Tekijä: Elina

aitous · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus

Uskalla ottaa vastaan.

Elina4 kommenttia

Niin loppui ihmiskoe.

Otanta suppea.
Käsitti tämän yhden
elämästä uteliaan naisen.
Vain.
Tulos äärettömän
luotettava.
Juuri siksi.

Yleistetään
ihmeessä!

Haluan kertoa tarkemmin. Niin puuduttavan yksityiskohtaisesti, ettei kukaan voi olla uskomatta. Tai hei, kokeilematta! Mutta toisaalta se on hankalaa yrittää selventää. Kaikki kun on ohjeistettuna niin älyttömän  yksinkertaista. Uskalla ottaa vastaan. Okei. Nyt uskallan, mitä sitten? Käytännössä se kaikki ei olekaan enää yhtä yksioikoista. On oltava rohkea, mutta kuitenkin riittävän herkkä. On yritettävä, mutta siltikin annettava mennä. On pidettävä mielessä kaikki vanha, mutta myös tarjottava tilaa uudelle. On ensin kokeiltava, vaikka onnistumisesta ei voikaan olla pitämättä. 
Se alkutilanne oli tällainen: vähän enemmän kuin ihan vähän arkajalka. Periaatteessa ihan kivasti, mikä oikeasti tarkoittaa kovin puolittaisesti. Kiinni elämässä tai mukana menossa. Kuin se joukon viimeinen, jota toiset aina laimeilla hymyillä pitivät matkassa. Eh. Sinänsä hassua, sillä ihan pienillä teoilla olisi voinut olla ryhmän etunenässä. 
Ne pienet teot olivat osa sitä ihmiskoetta. Jos mä nyt kokeilen, olisiko musta muuhunkin kuin ankkuriksi. Ensin oli uskallettava haaveilla, siitä oli hyvä lähteä. Sitten piti vähän jo yrittää ja kokeilla. Hivuttautumalla hitaasti opetella. Että miten nauretaan ruoka suussa ja kuinka istutaan tuolilla rennosti. Osaisiko oikeasti jutella tuntemattomalle ja hymyillä harmaallekin päivälle. Yhtäkkiä sitä huomasi kykenevänsä olemaan yhtä hyvin itsensä kanssa kuin toisten kanssa. Ja mikä merkittävintä: myös yhtä hyvä itselle kuin halusi olla toisille. Seuraavien askelien myötä ei enää vain ollut, vaan jo nautti.

Mun hiukset on vähän kuin elämänlankaa. Ne alkoivat kasvaa heti, kun uskalsin alkaa vähänkään elää.
Ja lopuksi kun saapui hetki heittäytyä, se tapahtui kuin itsestään. Aivan ja täysin luonnostaan. Uupumus uurastuksesta kaikkosi sinä hetkenä, kun elämä alkoi tuntua helpolta. Ei ollut kyse enää yrittämisestä, osaamisesta tai huonoista taidoista, vaan silkasta elämisestä. 
Eikö ole ihmeellistä? Ohjehan oli kuitenkin hirveän yksinkertainen.

Elämä kyllä antaa, kun uskaltaa ottaa vastaan. 
Oli muuten sen ihmiskokeen lopputulema. 
onnellisuus · ystävät

Ei mannapuuroo ja mansikkaa, vaan vähän vielä jotain syvempää.

