin huomattavasti helpompi jakaa. Myös perheelle ja ystäville. Juhlistaa yhteistä onnea ihmisten kanssa, jotka synnyttävät onnentunteita meidän onnestamme. En ole ajatellut onnea koskaan kovin yksityisenä asiana, toisissa tilanteissa onnen aikaansaajaa ehkä. Joskus olen pohtinut, kuinka paljon omaa onnea on soveliasta jakaa – toiset kun eivät edes kieltäydy, vaan eivät vain halua ottaa vastaan. Sillä onnen pitäisi saada kuitenkin aikaan lisää hyvää eikä missään tapauksessa mitään pahaa.

Vaikka kihlaus on hyvin paljon kahden ihmisen keskinäinen, intiimikin, tapahtuma, onneamme on lisännyt hurjasti perheen ja ystävien halu jakaa kanssamme tämä onni.

ajatuksia · häät · kihlaus · onnellisuus · vähän runoo

Tämä tuleva vaimo.

14/04/201714/04/2017 Elina5 kommenttia

Tämä
tuleva vaimo

pellin pyöräyttää välillä,
paistaa kyljyksiä
max.
kerran vuodessa.

Hoitaa pyykit
pienellä viiveellä,
saattaa odotuttaa
mm.
villakoiria.

Ei nyt pyhinä.

Mutta tämä
tuleva vaimo

lupaa kantaa huolta arjesta.
Hoitaa oman osansa
naurusta
plus
töihinlähtöhaleista.

Yrittää olla muuta kuin vaikee,
kun on haikee
olo
viikonlopun reissuerosta.

Tämä
tuleva vaimo

tahtoo ottaa homman haltuun siten,
että kotiinpaluu työpäivän jälkeen on vaihtoehdoista
mieluisin.

Mahdollisuuksien mukaan myös siten,
että liesi on edes välillä
lämmin.

Hassua. Yhtäkkiä seitsemän vuoden jälkeen tapahtui. Sinä yhtäkkisenä kaikki muuttui, vaikka mikään ei muuttunut. Hassua, kuinka lupasin sanoa reilun vuoden päästä tahdon ja se sai tärisemään vielä seuraavanakin päivänä, vaikka loppuelämän elo yhdessä on ollut molemmille jo selvää. Hassua. Yksi kysymys ja yksi vastaus ja kaksi sormusta tuntuivat saavan vuoretkin liikkeelle, vaikka arkinen keskiviikko tuli aamulla aivan ajallaan.

Pari päivää kosinnasta. Tiedäthän, ajatukseni ovat jo täynnä. Liian pitkä vieraslista, ihan pösilö kirkon varaussysteemi, hääpaikan katsastamistilaisuus, häämekosta haaveilua, meikkaajan etsiskelyä, rentojen musisoijien metsästystä, koristeiden suunnittelua, teemavärien valkkausta, vaivaannuttamattoman ohjelman mietiskelyä, avunpyyntöajatuksia.

Onneksi häävalssin olen jo valinnut pikkutyttönä.

Muutenhan puolessatoista vuodessa saattaisi jopa tulla kiire. No ei. Kaikki on just nyt ihanaa.

kihlaus · rakkaus · vähän runoo

Kyllä, sanon vielä tahdon.

12/04/201714/04/2017 Elina5 kommenttia

Sanoin kyllä.

Haaveille, joista tuli
meidän.
Loppuelämälle,
josta kerroit kuin
omastamme.

Kyllä, sanoin.

Mahdottomuudelle
elää ilman
toista.
Tarpeettomuudelle
odottaa enää
meitä.

Kyllä.

Kaikelle
sinussa.
Rohkeudelle antaa ihan kaikki
itsestäni.

Kyllä, sanoin.

Seitsemälle vuodelle ja
tuleville hetkille
rinnakkain.

Sanoin

kyllä,
sanon sinulle vielä
tahdon.

blogi50

Tuusulanjärven rannalla mä olen pienenä tyttönä syöttänyt sorsia. Vastakkaisella puolella Santtu on heitellyt veteen kiviä. Rannalla mä olen kuluttanut kesälomia, käärinyt mansikkatuutin kuoria ja kumonnut Pepsi Maxia. Tuusulanjärven rannalla mä olen viettänyt juhannuksia, häitä ja omia vapaapäiviä. Järven jäällä mä olen tarponut lumihangessa ja huutanut täyttä kurkkua sen keskellä. Järveä ympäri juoksemalla mä olen voittanut itseäni.

