Vieraasta ikkunasta ulos.

21/01/201721/01/2017 ElinaKommentoi

Vaikka kuinka omaa elämää rakastaakin. Niin siltikin. Tulee hetkiä, kun on päästävä tuokioksi pois. Tuijottelemaan vieraasta ikkunasta ulos. Katuja, joilla tuntemattomat ihmiset kiiruhtavat. Olematta itse osallinen. Sitä arki-iltaa, joka silmien edessä etenee.

Nimenomaan se, että saa tarkkailla olematta kuitenkaan osallinen, on elämän voimaannuttavista asioista ehkä yksi parhaimmista.

Koska jokainen ihana, oma elämä sisältää väistämättä taakan. Lastin, jota kannetaan itse pystytettyjen seinien sisällä. Painon, joka pusertaa kohti maata jokaisella tuttuja teitä tallaavalla askeleella. Kuorman, jonka kuskaamista edellytetään ainoastaan omaan elämään kuuluvina päivinä.

Ja kun riittävän kauan pyörii samaa ympyrää. Vaihtamatta ajatuksia. Tuoreempiin. Alkaa pyörryttää. Silmissä sumeta. Eikä täysin tarkasti erota enää sitä, mikä on onni. Ja mikä on arki. Ja mitkä niiden yhteiset ääriviivat ovat.

Tiistai ei tunnu enää viikon toiselta päivältä. Vain tiistailta. Arjen toveri ei enää hohtavalta. Vain arjen toverilta. Omat ajatukset eivät enää jännittäviltä. Vain ajatuksilta.

Kuin vatkaisi kermavaahdon voiksi; liian pitkään, liian samaa, liikaa voimaa. Ja tulos kertoo, kuinka liiallisella pääsee vain aloittamaan koko pienen projektin alusta.

Silloin vieras ikkuna on pakoreitti ulos. Pökerryttävistä ajatuksista. Siihen, että oma pieni projekti. Ikioma elämä. Tuntuu jälleen siltä, että sitä ei tahdo katsella vain sivusta. Vaan olla osa kiiruhtamista. Kotikaduilla. Edetä ihmisten mukana.

Että kaiken tutun. Ja saman vanhan. Keskellä voi jälleen vaivatta vetää sisään ja päästää ulos. Hengittää.

ajatuksia · lifestyle · oma elämä · opiskelu

Voi sä kandi.

20/01/201720/01/2017 ElinaYksi kommentti

Muistilista lähinnä itseäni varten näin aamun pienen kandimittelön jälkimainingeissa. Ehkä joku toinenkin opiskelija on kokenut joskus samanmoista?

1. Hyväksy hermoromahdukset. Jo nyt olen hoksannut kandin kirjoittamisen vaativan lukuisten Pepsi Max -kulautusten ja kahvikupposten lisäksi säännöllisesti myös hermoromahduksia. Siis seuraavanlaisia: sitä luulee menettäneensä jo järkensä, kun ainoa vaihtoehto tuntuu olevan tietokoneen hukuttaminen vessanpönttöön tai kun oven kolahdus, ovikellon soiminen tai suoraan korvaan huutaminen eivät aikaansaa minkäänlaista reaktiota. Usein hermoromahdukset ovat seitsemän tunnin istumisen jälkeen parin virkkeen aikaansaannoksen synnyttämiä. Mutta hei. Minun kirjoitusprosessiini ne vain nähtävästi kuuluvat; seuraavana aamuna sanat ja rakenteet ovat usein kuin ihmeen kaupalla selkeytyneet päässäni.

2. Hylkää sen sijaan itsekriittisyys. Jos en olisi tehnyt jo kandiurakan alkumetreillä itseni kanssa sopimusta siitä, että yritän parhaani mukaan jättää taka-alalle turhan itsekriittisyyden, olisin varmasti edelleen miettimässä täristen ensimmäisen harjoitusesseen kappalejakoa. Itsekriittisyyden hylkääminen on oikeastaan ollut pitkälti epätäydellisyyden hyväksymistä; en millään tavoin tai mitenkään päin voi osata tuottaa täysin virheetöntä tieteellistä tekstiä – en tutkimustiedon tai kirjoitusasunkaan puolesta. Sen tosiasian nieleminen on ehkä ollut ikävin kurkkuun juuttuva möhkäle.

