Tekijä: Elina

ajatuksia · ennen ja nyt · syvällistä

Paluu hampurilaisen äärelle.

Elina7 kommenttia
Joskus on palattava taaksepäin, jotta voi tuntea olevansa perillä.
Se on vähän kuin olisi seisonut maaliviivan paremmalla puolella – ensimmäisenä – jo tovin, mutta voitosta huolimatta sitä tuntee pakottavaa tarvetta palata vielä radan varrelle poimimaan kyydistä tipahdelleita asioita: vanhaa hikinauhaa ja kotiavainta. Jotakin tunnepitoista ja toisaalta myös erittäin tärkeää. Sellaista, jota ilman voittokin maistuu laimealta. Sillä se oleellisin puuttuu. Puuttuu tunne, että kaikki on korjattu – talteen ja kuntoon elämässä.  
Elämässä voi luopua asioista kahdella eri tavalla. Joko kauniissa sovussa itsensä kanssa tai väkisin ja itsensä pakottamana. Ensimmäistä ajaa suurempi – positiivinen – voima: on helppoa luopua, sillä se tuntuu täydellisen oikealta ratkaisulta, rehellisestikin ajateltuna. Mutta jos asian poistaminen elämästä tapahtuu pakon sanelemana, jättää se kalvavan tunteen sisälle: kaipuun entiseen ja onnelliseen. Tiedätkö, siihen ”vanhaan hyvään”, silloin ”auvoisina päivinä”. Ja vaikka itse asiaa ei elämäänsä myöhemmin erityisemmin kaipaisikaan, muodostaa se silti väkisinkin ammottavan aukon syvälle sisälle. Mun on pakko täyttää se. Ottaa askelia taaksepäin ja palata hetkeksi entiseen. Korjata laastiämpärin kanssa vahingot. 
En kadu elämässäni mitään. Ainakin yritän olla katumatta. Päätöksentekohetki on aina yhtä todellinen ja vaikea eteen sattuessaan. Kaikkiin valintoihin on aina, ainakin aikanaan, ollut syynsä  – oli se sitten tunne, sairaus tai jokin aivan muu. On elämässäni kuitenkin asioita, jotka vaativat muutamien askelien verran taaksepäin palaamista. Sellaisia menneiden kömmähdyksiä, jotka kaipaavat tätänykyä laastilla paikkaamista. Ja oikeastaan teen tuota työtä vihellellen: tuntuu hyvältä saada muistella vanhaa ja siten alkaa tuntea itsensä taas ihan Rinkeliksi. Eli aukottomaksi ja reiättömäksi.

Eilen söin hampurilaisen ranskiksilla. Siitä on jokunen vuosi, kun ole viimeksi niin tehnyt. Tarkemmin ajateltuna kuutisen vuotta. Kuusi vuotta sitten hampurilainen oli yksi (pieni) asia kaiken sen muun joukossa, josta revin itseni irti. Ensin en sallinut, sitten en enää uskaltanut, seuraavaksi en viitsinyt, en kai jossain määrin halunnutkaan ja lopulta se vain jäi. Unohtui, mutta jätti pakottamisesta syntyneen aukon. Ja vaikka euron juusto onkin vain yksi onneton lätty, on se merkitykseltään huomattavan suuri: paluu takaisin.  
Ei, ei mulle kyllä käynyt niin. Ihan yhtä hyvältä se soossi siellä välissä maistui kuin ennenkin.
ihana arki · Rinkelin päivä

Ihan, ihan, ihan tavallinen päivä.