Tuusulanjärven rannalla mä olen tavannut ensimmäisiä kertoja Santtua. Onkinut yhdessä mandariineja tölkistä ja leikkinyt piknikkiä. Järven rannalle moni ilta-ajelu on päättynyt ja aina aurinko laskenut. Tuusulanjärven rannalta me olemme löytäneet kallioluiskamme, meidän paikkamme. Järven liplatusta katsellessamme yhdessä itkimme, istuimme ja haaveilimme, puhuimme, nauroimme ja joskus pussasimme. Mä olen istunut siellä yksin. Kai Santtukin.

Eilen kallioluiskalla tuuli kuin seitsemän vuotisen suhteemme aikana. Kipakka, ei navakka tai raaka. Yhdessä olo lämmitti ja helpotti kuin jokainen kerta seitsemän vuoden aikana. Oli onnellinen tiistai, koska oli arki. Koska onnemme lähtökohta on ollut aina yhteinen arki.

Tuusulanjärven rannalla sanoin kyllä ja toivon saavani myös vastata tahdon.

aitous · ajatuksia · itsevarmuus

Sanat rautojen välistä suoruuteen.

11/04/2017 Elina3 kommenttia

Kai sä olet huomannut, kuinka kai on mun juttu.

Mä en ole ehkää vailla, mä olen aika usein vain.

Mun puheessa esiintyy vähän kuin,

vaikka mun elämä on täysin.

Tahdon sinut, tismalleen, mun jokapäiväiseen sanavarastoon.

Viedä mielipiteen rautojen välistä suoruuteen.

Mä olen ihminen, joka pelkää suututtamista. Sellaisen ihmisen, tällaisen näin siis, painajaisissa suututetaan tahattomasti toinen, nimenomaan lopullisesti. Olen mä joskus ollut hereilläkin tilanteessa, jossa väärinkäsityksen oikominen on ollut kuin suossa karhua pakoon juoksemista; vilpitön ja kova yritys ei ole johtanut juutuksista yhtään mihinkään. Kuuroille korville oman tarkoituksen hyvyyden todistelu saa mun ihon kananlihalle – toivottomuuden tunne on ehkä yksi niistä ainoista tunteista, jota vastaan en jaksa käydä keskustelua.

blogi44

Ehkä juuri sen vuoksi suoraan puhumisesta on tullut ruotsiakin haastavampaa mulle. Vaikka en ole – toivottavasti ja tietojeni mukaan – kovin montaakaan ihmistä ehtinyt kovasti suututtaa eloni aikana, jo painajainenkin on riittävä syy pelolle. Ja kain, ehkän ja vähän kuin viljelylle.

Mä olen seurannut sivusta suoraan puhumista. Olen kuullut, kuinka kerrotaan asiat niin kuin ne ovat. Ilman kaita ja ylimääräisiä täytteitä. Ja vaikka mä olenkin vain ollut sivullinen korva puheluissa, olen mä joutunut välillä hengittelemään syvään ja hokemaan vähän kuita. Samaan aikaan mä olen kuitenkin huomannut myös suoraan puhumisen viehätyksen. Se on vähän kuin hieroisi sormien välistä muljuvaa, jumista lihasta; periaatteessa aika raakaa, mutta periaatteessa tekee vain hyvää.

Mä olen tajunnut, ettei mullekaan ole välttämättä aina puhuttu suoraan. En mä varsinaisesti ole oppinut kiertelijäksi, paremminkin hienovaraiseksi. Kai mä olen pienenä pähkäillyt jotenkin niin, että suoraan puhuminen satuttaa – myös suututtaa. Ravistelevaahan se on aikuisena tajuta, että taitaa olla osin juuri toisinpäin.

blogi41

Suoraan puhuminenkin on luultavasti taitolaji, jota voi tehdä monella tapaa. Mulle suoraan puhuja edusti aika pitkään töksäyttelyä, ajattelemattomuutta ja empatian puutetta, vaikka nyt ymmärrän sen voivan olla harkittua, järkevää ja hienovaraistakin. Taitava suoraan puhuja on mulle iso ihailun kohde, sillä suoralla puheella toiselle hyvän tunteen jättäminen todella vaatii taitoa.

