elämä

Tunne mut vähän paremmin.

Saatan irvistää tai väännellä naamaani, jos yhtäkkiä muistan jonkin nolon tilanteen. Niin, siis vaikka olen aivan yksin kotona eikä kukaan ole näkemässä tai muistuttamassa asiasta. 
Syön aina leivistä pohjapuolen viimeisenä. Pienenä söin sen aina ensimmäisenä, koska äitikin teki siten. Muistan pikkutyttönä päivitelleeni ”kuinka kukaan voikaan syödä kannen ensimmäisenä”. Nykyisin kuljen kuitenkin omia reittejäni, vaikka äiti kai yhäkin pitää enemmän kansipuolesta.
Aikaansaamattomuuteni lisääntyy iltaa kohden. Iltapalan jälkeen en enää touhua ihmeempiä, vaan syötyäni painun pehkuihin pikimmiten. Mielestäni iltapala on lopetus päivälle ja en voisi kuvitellakaan alkavani esimerkiksi siivoamaan vielä sen jälkeen – pakon edessä laitan ehkä pyykit kuivumaan. Sitä paitsi kylläisenä on kiva mennä nukkumaan.

Jalassani on lähes aina eriparisukat. Enkä oikeastaan kiinnitä niin huomiota siihenkään, ovatko sukat oikein päin vai eivät. Sukat kuuluvat elämässäni ihan sama -osioon. Olen oikeasti aina ollut huono käyttämään minkäänmoisia varpaidenlämmittäjiä. Paitsi varvassukista aikoinani kyllä taisin innostua. 
Toisinaan koen tuntevani itseni jo liian perinpohjaisesti ja pohtivani liikaakin syvällisiä asioita, sillä tuppaan unohtelemaan pintapuolisia faktoja itsestäni. Kuten että minulla on tatuointi ja olen 22 vuotta. Joudun hetken tuumaamaan kysyttäessä.

Oikeasti olen hyvä ja luotettava kuski. Järkevä ratin takana. Ihmettelenkin aina, kun moni tuntuu pelkäävän kyydissäni. Viimeviikoinen oli ihan poikkeus, kun olin ajaa ojaan – unohduin katselemaan söpöä heppaa vähän liian pitkäksi aikaa. Tai sitten mutka tuli eteen vain liian nopeasti.

Tuttavia tai sukulaisia kohdatessani minulla on aina ollut suuria vaikeuksia keksiä, mitä ihmettä vastaan usein ensimmäisenä esitettyyn kysymykseen mitäs kuuluu.  Etenkin, jos edelliskerrasta on vierähtänyt jo hyvä tovi. Koska paljon kaikenlaista ei useinkaan ole riittävän eksakti vastaus, minulla on nykyisin aina sama ennalta mietitty rimpsu. Vaihdan sitä vuosittain. Tällä hetkellä jotakin tämän tapaista: noooo, hyyyyvää, kuulitkohan jo, että mä pääsin syksyllä yliopistoon, se on Viikissä, Järvenpäässä asun edelleen ja kulkee sieltä hyvin junia Helsinkiin. Ja joskus mainitsen jotain koirakuumeesta. 

Minulla ei ole koskaan ollut tarvetta yrittää näyttää mahdollisimman aikuismaiselta. Harvoin edes sellaiselta suhteellisen kypsältä. On ihan kiva hihitellä ja pukeutua hamosiin. Sen vuoksi kauhistuin, kun kuulin kerran pukukopissa kahden varhaisteinin keskutelevan asiasta – noh, aika ronskiin sävyyn.

Vielä ollessani töissä kaupassa olin eräs kerta niin surullinen, etten yrityksistä huolimatta kyennyt olemaan kassalla itkemättä. Työnteko oli mahdotonta. Pelkäsin tuolloin ihan hulluna saavani potkut, vaikka esimieheni oli mitä ihanin ja ymmärtäväisin. Ajattelin muutenkin pienien mokailujen johtavan automaattisesti irtisanomiseen. 
On sama mietiskelenkö vai hermoilenko – räplään aina korvakorujani. Perittyä, joten hei, en voi syyttää itseäni ärsyttävästä tavasta. 