Elina13 kommenttia
”Tänään aamulla heräsin ja söin kolme minikarjista. Mun Pollux-kello ei kyllä hirnunut, mutta onneksi äiti herätti. Katoin lasteja vähän aikaa telkkarista. Tein matskun tehtävät myös. Sitten Sanna tuli hakemaan ja mentiin kouluun. Kässäntunnilla sain melkein valmiiksi toisen lapasen ranteen. Kahdelta tulin kotiin ja söin Lidlin myslipatukoita. Ihan hirveen hyviä! Illalla menin vielä leikkimään kirkkistä ulos. Sitten meninkin jo nukkumaan, koska väsytti. Ei muuta!”
En ole moneen vuoteen enää kirjoittanut päiväkirjaa. Ala-asteella olin vielä todella ahkera rustailija ja kirjoitinkin lähes päivittäin arjestani. Ei ollut väliä, vaikka maanantai, tiistai, keskiviikko, torstai ja perjantai olivat kaikki kovin samanlaisia päiviä: Pollux-kello ei vielä keskiviikkonakaan herättänyt ja lapanen tyssäsi kaikkiaan viideksi päiväksi ranteen kohdalle. 
Edelleen minua kiehtoo tavallisen elämän tutkailu ja sen näkeminen sanojen kautta. Huomaan kaipaavani vaivatonta sepustusta vasemman jalan sukan reiästä ja ihan hirveän hyvästä juustoleivästä. Ehkä aloitan taas päiväkirjan kirjoittamisen. Ihan lyijykynällä paperille. Se olisi varmasti loistavaa vastapainoa tietokoneen näppiksille ja syvällisille aatteille.

Eilenkin mulla oli ihan, ihan, ihan tavallinen päivä. 

Kello 04.30 Mä vilkaisen kelloa ja huokaisen. Vartin päästä aikaisintaan.

Kello 04.45 Nyt mä nousen, vaikka kukaan normaali ei vapaaehtoisesti olekaan tähän aikaan hereillä.

Kello 04.50 Onneksi mä unohdin edellispäivänä viimeisen banaanin olemassaolon: tänä aamuna se on yhäkin ruskeampi.

Kello 05.00 Mä tyhjennän tiskikoneen ja hämmentelen samalla kattilan sisältöä.

Kello 05.10 Mun banaanipuuro on valmista. Keson ja maapähkinävoin kanssa se on ihan mun lempparia.

Kello 06.00 Jos joku kuulisi, niin varmasti pikkaisen hermostuisi: mä ryystän kahvia, koska siitä tuli vähän liian kuumaa.

Kello 06.01 Neljän minuutin päästä mä sovin itseni kanssa aloittavani opiskelun.

Kello 06.05 Mä avaan tietokoneelta tiedoston ja syvennyn luentomateriaalien termistöön.

Kello 06.30 Jos mä ihan vähän. Ihan pikaisesti vain vilkaisen Marissan blogia.

Kello 07.15 Valonnopeudella hampaiden pesu, ripsari ja ensimmäisenä käteen sattuvat vaatteet.

Kello 07.25 Omegat, vitskut ja macat.

Kello 07.34 Mä syöksyn autolle aja varovasti -lausahduksen saattelemana.

Kello 07.50 Istun ruuhkassa ja nauran Aamulypsylle.

Kello 08.06 Mä olen perillä Viikissä.

Kello 09.10 Varmaan joku kolmaskymmenes termi meneillään. Vaikka mä en jaksaisi kuunnella enää yhtään selitystä integraalisesta kalvoproteiinista tai sfingolipidistä.

Kello 10.00 Ohi on!

Kello 10.04 Mä nauran parit naurut muutaman opiskelukaverin kanssa ja suuntaan autolle.

Kello 10.30 Kotona ja viiden minuutin sisällä jo jääkaapilla.

Kello 10.45 Pikalounas pikavauhtia syötynä.

Kello 11.12 Jälkkäriksi vähän lisää biokemian termistöä.

Kello 12.30 Mä olen niin ansainnut juoksulenkin ulkona.

Kello 12.53 Puolivälissä reittiä mä läsäytän suoraan vesilammikkoon.

Kello 12.55 Inhottava tunne, kun lenkkarit litisee joka askeleella.

Kello 13.25 Kuumassa suihkussa ja seuraavassa hetkessä taas jo opiskelujuttujen kimpussa.

Kello 15.30 Päivän toinen puuro: kuka muka sanoi, ettei puuroa voi syödä päivälliseksi? Mä nimittäin herkuttelen porkkanapuurolla cashewpähkinöiden ja raejuuston kera.

Kello 15.45 Kananmuna.

Kello 17.45 Mä päätän lopettaa lukemisen ja lepuutta aivoja. Vetäisen ulkovaatteet päälle.

Kello 18.02 Paras ystäväni kurvaa pihalle ja lähdemme iltakävelylle. Mun päivän paras hetki.