Koska mä olen kova kehittämään itseäni, tai ainakin pyrkimään sellaiseen toimintaan, haastan itseni käyttämään suoristusrautaa – niin mielipiteisiin kuin muihinkin ääneen sanottavaksi soveltuviin ajatuksiin. Veikkaan, että siten myös todellisen minäni – ajatusteni, ideoideni, kykyni – esiintuominen vieraampienkin ihmisten seurassa muuttuu huomattavasti helpommaksi.

Jos mä jo silmiin katsomalla viestitän suoruuttani, miksi en voisi toteuttaa samaa sanavalinnoillanikin.

ennen ja nyt · itsetutkiskelu · oma elämä

Tuoksui kaunista elämää.

10/04/201710/04/2017 Elina2 kommenttia

La vie est belle. Kertoi ensimmäisen kerran tuoksu Taxfreessa, mutta vasta myöhemmin matkalaukkuun sen laitettuani tajusin sen kertomaa.

Elämä on ollut kaunista ihan jokainen päivä. Siis niin 20.3.2009 kuin kaikkina vuoden 2010 päivinä, maanantaisinkin – jopa turvonneilla silmillä tarkasteltuna toukokuussa 2012. Se on levännyt yhtä kauniina ympärilläni riippumatta siitä, olenko huutanut oloani tai nauranut sisäistä voimaani. Ihan jokainen kevät on ilmestynyt vuoden ensimmäinen leskenlehti, joka ihan jokainen vuosi on ollut keltainen kuin vanha Sitruunanalle. Ja ihan jokainen aamu aurinko on noussut ylös, vaikka itse en olisi jaksanut sellaista Marimekkojen välistä ajatellakaan. Kyllä elämä vain kaunista on ollut; puut eivät ole lopettaneet mikään hetki kasvuaan eivätkä sadepilvet ole kaihtaneet kiertää huonojakaan päiviä. Ehkä elämästä tekee kiehtovan kaunista juuri jatkuvuus, vaikka jatkuvuus ei varmuutta takaakaan.

Elämä on pysynyt kauniina, vaikka toisina hetkinä olisinkin toista väittänyt. Leskenlehtikään ei sanoistani lakastunut, mikä jälkikäteen on keventänyt sydämeni taakkaa. Elämä ei rapistunut, vaan oli koko kauneudessaan läsnä, kun jälleen etsin katseelleni kohteita. Ei välttämättä ollut yksinkertaista löytää kauniista elämästä pysyvää paikkaa itselle; usein sovitinkin koloihin minän sijaan mieltäni, sillä se oli huomattavasti helpompi nähdä kauniina.

Kaunis mieli tosin. Se ei ole koskaan ollut itsestäänselvyys kuin kauniin elämän jokavuotinen kevät tai ensimmäinen kukka. Joskus kai oli haastavampaa käsittää, ettei vuosi 2009 ollut yhtään sen rumempi kuin nykyinenkään – sen kauneutta ei vain siristelemälläkään tarkoin nähnyt. Vaikka mieli toisina hetkinä olisi hiukan enemmän jotakin muuta kuin kaunis, elämän kauneus on kuitenkin sellainen itsestäänselvyys, jonka varaan voi huoletta heittäytyä. Linnut kyllä laulavat, oravalla on edelleen pörhöinen häntä.

Tallinnassa tuoksuivat paahdetut mantelit ja kevät. Lisäksi Kaunis elämä. Jokainen aamu suihkautin sitä ja koko päivän tuoksuessani elämän kauneutta en voinut välttää näiden menneiden nousemista mieleen. Ja toisaalta ajatusta siitä, kuinka kauniina kaunis mieli elämän nykyisin kokeekaan.

vähän runoo

Oli syvä kuoppa, on syvä rakkaus.

06/04/201706/04/2017 Elina2 kommenttia

Ei kai monikaan

ole käynyt yhtä pohjalla,

jyrkän syvässä kuopassa

käsi kädessä.

Käsi ei irronnut toisesta

edes tuon kuopan pohjan

romahduksessa.

Reppuselässä, sylissä,

joskus vain toisiimme lohduttomasti takertuneina

yritettiin ylös yhtenä.

Jos yhdenkin säteen valosta tänne nään,

ei tää saa vielä tänään riittää,

huokailin päivinä, kun hiekka pois jalkojeni alta karkaili.

Ei lassottu tulevaisuuden suunnitelmia, ei tarkoitettu köyttää toisiamme,

punottiin vain rakkauttamme

ylös päästäksemme.

Ei päivästä toiseen taistelua,

vaan parempien päivien puolesta taistelua.