Hesaria ei tule ja netistä olen tosi huono lukemaan uutisia. Lukaisenkin aina Salkkareiden mainostauoilla tekstiteeveestä kotimaanuutiset: sivu 102. 
Kesti kaksi päivää, että sain kerättyä keittiössä Vilin lattialle levittämät munankuoren murut roskiin.
Kun saimme täysin asiattoman ja perättömän syytöslapun yläkerran ukolta, kirjoitin kuulemma niin asiattoman – siis omasta mielestäni ehkä pikkuisen kärkkään – vastineen, etten saanut viedä sitä postiluukkuun. Enkä jatkossakaan saa hoitaa moisia asioita. Heh.
Pesen lähes kaikki muut kuin rytkyvaatteeni pesukoneessa hellävaraisella ohjelmalla – ja aika usein yksitellen, jos epäilen yhtään värjäytymisvaaraa. Kauheata tuhlausta, tiedän. Tulen vain niin vihaiseksi, jos kiva vaate kutistuu tai kuluu kelvottomaksi ennen aikojaan.
Silloin harvoin kun nautin Pepsi maxia, pyrin juomaan sen pahvimukista.
aitous · itsetutkiskelu

Oletkin sitä mitä en luullut.

Miten mielikuva toisesta muodostuu.
Sormien asennosta. Itsevarman ihmisen sormet ovat rennot, kerrassaan luonnolliset jatkeet käsivarsille. Ne lepäävät sylissä tai roikkuvat huolettomasti sivuilla. Silloin sormenpäätkin ottavat epäröimättä oman tilansa. Kuvittele, sormenpäätkin! Epävarmuuden näkee kyllä nyrkkiin lukituista käsistä ja koukkuun painetuista sormista. Jännittyneisyyden voi tunnistaa myös hermostuneesti –  siltikin huomaamattomasti – peukaloa rapsuttavasta etusormesta. Vaikka koko muu paketti olisikin kasassa ja ulkokuori muutoin kunnossa. Epämukavuus heijastuu käsistä.
On aina yhtä jännittävää odottaa mielikuvan syntymistä. Etenkin jos en tunne ihmistä vielä kovinkaan hyvin tai tapaan häntä aina vain samanlaisessa ympäristössä. Kaikkein hienoimmalta mielikuvan luominen tuntuu silloin, kun huomaan sen muodostuvan ainoastaan objektiivisista havainnoista: en lähde rakentamaan kulkevien puheiden tai ennakkoluulojen varaan. Mielestäni on hurjan mielenkiintoista pohtia, miksi joskus muodostamani mielikuva poikkeaa täysin siitä, mitä kyseinen henkilö itse kertoo minästään. Sinä oletkin siis suupaltti? Viestittääkö hän ehkä huomaamattaan eleillään jostakin piileskelevästä. Vai tulkitsenko minä kaikessa objektiivisuudessani kuitenkin liian subjektiivisesti.
Mielikuva voi muodostua merkityksettömämmistäkin asioista. Esimerkiksi valinnoista, joilla ei oikeastaan ole väliä: palautanko tehtävän tänään vai huomenna, kun deadline on ylihuomenna. Uusi tuttuni tykkää tehdä selkeästi asioita hyvissä ajoin. Huomaan hänen ratkaisujensa noudattavan usein saman tien alta pois -mentaliteettia. Kuvailisin häntä ehkä järjestelmälliseksi ja käytännölliseksi ihmiseksi, jos joku kysyisi. Sellaiseksi, joka mieluummin tarttuu työhön kuin voivottelee tekemättömiä hommia. Elämän realiteetit hyvin tuntevaksi. Minä olen oppinut ajattelemaan häntä rempseänä, mutta samalla hyvin levollisena persoonana. Uskon hänen elävän ojennuksessa olevien kenkien ja suorassa rivissä jököttävien rasvapurkkien seassa, vaikka en tiedäkään hänen hekilökohtaisesta elämästään paljoakaan. Sillä tunne hänet tällä hetkellä vain yhdessä ympäristössä. 
Millaiselle ihmiselle kengät kuuluvat?
Siitä lähtien kun minua ala-asteella uuteen kaupunkiin muutettuani luultiin mykäksi, olen alkanut ajattelemaan itsestäni muotoutuvaa mielikuvaa. Millainen mielikuva toisille minusta syntyy? En ole koskaan ajatellut, että mielikuva tulisi jollain tapaa itse luoda – se vain syntyy. Ja niin on parasta. Sillä itse ainakin maistan heti väkisin toiselle syötetyn mielikuvan. Vähän feikki
Muistan, kuinka joku kuvaili joskus minua jossain leikintapaisessa aina-iloiseksi-Elinaksi. Se särähti pahasti sillä hetkellä korvaani, koska kotoa lähtiessäni olin juuri tsempannut itseäni, jotta jaksaisin hymyillä leveästi. Olo oli kuin valehtelijalla, vaikka en tahallani minkäänlaista kulissia ollutkaan pystytellyt. Tuolloinkin pohdin kovasti, millaiselta ihmiseltä muiden silmissä mahdan vaikuttaa. Rippileirillä pahviini kirjoitettiin ”ihana pihapeli-Elina, aina mukana” tai jotain sentapaista. Siitä tosin tiesin heti, mistä moinen mielikuva oli kirjoittajalle syntynyt: ihan selkeästi etenkin nuorempana kukoistaneesta kilpailuvietistäni.   
Mutta millainen Rinkeli muodostuu mieliin tekstien pohjalta?
itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma hyvinvointi