Kello 19.07 Sujahdan ihan heti sisälle päästyäni yöpukuun.

Kello 19.32 Iltapala ja Salkkarit.

Kello 20.01 Mä pesen hampaat ja haukottelen.

Joskus puoli yhdeksän jälkeen mä jo nukahdan – kesken nettisarjan katsomisen. Joku sammuttaa mun puolesta tietokoneen ja valot. Kyllä mä yritän sanoa aina hyvää yötä ennen uinahtamista. 
onnellisuus

Sunnuntain onnellisin, väittäisin.

Elina6 kommenttia

Tiedätkö sen tunteen?
Kun peilin edestä kulkiessa on aivan pakko irvistää – masua niin nipistää. No, onnesta!
Kun tuolilla malttaa istua puolestatoista minuutista pienen osan.
Kun mieluummin vetelee omia muuveja olkkarissa muun maailman vielä nukkuessa.
Kun elämä tuntuu aamusta asti rajattomalta – vihdoinkin.
Kun ei ole keinoa pitää kokonaista tunnetta sisällä. Se on niin valtava!
Kun tuhahduksenkin uhalla on kuiskattava onni toisen korvaan päivän ensimmäisillä tunneilla.
Kun kädet tuntuvat siiviltä, joilla liidellä.
Kun jotain on ehkä tapahtunut.
Kun oma elämä muuttuu – hetkessä hetkeksi – pumpuliseksi.
Kun suupieliin yltävä hymy tuntuu auttamatta liian kapealta. Kuvatakseen päällimmäisintä tunnetta.
Kun uskaltaa väittää olevansa just tämän sekunnin onnellisin ja just tästä sekunnista onnellisin.

Mä niin toivon, että tiedät sen tunteen.
elämä · Oman elämän inventaario · perhe · rakkaus

No ne miehet.

Elina7 kommenttia
Perusta ja kaiken pohjahan on yksinkertaisuus. Yksinkertaisen tuntuessa liian rajulta ilmaisulta voidaan vaihtoehtoisesti käyttää myös määritelmää ”kaukana naisellisesta monimutkaisuudesta”. Miehet ajattelevat yksinkertaisemmin. Se ei tosiaan ole vain myytti. Olen oppinut miesten lineaarisen ajatuksenkulun. Romanttisen illallisen järjestäminen on ruoanlaittoa kynttilänvalossa, ei suinkaan kynttilöillä tunnelmallisen illan luomista.
Muistan äidin joskus kauan aikaa sitten ohimennen sanoneen minulle mutta kun ei miehet ajattele samalla tavalla. Mielsin sen silloin vain kliseiseksi heitoksi. Pöh. Myöhemmin olen ymmärtänyt sen olleen ehkä sittenkin varovainen ohjeistus elämän varalle: kun ei ne miehet todellakaan ajattele samalla tavoin. Samoja asioita kyllä, mutta lähestyminen ja suhtautuminen ovat aika erilaista.
Tein eräs ilta Oman elämän inventaariota ja mies selkäni takana vähän kuin sivusilmällä vastaili itsekin kysymyksiin. Etkö sä muka ole koskaan tuntenut toisaalta näin? Kysymys toistui monesti. Tai siis. Minä ihmetellen esitin kysymyksen aika montakin kertaa. Oli kuin miehellä olisi ollut yksi ainoa viiva ja minulla sotkukasa miljoonasta vänkyrästä. Saatoin hermostuakin ihan vähän: voitko sä hei tuoda tähän nyt vähän moniulotteisuutta. Mutta jos omaan elämään ja itseen suhtautuminen on vaivatonta ja oikeasti aika yksinkertaista, miksi tehdä väkisin vänkyräkasoja? Kiistän, että kaikki miehet olisivat mutkattomia tai kukaan täysin mutkaton. Kyse onkin mutkattomuudesta naisiin verratuna. Olen huomannut saman ilmiön illanvietoissakin. Miesten keskellä sana on sana ja lause tarkoittaa just sitä, mitä se paperillekin kirjoitettuna meinaa. On ajanhaaskausta lähteä analysoimaan muualla kuin naisten seurassa.
Minä en ole koskaan tuntenut miestä, joka stressaisi yleisesti ottaen elämää. Ainakaan samalla tapaa kuin monet naiset tuppaavat tekemään; kiehnäävät jatkuvasti pientenkin asioiden kimpussa. Yksittäiset jutut toki tuottavat harmaita hiuksia kaikille. Ehkä omaan elämääni ei yksinkertaisesti mahdu enempää stressiä – miestenkään muodossa – ja sen vuoksi olen tiedostamattani kiertänyt kaukaa kaikenmoiset stressi-Erkit. Meidän perheen sisarusten välillä minulle on ryöpsähtänyt kaikki stressihormoneita ylitehokkaasti stimuloivat geenit ja veljeni ovat siten välttyneet niiltä. Voi tietysti olla, että syy kaikkeen löytyy siltikin naiseudesta. Viikolla tapasin taas uuden miehen varustettuna lehmänhermoilla. Ei voi kuin kadehtia.
Ei äkkipikainen, liian hötkyileväinen. On vähän hassuakin, että minä olen tottunut katteellaan, kattellaan -miehiin. Ja samalla siinä sivussa joutunut opettelemaan samaa mentaliteettia itsekin. Vaikka äkkipikaisena ihmisenä välillä harmittaakin verkkaus, en osaa ajatella sitä muuna kuin itseäni täydentävänä piirteenä: voin aina oppia sen, mitä minulta puuttuu. Isäni kuulemma saattoi miettiä kysymykseen vastausta joskus pitkänkin aikaa – niin kauan, että toinen ehti jo luulla hänen unohtaneen koko kysymyksen. Toinen veljistäni on ehkä vähän samanlainen: ehdin aina hänen pohdintojensa aikana päästää – riittävän – monta no, no, no -tuhahdusta.

