Tekijä: Elina

itsetutkiskelu · syvällistä

Samat asiat pyörivät päässä edelleen.

Elina3 kommenttia
Tottunut ajattelemaan. Tottunut jahkailemaan.
Mä en koskaan. On se kieltämättä aika paha lauseenaloitus. Vähän samaan tapaa kuin mä kyllä aina tai  no en varmasti. Nuo aloitukset lipsahtavat omasta suustani erityisen helposti silloin, kun olen väsynyt, stressaantunut tai kovin kiireinen. Toisin sanoen ne kertovat jotakin kai tottumuksesta; lausahdus tulee niin selkärangasta, ettei ihminen huomaa ajatella sanojaan äänteitä pidemmälle. Toisaalta taas sitä on samalla oman elämänsä selkärangaton. Kuin huijaisi itseään uskottelemalla vesiliukoisen tussin olevan vaihtoehdoitta permanentti; olen aina ollut tätä mieltä, joten  on mahdotonta olla nyt toista mieltä. Tosiaanko?
Mitä omien ajatusten kyseenalaistaminen on? Ainakin elämän pieni suuri ilo. On helppoa tottua elämään yhdessä ja ainoassa maailmassa. Menneeseen pohjautuvassa ja nätisti raiteita pitkin kulkevassa. Se ainokainen maailma koostuu ehkä osin kokemuksista ja hyväksi todetusta, jolloin myös herkästi päätyy pohtimaan kysymystä; miksi sitten edes lähteä muuttamaan toimivaa? Eikä ihmekään, että siten helposti ajattelee. Tai oikeastaan ei ajattele, riittävän laajasti ainakaan. Ennemminkin kai toteuttaa totuttua ajatusmallia. Omien ajatusten kyseenalaistaminen kuitenkin avaa aivan uusia ulottuvuuksia: yhteen ainutlaatuisen elämään voi mahtua useampia, toisistaan täysin poikkeavia maailmoja. Ei kaikissa kai voi elää yhtä aikaa, mutta yhdessä ei kuitenkaan tarvitse elää koko aikaa. Voi vanha maailmakin pienen korjausliikkeen seurauksena muuttua kokonaan uudenlaiseksi. Avainasemassa on kai vain kuten aina ennenkin -fraasista irtipäästäminen. 
Elämä tuppaa toisinaan väkisinkin ravistelemaan tutussa ja  turvallisessa uinuvaa. Olen huomannut löytäväni suoralta kädeltä teilatut ajatukset aina jossakin vaiheessa elämää edestäni – joskus jopa vastakkaisiksi muuntuneina. Mikä tuntuu välillä jopa pelonväristyksinä sisälläni. Mun ei koskaan pitänyt sairastua. Mun ei koskaan pitänyt kyllästyä vaaleaan hiusväriin. Mun ei koskaan pitänyt olla lapsirakas. 
Elämä on jollain tapaa lisäksi totuttanut minut jahkailemaan. 
En missään nimessä ole pohjimmiltani sellainen. Pienenä tyttönä vielä osasin toimia hetken mielijohteesta. Kylläkin järjen kanssa, mutta liikaa pohtimatta. Meneminen oli yksinkertaisimmillaan menemistä. Tekeminen ihan vain tekemistä. Ei ollut yksinkertaisempaa asiaa kuin toimiminen. Sitten mennään oli aika tuttua suustani. Mietin monesti, miksi aikuisten silmissä elämä oli niin vaivalloista. Kuulin monesti kun mä en voi noin vain lähteä. Kysyin aina että miksi. Vastaus oli usein jotakin sellaista kuin valot pitää hei sammuttaa ja roskat viedä, tää aikuisen elämä on tällaista. En koskaan käsittänyt, mikä teki siitä niin monimutkaista. Senkun otetaan roskat kainaloon!