Liian tiukka hame.

Oi. Tuonut se on silmiin yhä enemmän eloa. Vapautta. Rajattomalta tuntuvaa innostusta. Sellaisia vanhoja tunteita – kuten kuplintaa kehossa. Terävämmin leikkaavaa järkeä. Uskoisiko kukaan, että nopeampaa reagointikykyä. Makuelämyksiä. Suklaapiirakkaa! Hetkenmielijohteesta tekoja. Kikatusta. Oman hymyn ympärille muiden hymyjä. Hyvää oloa! Helppoutta useamman asian tuntuessa mahdolliselta. Kokemuksia. Ehdottomasti rohkeutta. Löysempää ohjasotetta: laukkaan ilman käsiä! Selkeämpiä tunteita. Kirkkaampia visioita. Tulevaisuuden. Leskenlehtiä. Siis katseen, joka ei ainoastaan näe. On se poistanut ainaisen haikailun ja antanut käyttöön preesensin.  
Oih. Toi se sitten muutakin. Liian tiukan hameen.
Säikähdinkö?
Mutta mihin yritän oikeastaan sopia? Mahdutanko elämässäni itseäni hameeseen. Ängenkö joustamattoman kankaan sisälle, vuodesta toiseen samanlaiseen muottiin, periksiantamattomasti periksiantamattomaan. Onko siinä kuitenkin liikaa taipumatonta minulle. Eläessään ihminen väistämättä muuttuu: en ole enää ujo kuin viisivuotias minä. Miksi siis sitoa väkisin varpaat kippuralle ja pakottaa johonkin epäluonnolliseen. Voiko muutoksista yrittää olla iloinen. Pitää merkkinä siitä, että elää. 
Olisiko kuitenkin yritettävä sopia edes johonkin? Ei tosin mielipiteisiin, ainakaan muihin kuin omiin. Sellaisiin kun ei useinkaan lopulta mahdu. Entä kirjassa lukeviin ohjeisiin – tuskinpa. Olen liialti minä, jotta minua voisi rankasti yleistää. Hankalaa. Välillä tuntuu, etten sovi omiin ajatuksiinikaan – mikä saa minut hivenen pökerryksiin. Sillä sellaisesta tulisi jokaisen kyllä tunnistaa, että nyt nuo ajatukset ovat alkujaan muusta kuin omasta päästä peräisin.
Koska tottahan toki minä nyt omaan elämääni sovin: ainoaan asiaan, johon kannattaa yrittää sopia. Niin. Jos kulma ottaa vielä vähän vastaan. Kyllä se siitä pois hioutuu, kun uskaltaa antaa itsensä pyöristyä. Ja toimia optimaalisesti.

Minä hakeudun omaan muotooni oikeastaan aika vaivatta, jos vain annan vapaat kädet. Itselleni.      
oma hyvinvointi · onnellisuus · selviytymisvinkit

Kevään korjausliike.