Miespuolisen henkilön tekemää ruokaa ja aikaansaama hymy. 

On miehissä tietysti asioita, joita en edelleenkään ymmärrä. Sellaisia juttuja, joiden ymmärtämiseen en välttämättä jaksa haaskata aikaa sen suuremmin – en kuitenkaan tajuaisi. Olen aina ajatellut, että tärkeän asian kyllä muistaa. Miehetkin, aika usein. Mutta muistamisen lisäksi asiaa usein kyllä miettiikin. Toisin sanoen suunnittelee etukäteen ja hyvissä ajoin. Muutamaa päivää aikaisemmin toteaminen juu voisihan sitä tehdä jotakin ei vain toimi naisten maailmassa. Ideaalitilanteessa kun sitä jotakin on suunniteltu jo viikkoja tai jopa kuukausia.

Ai niin. Ihmettelen myös, miksi pöytiä pitää pyyhkiä ryttyisellä rätillä ja kalsarikasaa on kasvatettava huoneen nurkassa?

itsensä kuuntelu · oma hyvinvointi

Väärä aika?

Elina8 kommenttia


Tee se väärään aikaan.
Syön laskiaispullan aamulla kello kuusi.
Sanon sen kesken riidan: minä rakastan sinua.

Nauran rohkeasti hiljaisuudessa.

Lähetän viestin, vaikka asiaa ei olisikaan: moi sinä.

Käytän kukkahameita keskellä talvea.
Halaan, vaikka olisin vasta sen tehnyt. Tai vaikka en olisi koskaan sitä tehnyt.
Laitan kellon herättämään keskellä yötä. Ja nousen hetkeksi ylös tunnustelemaan, millaista mietiskely on yöllä.
Vilkaisen kelloa vasta, kun olen myöhässä.
Hiljennyn keskellä vilkasta päivää.

Hymyilen, vaikka olenkin ihan pikkuisen vihainen.
Pitelen jäätelötuuttia lapaset kädessä.
Teen viikkosiivouksen maanantai-iltana.

Mietin kesälomaa juuri ennen tenttiä.
Kirjoitan, vaikka pitäisi lukea.
Huomaat ehkä, ettei ole olemassa väärää aikaa. Sen paremmin kuin sitä oikeaakaan. On ainoastaan nyt ja sitten ja totutut tavat. 

Jep, laskari aamulla kello kuus.