 Totutusta poikkeavaa. Mutta hyvin kaunista. Tosin ihan todella yksinkertaista. Ja vikkelää. 
Iän myötä elämä on kasvattanut minusta aikuisen ja samalla koulinut myös jahkailijan. Roskapussin kiikuttaminen ei todellakaan ole enää yhtä yksinkertaista – kuten ei moni muukaan sellainen asia, joka oikeasti voisi olla. En tarkasti tiedä, kuinka päähän istutetaan aikuisuuden himmailu. Ehkä se on jonkun silmissä sitä kuuluisaa harkintaa ja järkevyyttä. Tai kenties yhteiskunnan luoma ajatus siitä, että jokainen vastuullinen aikuinen pohtii päätöksiään, eikä toimi ilman yön yli nukkumista. Mutta onko olemassa tilanteita, joissa se ei ole paras vaihtoehto? Eniten ehkä omassa käyttäytymisessäni harmittaa se, että yhden yön harkinta-aika venyy helposti useiksi päiviksi. Kai aika moni suunnittelee ja haaveilee vuosiakin. Ei ehkä roskakatoksella käymistä, mutta elämän muita muka-hyvin-huolellista-harkintaa-vaativia asioita. 
Olisin varmaankin jokin aika sitten pienesti pahalla silmällä katsonut ensitreffejä alttarilla. Eihän siten kuulu toimia. Olisin liputtanut perinteiden puolesta, sen totutun toimintamallin. En missään nimessä olisi ennen useiden päivien pohdintaa lähtenyt minkään järjestön toimintaan mukaan tai antanut itseni innostua pelkistä kaukaisista mahdollisuuksista. Olisin toiminut kaikin puolin järkeä käyttäen. Hidastellen, siten ajattelen nykyisin. Jokin on aivan lähiaikoina ajatuksissani muuttunut.
Ei se ole kiirettä. Ei missään nimessä holtittomuutta. Se on elämän rajallisuuden tajuamista. Se on oman elämän itselleen ottamista. Se on ehkä halua olla ihan vähän uhkarohkea. Se on toteamuksessa miksikäs ei. Kun mulla nyt kerta on tämä tässä ja nyt.

Välillä tunnen olevani kovin kyllästynyt kaikkeen muuhun kuin tämänhetkiseen. Miksi sitten joskus, jos voisi yhtä hyvin nyt. Mikä estää? Ei ainakaan aikuisuus tai elämä.

Kaikki asiat eivät ymmärrettävästi ole niin yksioikoisia. Yllättävän moni kuitenkin on. Tosin vasta tarkemmin ajateltuna.

ihana arki · oma hyvinvointi · onnellisuus

Luetaan lista onnesta ääneen.

Elina4 kommenttia
Eräs ihminen sanoi minulle eilen jotakin. En mä osaa puhua sulle siten. Puhuminen jostakin on oikeastaan tosi yksinkertaista; aukoo suuta ja antaa tulla. Mutta puhuminen jollekin ei välttämättä olekaan niin helppoa. Moni kokee vaikeaksikin. Etenkin silloin, jos ei ole tottunut tai koskaan kunnolla opetellut jollekin puhumista. Oliko lähipiirissäsi nuorempana kova suupaltti? Sellainen aina äänessä oleva hölöttäjä, joka piti huolen hiljaisten hetkien täyttämisestä. Satutko tuntemaan hänet vielä? Suurella todennäköisyydellä hän osaa edelleenkin puhua jostakin, monestakin, loistavasti. Enää ei kuitenkaan hengailla koulun pihalla isossa porukassa, vaan istutaan ehkä ennemminkin kahvikuppi kädessä kahdestaan pöydän ääressä. Tiedätkö mitä on voinut tapahtua? Kovasta puhujasta on saattanut tulla hiljainen, sillä hän ei ole vuosien varrella opetellut puuttuvaa taitoa, toiselle puhumista. Säästä on kiva puhua ja viittoilla ulos. Menneitä on kiva muistella ja sulkea silmät. Omasta työstä on kiva kertoilla ja esitellä meriittejä. Mutta miten vaikeaa voikaan olla katsoa silmiin ja kertoa, mitä todella kuuluu. Tai katsoa silmiin ja kysyä, mitä toiselle kuuluu.
Erityisen haastavaa voi olla puhua itselle. Etenkin tunteista. Kuinka vieraalta suussa tuntuukaan sanoa ääneen tyhjässä asunnossa minä olen nyt todella onnellinen. Toiselle sen saattaa joskus huikata,  vähän kuin ohimennen huudahtaa oon onnellinen. Mutta onhan se hirveän paljon tehottomampaa: artikuloinnissa ja kokonaisissa sanoissa on voimaa. Toisaalta kuinka monta kertaa useammin sitä on paiskannut kaapin oven kiinni tarpeettoman kovaa kuin sanonut toiselle ääneen nyt minua kyllä kiukuttaa. Surua taas usein mieluummin itkee kuin kertoo siitä edes itselleen: olen tällä hetkellä aivan musertunut. 
Peilin edessä puhuminen on kenties kaikkein vaikeinta, vaikka aloittaisi vain yksittäisistä sanoista. Minä. Olen. Kelpo. Tyyppi. Tuntuu aluksi ihan todella teennäiseltä. Ääneen itselle puhuminen siis. Omasta mielestäni se on kuitenkin kovin voimaannuttavaa ja tehokasta. 
Koetan sanoa ääneen samalla kuin kirjoitan: minä olen nyt todella onnellinen.
Maapähkinävoin täyteläisestä mausta suussa. Etenkin aamuisin.