3. Anna rauha prosessille. Nyt-nyt-nyt. Sellainen olisi tahtini oikeastaan aikalailla kaiken kanssa, jos saisin itse heilutella orkesterin edessä puikkoa. Mutta olen tajunnut, että kandiprosessin on annettava elää välillä myös ihan vain itsekseen; joskus se tarkoittaa muutaman päivän kestävää transglutaminaatitonta ajatuksenjuoksua. Ehkä sitä kutsutaan jonkinlaiseksi kypsyttelyksi. Lisäksi kandia kirjoittaessani erityisen haastavaksi olen kokenut rauhan ylläpitämisen. Myönnän, että minulla on nimittäin tapana kerätä kierroksia miljoonista aukiolevista selaimen välilehdistä ja tekstin vielä selvittämättömistä aukkokohdista.

Peukku tämän hetken suvantovaiheelle.

4. Älä häpeile väheksymisen tunteita. Häpeillä ei pitäisi edes itse tuotettua tekstiä, mutta koska tiedän, etten sellaisesta ehdi päästä irti tämän kandin aikana, olen kovasti yrittänyt opetella olemaan häpemättä sitä, että tuppaan väheksymään omia aikaansaannoksiani. Sellainen satun olemaan ja tällä hetkellä sen on oltava itselleni ihan okei, sillä en luultavasti tule lähettämään yhtäkään versiota ohjaajalleni ilman nolostunutta oloa.

5. Jätä pois henkilökohtaisuus. Osaan kyllä ottaa neuvoja ja korjausehdotuksia vastaan. Ongelma kai onkin se, että koska ajattelen niiden kehittävän ensisijaisesti minua, ei kandityötäni, näen helposti myös virheet virheinä itsessäni, en työssäni. Hyvin helposti luiskahdan ajatukseen, että huono virke tai väärä tieto kertoo jotakin minusta ihmisenä – kuin kandi olisi heijastus minusta itsestäni. Herkkyyteni käsittely kandin kirjoittamisen suhteen on vaatinut itseltäni paljon ylimääräistä aikaa.

6. Anna tulla. Itkun, turhautumisen, kyllästymisen, inspiraation, jopa ylpeyden. Mielestäni viidettätoista sivua saa tuulettaa ja toisaalta täysin väärin rustattua kappaletta hiukan itkeä. Sillä ei mikään kuitenkaan ole elämää vakavampaa.

ajatuksia

Etteikö oikea rakkaus riittäisi.

17/01/201717/01/2017 ElinaKommentoi

Mä olin neljä, kun telkkarissa kysyttiin niin. Kuinka pitkälle rakkaus riittää?

Mä olin ehkä yhdeksän, kun elokuvassa sanottiin näin. Rakastan sinua, mutta se ei riitä.

Mä olin pieni tyttönen vasta, kun mietin. Mikä mahtaa olla niin suurta ja monimutkaista, ettei rakkauden voima ja yksinkertaisuus voi riittää voittamaan sitä.

Mä olin vähän vanhempi, kun ymmärsin enemmän. Että sellaista tilannetta kuvataan sanalla raastava. Ja raastavuutta oli kaikkialla; television sarjoissa, elokuvissa, ehkä oikeassa elämässäkin. Ne kaikki kertoivat aina yhdesta asiasta. Että rakkaus on hitsin monimutkaista.

Mä olin jälleen vuosia vanhempi, mutta en ollut vieläkään törmännyt siihen. Rakkaus oli edelleen suurinta mun elämässä – sen riittämättömyys ventovierasta.

Mä olen hurjasti vanhempi nyt. Enkä edelleenkään suostu uskomaan, etteikö oikea rakkaus riittäisi monen edessä. Mä pidän rakkautta yksinkertaisena, vain tilanteet ovat monimutkaisia.

Rakkautta kun on monenlaista. Itseä, toista ja useampia kohtaan.

ajatuksia · tulevaisuus

Laula mulle tulevaisuudesta.

15/01/201715/01/2017 Elina4 kommenttia

Laula mulle tulevaisuudesta. Kerro mulle meidän seuraavasta maanantaista.

Anna mulle odotettavaa. Halua mun kanssa ensi kesän iltaan.