Luulen,

että lopulta siinä kävi näin:

rakkaus täytti kuopan, jokaisen onkalon ja

tyhjältä tuntuvan toiveen.

Sä puristit mun kättä.

Rakkaus riitti.

Kirkkaudessakin se tuntui samalta sun otteessa.

Enkä edelleenkään osaa olla ihmettelemättä,

kuinka tunnistit mut kuopan pimeydessä,

siinä syvyydessä.

Näit mut, et välittänyt tapaamispaikasta.

Seitsemän vuotta.

Taputtelen täytettyä kuoppaa.

Aiomme istuttaa

sen päälle jotakin kovasti versovaa.

Tää on tosi rikasta maata,

mä sulle huokaan.

Nyökkäät;

pitelet käsissäsi multaa ja

valintaa

viettää loputkin elämästä käsi kädessä.

blogi40

itsetutkiskelu · Ruoka · ruokavinkki

Sun parhaat puolet esiinsaava jäätelökeksi.

04/04/2017 Elina4 kommenttia

Ooks ajatellut kertaakaan, koska sä oot omana itsenäsi parhaimmillasi.

Mä olen nimittäin vähän sellainen, että kaikki tilanteet eivät välttämättä imartele mua. Vaikka lähellä olisinkin omaa itseäni. Silloin mä en useinkaan saa tuotua rentoa itseäni esille, mikä taas johtuu pitkälti tilanteen luonteesta; jännittävän ilmapiirin lisäksi esimerkiksi hämmentävä ja sekava hetki, josta en saa heti kiinni, tai pienenkin myötähäpeän tuntu ilmassa saavat mut pikkuiseen lukkoon. Sitten mä myöhemmin aina mietin, kuinka sika hidasälyiseltä tai kylmältä mahdoin vaikuttaa. Ihan harmittaa, etten oikein istunut tilanteeseen.

Itselleni lähinnä mä olen monesti vitsaillut, että omana itsenäni parhaimmillani mä olen ehdottomasti kolmena ajankohtana:

Ensiksikin. Heti lenkiltä tultuani – ehdota mitä vain, todennäköisesti endorfiinihöyryissä suostun.

Toiseksi. Aamuisin ekan kahvikupillisen kumottuani – edelleen voit esittää mulle mitä vain, sillä just silloin elämä inspiroi ja kaikki tuntuu niin hirveän mahdolliselta, että aika varmasti huokaan vastaukseksi kyllä muutaman korkealentoisen idean kera.

Kolmanneksi. Yksinkertaisesti siis suklaata syödessäni – no hitsi kun mä oon suklaasuisena aina vain niin onnellinen, että sä kyllä saat siitä osasi.

17779070_1470034923008976_1786277851_o

Totta puhuakseni kai kaikkiin tilanteisiin liittyy vahvasti se, että koen sillä hetkellä elämäni hyväksi. Ei kai kokonainen Sinisen levykään maistuisi miltään suuren surun keskellä (joissain tilanteissa korkeintaan lievittäisi sitä).

Lähiaikoina mä olen paneutunut ajatuksissani myös tekijöihin, jotka vaikuttavat erilaisissa tilanteissa ilmenevään käyttäytymiseen, tarkemmin omaan itseen. Mä en ole koskaan osannut ajatella, että käyttäytymiseni eri tilanteissa eri tavalla olisi mitään muuta kuin vaihtelevasti useampien puolieni esiintulemista. Aina olen kuitenkin mieltänyt sen siten, että sellainen eri puolien ilmeneminen on käytännössä itsestäni lähtöisin; mä itse teen sen itsessäni reagoimalla ja aistimalla tilanteita. En oikeastaan ymmärrä syytä siihen, miksi en ole aiemmin suuremmin kiinnittänyt huomiota toisiin ihmisiin erilaisten tilanteiden tekijöinä. Koska lähiaikoina mulle on käynyt kovinkin selväksi, että osin just erilaiset ihmiset saavat musta erilaisia puolia esiin. Tiedätkö, kun oikeasti on ihmisiä, jotka jo läsnäolollaan esimerkiksi herättävät eloon orastavan varmuuden toisessa jonkin asian suhteen tai joiden seurassa ainoa varteenotettava vaihtoehto on olla sitä mitä oikeasti onkin. Valitettavasti päinvastoinkin. Mieletöntä kummallakin tapaa.

blogi38

Tosin olen mä kyllä keksinyt neljännenkin ajankohdan, joka saa nostettua mun parhaimpia puolia esille.