Olen pitkään ajatellut itsekseni kyllä sun Elina pitäisi joskus sitten oppia elämään iisiä elämää. Ajoitus on aina tuntunut vain kovin väärältä sellaiselle: eikö opiskelijan elämä kuulu olla vähän tenttistressillä terästettyä? Eikö tämän ikäisen kuulukin vielä valita mukavuuden sijaan rehkiminen? Kohtuullisessa kuosissa pysyminen? Eikö nuoren aikuisen elämän kuulukin olla hektistä? Aikaansaavaa? Kaikenkokevaan pyrkivää? 
Olen joskus yrittänyt kokea asioita ihan vain sen vuoksi, että olen tuntenut sen velvollisuudekseni. Nyt on se aika, kun tällainen kuuluu kokea. Voin tietysti myös paljastaa, ettei kokemus tuolloin ole ollut elämys, enemmänkin suoritus. 
Mutta kun. Ei tällaista Elinaa ole ennen ollut tällä pallolla. Ei kukaan voi tietää, milloin minun elämässäni on oikea aika kullekin asialle. En sitä itsekään etukäteen tiedä. Voin ainoastaan tunnustella. 

No, nyt on selkeästi aika iisille elämälle. 

aitous · ajatuksia · Ruoka · ruokavinkki

Kaukana pliisusta.

Elina4 kommenttia
Kun kerran olet tavannut hänet, niin et kyllä voi unohtaa.
Siis, että itsensä voi esitellä toiselle hersyvällä naurulla ja lämpimällä hymyllä. Että toisen mieleen voi jäädä tutkailevalla katseella ja innostuksesta hehkuvilla poskilla. Että maailmaan on mahdollista jättää jälkiä omilla ajatuksilla tai teoilla. Että pelkällä olemuksella voi saada toisen sydämen sykkimään. Että viehättävyys ja kiinnostavuus  syntyvät ihmisen omasta persoonasta.
Että silmät sidottuinakin sinä pidät häntä maailmankaikkeuden kauneimpana ihmisenä. Kuulet hänen äänestään paljon ja tunnet hänen aidon läsnäolonsa. Sinä et ole ollut kiinnittämättä hänen ulkonäköönsä huomiota sen vajavaisuuden vuoksi, vaan ainoastaan tarpeettomuuden takia: mitä väliä kääreillä, jos on nähnyt jo sisälle.
Voiko toisesta sanoa mitään kauniimpaa, sellaista, joka on samalla jopa merkityksellisempää?
Jos joskus käväisisin jonkun toisen ajatuksissa, haluaisin ehdottomasti minut muistettavan muusta kuin ulkoisista seikoista. Vaikka valoisasta luonteesta tai ymmärtäväisestä katseesta.
Älä huoli. Et sä ole pliisu. Sullahan on ajatuksissa vaikka mitä ja kuinka paljon. Sä sisällät hirveän paljon. Harvemmin ihminen on oikeasti pliisu. Kun ei se ole maantienharmaan värisiä hiuksia tai beesejä neuleita, vaan ihan jotain muuta. Sellaista välinpitämättömyyttä elämää kohtaan.
Tylsän näköinen, yksinkertainen, maultaan tuhannesti herkullisempi, kaikkea muuta kuin pliisu: 
savutofu-riisi-cashewpähkinäpata
Riisiä
Savutofua
Sipulia
Valkosipulia
Mustapippuria
(Suolaa)
Cashewpähkinöitä
Keitä riisi ja kuullota sipuli pannulla. Leikkaa tofu sopivan kokoisiksi paloiksi ja lisää kuuman riisin joukkoon. Lisää myös paistettu sipuli. Sitten mausta ja sekoita. Ripottele annoksen päälle ennen tarjoilua cashewpähkinöitä. 


No. Mistä sitä sitten tietää, ettei ole sisällöltään pliisu? 
Katsos, joukkoon ei ole tarvetta lisätä mitään. Edes ketsuppia. 

rakkaus · ystävät

Yksi kolmestasadastakuudestakymmenestäviidestä.