Haaveile mulle ääneen. Ole mulle niistä suurin.

Vaihda mun kanssa puolikkaita. Pidä mun antamastani sun huolettomalla tavallasi huolta.

Rakenna meille yhteistä. Kasaa puhumalla vuoden päässä olevasta ajasta.

Anna mun näkyä. Sun tulevaisuuden suunnitelmissa, jopa jo tehdyissä valinnoissa.

Ota mut mukaan. Automatkalle ja aikaan, joka vasta saapuu.

Älä anna mun kadota. Kiireessäkään sun ajatuksistasi.

On kaksi, joille näin puhua. Toinen niistä olen minä itse.

ajatuksia · lifestyle · oma elämä · onnellisuus

Elämän rullaamisesta ja vihannesten unohtamisesta.

14/01/2017 ElinaKommentoi

Rullaapa mun elämä tällä hetkellä perin näppärästi. Se ensimmäinen ajatus, joka tulee mieleen moisesta huikkauksesta?

Ihan samaa minä itsekin ajattelisin. Huikkaajalla menee hyvin; elämän eri osa-alueet tuntuvat olevan hienosti reilassa, mistä on syntynyt positiivinen hyvän olon kierre. Pääosan ajastaan hän varmasti hymyilee, jolloin oikeiden valintojen tekeminen, esimerkiksi mitä tulee omaan hyvinvointiin, on helppoa. Luultavasti hänellä on levollinen mieli useammankin asian suhteen – ja levollisenahan on malttia pysähtyä miettimään esimerkiksi omaan itseensä panostamista. Kaiken kaikkiaan rullaavasta elämästä syntyy mielikuva tasapainoisesta ja onnellisesta arjesta. Eikös.

Vaan mitäpä meinaa elämän rullaaminen sitten minulle?

Ehkä jopa virnistyttää hiukan ajatellessani, miten elämäni onkaan rullannut lähikuukausina niin näppärästi. Itse asiassa virne kylläkin kertoo kai ennemmin siitä, kuinka onnellisen arjen allekirjoitan aivan täysin, mutta kuinka levollisen mielentilan voin ympyröidä lähinnä puuttuvana tekijänä. Sillä juuri se on elämäni rullaamisen pieni dilemma; hymyilen paljon, iloinenkin olen ja sitäkin enemmän innostunut, kun kaikki tuntuu etenevän hienosti, mutta levollisuus uupuu silloin miltei täysin.

Toisin sanoen elämäni rullaamisesta innostuminen tapahtuu aika usein tasapainon kustannuksella.

Käytännössä se kai näkyy unohduksina arjessa ja erityisesti omasta hyvinvoinnista huolehtimisen suhteen. Tiedätkös, parsakaalien uunittaminen alkaa tuntua liian pitkältä ajalta odottaa ja aamuvitamiinit unohtuvat, koska sitä on matkannut ajatuksissa vähintääkin jo valovuoden päähän keittiöstä. Innostuneessa mielentilassa urheilen todella paljon, joskus ehkä liikaakin, kun taas kehonhuolto ja rauhoittuminen ovat lähinnä hupsis-kamaa. Jooga ei malta jäädä edes ajatuksentasolle. Eilen totesin tuloksien olevan aina lopulta konkreettisesti nähtävissä; hetkellisesti köyhtynyt ruokavalio erityisesti kasvisten osalta ja pakkolepo koipikipujen vuoksi. Vaikka hei muistutan: siltikin onnellinen virne naamalla.

Jos sitä vain raaskisi rajoittaa rullaamista? Tosin kai tasapainoa tulevaisuudessa voi jonkin aikaa odotuttaa.

Korjausliikkeenä könkkäsin eilen ostamaan lähikaupasta parsakaalin. Meinasin myös laskeskella investointimahdollisuuksia hieronnan suhteen, vaikka mieluummin kai laittaisinkin saman summan kuntosalijäsenyyteen ja suksipakettiin.

Millainen sä olet, kun sun elämäsi rullaa?

lifestyle · liikunta · oma elämä · treeni

Uuden salin edessä.

12/01/201712/01/2017 Elina2 kommenttia

On niin miljoona syytä, miksi ihminen katsoo toista.