ElinaYksi kommentti
Nousit keittämään mulle aamupalaksi mannapuuroa ja tarjosit omista mustikoistasi. 
Olen yrittänyt kirjoittaa tähän hirveän monta kertaa sanoja. Olen kuitenkin pyyhkinyt ne vielä useampaan kertaan pois. Niiden kun on oltava oikeanlaisia. Haluaisin osata kertoa, miltä mannapuuro ja mustikat minusta sinä hetkenä tuntuivat. Istuessani unenpöpperössä siinä sinun asuntosi lattialla, minulle sijatulla patjalla ja katsellessani keskittynyttä touhuasi. 
Et ollutkaan enää vain paras ystävä, 
vaan lisäksi oman kotikolosi emäntä:
’mitä kuuluu’ olikin ’tarviitko sä peittoo’.
Hei muistatko, miten tismalleen tällaista suunniteltiin?
Kun kerroit siinä hämmennellessäsi, ettei mannapuuroa kannata tehdä teräskattilaan, olin purskahtaa. Joko itkuun tai nauruun. En ole edelleenkään täysin varma. Vastasin sinulle, että juu tiedän, kokeilin itsekin samaa viime viikolla. Lisäksi mielessäni mietin, että juuri tämän vuoksi olet paras ystäväni – teflon tulee kummallekin mieleen vasta pohjaanpalamisen jälkeen.
Me ollaan yhdessä pelätty ja päätetty 
elämää ja elämästä,
naurettu ja toisiamme tiukasti halattu.
Ennen kaikkea yhdessä vartuttu
näin kokonaisiksi kuin nyt olemme.
Se mannapuuro aamulla puoli kahdeksan jälkeen. Vau. Minä nimittäin tiedän, miten aamuisin tykkäät nukkua ja miltä sinusta väsyneenä tuntuu. Tiedän paljon muutakin ja kannan kaikkea sitä sisälläni kiitollisena: juuri minä olen saanut kuulla ensimmäisestä haalarimerkistä ja tosi isoista kyynelistä. Olen niin onnellinen, että just sä olet minulle just se. Haluan olla, erityisesti sinulle, vähintäänkin jonkinlainen. Ystävä.
Toivon sinun tietävän, miten hurjan paljon minä mustikoita arvostan. 
itsevarmuus · kesä · oma hyvinvointi · onnellisuus · ulkonäkö

Kesäkondis.

Elina11 kommenttia
Onko sullakin kiire kesäkuntoon?
Kesä ja lyhyet shortsit. Kuumuus ja paljas iho. Aurinko ja tyytyväinen hymy. Loma ja puiston ihmispaljous. Hikoilu ja veteen pulahdus. No, ne uikkarit ja rento fiilis. 
On. Todellakin kiire kuosiin kesäksi.
Onneksi siihen ei tarvita taikatemppuja. Ajattelin nimittäin itse aloittaa niinkin maagisesta kuin pää pystyssä kävelemisestä. Talven jälkeen voisi taas oikaista selän ja kurkotella kasvoilla aurinkoon. Kun ensin näyttää sopivan itsevarmalta, on helppo alkaa ajatellakin itsevarmasti – mun mikroshortseissakin. Lopulta sitä huomaa olevansa oikeasti jo suhteellisen sinut itsensä kanssa: ihan just sopiva rannalle ja bikineihin. Kesän paras treeni toteutetaan ehdottomasti suupielten lihaksilla ja ehkä myös  rintakehän avaamisella. Kesäkondis syntyy auringon kanssa kilpaa säteilemisestä: sitä ei hankita kuntosalilla toistoja hinkkaamalla, vaan se löydetään omaa sisintä tutkimalla. Maaliskuun puoliväli ja vielä on rutkasti aikaa. Oivallus ihanasta itsestä voi syntyä vaikka vain päivässä.
Kesällä on oltava ehdottomasti tikissä. Siis. Minä haluan olla tänäkin kesänä sellaisessa kunnossa, että voin syödä hyvällä omallatunnolla jätskiä. Sellaisessa kuosissa, että rento olo lähtee muualta kuin peilistä. Niin hyvässä kondiksessa, että nauran heinäkuussa ilmestyneelle lisäkurtulle mahassa.

Just sinne se katse.
Minulle kesäkunnon tavoittelu on pyrkimystä rentouteen, huolettomuuteen ja raikuvaan nauruun. Kesällä ihmiset ovat usein loistavalla tuulella ja siten kesä on lähtökohtaisesti hyvää aikaa miettiä omaa sijoittumista kaiken keskelle: olenko oikeasti pidetympi tai parempi vatsapalikoideni erottuessa ja rasvaprosenttini pienentyessä. Pitäisikö sen olla niin? Tai olenko itse silloin oikeasti tyytyväisempi? Pitäisikö minun olla? Kuinka moni ihminen näkee minut? Eikä vain ulkokuoren? 
Yleisesti ottaen minua itseäni inhottaa ajatus, että tulisi olla ensin ulkoisesti jonkinlainen, jotta voisi elää tyytyväistä tai tyytyväisempää ja täyttä elämää kesällä. Vaikka vaatimus lähtisikin ihan vain itsestä. Elämässä on toki hyvä tehdä tarpeen vaatiessa korjausliikkeitä suuntaan tai toiseen, mutta silloinkin mielelläni ajattelen pysyviä, talvenkin yli kestäviä kohennuksia.  
Jos minä olisin sinä, laittaisin plehat päähän ja pepsodentit loistamaan, eli olisin ihan täykkis. Tästä päivästä vähintääkin syyskuun loppuun asti.
itsetutkiskelu · syvällistä · unet

Mutta siltikin ihanan aurinkoista sunnuntaita meille kaikille.