Vähän terveestä olosta.

Omista päätöksistä.



Suljetusta makuuhuoneen ovesta, kun tiedän siellä nukkuvan jonkun.

Lenkkeilyinnostuksesta ja vapaudesta tehdä juuri sitä, mitä haluan.

Tämän päivän kampaaja-ajasta.

Autokyydistä Viikkiin.




Lintujen sirkutuksesta ja tulevasta keväästä.

Taidostani itkeä, sillä se puhdistaa.

Laatikon pohjalle jääneestä kesäkurpitsakäntystä – sain tehtyä siitä juuri puuroa.

Lumipyryttömyydestä.

Eilen tulleesta blogikommentista.



Löytämistäni maca-tableteista.

Huomisesta.

Aamutunnelmasta ja kipristelystä masussa.

Lidlin pähkinöistä.


Suukosta.

Pörheästä karvakuonosta.

Nenän kautta hengittämisestä – flunssa on kai kohta ohi.

Punajuuripihveistä.



Jos on oikeasti onnellinen, miksi jättää sanomatta se ääneen?
Jos on oikeasti onnellinen, miksi jättää listaamatta se keskiviikkona?

aamiainen · aamu · Ruoka · ruokavinkki

Banaaninen kesäkurpitsa.

Elina4 kommenttia
Terveellistä.
Yksinkertaista.
Sokeristakin 
sellainen voi olla toisinaan.
Kaapin raaka-aineista.
Kuitenkin
erikoisempaa kuin aivan tavallinen.
Ei ennakkoluuloisille,
jos äidiltä kysytään.
Mielestäni
just heille.
Kekseliästä.
Taikatemputonta. 
Älykästä ja järkevää
leivontaa.
Vehnäjauhoilla, kermalla, voilla ja sokerilla saa lähes aina hyvää. On helppoa onnistua. Jännitys kylläkin kai puuttuu. Mutta jos avokadosta ja bataatista tehtäisiinkin kakku. Kuinka silloin taikinaa vaivattaisiin? 
Leivoin pitkästä aikaa kesäkurpitsasta, banaanista ja kaurajauhoista. Leipää. Seuraavana aamuna totesin tekeväni samoista aineksista aamupalaa. Puuroa. Mikäs siinä. Banaani on hyvää. Kesäkurpitsa menee aina. Ja kaurahiutaleet nyt kuuluvat kaikkialle.

Banaaninen kesäkurpitsaleipä
2 oikein kypsää banaania
Sopiva pätkä kesäkurpitsaa
Noin 4 dl kaurajauhoja (jotka voi tehdä kaurahiutaleista)
1,5 tl leivinjauhetta
Vajaa 1 dl mantelimaitoa
3 rkl öljyä
Ripaus suolaa
Ehkä myös kanelia

Muussa bansku. Raasta kesis. Lisää märät aineet. Sekoita kuivat aineet ja yhdistä kaikki. Kaada öljyllä siveltyyn vuokaan. Paista reilu 30 minuuttia – riippuen leivän paksuudesta. 

Nauti vaikka maapähkinävoin kanssa.