Voi se niinkin olla. Että aurinko. Tai tuo sininen taivas. Koko kevät ja saapuva kesä. Haluaisin kuitenkin uskoa, että se on minusta lähtöisin: ajatuksistani ja niiden suunnanmuutoksesta. Tästä korjausliikkeestä.
Toisaalta, onko oikeastaan edes väliä, minkä ansiosta tunnen oloni moninverroin pirteämmäksi? Kunhan nyt vain tunnen. Äärimmäisen vinkeäksi.
Mietin eilen, millaisissa asioissa olen onnistunut viimeisen vuoden aikana. Ensin aloitin laskemalla opintopisteitäni. Siitä luovuttuani rankkasin leipomuksiani. Mietin kaikkia juoksulenkkejäni. Arvioin, kuinka onnistuneita valintoja antamani lahjat ovat olleet. Pohdin niin, että pyrskähdin jo nauruun. Siinä se! Lähikuukausien aikana minä olen onnistunut yhdessä asiassa aivan loistavasti: purskahtamaan nauruun useasti. Useammin kuin vuosi sitten. Paljon useammin kuin kaksi vuotta sitten. Sen on mahdollistanut tekemäni päätös olla kanniskelematta kaiken aikaa murheita, joista ei oikeasti tarvitsisi huolehtia. Arkipäiväisiä ja jonninjoutavia. Sen lisäksi, että olen ollut paljon onnellisempi ja vapautuneempi, olen myös huomannut muutoksen energiatasoissani: olen skarpimpi, pirtsakampi ja virkeämpi. 
Sitä tunnetta, kun pomppii innostuksesta keskellä katua!
Oikeastaan muutos olotilassa tuli pienoisena yllätyksenä, vaikka jollain tasolla olenkin tiedostanut murheiden kantamisen väsyttävän hirveästi. On miltei paradoksaalista, että niiden pikkuruisimpien ja turhimpien huolien raahaaminen mukana vie voimia eniten – samentaa ihan todella tehokkaasti silmät. Eikä silloin pysty oikeasti nauramaan, vaikka ääneen nauraakin. Ainakaan siten, että nauru kumpuaa vapaasti suoraan mahasta rintakehän kautta silmiin. Nauraminen piristää, mutta kaikki vähänkään väkisin väännetty ainoastaan väsyttää.
Vitsit, miten vinkeää!
Talviunta. Monet kuulemma vaipuvat pimeyden tullen kuin talviuneen ja heräilevät vasta keväällä auringonsäteisiin. Elävät kesän ja alkavat sitten taas horrostaa. Ruususen unta. Sellaiseen minä olen ollut ennemminkin vaipuneena: olen nukkunut sadalta vuodelta tuntuvan ajan ja herännyt nyt johonkin suloiseen.  
Turha se on murehtia asioita kahta kertaa: ensin nyt ja toisen kerran, kun on oikeasti syytä. 

Tiedoksi aika monelle. Muun muassa itselleni.

elämä · muistoja · onnellisuus

Miten ihminen kaipaakaan.

Ota minut takaisin, aika. Tai mikä hyvä jumala oletkaan.
Luoksesi niihin hetkiin.
En tarvitse siipiesi suojaa, en kullalla töhrittyjä muistoja.
Hyi olkoon, huippukohtiako haikailen. En tosiaan.
Ihan silloista elämää vain. 
Sitä aikaa, sinua aika.
Arvostaisin nyt.
Ota minut takaisin. 
Edes puolittain.
Minä olen ihminen, joka kaipaa asioita ja joka ei aina kykene käsittelemään kaipaustaan. Kaipuu synnyttää alleen musertavaa voimaa. Sen vuoksi olen useimmiten ajattelematta: suljen kaipuun kohteen totaalisesti tietoisuudestani. Teljettynä se ei satuta. Helpotustakaan se ei kuitenkaan tuo. Sillä iltaisin – ja varsinkin öisin – istun lukitun oven edessä anelemassa takaisinpääsyä.
Eilen olin monen vuoden jälkeen satulassa. Vaikka en osannutkaan enää mitään, niin siltikin. Kuin kotiin olisin palannut. Pompottava harjoitusravi ja heiluvat korvat silmieni edessä. Pehmoinen karva ja tallin huumaava tuoksu. Itku tuli, mutta vasta nyt. Eilen vielä hymyilin. Miten ihminen voi kaivata jotain näin hirvittävästi?