Elina4 kommenttia
Kuin kuminauha? 
Periaatteessa joustaa paljonkin: sallii sinussa poikkeavuuden. Erilaisuuskin antaa myöten hyvin. Todellinen sellainen ei veny liitoksistaan. Vaan venyy aina palautuen: riidasta, vuosista, välimatkasta. Veti sitten kummasta päästä vain – yhtä joustava. Ainakin sen tulisi olla. Joskus ollaan lähempänä, joskus hiukan kauempana. Aina siltikin saman kuminauhan päissä: yhteen palataan aina.
Periaatteessa kiskoo ylöspäin: leuanvedoissa ja rähmälläsi maatessasi. Avittaa ja alentaa tarvittavaa voimaa. Mutta ei tarkoituksella ole kyllin jämäkkä yksin jaloille sinut nostaakseen. Ei sen varaan ole tarkoitus täysin heittäytyä. Muistathan, että kuminauhassa on oltava kiinni kaksi? Yhdessä. Tämä toimii yhdessä.     
Periaatteessa voihan se napsahtaa ikävästi sormille: tekee hetkellisesti hyvin kipeää. Vahingossa sellaista tapahtuu, tuskin tarkoituksella. Koskaan. Sitten venytetään vain yhdessä tuumin uudestaan ja nykäistään ehkä kerran tai kaksi ilkikurisesti ihan vain muistutukseksi: senkin ystäväni. Vaatii se luottamusta. Kuminauhan omassa päässä pysymistä. Itsestä jotakin antamista. Varmasti vähän uhkarohkeaa asennettakin. Pystyykö sitä todella venymään näin pitkälle toisesta? 
Periaatteessa on sen mahdollista hapertua: alkaa pienestä lovesta ja ajan kuluessa edetä kohti periksiantamista. Harva asia pysyy ikuisesti yllä itsekseen – kuminauhan jännite ei ainakaan. Vastavuoroista nykimistä: hei ystäväni minä olen yhä täällä. Välimatka voi saada sen kyllä poikki napsahtamaan. Mutta harvemmin sitä tulee ajatelleeksi, että liian lähelle tultaessa kuminauhan jännite häviää. Ikäväkin pitää yllä ystävyyttä.   
Ystävyys.
Vähän kuin kuminauha.



Ihanaa yhtä ystävänpäivää niistä kaikista kolmestasadastakuudestakymmenestäviidestä. 
ajatuksia · elämä · onnellisuus

Onnelle herkistynyt herkkä.

Elina14 kommenttia
Aika usein ja ehdottomasti liian usein. Usein olen pitänyt erityisen huonona asiana sitä, että ympäristö vaikuttaa minuun voimakkaasti: erilaiset aistiärsykkeet, ihmisten tunnetilat, eleet ja kaikesta tästä syntyneet omat tuntemukset. Voimakkaammin kuin ehkä joihinkin toisiin. En koe sitä tahalliseksi analysoinniksi, vaan enemminkin samaan tapaan havaitsemiseksi kuin silmillä pystyy näkemään herralla olevan hattu päässä. Äänenpainosi sanan ensimmäisessä tavussa kertoi jo tarpeeksi.
Kuinka monta kertaa kuulinkaan pienenä voi kun sä olet niin herkkä. Enkä milloinkaan luullut sitä muuksi kuin häpeälliseksi asiaksi. Sitä oli vähän kuin ristitulessa: olisin halunnut yrittää näyttää kiitolliselta päästessäni näkemään Helsingin ilotulituksen, mutta se oli melkein mahdotonta, sillä oikeasti vain pelkäsin pauketta ja kovia ääniä hirveästi. Koin monet asiat hyvin voimakkaasti, mutta samalla tunsin usein vähättelevyyden varjon päälläni: mietin monesti, ovatko pelkoni siten turhia vai tuntemukseni jollain tapaa vain vääränlaisia. Toisen ymmärtämättömyys tuntuu edelleen tänäänkin suurena kipuna rinnassa. Ajattelin jo pienenä emmä tarkoittanut -tokaisun kokeneen aika päiviä sitten inflaation: en löydä keinoa ilmaista vilpittömyyttä. Sanat kun eivät tunnu monestikaan riittävän. Koulussa kokeessa kyyneleitä pidätellessäni sätin itseäni osaamattomuuden lisäksi reagointitavastani. Älä viitsi olla niin herkkis. 
Ei elämä ole koulinut minusta yhtään kovanahkaisempaa. Reagoin ympäristöön ja sen synnyttämiin tunteisiin edelleen erittäin vahvasti. Tänäkin päivänä sanaharkka toisen ihmisen kanssa tuntuu maailmanlopulta ja muusta kuin sisäisistä tunteista alkunsa saanut ahdistus saa voimaan fyysisesti pahoin. En tosin ole enää pitänyt itseäni epänormaalina – vain liian herkkänä aikuisten maailmaan.   
Eilen auringonpaisteessa leveästi hymyillessäni mietin kuitenkin, miksi sen pitää olla aina juuri niin päin? Että herkkyys on aina vain pelkäämistä, itkemistä tai huolestumista – piilottelevien negatiivisten tunteiden aistimista. Ei kai se niin ole?