Samettinen kesäkurpitsapuuro

1 dl kaurahiutaleita
1,5-2 dl mantelimaitoa
Sopiva pätkä kesäkurpitsaa
Banaania oman maun mukaan
Ripaus suolaa

Keitä puuro tavallisesti. Lisää loppuvaiheessa kesäkurpitsaraaste ja jatka keittämistä.
Pilko banaani valmiin puuron päälle. Tai halutessasi muussaa keittovaiheessa puuron sekaan.

Kesoa kylkeen.
Näillä eväillä uuteen viikkoon. Mahtavan makoisaa maanantaita. 
ajatuksia · itsensä kuuntelu · oma hyvinvointi · onnellisuus · terveys

Oodi henkilökohtaiselle tunteelle.

Elina7 kommenttia
Silloin sitä elää kylkiluille. Selkeästi tuntuvalle rintalastalle ja törröttäville lonkkaluille. Rasvaton jugurtti on työstämiseen oiva työkalu, porkkanan puolikas kuin lautamiehen vasara. Naputellaan tikkumaisia raajoja yhteen, vain välillä kursitaan mieltä kasaan. Sisälmyksillä ei niinkään ole elämässä sijaa, ulosannilla ja ulkokuorella kyllä senkin sijaan. Maailma, se on pieni. Rajautunut peilin ja silmien väliseksi. Kadulla sitä huomaa vain heijastavat pinnat ja lisähiomista kaipaavat kehon kohdat. Ajatteleminenhan on yksioikoista; se tapahtuu aina kehon kautta. Ja kun toimimisen lisäksi jatkuvasti ajatteleekin keholla, seuraa se, että portaat eivät ole enää ylöspääsyä varten. Niiden merkitys on ainoastaan jalkojen työssä. Jatkuvaa kapuamistahan elämä silloin on; enemmän, lisää ja askel vielä. Päämäärä puuttuu vielä silloinkin, kun jalat eivät kanna ja ryömiminen vain vaivoin onnistuu. Keskiössä ei suinkaan ole minä. Vaan keho, jonka kautta mielen saasteet suodatetaan.
Tällöinkin sitä elää jälleen keholle. Lusikoi proteiinia ja kulauttaa kurkusta alas makroja. Edelleen nauttii kaloreita banaanin sijaan tavoittaakseen määrätynlaisen kehon ja oikeanlaisen koostumuksen. Lupa tulee kehon tarpeista. Halu on usein kai sivuutettava seikka. Ei se toivottavasti  minän kokonaisvaltaista ruoan kautta tapahtuvaa kontrollointia ole, mutta muulle kuin mielelle elämistä se helposti on. Onhan se jatkuvaa peilin ja silmien välistä kommunikointia, heijastavien pintojen hyväksikäyttöä. Siinä ei ole mitään väärää. Ei se ole sairasta. Eikä välttämättä edes pakonomaista. Harrastus, intohimo, kuvaillaan vaikka niin. On sillä kuitenkin taipumus jyrätä alleen kaikki muu. Vieraannuttaa mielen onnesta kehon kustannuksella. Lipsahtaa vähän liian vakavaksi. Hankalaksi se saattaa muuttua silloin, jos tajuaa, ettei haluakaan sellaista koko elämää; kuinka prioriteetit päittäin  sitten vaihdetaankaan.
Yhdestä kulmasta katsottuna en näe juurikaan eroa; kroppakeskeistä elämää kumpainenkin.
Tämä ei ole kannanotto mihinkään. Tarkoitus ei ole arvostella ketään. Itseänikään. Usko pois, ei edes teilata mitään. Tämä on vain mun oodi henkilökohtaiselle tunteelle. Kyllästymiselle kroppakeskeiseen elämään. Kai muistutus vähän kaikille vaihtoehdosta elää vain minää varten ja jättää keho taka-alalle.

Kirjoitettu yhdessä tukihenkilön kanssa. #hauva 
Kuinka vaikeaa on antaa oman kehon vain olla? Olla tekemättä keholle mitään, vaikka samaan aikaan tekeekin sillä vaikka mitä. Kuinka hankalaa on katsoa minää peilistä? Olla elämättä peilistä, vaikka elääkin peilien keskellä. Kuinka haastavaa on syödä? Olla syömättä kehoa tietynlaiseksi, vaikka mielen lisäksi syö kehonkin vuoksi. Kuinka mutkikasta on arvostaa keskivertokehoa? Olla tavoittelematta tavallista ihmeempää, vaikka tietääkin omistavansa ainutlaatuisen kehon.   