  Liitäisin taas, jos pystyisin. Esteiden yli laikukkaalla ja kenkulla. 

pienet hetket · Rinkelin päivä

Rinkelin pääsiäispäivä.

Puhutko koskaan itsellesi? En tarkoita ääneen, vaan ihan vain hiljaa mielessä. Minä huomaan toisinaan selostavani itselleni päivän kulkua. Se voi olla ikään kuin ylöskirjaamista: kello kuusi kolmekymmentä ruoka on lautasella. Tai sitten vain itselleni puhumista: nyt minä kyllä syön. Itselle äänettömästi puhumisen ero tavalliseen ajatteluun on hiuksen hieno. Ajattelu sanoiksi puettuna olisi jotain sentapaista kuin syööön. Jos se olisi siis mahdollista. Ajatus ei ole irrallisista sanoista muodostunutta, vaan lähempänä tuntemuksia, liukuvampaa kuin selvärajaiset äänteet. 
Pääsiäissunnuntaina puhuin paljon itsekseni, ihan jo kurkkukivunkin vuoksi: 

05.35 Mä en ole varmaan koskaan ollut muuta kuin onnellinen herätessäni. Vihdoin on aina ensimmäisenä mun ajatuksissa.

05.36 Tänään on pääsiäinen. Nam.

05.37 Nyt mä nousen kyllä katsomaan, onko mun sukkaani tullut täytettä.

05.38 En mä oikeasti tiedä, että kenenkään suvulla olisi samanlainen perinne pääsiäisenä.

05.39 Pienenähän mä ihmettelin, miten Annikan perheellä ei ollut pääsiäissukat yöllä keittiöissä roikkumassa: minne noita toi suklaamunat?