Ympäristö ja sen tarjoamat ilonaiheet saavat minut sädehtimään. Helpostikin, etenkin tuntiessani muutoinkin oloni vapaaksi. Olen ollut niin onnellinen viime päivien kauniista ilmasta, että olen suorastaan kuplinut aamusta iltaan. Pelkkä kevään ajatteleminen nipistelee vatsanpohjassa. Kuivat läikät kävelytiellä saavat minut hurmioon ja pinkomaan yhä kovempaa. Pidän itsessäni siitä, että huomaan ilman yrittämistä toisen lempeän katseen vasempaan nimettömäänsä luotuna ja ylpeyden silmissä omaa tuotosta vilkaistessaan. Herkkänä olen hyvä tarttumaan: innostukseen, iloon ja aitouteen. Ihmisen aito ilo saa minutkin innostumaan – ja aidon ihmisen innostus minut iloiseksi. 
Olen tälläkin hetkellä hirmuisen iloinen siitä, että saan lähteä ajamaan pian ja näin heti aamutuimaan Viikkiin. Eilenkin autossa katselin punaista taivaanrantaa ja nauroin ääneen Aamulypsylle. Matkasta on muodostunut oma onnellinen aamuhetkeni: olo on auvoisa aamuruuhkassa.
Onnelle herkistynyt herkkä. Uskon herkkyyden voivan muuttua myös voimavaraksi, vaikka se ei sitä olisikaan aina ollut. 

oma hyvinvointi · Ruoka · terveys

Voi avokado, minkä teit!

Elina10 kommenttia
Täten tunnustan: en ole keskittynyt tarpeeksi pähkinöihin.

Minulla on yksi erityisen huono tapa. Se on kai pelkkä tottumus. Vahingossa elämään jäänyt pahe. Rasvattomuus. Ruokavalioni sisältää rasvoja, mutta ei riittävästi. Eikä etenkään oikeanlaisista lähteistä. Ei määrä, vaan laatu. Ainakin osin se kai voisi pitää paikkaansa, kun ajatellaan ravinnon rasvoja ja ihmisen rasvansaantia. 

Senpä vuoksi olen aloittanut projektin lisää rasvaa. Aivoille ja keholle. Monityydyttymättömiä ja pehmoisia. Pähkinäostoksilla kävin tässä jokunen päivä takaperin: cashewpähkinät ovat suosikkejani. Maapähkinöitä ostan toisinaan edullisemman hinnan vuoksi. Rasvahappokoostumus taitaa olla samaa luokkaa – maapähkinöissä on tosin hivenen vähemmän rasvaa. Olen tutustunut ensikertaa myös avokadon saloihin. Ystäväni taannoin kertoi heidän opiskelija-asuntolassaan levinneestä avokadovillityksestä; vähintään pussi päivässä vai miten se meni. Saatoin silloin ihmetellä hiukan. En kylläkään enää – koukuttaahan kermainen maku aika pahasti. Sopii hyvin salaattiin, riisikakun päälle, smoothieen, ruoan kuin ruoan sekaan ja ihan vain sellaisenaan lusikoitavaksi. Lisäksi olen opetellut lisäämään oliiviöljyä, no, vähän kaikkialle. Pienistä lorauksista lähdetään. 
Opintojen vuoksi – tai ansiosta – olen lähiaikoina lukenut rasvoista paljon ja kaikenlaista. Innostuin sitten Finelistäkin tarkastamaan parhaimmat monityydyttymättömien rasvojen lähteet. Itse asiassa yllätyin, että rypsiöljy oli kolmantena heti pellavaöljyn ja pellavansiementen jälkeen. Tyydyttyneitä rasvojakin oli vain vähän. Rypsiöljy kun ei kai ole ollut lähivuosina kovin trendikäs valinta.

