Tunne mut vähän paremmin.
Saatan irvistää tai väännellä naamaani, jos yhtäkkiä muistan jonkin nolon tilanteen. Niin, siis vaikka olen aivan yksin kotona eikä kukaan ole näkemässä tai muistuttamassa asiasta.
Syön aina leivistä pohjapuolen viimeisenä. Pienenä söin sen aina ensimmäisenä, koska äitikin teki siten. Muistan pikkutyttönä päivitelleeni ”kuinka kukaan voikaan syödä kannen ensimmäisenä”. Nykyisin kuljen kuitenkin omia reittejäni, vaikka äiti kai yhäkin pitää enemmän kansipuolesta.
Aikaansaamattomuuteni lisääntyy iltaa kohden. Iltapalan jälkeen en enää touhua ihmeempiä, vaan syötyäni painun pehkuihin pikimmiten. Mielestäni iltapala on lopetus päivälle ja en voisi kuvitellakaan alkavani esimerkiksi siivoamaan vielä sen jälkeen – pakon edessä laitan ehkä pyykit kuivumaan. Sitä paitsi kylläisenä on kiva mennä nukkumaan.
Jalassani on lähes aina eriparisukat. Enkä oikeastaan kiinnitä niin huomiota siihenkään, ovatko sukat oikein päin vai eivät. Sukat kuuluvat elämässäni ihan sama -osioon. Olen oikeasti aina ollut huono käyttämään minkäänmoisia varpaidenlämmittäjiä. Paitsi varvassukista aikoinani kyllä taisin innostua.
Toisinaan koen tuntevani itseni jo liian perinpohjaisesti ja pohtivani liikaakin syvällisiä asioita, sillä tuppaan unohtelemaan pintapuolisia faktoja itsestäni. Kuten että minulla on tatuointi ja olen 22 vuotta. Joudun hetken tuumaamaan kysyttäessä.
Oikeasti olen hyvä ja luotettava kuski. Järkevä ratin takana. Ihmettelenkin aina, kun moni tuntuu pelkäävän kyydissäni. Viimeviikoinen oli ihan poikkeus, kun olin ajaa ojaan – unohduin katselemaan söpöä heppaa vähän liian pitkäksi aikaa. Tai sitten mutka tuli eteen vain liian nopeasti.
Tuttavia tai sukulaisia kohdatessani minulla on aina ollut suuria vaikeuksia keksiä, mitä ihmettä vastaan usein ensimmäisenä esitettyyn kysymykseen mitäs kuuluu. Etenkin, jos edelliskerrasta on vierähtänyt jo hyvä tovi. Koska paljon kaikenlaista ei useinkaan ole riittävän eksakti vastaus, minulla on nykyisin aina sama ennalta mietitty rimpsu. Vaihdan sitä vuosittain. Tällä hetkellä jotakin tämän tapaista: noooo, hyyyyvää, kuulitkohan jo, että mä pääsin syksyllä yliopistoon, se on Viikissä, Järvenpäässä asun edelleen ja kulkee sieltä hyvin junia Helsinkiin. Ja joskus mainitsen jotain koirakuumeesta.
Minulla ei ole koskaan ollut tarvetta yrittää näyttää mahdollisimman aikuismaiselta. Harvoin edes sellaiselta suhteellisen kypsältä. On ihan kiva hihitellä ja pukeutua hamosiin. Sen vuoksi kauhistuin, kun kuulin kerran pukukopissa kahden varhaisteinin keskutelevan asiasta – noh, aika ronskiin sävyyn.
Vielä ollessani töissä kaupassa olin eräs kerta niin surullinen, etten yrityksistä huolimatta kyennyt olemaan kassalla itkemättä. Työnteko oli mahdotonta. Pelkäsin tuolloin ihan hulluna saavani potkut, vaikka esimieheni oli mitä ihanin ja ymmärtäväisin. Ajattelin muutenkin pienien mokailujen johtavan automaattisesti irtisanomiseen.
On sama mietiskelenkö vai hermoilenko – räplään aina korvakorujani. Perittyä, joten hei, en voi syyttää itseäni ärsyttävästä tavasta.
Hesaria ei tule ja netistä olen tosi huono lukemaan uutisia. Lukaisenkin aina Salkkareiden mainostauoilla tekstiteeveestä kotimaanuutiset: sivu 102.
Kesti kaksi päivää, että sain kerättyä keittiössä Vilin lattialle levittämät munankuoren murut roskiin.
Kun saimme täysin asiattoman ja perättömän syytöslapun yläkerran ukolta, kirjoitin kuulemma niin asiattoman – siis omasta mielestäni ehkä pikkuisen kärkkään – vastineen, etten saanut viedä sitä postiluukkuun. Enkä jatkossakaan saa hoitaa moisia asioita. Heh.
Pesen lähes kaikki muut kuin rytkyvaatteeni pesukoneessa hellävaraisella ohjelmalla – ja aika usein yksitellen, jos epäilen yhtään värjäytymisvaaraa. Kauheata tuhlausta, tiedän. Tulen vain niin vihaiseksi, jos kiva vaate kutistuu tai kuluu kelvottomaksi ennen aikojaan.
Silloin harvoin kun nautin Pepsi maxia, pyrin juomaan sen pahvimukista.
Elina Heidi Rinkeli 