05.40 Jee. Ruohomunia ja Kindereitä!

05.55 Ruohomunan jälkeen puuro maistuu kyllä puurolta, eikä tavalliseen tapaan äärettömän hyvältä.

05.56 Pullakin varmaan maistuisi vain pakkopullalta. Voisi joskus kokeilla. Suklaa saa kaiken kalpenemaan.

05.57 Mä olen kyllä onnellinen, että mun makuaisti on tottunut normiarjessa aika askeettiseen makumaailmaan.

06.30 Mä tosiaan toivon, että tämän piirakan pohja onnistuu.

06.31 Mä nyt laitan varmuudeksi vähän ylimäärin kaakaojauhetta.

06.32 Joo. Oli se näköjään 200 asteessa paisto.

06.33 No kyllä mä uskon, että se onnistuu. Mä olen kuitenkin ihan hyvä leipoja.

06.34 Ainakin näin ajatuksissa voi sanoa niin.

08.30 Ihan yhtä lailla tämä on osa perinnettä. Että mä makaan sängyssä syömässä Kyöpelinvuorta.

08.31 Oi jes. Kinderistä tuli pingviinisarjaan kuuluva.

08.32 Söinkö mä jo kaikki minimunat.

10.00 Kyllä mä ajattelin, että mikrobilsan tenttiin lukeminen olisi jotenkin helpompaa suklaatankkauksen jälkeen.

10.01 Just. 8 slaidia puoleen tuntiin: 51 x 12 vielä lukematta.

10.02 Ihan sama.

10.03 Mä käyn tekemässä ne voikreemi- ja suklaakuorrutteet piirakkaan.

10.59 Vau. Vaikka itse ajattelenkin. Hieno tuli.

12.30 Niin joo. Se kastikekannu äidille.

12.31 No nyt voidaan lähteä.

12.32 Ei kun ups.

12.33 Se jälkkäri, Kinder-piirakka. Unohtui melkein.

13.50 Jes. Mä toivoin just tätä pääsiäisaterialle.

13.51 En kyllä mun omalle lautaselle ottaisi lammasta.

13.52 Lampaat on söpöjä.

14.15 Mua naurattaa nyt niin paljon.

14.16 Mä muistan niin hyvin, kun veikka värjäsi kreppipaperilla hiuksensa vihreiksi.

15.55 Syön seuraavaksi varmaan ensi vuonna.

15.56 Tai ehkä-ehkä-ehkä vielä palan Kinder-piirakkaa illalla.

18.00 Mä luulen, että tästä päivästä syntyi yksi uusi onnellinen muisto.

18.01 Vaikka mun olo olikin pikkuisen kipeä.

18.02 Mun perhe jättää eniten mun mieleen kyllä onnellisia muistoja.

18.15 Jee! Pieni ilta-ajelu kruunaa koko päivän.

18.16 Kivaa, kun Santtu suostui.

18.17 Kun ei se eilen.

20.00 Viimeinen suolavesikurlaus.

20.01 Kyllä mä huomenna varmaan olen terve ja kurkkukivuton.

20.02 Joo, olen mä. Päätin jo.

aitous · itsetutkiskelu · itsevarmuus · tavoitteet

Mitä sitä tänään opettelisi.

Kukapa ei. Haluaisi olla vähän vielä enemmän. Minä ainakin. Juuri itselleni hankalissa asioissa taitavampi. Parempi kuin nyt. Tattista hei, sulla avaimet käsissä eli tiedät, mitä tehdä – tee ja opi. Juu. Minä en osannut kasata olohuoneen lipastoja, joten luin sitten ohjeista. Kuljetin jo pikkutyttönä sormea pitkin rivejä ja tarkastelin toscakakun raaka-aineita. Aika usein olen elämässäni soveltanut, jos ohje ei ole oikein täsmännyt. Kemian töitä laboratoriossa tehdessäni olen miltei suivaantunut vaadittavalle äärimmäiselle tarkkuudelle: voiko näin pieni ohops vaikuttaa oikeasti lopputulokseen, saatika yhtään mihinkään?
Olen minä kuitenkin aina pitänyt kovin ohjeista. Ne ovat alukkeita alkavalle prosessille. Erityisesti on miellyttänyt niiden tuoma sanoma: sinä pystyt ihan itse. Yksi viisas on seuraavankin ohjeen lausunut: ainoa tiedon lähde on kokemus.
Onko kaikki aina ohjeista opittavissa?
Hän on aina osa tilaa. Ei koskaan ulkopuolinen tai eksyneen oloinen. Sama se on, minne hän menee. Kunhan paikalla on olentoja, jotka kykenevät aistimaan hänen varman läsnäolonsa. Sen syntyvän rentouden ilmapiirin, leppoisan kuin upottava nojatuoli tai vaarin polvi. Hän on kohde, johon silmäparit useimmiten hakeutuvat. Hän ei ole yllätys, vaan oletus: vaikutat aina kuuluneen tähän hetkeen. Hän muodostaa ympärilleen kehän, jonka sisälle jokainen samassa tilassa oleva halajaa. Yksinkertaisesti siitä syystä, että hyvä olo houkuttaa. Hänen seurassaan ei kohtaa vaivaantuneisuutta hiljaisinakaan minuutteina. Jollain hän täyttää sellaisetkin hetket. Luultavasti läsnäolollaan. Hän on kuin kippis ja kulaus tai intialainen päähieronta keskellä päivää. Rentous ja helppous kaiken yrittämisen keskellä. Hän on vaatimaton ja varma yhtä aikaa ja ihan kaikesta. Tiedätkö hänet? Sellaiseksi minä voisin mielihyvin tulla. 

Jospa oppisin näin alkuun edes sen, kuinka puolitutuille ja tuntemattomille puhutaan rennommin. Jutskaillaan ja höpistään ja jutustellaan. Saisinpa käsiini ohjeet, joista voisin lukea, kuinka kevyestä small talkista nautitaan. Eniten haluaisin siltikin oppia sen, kuinka pystyisin nopeammin esittelemään uusille tuttaville oman persoonani: siis sen kaiken ujouden alle peittyvän. Pirskahtelevan ja pöhkön. Elämäni yksi suurimmista huolista on aina ollut se, etten vain vahingossakaan vaikuta töykeältä muiden silmissä hiljaisen olemukseni vuoksi. Sillä oikeastihan olen kaikkea muuta – ja sen tietävät riittävän lähellä olevat. 

”En koskaan opeta oppilaitani. Yritän vain luoda heille olosuhteet, joissa he voivat oppia.”
-Albert Einstein
Ruoka · ruokavinkki

Rinkelin vihreä.