Niitä miljoonia vaihtoehtoja yritin käydä läpi mielessäni eilen samalla, kun koetin tehdä pintapuolista tuttavuutta uuden kuntosalin kanssa.

Tutun näköinen. Kiva ponnari. Niken treenitoppi. Vähän kuluneet kengät. Sukat rullalla.

Kaiken uuden kanssa olen aina aika varovainen. Toisaalta uudesta syntyvää epämukavuutta pidän haasteenmerkkinä itselleni; samaan tapaan kuin usein inhottavin treeniliike kohdistuu kaikkein heikoimpaan lihakseen, niin epävarma olo kertoo kehittymisen tarpeesta kyseisen tilanteen suhteen.

Harrastelija. Punaiset posket. Uudet kasvot. Pikkasen hukassa.

Uuden edessä keskittyminen olennaiseen on kai suurimpia kehityksenkohteitani. Heikkojen ojentajieni lisäksi luonnollisesti. Joskus epäolennaisuudet täyttävät tietoisuuttani hivenen liikaa. Toisin sanoen jotkin havainnoinnit on hyvä jättää sen suuremmin tulkitsematta – antaa asioiden olla.

Huoleton sykerö. Tarkka katse. Laastarisormi. Puman reppu.

Esimerkiksi mietin, kuinka kummalta tuntuu, että toinen tulee hakemaan nenän edestä painot ja katsoo suoraan silmiin, mutta ei siltikään avaa suutaan parille sanalle, edes pienelle virnistykselle. Ei ehkä päänvaivaamisen arvoista, mutta kuitenkin sellaista, mikä saa aikaan epämukavan olon.

Ei kovin tervetullut. Tuntematon.

Loputtoman luettelon viidenkymmenennen asian kohdalla lopetin läpikäynnin. Liian monen mahdollisuuden vuoksi on kai vain koetettava keskittyä olennaiseen, jotta epämukavuus uudesta kaikkoaisi.

Huh ja hei. Kai uusi sali jänskää kaikkia aina vähän?

aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä

Raskaampi puoli.

10/01/201710/01/2017 Elina2 kommenttia

Olen paljon yrittänyt lähiaikoina pohtia, mikä minusta tekee vaikeahkon ihmisen. Kyllä, vaikean etenkin itselleni, mutta välillä myös läheisilleni. Olen todennut itse monen monta kertaa, että taidan olla toisinaan aika raskas ihminen – toisen rinnalla ja jopa perheenjäsenenä. Sitäkin vielä raskaampi olen kai itselleni.

Olen yrittänyt tarttua kysymykseen miksi. Miksi koen olevani vaikea, vaikka olenkin oikeasti kiltti. Kyllä minä mielestäni olen mukava ihminen, mutta miten ihmeessä samaa aikaa siltikin niin raskas. Vaikka vaikea tai raskas ihminen ei tarkoitakaan pahaa ihmistä, olisi elo siltikin ihan kaikkien kannalta rennompaa, jos olisin kuin virran mukana kulkeva kaarnalaiva; kaikki käy, kunhan suunta on eteenpäin. Mutta kun minä haluan ajelehtia välillä ihan vastavirtaan, takertuakin.

Kuitenkin on yritettävä myös ymmärtää omaa minää: jos elämässä kohtaamia asioita ei varsinaisesti koskaan saa vastaanottaa, vaan ne yksinkertaisesti vain jysähtävät, rauhallinen reagointitapa ei välttämättä ole valttikortti. Jysähtämisellä tarkoitan valtavan voimakasta lähinnä tunteiden maailmaan sijoittuvaa kokemusta, joka syntyy vasteena objektiivisesti täysin tavallisillekin asioille. Jysähdys ei suinkaan ole aina negatiivista ylireagointia, huolestumista tai ahdistusta, vaan se voi olla yhtä hyvin esimerkiksi suuren suurta innostusta ja inspiraation aallonharjalla ratsastamista. Lähinnä kyse on kai asioiden kokemisen voimakkuustasoista.