Mä ajattelin edelleen käydä salilla 
ja siellä juoksulenkillä. 
Ihan intohimosta.
Mutta sen lisäksi mä meinasin jatkaa myös elämää, 
jossa karjalanpiirakka aamulla on ihan järkevää.
Ajatella useammin,
ettei tässä nyt ole mitään hävittävää.
elämä · ihana arki

Tärvellään hetkeksi tavallinen.

Elina9 kommenttia
Arkista.
Kaurahiutale; puurokulhon reunaan jämähtänyt kaurahiutale vielä pesunkin jälkeen. Jemma; hukassa oleva vasen sukka, sillä oikeaan jalkaan kiskotaan aina tallella oleva. Nälkä; niin nälkä, ettei jaksa ajatella riisikakkuja pidemmälle. Opiskelu; risti-istunnassa sängyllä iltaisin sanakirjan kanssa. Kiire; juomatta jäänyt pikakahvi Muumi-mukissa. Huolettomuus; puolihuolimattomasta letistä karkailevat hiussuortuvat itsepintaisesti suussa. Aamu; ripsivärin jämät poskilla illan puhdistusoperaatiosta huolimatta. Hiljaisuus; aamulla kello kuusi seinänaapurin saapuminen kotiin, ehkä töistä. Väsymys; tiskiallas, jonka mustikkakulho on värjännyt siniseksi. Ruoka; kiireinen kyhäelmä vähän kuivahtaneesta tofunpuolikkaasta.
Juu. Elämä on suurelta osin arkea ja vain viikkojen väliin mahtuvia viikonloppuja. Arki taas on suurelta osin samanlaista ja vain poikkeustilanteissa erilaista. Harvemmin ei ole sitä vähääkään kiire. Useimmiten riisi lautasella on aika tuttua huttua. Ei kukaan sitä huonoksi sanonutkaan. Mutta kai silti tavallisen arjen kanssa voi kommunikoida; ehdottaa kiireen kanssa kompromissia tai heittää uutta ideaa ilmoille. Kyllä arkikin taipuu vaikka minkälaiseksi – ihmeelliseksi, ihmeteltäväksi ja ihanaksi. Osaa arkikin olla amorfista, ei se napsahda noin vain poikki tai sula täysin sekunnissa. Sitä paitsi. Ei arjessa mikään pysy kauaa pientä mieltä mullistavana. Turha pelätä! Se arkistaa, kun omii asian itselleen. Viikonloppujen väliäkin on hyvä välillä elävöittää; täyttää tekemällä toisin tai helpottamalla jo tutuksi tullutta.

Ihan vain pari ideaa kuinka.

Riisi on tavallista, mutta riisinkeitin tuo vähän vaihtelua; tekee tutusta ravintolatasoa. Tavanomaisesta poikkeavaa tönkköä. Onko mitään parempaa? 

Kiireisinä aamuina puuron ei tarvitse polttaa suuta; tuorepuuro toimii talvisinkin, kunhan on villasukat jalassa.  Hiutaleiden joukkoon mantelimaitoa, Kesoa ja mustikoita. Nam. 

Rauhallinen aamu ei lopu lähtöön, vaan sitä voi jatkaa matkalla. Vielä-tää-olis-tarvittu-virkeään-päivään-kahvikupillista ei tarvitse jättää juomatta juna-aikataulujen vuoksi – ota se mukaan matkamukiin. Lämmittää sisusten lisäksi sormia ja mieltä.
Parhaat vinkit jakoon!
treeni · treenipäiväkirja

Viikko 4 treenikooste: itsensävoittanut.