 

Tätä kaikkea edelsi kuitenkin pieni tarina.
En. Ihan oikeasti en. En ollut leikannut sellaista koskaan aiemmin halki. Olin ehkä maistanut jossakin joskus jotain siitä tehtyä. Mutta ei minulla siltikään ollut selkeää mielikuvaa suutuntumasta. Tai mausta. Kuvista olin kyllä ihaillut ulkokuorta. Tosin olinhan minä yrittänyt tutustua. Kovastikin! Kaupasta olin muutamaankin otteeseen kiikuttanut kotiin. Aina ne lensivät kuitenkin pilaantuneina roskakoriin. Syitä löytyi moninaisia; liian kiire perehtyäkseni, liian monimutkaista valmistaakseni, liian outo viitsiäkseni. 

Tuli taas päivä, kun yksi sellainen nökötti keittiön pöydällä. Reppana, saatoin hiljaa mielessäni ajatella, kaipaa niin tulla syödyksi. Ja sitten sen tein – tartuin veitseen, leikkasin halki. Tunne oli kovin vapauttava; pitkän pitkä jahkailu sai päätöksensä viipaloidessani siivuja riisikakun päälle. Rouhaisin pippuria ja ripautin suolaa. Kas, se ei sen vaikeampaa sitten ollutkaan.

Avokadoneitsyys oli menetetty. 

Tarinan opetus tulee kuitenkin vasta seuraavassa.

Avokadoviipaleet syötyäni palasin kemian laskujen ääreen. Myös sen erityisen inhottavan ja vielä ratkaisemattoman. Eipä mennyt kauaakaan, kun istuin läpilasketut tehtävät edessäni. Voi avokado, minkä teit! Rasvasit mun aivoni ja ratkaisit mun laskuni. 


Eli. Syökää avokadoa. Rasvaa. Tämä ei takuulla nimittäin ollut sattumaa.
oma hyvinvointi

Systeemi pyrkii tasapainoon.

Elina6 kommenttia

Loppu.
Pisteen sijaan kuitenkin hännällinen välimerkki.
Sillä elämä jatkuu
siitä, mihin se joskus jäi.
Joku päivä ihminen törmää siihen. Aivan varmasti: jokaiselle on varattu sellainen hetki, kun mielen päällä on ainoastaan ajatus nyt riitti. Esittäminen, yrittäminen, stressaaminen, roolin vetäminen, kestäminen, kiirehtiminen, toisen juttujen kuunteleminen. Se on päätös eli risteys, jossa ei ole kuin yksi haara. Päätettävä on vain kulkea eteenpäin. Ainaisen taaksepälyilyn sijaan. Nyt riitti kertoo muutoksentarpeesta, mutta jotakin myös muutosta estäneistä seikoista – että sellaisia on ollut. Nyt riitti on kuitenkin jonkinasteista kyllästymistä ja tyytymättömyyttäkin. On taisteltava itse itseltä itselleen hyväksyntä: minä en tällä kertaa välitä kuin omista valinnoistani.   

Minä törmäsin viime viikolla. Tulevaisuuteen, nykyisyyteen, elämään ylipäätään. Itkin maanantain ja tiistaina oli hyvä olla päätökseni kanssa. En missään vaiheessa tipautellut kyyneleitä surusta tai pahasta mielestä. Itkin tajuamista. Kuule Elina, elämä saa tuntua pehmeältä poskea vasten. Se saa olla myös yksinkertaista ja ihan helppoa. Hyväksytin itselläni päätöksen: en enää tavoittele, vaan elän, en enää määrittele etukäteen, vaan kuuntelen hetkeä. Nyt riitti määrätynlainen.



Mä en ymmärtänyt sillä luennolla mitään muuta.
Mutta ei sillä ole oikeastaan väliä.
Olennainen.
Nappaa se.

Systeemi pyrkii tasapainoon.
Ei energiaminimiin.