Kyllä minä tätänykyä jo jonkin verran ymmärrän, että tapa reagoida asioihin ja ajatuksiin kuin kaasu pohjassa tai nasta laudassa, näyttäytyy toisille hyvin raskaana puolena. Sillä kaikessa ihanuudessaan se on myös itselleni raskasta. Eikä kyse kai ole muusta. Voi olla, että niin huolestumisen kuin innostuksenkin piikit tasoittuvat iän myötä. Toisaalta sitä olen odotellut viimeiset kymmenen vuotta. Vuosien aikana olen tullut päätelmään, ettei toisaalta oman itsensä ymmärtäminen aina riitä: toisten ihmisten keskellähän tässä elellään ja siten ymmärryksen saaminen itseni ulkopuolelta on sekin tärkeää. Että ei minussa välttämättä ole mitään sellaista, jota pitäisi lähteä sen suuremmin muuttamaan. Myönnän, että on vienyt kohtuuttoman paljon aikaa tajuta, kuinka tärkeää itsestä kertominen ja sillä tavoin ymmärryksen saaminen on; kaikille ei ole itsestäänselvä asia, että henkilökohtaisella muka-maailmanloppullani on harvemmin mitään tekemistä oikean musertumisen kanssa.

Koipitapaturma on tuntunut kuluneina parina viikkoina aina välillä juuri maailmanlopulta. Jos täysin rehellinen olen. Toisaalta taas saadun sähköpostin ydinviesti ”ei tämä nyt ihan kuraa ole” on tuntunut kertakaikkisen mahtavalta jutulta ja monen (yhdenjalan) pompun arvoiselta.

ajatuksia · höllää · itsetutkiskelu · oma hyvinvointi · treeni

Mun suloinen laiskiainen.

09/01/2017 ElinaKommentoi

Hästägi trainingmode on mun mielestä ihan kiva. Samoin kuin hästägi gymtime myös. Menettelee tuo hästägi fitnessmotivationkin. Kaipa sitä omaan halukkuuteen ja innostukseenkin voi kaivaa lisäksi motivaatiota mielensä ulkopuolelta. Toisin sanoen olen kohtalaisen suvaitsevainen kaiken muun ohella myös hästägien suhteen; kliseet ovat kliseitä ja hupsut vähän hupsuja – kai niiden on vähän kuin tarkoituskin. Sitten on kuitenkin se yksi monien kivojen joukossa, jota en vain yksinkertaisesti voi sietää.

#noexcuses

Mulla ei tule siitä ikinä mitään muuta mieleen kuin pakon kautta: tehdään sitten väkisin, jos ei hyvällä. Hästägi ei tunnu antavan vaihtoehtoja. Etenkään sille pikkuruiselle, mukavuudenhaluiselle laiskiaiselle, joka on käpertyneenä mielessä omassa sopukassaan. Mä tiedän monen huudahtavan hiljaisesti tai ehkä ääneenkin ”haha, hyvä, ei niin, ei se tarvitse vaihtoehtoja”. Mutta uskoisipa joku, että se pikkuinen laiskiainen voi oikeasti olla tosi suloinen. Ei sitä kiltti ihminen halua poistattaa karun käskevillä kliseillä.

Vaikka joku saattaa välillä epäilläkin, kyllä mä olen – nykyisin etenkin – niin kiltti ihminen, että annan laiskiaisen elellä mielessäni. Itse asiassa jopa kuuntelen sitä silloin, kun siltä tulee suusta juttua. Joskus se kertoilee oikeasti kivoja juttuja tekosyistä. Kyllä mä silloinkin kuuntelen. Nyökkäilenkin. Koska mun mielestä on pelkästään tervettä välillä olla menemättä urheilemaan tekosyyn varjolla.

Kyllä mä itse ainakin mietin, että mikä ihme mulla on, jos jatkuvasti valitan asioista. Että risooko mikä nyt niin pahasti. Silloin mä haluan selvittää, mistä kiikastaa; tahdon tarttua syyhyn enkä vain jatkaa motkottamista. Siten se pikkuinen laiskiainenkaan ei varmasti syyttä kertoile juttuja tekosyistä, jos sellaista tapahtuu ihan jatkuvasti. Onhan silläkin oltava siinä tapauksessa jokin kehnosti. Enkä usko, että se pakottamalla tai hästägi noexcusesilla parantuu piirun vertaa. Tai ainakin mä itse pillahdan sellaisissa tilanteissa vain itkuun ja asiat kääntyvät kahta kauheammin vinkuroiksi.