Elina6 kommenttia


Maanantaina hauis ja selkä (vatsoja)
Tiistaina peruslenkki (7km), jonka vedin tavallista kovemmalla temmolla
Keskiviikkona jalkatreeni (punnerruksia)
Torstaina lepoa
Perjantaina ojentajat ja olkapäät
Lauantaina pitkä lenkki (15km)
Sunnuntaina piti olla höntsäilypäivä ja lepoa – toisin kävi
Takana on suhteellisen raskas viikko liikunnan osalta. Tai ennemminkin se näyttää ylöskirjattuna raskaammalta kuin miltä tuntui. Olen saanut aikaisista kello puoli viiden heräämisistä huolimatta nukuttua hyvin ja se näkyy heti treenaamisessa: sitä ihan innostuu jopa vatsalihasten tekemisestä. Tuon innostuksen säilyttämisen vuoksi olen pyrkinyt myös sisällyttämään liikuntaviikkoihin säännöllisesti vaihtelevuutta. Se voi olla esimerkiksi salilla yksi uusi liike tai sitten kokonaan minulle uusi urheilumuoto. Jonkin aikaa sitten kävin testaamassa seinäkiipeilyä ehdittyäni reilun vuoden siitä haaveilla. Aika itsensä voittamistahan se oli tällaiselle korkeanpaikankammoiselle, mutta siltikin ihan älyttömän kivaa. Kykeneväisyyden tunne oli sanoinkuvaamattoman mahtavaa – pelosta huolimatta sitä kyllä pystyy. Itse asiassa tällä viikolla jatkoin huomaamattani samantapaista teemaa; ylitin tavallista korkeamman kynnyksen käydessäni kokeilemassa ryhmäliikuntatuntia.
En ole oikeastaan koskaan ollut ryhmäliikuntatunneilla, jos zumbailua ei lasketa. Enkä sitä kyllä oikeastaan ota lukuun, sillä tunnit, joilla kävin, olivat (itselleni ainakin) enemmänkin tanssia koreografioiden ansiosta. Tanssi oli nuorempana minulle jonkinlainen itseilmaisukeino – ei tarvinnut puhua, mikä oli vapauttavaa.
Mutta sunnuntaina siis menimme Weeran kanssa Unisportin funktionaalinen harjoittelu -tunnille. Itseäni jännitti ensinnäkin se, että sali oli täynnä ihmisiä ja toiseksi oma jaksamiseni. Olen tottunut treenaamaan lähes tyhjällä salilla ja lenkeilläkin vain harvoin minulla on seuraa. Kun yhtäkkiä sali onkin täynnä ihmisiä, pitäisi alkaa hikoilla  ja vielä pystyä keskittymään vain omaan juttuun, on tilanne aika haastava tottumattomalle. Alussa ohjaaja varoitteli märästä läntistä tunnin lopussa. Taisin silloin vielä naurahtaa asialle. Haha. Puolessa välissä treeniä ei oikeastaan naurattanut enää, irvistytti vain. Oli nimittäin rankkaa. Niin rankkaa, että jopa yllätyin hieman; näinkö huono kunto minulla todellisuudessa on. Loppuvenyttelyissä hymy oli tosin taas herkässä. Mikä fiilis! 
Listasin sitten hämmennyksissäni asioita tunnin rankkuuteen liittyen. 
1. Kehonpainoharjoittelu on oikeasti todella rankkaa: erilaiset punnerrukset, burpee, loikat ja hypyt. Ja vaikka olen liikkeitä omiin treeneihini ujuttanutkin, niin tempo tunnilla oli huomattavasti korkeampi.
2. Ryhmäliikuntatunneilla rankkuus ja tehokkuus riippuvat aika pitkälti siitä, kuinka itse suoritat liikkeet. Hyvä ohjelma tai ohjaaja ei oikeastaan auta, jos itse himmailee tai tekee ”vähän sinnepäin”. Huomasin itse, että tuntuma liikkeen kohdelihaksessa on tällaisessakin liikunnassa tärkeää. Ja lisäksi suhteellisen haastavaa, kun vauhti on kova.
3. Uusi liikuntamuoto on ensimmäisellä kerralla aina pienoinen shokki niin keholle kuin mielellekin. Kun ei lainkaan tiedä, mitä odottaa.
Kotimatkalla istuin junassa punaisine poskineni ja fiilistelin uudesta kokemuksesta syntynyttä tunnetta. Kyllä se vain kannattaa jättää joskus tuttu ja turvallinen seuraavalle viikolle. Raportoin innostuksissani asiasta Heidille. Hassuinta koko jutussa oli se, että hänkin kertoi aikovansa haastaa itsensä liikunnan saralla tulevalla viikolla. Meinasin haljeta – siinä niin junan penkillä – elämän pienien suurien asioiden tuomasta ilosta. Liikunta voi olla oikeasti aika antoisaa puuhaa.
Jos mietin mennyttä treeniviikkoa, mieleeni nousee lisäksi vielä tiistainen lenkki. Reitti oli tuttu ja tavallinen, mutta juoksuvauhti oli huomattavasti kovempi. Olen tähän asti tarkoituksella juossut aika matalasykkeisiä lenkkejä, sillä olen keskittynyt salilla treenaamiseen. Nyt kuitenkin HCR:n lähestyessä lenkitkin vaativat hivenen ripeämpää hölköttelyä, jos haluan päästä tavoiteaikaani. Kyllä huomasi, ettei keho ole kovin hyvin tottunut moiseen. En saanut juoksurytmistä kunnolla kiinni koko lenkin aikana ja hengityskin muuttui lähinnä huohotukseksi. Onneksi oli tsemppaaja vieressä edellä. 