… ja innostuessani jostain haluaisin jakaa sen jokaisen ihmisen kanssa. Eilen illalla olisin halunnut syöttää vihersmoothietani vähintäänkin koko maailmalle. Hei, hei, maista nyt!
Minäkin valvoin viime yönä, mutta en kellojensiirron vuoksi. Syy oli toinen: olin äärettömän innostunut. Se oli niin maseen väristä ja näytti siideltä sinisissä laseissa. Sen koostumus oli niin onnistunut. Siis juuri ja juuri lusikoitavaa, mutta tarvittaessa myös kulautettavaa. Se maistui niin keveältä, mutta erityisen kermaiselta. Vihreältä makealta! Se oli ihkaensimmäiseni ja siksi tietysti jotain aivan erityistä. Niin mun viherjuomani.  


Rinkelin vihreä

1 tosi kypsä päärynä
1 pieni avokado
pieni nippu tuoretta pinaattia
sopiva pätkä kurkkua
sitruunan mehua
vähän vettä

Ja sitten surauta.

Mutta. En ole niin yletön terveysintoilija. Croisantti sopisi hyvin juoman kylkeen. 
ajatuksia · oma elämä

Miten juurrut?

Ajattelin aina minusta tuntuvan samalta kuin puusta. Kun sen juuret revitään irti maasta. Ne ehtivät niin hyvin asettua syvälle multaan. Miksi pitää väkisin irroittaa jotain oikeassa paikassa olevaa?  Puu ehkä vaatii vuosikymmeniä, mutta minulle riitti viikko, tarvitsin vain muutamia päiviä. Tottuakseni ja asettuakseni. Omistautuakseni, oikeastaan. Toivoin välillä, että minua olisi selittänyt jonkinmoinen biologi tai floristi: kuinka minä juurrun niin nopeasti.
Ainahan se oli sellaista. Irti repimistä. Kun vietin viikonlopun isillä, kaipasin äitiä. Ja kun tuli aika palata äidille, olin juuri ehtinyt tottua isillä olemiseen. Olin sitten missä vain tai kaipasin sitten ketä vain, kalvoi syyllisyys kuitenkin aina. Juureni olivat kasvatusyrityksistä huolimatta niin pienet, etteivät ne millään yltäneet Järvenpäästä Halkiaan. 
Joko taas – kun just mä ehdin tottua.

Esiintyi juurtumista muulloinkin. En antanut magneetinomaisen tottumisen rajoittaa, vaikka se aiheuttikin hirveästi pienelle tytölle päänvaivaa. Huolehdin jo etukäteen ratsastusleirille menoa: tiesin koti-ikävän väistyttyä uppoavani syvälle heinäntuoksuun ja aamutallin rutiineihin. Leirin loppuminen oli haastavaa, sillä en halunnut tuottaa pettymystä äidille olemalla vastentahtoinen kotiinpalaaja. 
Ai nyt – kun mä vaan ehdin jo asettua.  
Vanhemmiten olen oppinut irrottamaan juuriani hellävaraisemmin. Vaikka ne tehokkaasti edelleen leviävät maahan, irti repimisen sijaan vain siirtelen niitä mullasta toiseen. Kyllä yhäkin totun helposti vallitsevaan tunnetilaan, jään juurtumalla paikoilleni vähänkään sopivalta tuntuvaan ympäristöön. Alituiseen muuttuvan elämän perässä on hankala pysyä. Toisaalta olen oppinut näkemään juurtumisen myös omistautumisena. Olen uskollinen, muutamien asioiden ja ihmisten Elina. Tarvitsen elämääni tukevia, pysyviä ja toistuvia rakenteita. On ihan kiva piirre osata asettua tarvittaessa myös paikoille.
Kesolle omistautunut. Illallisellakin. 

Tällä hetkellä myös kemiasta suhteellisen innostunut.  