Että niin. Hästägi yolo. Ja söpöjä laiskiaisia sopivasti elämään.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket

Tunne: elossa.

07/01/2017 ElinaKommentoi

Mä haluan tuntea olevani elossa.

Sellaisten vuosien jälkeen, kun tunsi menettäneensä itsestään oikeastaan aika kaiken, mulle on ollut yhä tärkeämpää tuntea, että todella olen elossa. En mä ole alkanut hyppimään benjihyppyjä tai hakemaan sen suurempia jännityksen aiheita elämääni. Niiden sijaan mä olen alkanut ymmärtämään pysäyttämällä – välillä lähes väkisin – itseni ohimenevien hetkien sisältöä; viima poskilla lumipyryssä tai aamuauringon säteiden kimaltelu lumihangella. Hetkiin sisältyy paljon muutakin kuin paikasta toiseen siirtymistä tai sovittujen asioiden suorittamista – aina lisäksi jotakin kuluvan hetken pääotsikon alle mahtuvaa. Ja kaikki se pienellä sivun alareunaan printattu. Niistä juuri koostuu tunne siitä, että todella on elossa.

En mä osaa harmitella pakkasesta tunnottomia sormia tai miinus kahtakymmentä astetta. Koska mä toisaalta tiedän, ettei sen alareunaan pikkuruisella rustatun lukeminen ole aina itsestäänselvyys. Sillä sanat voivat olla sillä hetkellä silmille liian pieniä erottaa, pahimmillaan kokonaiset virkkeetkään eivät merkitse yhtään mitään. En ota itsestäänselvyytenä sitä, että tunnen olevani elossa.

Mä en kiirehdi lumipyrystä lämpimään sisälle.

ajatuksia · lifestyle · ruokavinkki

Mifupuuroo.

06/01/201706/01/2017 ElinaKommentoi

Hitsit. Että sattuukin päähän. Kun mun lukuisat hienot ideat kasautuvat ajatuksiin. Aika usein mä kuulen silloin mielessäni tuhahtelua; äidillä oli tapana vähän tuhahdella ideoilleni, kun olin pieni. Että ethän sä nyt voi. Huokailut saivat ideat näyttäytymään hulluhkoina, vaikka mun mielestä ne olivat suorastaan nerokkaita. Jälkeenpäin ajateltuna vain hullunkurisia. Suhteellisen itsepäisestä luonteestani huolimatta mulla on nykyäänkin vielä joskus vaikeuksia muistaa, että kyllähän mä näin aikuisena voin kaikenlaista. Se saa mut aina virnistelemään ja toteamaan, että eri ihmisten rajat ovat kovin eri paikkoihin piirrettyjä.

blogi576

Tällä hetkellä mun pakottavimmalta tuntuva idea liittyy kaurapuuroon ja mifuun. Koska mä en ole aina ollut täysin vakuuttunut makeasta kaurapuurosta aamupalalla, kaipuu suolaisesta lisukkeesta on jäänyt kaihertamaan. Tuntuu siten täysin aukottomalta päättelyketjulta tämä: koska tähänkin mennessä olen syönyt raejuustoa ja mehukeittoa puuron seassa, ja koska pelkkä raejuusto ja suola tuntuvat liian mauttomalta, ja vieläpä koska mifua on tituleerattu kuin sitkeäksi raejuustoksi, miksi suolaisen aamupalapuuron aikaansaamiseksi sekaan ei heittäisi meksikolaisittain maustettua mifua. Hei mifupuuroa.

Puh huh.

Toinen ideani on sellainen, jonka olemassaolon olen oikeastaan unohtanut vuosien saatossa. Aukoton päättelyketju alkaa näin: koska omassa asunnossa on nyt sauna, ja koska välittäjäkin tituleerasi pihaa alueen suojaisimmaksi, ja koska lumihanget ovat vihdoin saapuneet Järvenpäähänkin, miksi ihmeessä en hyödyntäisi niitä näin viidentoista vuoden tauon jälkeen. Just, lumihangessa pyörintää.

Koska faktahan on, että ideoiden pakottamaa päätä ei pysty parantamaan kuin testaamalla jokainen idea käytännössä yksitellen.

Elina Heidi Rinkeli

Tekijä: Elina