Elina9 kommenttia
Näitä sanoja kirjoittaessani kello on kahta minuuttia yli seitsemän. Aurinko on nousemassa, minä olen heräilemässä päivään sen mukana. Taivas on uskomattoman sininen ja pilvetön, eikä tarvitse kuin vilkaista ulos ikkunasta: oi kyllä, masunpohjaa kutittaa. Pienestä tytöstä asti olen ajatellut, että aamun synonyymi voisi hyvin olla toivo tai alku tai toisaalta lahja. Sellaisen suloinen ja puhtoinen yllätys, jota on toivonut, mutta ei uskaltanut odottaa. Ei aamu ole itsestäänselvyys. Siten ajattelen yhäkin.
En ole koskaan erityisemmin pitänyt nukkumisesta. Luulen nukahtaneeni pienenä pääosin tahdonvoimalla: halusin hoitaa yön pois alta ja herätä pian aamuun. Yöt ovat aina olleet jollain tapaa minulle pelottavaa aikaa. Tunnen öisin valvoessani olevani hirvittävän kaukana todellisuudesta ja omien ajatusten tunnistaminen on hankalaa.
Olen viime viikkoina keskittynyt nauttimaan kevään tulosta. Olen parhaani mukaan koettanut kääntää kasvot aurinkoon ja antaa ajatuksissani sijaa kaikelle valoisalle. On se tuottanut tulostakin: olen ollut hurjan onnellinen, enkä vain yrittänyt olla sellainen. Kurjen suunnistusta taivaalla katsellessani tunsin olevani vapaa lentämään elämässäni minne vain. Minut on vallannut halu toteuttaa ja tehdä – nyt. Olen samaa aikaa köhinyt katupölyä ja villiintynyt siitä. Olen hyppinyt koirankakkakasojen yli ärsyyntyneenä, mutta myös älyttömän iloisena. 
Vielä nukkuumaan mennessänikin olen ollut hymysuinen. Olen iltaisin muistellut mennyttä päivää ja pitkästä aikaa sujahtanut mielelläni peiton alle. Silmien sulkeminen on tapahtunut kuin itsestään ja uni on saapunut poikkeuksetta hetkessä. Unettomuus on ollut enää vain kaukainen harmaa läiskä mielessä.
Ei yhtä todellista, mutta aivan yhtä todellisen tuntuista. Painetta, joka pusertaa suljettujenkin silmien alta kyyneleet poskille. Raastaa miltei raaemmin, kun ei kykene puhumaan tai liikkumaan – millään tavoin pakenemaan ahdistavaa oloa. Hiki sekoittuu kyyneliin ja vaikerointi herättää toisen. Ei sitä oikeastaan pysty tiedostamaan, itkeekö todellisuudessa vai ei, todellisuutta vai ei. 
Olen lähiviikkoina joitakin kertoja herännyt yöllä siihen, että itken unissani. En vain vaikeroi, vaan myös vuodatan kyyneleitä. Viime yönä itkusta ei meinannut tulla loppua: unesta havahduttuani tajusin sen märästä tyynyliinasta. Vaikka itkuiset uneni käsittelevät pahimpia painajaisiani, päällimmäisenä ne tuntuvat kuitenkin suuren suurelta surulta. Menetys toistuu unissani jatkuvasti.
Onnistuisiko, jos komentaisinkin unia: no nyt!
Itkuisten öiden myötä olen alkanut kiinnostumaan unista ja niiden merkityksistä. Mitä ne kertovat, mistä ne kumpuavat ja millainen sidos niillä on todellisuuteen? Ajattelin etsiä käsiini jonkinlaisen selkeyttävän kirjan ja tutkia unia enemmän.
Jos veikata pitäisi.
Se, jonka ilo syrjäyttää päivisin, pusertuu esille öisin. 
elämä · höllää · itsetutkiskelu

Elämän pisteyttäminen.