Välillä juoksijan sijaan kuntopyöräilijä.  
Ehdin olla kassaneitinä puolitoista vuotta. Nyt ensimmäisen opiskeluvuoden aikana kaipuu on päässyt yllättämään muutamia kertoja: en selvästikään ole saanut siirrettyä juuriani kokonaan vielä yliopiston maille. Se on ihan hassua. Ristiriitaista! Kuin pienenä tyttönä heppaleirillä. Tottakai haluan kotiin, mä nyt vain ehdin jo tottua. Haluan tietysti opiskella ja ammatin, mutten ole ihan vielä päässyt yli edellisestä elämänvaiheestani. Onneksi pääsen keräilemään juurtenrippeitäni kesäksi taas kassan taakse. Ai, kun odotan sitä!
Tällä viikolla olen tosin joutunut väliaikaisesti väkisin totuttelemaan uuteen: on se aina yhtä vaikeaa jättää kiva juttu tauolle sairastumisen vuoksi. Innostus ei harmikseni ole parantanut jalkakipuja, joten olen tyytynyt kuntopyöräilemään. Just kun mä ehdin tottua suliin katuihin ja juoksijan elämään. 
Ah. Maapähkinävoille olen muuten omistautunut viime viikkoina aivan täysin. Mille sinä olet?
aitous · itsetutkiskelu · syvällistä

Poikkeamaton.

Kerropa mikä sinusta tekee uniikin?
Tiedätkö, entä jos tavoitteeni onkin vastata ei erityisemmin mikään
Voinko oikeasti vastata, että haluan olla ihan vain tavallinen. Onko aivan päätöntä kertoa, ettei minua oikeastaan haittaa väkijoukon sekaan sulautuminen: en pakene tai tarkoituksella hakeudu, mutta viihdyn ihan mainiosti sinne sattuessani. Olenko kahjo, jos totean olevani ylpeästi yksi niistä normaalijakauman huipulla keikkuvista – se kaikkein yleisin ja tavallisin. Ainakin niin kauan, kun en hukkaa omaa, erityistä itseäni tasaisessa massassa. 
Olet kuitenkin siis erityinen?
Eikö erityinen voi olla ihan tavallinen. Että voihan jokainen tavallinen olla samalla myös äärimmäisen erityinen. Ei kai ihmisten arvokkuus ole sidottu harvinaisuuteen. Rivistöstä jollain tapaa edukseen erottuva voi olla hetkellisesti jotain-vähän-parempaa, mutta loppujen lopuksi me kaikki kuitenkin olemme ainutlaatuisia – ei ole kahta täysin identtistä ajatuksenkulkua. Ainutlaatuisuus on yleistä eli olemme jokainen ihan tavallisia. Ehkä ollakseen uniikki pitäisikin pyrkiä samanlaisuuteen? Eikö se ole vähän tylsää.
Miten tavallinen ajatteli pärjätä kovassa maailmassa?
Miksi tavallinen ei voisi tehdä elämässä samoja asioita kuin uniikki. Kai se on usein kiinni pienestä röyhkeydestä: elämästä pitää viitsiä tarttua kiinni, olla vähän röyhkeä, ottaa itselle. Vaikka olisikin ”vain tavallinen”. Voihan tavallisin olla myös toimivin tai parhain. Ajatellaan esimerkiksi tavallista makaronilaatikkoa. Kaikille on oma paikkansa loistaa. Ei makaronilaatikko ole talkooväelle kelvollista, vaan aivan täydellistä murkinaa. Arvokasta tavallista tulisi ehdottomasti enemmän arvostaa.  
Tavallisuus ei poissulje päämääriin pyrkimistä, mutta ei kuitenkaan vaadi jatkuvaa tavoittelua. Olisiko elämässä silloin vähän leppoisampaa oleskella. Voi kai joku miettiä tavallisuuden olevan jonkinlainen synonyymi rauhalle: tavallinen on helppo olla. Ja oikeastaan tavallisena on erittäin hyvä olla. Sillä eikö juuri silloin ihminen ole aidoin itsensä. Siis se ainutlaatuisin. Kun ei ole tarvetta yrittää olla muunlainen kuin oikeasti on.

Tällä hetkellä minä nautin tavallisuudesta. On ihana tykätä ihan tavallisesta vartalosta, syödä ihan tavallisia ruokia ja touhuta ihan tavallisia asioita. On mahtavaa pitää ihan tavallisesta elämästä ja mieltää itsensä ihan tavalliseksi. Sillä tiedän olevani tavallisena aivan yhtä arvokas – ellen arvokkain.