Meinaa Oreo-jäätelökeksi kourassa. Kantsii kokeilla. Mä olen itse ainakin se kädessä ihan sulaa vahaa kenen tahansa seurassa.

Pohja

200 g Oreo-keksejä

50 g voita

Jäätelö

1 muna

0,5 dl sokeria

1 dl kuohukermaa

Vajaa puoli purkkia (80-90g) vaniljatuorejuustoa

Oman maun mukaan Oreo-keksejä

Murskaa pohjan keksit ja sekoita joukkoon sulatettu voi. Painele tiiviisti voideltujen muottien/vuokien (mä itse käytin mukeja) pohjalle puolet keksitaikinasta. Aloita jäätelönvalmistus erottelemalla keltuainen ja valkuainen. Vatkaa erikseen: valkuainen, keltuais-sokeri-seos ja kerma. Yhdistä ne. Sekoita joukkoon tuorejuusto ja murskattuja keksejä. Kaada vuokiin ja pakasta reilu pari tuntia, jonka jälkeen painele kovettuneen jäätelömassan päälle loput keksitaikinasta. Pakasta vielä vähintään pari tuntia. (Ohje muunneltu Valion reseptistä)

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · tulevaisuus

Osoitteeseen aika-teini-Rinkeli 16.

02/04/2017 Elina3 kommenttia

Haluisin antaa lahjan

sulle äiti.

Tässä:

mä syön croisanttia.

Mikäli mun älykköveikka keksisi joskus aikakoneen, tiedän, mihin ensimmäisenä matkustaisin. Hyppäisin aukkoon ja näppäilisin osoitteeksi aika-teini-Rinkeli 16. Se toivottavasti veisi mut niihin vuosiin, kun mun taistelu croisanttien kanssa muistaakseni oli jo alkanut; croisantti oli oikeastaan vain kolmen ruisleivän arvoinen, muuta sijaa sillä ei mun elämässä ollut. Vaikka ennen oli kyllä ollut, muun muassa lauantaisin Etsivä Herbertin äärellä itsekäärittyjen hillosarvien muodossa.

Osoitteessa aika-teini-Rinkeli 16 mä kuitenkin tahtoisin sikäläisiltä vähän kysellä, että kuinka paljon heillä on varaa. Ehkä kysymyksilläni kyseenalaistaakin, että onko todella niin paljon varaa. Jättää syömättä croisantti. Nimittäin nykyisin mä ajattelen näin: periaatteessa jokaisella on mahdollisuus voittaa lotossa miljoonia, ihan mahdollista, vaikka ei niin realistista, mutta samaan tapaan hurjaa määrää aikaa ei edes teoriassa ole mahdollisuutta mistään itselle lunastaa. Siten, kuinka paljoon hukka-aikaan on varaa? Aika-teini-Rinkeli 16, et tuhlaisi aikaa jättämällä tekemättä asioita, joita oikeasti haluaisit toteuttaa.

blogi36

Noiden vierähtäneiden vuosien vuoksi croisantti symboloi näin myöhemmin mulle kaikkia niitä asioita, joiden tekemistä epäröin ja samaa aikaa kovasti tahdon. Tänäpäivänä mun vastaus omaan epäröintiini on aina ”haukkaa pois”. Jos äiti on nykyisin ilahtunut nähdessään mun haukkaavan croisanttia, niin yhtä paljon voisarvi lautasella merkitsee myös mulle itselleni – ehkä symbolisemmassa merkityksessä vain.

Voi voicroisantti, mä mielessäni huokaan, ei taida olla aikaa odottaa.

oivallukset · oma elämä · tulevaisuus

Jokainen askel ei voi varoa mustikanvarpuja.

30/03/201730/03/2017 ElinaKommentoi

Elina, älä vältä tallomasta polkua.