Elina6 kommenttia
Tota noin. Mä annan seiskan – tai kuus puolikkaan oikeastaan – tästä viimeisimmästä sosiaalisesta kanssakäymisestä tuttavani kanssa. Edellinen taisi olla kasin paremmalla puolella: nyt ei hei mennyt siis ihan putkeen tämä juttu. 
Yksinkertaistettuna vähän tähän tapaan toimii oman elämän arvioiminen. Arvioida voi koko elämää tai vaihtoehtoisesti vain määriteltyä osa-aluetta: että miten sitä selviytyy ihmisen kohtaamisista (a. tuttujen tai b. tuntemattomien), kuinka monta sanaa saa sanottua kahden tunnin aikana ja miten onnistuneesti pystyy kesken luennon vastaamaan vieruskaverin kysymykseen häiritsemättä kuitenkaan omaa tai toisten keskittymistä. Arvioida voi myös omia ilmeitä, eleitä: annanhan itsestäni varmasti nyt sen aidon ja oikean kuvan? Tai tietysti tunteitakin, mikä tapahtuu usein suhteellisen sättivällä sävyllä: no nyt tunsit kyllä täysin väärin. Arvioiminen eroaa elämän analysoinnista siten, että punnitsemisen sijaan vain pamautetaan. Neljä ja puol.

Kiss me, life.
Olen tietoisesti yrittänyt päästä jatkuvasta ja turhasta analysoinnista eroon. Jo tapahtuneiden asioiden hinkkaaminen ei auta juurikaan – aiheuttaa ainoastaan kitkaa nykyisyyden ja menneen välille. En tosin ole koskaan ollut kovin taitava jättämään jo koettuja asioita rauhaan. Mikä tietysti on myös aika kiva piirre ihanien ja tärkeiden muistojen kohdalla: onnellisia hetkiä on helppo elää ajatuksissa uudestaan. On se kuitenkin myös raskasta, kun pettymyksiä tai epäonnistumisen tunteita on miltei mahdotonta vain hylätä matkanvarrelle. Niitä kun mieluusti kanniskelisi mukana, kääntelisi ja vääntelisi käsissä. 
Gimme five, life.

Kovan työn tuloksena en enää niin aktiivisesti analysoi jokaista tilannetta tai tapahtumaa. Sen sijaan olen huomaamattani alkanut arvioida suoriutumistani – useimmiten haastavammaksi kokemissani asioissa. En varsinaisesti latele arvosanoja, mutta tiedostamattomasti kuitenkin päätän, olenko suoritukseeni tyytyväinen, kohtuu tyytyväinen vai kovin pettynyt. Vikaanhan taidetaan mennä jo siinä, että mielletään rupatteluhetki tuttavan kanssa jonkinlaiseksi suoritukseksi. Miksi on niin kovin haastavaa mennä tilanteeseen, kohdata se ja irrottautua siitä sopivan hetken koittaessa – that’s it. Osin kai tunnen, että ilman minkäänlaista analysointia, arviointia tai tilanteisiin takertumista elämä ikään kuin valuu sormien läpi liian koskemattomana. 

Siltikin aina totean: oman elämän pisteyttäminen on hirveätä.

Viis miinus tälle tunteelle, että oon tyytyväinen pelkästä tentin läpäisemisestä.

No, viis plus just ja just vaatevalinnoille.

Kutonen tälle tekstille.

Mutta ysi puolikas toissapäiväiselle. Sain ihmisen jutullani nauramaan.

Ja täys kymppi jokaiselle tulevalle päivälle.
Ruoka · ruokavinkki

Miksei eli kolme tuntia keittiössä.

Elina2 kommenttia
Sellainen pisto päässä. Tai lennähdys ajatuksiin. Aivan irtonainen idea. Joskus järjetönkin. Ehkä pelkkä ding. Että no hitsi, haluan. 
Haluan pyöräillä aamulla järven ympäri ja keittää sen jälkeen aamiaiseksi mannapuuroa. 

Haluan kurvata autolla kiertotietä kotiin ja vaihteeksi peruuttaa parkkiruutuun. 

Haluan silmäillä Salkkareita matolla risti-istunnassa säkkituolissa makoilun sijaan.