Nyt porhalletaan kuitenkin jo uutta viikkoa täyttä häkää. Olkoon se yhtä hikinen!

elämä · onnellisuus

Jos mä haastattelisin nyt itseäni.

Elina10 kommenttia
Haastatellaan.
Millaisissa tilanteissa olet ollut onnellisimmillasi?
Kun mä oon keskittynyt vain meneillään olevaan hetkeen. 
Yhdistääkö näitä tilanteita siis jokin?
Joo. Vapaus, joka on syntynyt ollessani ajattelematta päivää pidemmälle.
Tästä tullaan jonkinlaiseen johtopäätökseen?
Onni ei odottele tulevaisuudessa. Mutta sen voi kyllä kuljettaa sinne. 
Liittyykö onneen muita tunteita tai ajatuksia?
Väistämättä kiitollisuus. Joka saattaa edellyttää keskittymistä.
Osaatko kertoa, miksi kiitollisuus vaatii erityistä keskittymstä?
Koska mä en aina muista. 
Tarkentaisitko?
Mä turrun tähän kaikkeen yltäkylläisyyteen ja kiireeseen niin, etten mä vaan muista olla kiitollinen hetkestä, just tästä päivästä. Mä esitän sulle vastakysymyksen: miten ihminen voi unohtaa sen ainutlaatuisimman asian?
Jaa, siis elämän. Kai sillä on jotakin tekemistä just kiittämättömyyden kanssa?
Jatketaan. Onko olemassa esteitä onnelle?
Ainakin sitten kun -ajattelu. Siirtää suklaapatukasta haukkaamisen aina seuraavalle päivälle. 
Ja se johtaa sitten…?
Ennen pitkää kuolemaan. Kukaan ei ole ikuinen ja viimeinen päivä voi olla huominen. 
Tämä on surullista.
Joo. Kun ei koskaan ehtinyt tulla hetkeä sitten kun. 
Olisiko sinulla ehdottaa ratkaisuja?
Joo. Vastaa useammin nyt ja tänään. 
Mutta tiedämme, ettei se ole aina niin helppoa. Yrittää tehdä päätöksiä, vaikka onni edellyttäisikin niitä. Neuvoja?
Joo. Yksinkertaisesti kyllästy kaikkeen turhaan paskaan. 
Toisin sanoen?
Tää elämä on tässä. Se on tarkoitettu elettäväksi. Turhaan se on annettu, jos sitä tuhlaa.
Suoraa puhetta.
Elämä on loppujen lopuksi aika yksinkertaista. Ja yksikertaisimmillaan se on myös onnellisinta.
Mitä onni aidoimmillaan on?
No, vähän sama asia kuin että tarjoaa sateenvarjon suojaa toiselle ja kastuu mieluummin itse, vaikka onkin sille toiselle hirveän vihainen. Siis rakastaa, vaikka niin vietävästi vihastuttaa. Niin samalla tavoin aidosti onnellinen ihminen on kiitollinen ja siten onnellinen, vaikka välillä tuntuisikin hiukan tylsältä, hankalalta ja turhalta.

Mä tuijotin tuota leipää, joka sattuu olemaan maailman parasta, ja mietin, miksei elämä vaan voi olla ikuista.