Silläkö tarkoitettiin, että maahan muodostunut reitti on syntynyt askelista. Siten kai tarkoitettu tallusteltavaksi. Ehkä meinattiin sitäkin, ettei metsässä kulkiessa jokainen askel voi varoa mustikanvarpuja, sillä jotkin asiat elämässä ovat väistämättömiä. Vaan jos tavoittelisikin maaperän tuntua jalkapohjissa, niin jospa siinä olisi riittävästi varovaisuutta. Kertoiko siitäkin, ettei takin olalle heittäminen ole arastelun aihe. Elämän reitillä pärjää ihan muutamalla säännöllä. Ensimmäinen niistä on se, että jättää kärpässienet omaan arvoonsa ja toinen noista taas on se, että muistaa suunnan männyn eteläpuolisesta tiheämmästä oksastosta.

blogi35

Elina, älä vältä tallomasta polkua -lausahdus soi päässäni jo ennen kuin ehdin saada silmäni täysin auki. Kukaan ei kai sitä ollut kuiskannut. Toisaalta se ei tuntunut unen tuotokseltakaan, sillä niin selkeänä se kaikui korvissani. Ehkä se oli valveuniajatuksia, sellaisia vahvoja alitajuisia viestejä vietäväksi tietoisuuteen. Oikeastaan olen minä päivisin aina hiljaisen hetken arkeen sattuessa kysellyt itseltäni, miksi en rohkenisi. Että miksi edelleen oman elämänikin alueella minulla on tapana välttää levittämästä koko jalkapohjaa maahan eteenpäin askeltaessani.

Sillä tiedänhän minä: kärpässieniä sattuu aina eteen, hetkittäin hukassa olevan suunnan löytää kyllä aina männyn oksista ja mustikanvarpujen jalan alle jääminen on toisinaan väistämätöntä. Kaikki kertoo kai siitä, että elämän polku todellakin on tallomista varten – maaperä kestää kaikenlaiset askeleet.

ajatuksia · elämänasenne · haaveet · itsevarmuus · oma elämä

Viitsiskö kimallekenkiä.

28/03/201728/03/2017 Elina3 kommenttia

Kimallekengät. Huh.

Ohho. Nahkapöksyt.

No tekoturkki uh.

Ihan samoin ku

vau toi mun peilikuva.

Tai oi iso itsevarmuus.

Haluun,

mut kaikki silti puuttuu.

Kuinka monta kertaa mä olen kysynyt itseltäni, että viitsiskö? Havainnollisinta on kai kertoa, että täsmälleen yhtä monesti kuin olen vastannut kysymykseen – ainakin mun oman – maailman huonoimmilla tekosyillä. Taitaa olla kimallekengät liian huomiotaherättävät ja itsevarmaksi en taida olla tarpeeksi katseenkestävä. Mä olen juurruttanut viitsi-si-si-si-sinköä sönköttävän kysymyksen niin tiukasti mun päähän, että vielä vähän tarkemminkin ajateltuna nahkahousuiselle peilikuvalle peukun pystyyn pistäminen on ajatuksistani yksi absurdeimmista. Siis ajatuksissa absurdi, mutta käytännössä ei kummoistakaan vaativa; nahkaa jäljittelevät pöksyt saa viidelläkympillä ja peilikuvan peikutus on kevyttä kukkarolle. Mut hitsi viitsiskö.

Mä olen joskus kai lukenut jonkinlaisesta tutkimuksestakin, että lomalla ihminen tekee heppoisemmin hankalia päätöksiä. Olen mä taitanut itsekin käyttää useamman kerran no okra ku on loma -perustelua. Että jos sitä nyt sitten loman kunniaksi viitsisi. Viitsisikö myös kimallekenkiä?

Eilen mä otin itsestäni lomaa. Arvaa vaan kuinka uskomatonta; kaiken kandin kirjoittamisen keskellä ihan lomalla. Teki muuten hirvittävän hyvää, sillä mun arki tuppaa olemaan vähän sönkkäävää. Että viitsi-si-si-si-sikö. Mä pidän merkittävänä erona sitä, otanko omaa aikaa vai otanko lomaa itsestäni – parasta kai olisi ottaa omaa aikaa, jotta voisi ottaa lomaa itsestään. Vaikka arkea kuinka rutkasti rakastaisikin, pikainenkin tauko siitä auttaa siltikin aina tutkimaan asioita uudesta vinkkelistä. Eikö? Sen vuoksi on luonnollista, että tilapäinen loma itsestä tekee omasta peilikuvasta aika toisenlaisen. Ja ajatuksista viitsisinköä vähemmän kyselevän.

Vitsit Raija kun sä olet ton sun loman jälkeen iha kuin uus ihminen. Voi raija sentään, että mäkin haluan palata mun eilen alkaneelta minälomalta uutena ihmisenä. Vaikka paluupäivämäärää en olekaan vielä päättänyt, niin jotakin mä lomalta kyllä aion kuljettaa arkeen.

Ainakin eilen ostetut kimallekengät kevääksi.

Elina Heidi Rinkeli

Tekijä: Elina