Haluan leikata pahvia. Muotoilla siitä neliöitä ja ainoastaan yhden sydämen.
On kai kyseessä nyt ja just näin -tunne. Se iskee joskus, ihan aina kuitenkin yllättäen. Mitä satunnaisempi ajatus, sitä houkuttelevammalta se useimmiten mielestäni vaikuttaa.
Haluan leipoa kolme tuntia yhteen soittoon. Seistä uunin vieressä ja seurata kakun kohoamista kuusikymmentä minuuttia.
Sellainen iski ajatuksiini eräs päivä lomaviikolla. Miksi oli pian miksei. Ja sitten alkoi keittiössä jo tapahtua.

Maustekakku, jota uppoaa ainakin kolme palaa yhdeltä istumalta aivan helposti

2 munaa
3 dl sokeria
175 g voita
1 tlk kermaviiliä
4 ja puoli dl vehnäjauhoja
1 tl soodaa
1 tl leivinjauhetta
2 tl kardemummaa
2 tl kanelia
2 tl piparkakkumaustetta

Paista noin tunti 175 asteessa. Vie kielen mennessään saatuaan mehevöityä jääkaapissa yön yli.

Minikalamurekepihvit, joita ei uskoisi seistä tehdyiksi

400 g pakasteseitä
1 keltuainen
Oman maun mukaan mausteita (kuten tilliä, basilikaa, pippuria, soijakastiketta)

Paista pannulla kypsäksi molemmilta puolilta.


Legendaariset kauralastut, joista mun isi tykkää muistaakseni hirveästi

50 g voita
1 dl sokeria
1 ja puoli rkl vehnäjauhoja
2 dl kaurahiutaleita
1 tl leivinjauhetta
1 kananmuna

Paista uunissa 200 asteessa noin 7-8 minuuttia.

Sanoiko joku joskus, että leipominen on terapeuttista? Suorastaan transsiin vaivuttavaa, arvioisin itse.

Niin ja sitten oli vielä ne täytetyt paprikat…

Uncategorized

Että tällainen nainen.

Elina4 kommenttia
Nainen, joka pitää vaaleanpunaisesta.
Kukkakuosia löytyy sen hameesta. 
Nainen, joka saattaa kikattaa.
Se höpöttääkin.
Nainen, joka arvostaa takin ylle auttamista.
Kiskaisee se tarvittaessa oven itse auki helposti. 
Nainen, joka vähän aina kiirehtii.
Violetteja lenkkareita se puhki kuluttaa.
Nainen, joka kaveeraa peilin kanssa.
Vatsamakkarakin on sen ystävä. 
Nainen, joka on pieni poikkeus.
Se on mieluummin upea persoona kuin vetävä mimmi.
Nainen, joka on Hermanni huulipunaa sudittuaan.
Se tuntee olonsa luolamieheksi tekoturkis yllään.
Nainen, joka on pullantuoksuinen vain halutessaan.
Kodinherngetärtä siitä ei saisi kai tekemälläkään.
Nainen, joka on oikein rempseä.
Kehityskelvoton kanaemo siltikin.
Nainen, joka on sellainen minä itte.
Haaveilee se kanssa kirkkohäistä.  
Nainen, jonka naiseus silloin sairastutti.
Sellaiseksi kasvamisesta meni sotkuun koko tyttönen.
Nainen, jota pelottaa.
Vähän väliä edelleenkin sana naisellinen.
Nainen, joka suihkauttaa Dioria.
Se kulkee ihan aina kotona pieruverkkareissa.
Nainen sopivan pienellä, mutta ihan sievällä ännällä.
Ruusuntuoksuista naistenpäivää!
ihana arki · oma elämä · pienet hetket

Napsaisin hetket talteen.

Elina4 kommenttia
Naps. Siis napsaisitko just itsellesi hauskan jutun? Juu. Sen yhden hetken meidän illasta. Naps. Naps. 
Mä niin tykkään nappailla päivistä talteen kivoja asioita. Ei niiden tarvitse välttämättä olla edes erityisen mieleenpainuvia tai muutoinkaan omaa pientä maailmaa järisyttäviä. Ihan tavallisen mukavat riittävät. Kelpojutut. Sellaiset, että ne vähän ehkä hörähdyttävät – tai nostatuttavat kulmia. Sillä kun niitä napsii vähän sieltä ja täältä, tuoltakin, syntyy aivan mainio kokonaisuus: värikäs leikekirja meinneiltä päiviltä ja kuluneelta viikolta. Sitä on sitten viikon lopuksi hirveän kiva selailla mielessä. Palata (mieli)kuvien kautta lyhykäisiin hetkiin. Ja ehkä ymmärtää, miten rikasta oma elämä oikeastaan onkaan.
Naps. Hetken mielijohteesta olimme menossa elokuviin. Ennen näytöksen alkua halusin kuitenkin ihan vain varmuuden vuoksi käydä vaatekaupoilla tarkistamassa, josko löytäisin uuteen puolihameeseeni jonkin sopivan yläosan. Olihan opintotukikin juuri saapunut tilille ja mieli ollut hitusen maassa koko päivän. Riittävän kelvollisia syitä mielestäni. Löytyi sitä vaikka mitä, joten marssin sovituskopin kautta kassalle. Ja koska olin epäonnekseni unohtanut maksuvälineeni eteisen lipaston laatikkoon, asettui Santtu kilttinä Henkan ja Maukan kassajonoon minun puolestani. Satuimme sitten vilkaisemaan hidastelijaa kassalla ja eihän siellä seissyt kukaan muu kuin Santun opiskelukaveri – maksumiehenä hänkin – tyttöystävänsä kanssa. Tilanne oli jollain tapaa hupaisa. Ja hupaisammaksi se muuttui vielä, kun kuulimme heidän olevan tulossa katsomaan samaa leffaa kuin mekin. Ymmärsin, että kummallekin pariskunnalle ilta oli vähän kuin harvinaista herkkua. Napsaisin hetken talteen ihan vain sen vuoksi, että rakastan mukavia yhteensattumia.  
Naps. Vietin lomapäivää ja samalla aika yksinäistä päivää – ehkä jo vähän tylsääkin päivää. En keksinyt järkevää puuhaa, sillä välipäivän urheilustakin olin sopinut itseni kanssa jo aiemmin. Yhtäkkinen leipomiskuume pääsi kuitenkin yllättämään ja päädyin touhuamaan keittiössä kolmisen tuntia vatkaillen, mittaillen ja paistaen. Illalla pyysin äidin kahville ja tarjoilin hänelle maustekakkua ja kauralastuja sekä alkuun keittiön tervehdyksenä minikalamurekepihvin. Meillä oli mukava ilta yhdessä, kun kävimme ulkoilemassa ja kaupoilla. Napsaisin hetken talteen ihan vain sen vuoksi, että ilo tuntui erityiseltä. 
Naps. Istuin alkuviikosta kahvilla hyvän ystäväni kanssa. Emme olleet nähneet taas hetkeen. Oikeastaan pidempään hetkeen. Siltikin tuntui aivan yhtä tutulta istua siinä niin ja jutella kuten aina ennenkin. Olen usein miettinyt, mistä tietää ystävyyden oikeasti olevan syvää. Sellaista, että se voisi kestää vuosia, välimatkoja ja juoksevaa aikaa. Ystäväni kanssa on helppo olla ystävä, sillä välillämme vallitsee ymmärrys: tiedämme olevamme aina ystäviä toisillemme, vaikka yhteydenpito ei arjen kiireiden keskellä välillä olisikaan kuin vain satunnaista viestittelyä. Se, ettei meistä kummankaan tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa moisesta tai pelätä ystävyyteemme puolesta, on äärettömän hieno asia. Napsaisin hetken talteen ihan vain sen vuoksi, että se tuntui kovin arvokkaalta. 
Naps. Meidän hauva on aikamoinen karvakasa. Sen lisäksi myös kova egoilija. Aina tarvittaessa kuitenkin myös pikkuinen reppana. En voi vastustaa mitään söpöä ja hivenen ressukkaa, vaan mieleni tekisi aina uikuttaa ääneen söpöyttä. Seurasin torstai-iltana sivusta karvakuonon pesua ja olisin helposti voinut rutistaa pienen, onnettoman ja märän rääpäleen ruttuun. Napsaisin hetken talteen ihan vain sen vuoksi, että se oli niin hullunkurinen.   
Naps. Istuin tänään aamulla jo kello 7.30 hammaslääkärin penkissä. Könötin kuulusteltavana hivenen kauhusta kangistuneena: edellisestä kerrasta kun oli kuulunut riittävän pitkä aika. Aistin, että hammaslääkärin nuhtelevan sävyn alla piileskeli ennakkoaavistus: hän – kuten minäkin – taisi odottaa reikärivistöä ja poranteriä. Hammaslääkärin ovesta ulos asteli kuitenkin ylpeästi hammasrivistöään esittelevä Elina: ainakin kolmeen kertaan kuulin on kyllä hienot hampaat -lausahduksen. Jes, ei paikattavaa ja porattavaa! Napsaisin hetken talteen ihan vain sen vuoksi, että pidän kovasti yllätyksistä. 
Toivon, että voin tänään vielä napsaista muutamia juttuja leikekirjan väliin. 
aitous · ajatuksia · ihana arki

Tekee terää.

Elina2 kommenttia
On. On, on. On sillä väliä. Että miten sitä vastaa toisen kysymykseen. Tai kuinka huomenen toivottaa. Ei olekaan samantekevää, katsooko vai katsahtaako. Nauraako vai naurahtaako. Nyökkääkö vai nyökähtääkö. Siis sanooko vai sanahtaako, halaako vai halahtaako tai toivottaako vai toivahtaako. Ja vaikka kaikki eivät oikeita sanoja taida ollakaan, niin tarvittavan ne kuitenkin ilmaisevat: puolittaisen, laimeuden ja  välinpitämättömyyden. Koska kuka haluaisi olla vain vasemman käden heilautuksen arvoinen? Varsinkaan henkilölle, jolle itse on valmis antamaan vähintäänkin joka toisen sekunnin omasta valveillaoloajasta. 
Kai kaikki haluavat mieluummin elää kuin vähän vain elähtää. Toisen kanssa. Muutoinhan sitä muuttuu näivettyneeksi, huonon elämän kuluttamaksi: miksikäs muuksi kuin elähtäneeksi.  
Arki on se näyttämö, jossa huomahtamisen sijaan huomioidaan toinen, tärkeä ihminen. Oli hän sitten perheenjäsen tai ystävä. Oikeasti koirallekin oman jakamattoman huomion antaminen sen pienen rapsutushetken ajan on itselle erityisen palkitsevaa: kokoaikaista harjoitusta siihen, kuinka oppia olemaan läsnä. Ja kun kerran hoksaa läsnäolemisen taidon omassa elämässä, esiintyy sitä sen myötä läheistenkin elämässä muunakin kuin pelkkänä sivuhenkilönä: oon täysillä mukana tässä jutussa, meidän elämässä.
Välinpitämätön asenne tai välinpitämättömäksi itsensä tunteminen syntyy usein jo vivahteesta: äänensävystä, tavun painotuksesta, puolisekuntia liian lyhkäisestä katseesta, tipahdellen tulevasta vastauksesta, ynähdyksestä tai ympäripyöreydestä. Mielestäni ei ole oikeastaan väliä, tunnistaako itse oman välinpitämättömyyden vai kokeeko toinen jonkun muun vuoksi itsensä välinpitämättömäksi ja tapahtuuko tunteen synty tahallisesti vai tahattomasti, kestääkö se vain hetken vai jatkuvasti. Välinpitämättömyys lähipiirissä loukkaa aina – jopa sen levittämisen tunnistaminen itsessä kivistää ikävästi.
Mietinkin, kuinka arjen tahatonta, hetkittäistä välinpitämättömyyttä saisi torjuttua.
Hei ootko hoksannut sitä, että naapurin setä on poliisi?
Voihan sitä aivan hyvin vastata mmmh tai aaah tai justjuu. Niin, samalla kun seikkailee omissa ajatuksissa kaukana alakerran koppalakillisesta tai kysymyksen esittäneestä. On kuitenkin mahdollista myös valita puolittaisuuden sijaan pysähtyminen, jättää omat ajatukset hetkeksi odotukselle ja muminan sijaan reagoida kysymykseen oikeasti kiinnostumalla: ihanko tosi, mistäs kuulit, kertoisitko lisää. Ajattelen usein, että haluan omalla huomioimisellani ikään kuin kiittää toista siitä, että tämä on juuri minulle tahtonut kertoa asiansa. 
Voihan sitä tietysti kaupungilla käsi kädessä kulkiessa vain löysästi lerputtaa kättä toisen kädessä. Pysyy se siinä ihan yhtä hyvin – ainakin jos toinen on yhtään mukana jutussa. Mutta jos edes hetkittäin hiukan puristaa kädestä tai vaikkapa kohentaa otetta, tuntuu käsikkäin käveleminen yhtäkkiä aivan erilaiselta: ai, en mä olekaan raahattava riippakivi, vaan kiinnipitämisen arvoinen. Huomaamaton, puolikin sekuntia kestävä ele helposti pyyhkäisee välinpitämättömyyden tunteen mielistä.
Toivon, että kaiken kiireen keskellä ehtisin itsekin katsahtamisen sijaan katsoa useammin ja pidempään minulle tärkeitä ihmisiä silmiin. Koska viimeksi olet keskittynyt keskeytymättömästi toisen silmiin vähintään viiden sekunnin ajan?  Tottumattomalle yllättävän pitkä aika.
Tekee muuten terää.
elämä · itsetutkiskelu · syvällistä

Silkkihansikkain.

Elina4 kommenttia
Kuulin lauantaina tarinoita. Kertomuksia erilaisten ihmisten hyvin erilaisista maailmoista. Elämistä, jotka eivät ole menneet suunnitelmien mukaan – hyvästä alustakaan huolimatta. Niistä nanosekunnin mittaisista hetkistä, kun kaikki on kääntynyt päälaelleen. Minulle kerrottiin elämän pirstaloitumisesta, haavoittuvaisuudesta ja yllätyksellisyydestä. Tuon kaiken tuomasta taakasta. Minulle ihmeteltiin ääneen, kuinka muutama sana voi saada aikuisen miehen jalat pettämään alta. Tai kuinka poikkeavuus itsessä on ongelma vain toiselle – ja siten itsearvostuksen maanrajaan laskeva tekijä. Kuulin puheissa häpeää ja pettymystä, erotin niissä elämän aikaansaamat edelleen umpeutumattomat nirhaumat. Näin ehkä jotakin sellaista toisen elämästä, mitä en olisi halunnut. Hetkittäin jopa pelkäsin suurien patojen pettämistä. Tunsin paniikkia, sillä halusin päästä pois sen valtavan massan tieltä. 
Ja vaikka tuo kaikki oli kohdistettu useammalle korvaparille, ei ainoastaan minulle, kosketti kuulemani minua hyvin syvältä. Se viilteli sisältä hellävaraisesti: teki kipeää, mutta tuntui siltikin tarkoituksenmukaiselta. Jälkeenpäin voin pahoin ja kärsin päänsärystä, mutta silloinkin tunsin ainoastaan kasvaneeni ihmisenä taas hitusen. 
Elämää tulisi käsitellä silkkihansikkain. Kotimatkalla en osannut ajatella mitään muuta.
Lauantain jälkeen olen tasapainoillut ja keikkunut. Olen miettinyt sitä, kuinka itsekeskeinen saan olla. Kuinka kapeat lasit saan päähäni asettaa? Kuinka keskittynyt omaan elämääni saan olla? Eniten mieltäni on painanut ristiriita sisälläni: haluan auttaa, mutta toisaalta haluan keskittyä omaan elämääni. Haluaisin helpottaa toisten oloa, mutta samalla haluaisin elää itse helppoa elämää. Nyt kun on mahdollisuus ja vihdoin pystyn siihen. Pitkän ajan jälkeen. Onko itsekästä asettaa oma elämä tuntemattomien, apua tarvitsevien ihmisten elämien edelle? 
Hän oli keski-ikäinen nainen. Hänelle oli tehty elinsiirto. Hän sai minut ajattelemaan. Olet niin nuori, jos vain jatkaisitkin omaa elämääsi. Jos en minä, niin kuka muu minun elämääni keskittyisi. Jos en minä, niin kuka muu elämääni eläisi. Jos en minä, niin kuka muu elämästäni iloitsisi. Jos en minä, niin kuka muu elämästäni olisi kiitollinen. Ainakaan siinä määrin kuin itse voisin.  
Itkin viime yönä unissani. Toisinaan täysin tuntemattoman ja ulkopuolisen sanat ovat kultaakin kalliimpia. Kyllähän minä halutessani voin elämässäni myöhemmin alkaa todelliseksi auttajaksi.