Olen joutunut lähipäivinä miettimään elämän rajallisuutta. Se on ollut jokseenkin haasteellista ihmiselle, joka ei kykene lukemaan tenttiin riviäkään syövistä. 

huumori · Yliopiston diversiteetti

Yliopiston diversiteetti osa 1: Paikanvalloittajat

Elina15 kommenttia

 [Huomioithan, että teksti ei sisällä pahansuopaisuutta, vaan on kirjoitettu hymy huulilla. Luethan siis letkeällä mielellä ja pilke silmäkulmassa. Teksti on suurelta osin mielikuvituksen tuotetta ja yleistää karkeasti, eikä osoita sormella yksittäistä henkilöä tai tapahtumaa. Sisältää toisinaan myös itseironiaa.]

Ei hemmetti. Oikeesti. Älä edes pilaile istuvas siihen, jos välität yhtään hengestäs. 
Lähivuosina on tieteellisesti kyetty todentamaan, että Paikanvalloittajat on yliopistoympäristössä esiintyvistä ryhmistä yksi harvinaisimmista, ellei jopa se kaikkein harvimmin tavattu. Levinneisyys on hyvin kapea-alainen ja havaintoja tehdään toistuvasti samoissa ympäristöissä: luentosalien toiseksi viimeiseltä riviltä, auditorion ovea lähinnä olevalta penkiltä sekä tiettyjen opiskelijaravintoloiden palautuslinjastojen läheisyydestä. Paikanvalloittajien populaatiota kartoittavissa tutkimuksissa on lisäksi erityisesti kiinnitetty huomiota hyvin pieneen yksilömäärään. Yksilömäärä asettuu haarukkaan 2-4 per kampus. Tämä ja siltikin suhteessa suuret havaintolukumäärät kertovat jotakin lajityypillisestä ominaisuudesta: perinteikkyys istuu tiukasti yksilöissä. Ja yksilöt istuvat tiukasti itselle valtaamillaan penkeillä. Paikanvaltaajien elämänsykli seurailee yliopistovuoden lukujärjestystä: uusi periodi on uusi alku ja siten aina uusi mahdollisuus valtaukselle. 

Tyypillisesti nämä etuajassa elävät istuvat jo omalla paikallaan luennon vasta lähestyessä alkuaan. Oiva tunnusmerkki onkin hyvin nopea askellus ja määrätietoinen eteneminen – kohti luentosalia ja ennalta määritettyä paikkaa. Saapumisajankohtaa on yritetty monin eri menetelmin selvittää, mikä on ollut suhteellisen haastavaa harvan populaation vuoksi. On kuitenkin selvää, että eräät yksilöt saattavat jopa edellisiltana aloitella paikkansa valtaamista luentosalissa. Aamun ensimmäiset luennot eivät estä istumasta vallatulla paikalla omaa luentoa odotellessa. Oikeastaan toisten luennoilla istuminen on lajin sisäinen varotoimenpide heitä vastaan, jotka eivät ole Paikanvaltaajien reviirikäyttäytymisestä täysin tietoisia.
Puolustusmekanismit tunkeilijoita vastaan ovat vähintäänkin pistäviä ja omasta turvallisuudesta välittävä välttää vallatuille paikoille istumista. Pikainen, pistävä katse on ensimmäinen merkki ulkopuoliselle liian lähellä reviiriä oleilemisesta. Toisaalta harvemmin nämä oman-paikkansa-tuntevat ovat erityisen oman arvonsa tuntevia: luovutusvoittoja paikanvalloittajilta on todistettavasti nähty. Paikanvalloittajat panostavat ennemminkin ajoissa saapumiseen kuin vihamieliseen reviiritaistoon, mikä on osoitus lajityypillisestä luonteen lauhkeudesta.

Paikanvalloittajista käytetään usein tieteellisessä tekstissä latinalaista nimeä Perä-Perä
(mikä ilmeisesti juontaa juurensa käyttäytymistä kuvaavasta sanonnasta perä peräpenkissä as always)

Haastava aspekti on, etteivät Paikanvalloittajat juurikaan kommunikoi. Edes lajitovereidensa kanssa kemiallisin kaavoin tai aminohapposekvenssejä morsettaen. Koska reviiri käsittää oman penkin lisäksi vähintäänkin viereisten penkkien puolikkaat, ovat Paikanvalloittajat suhteellisen erakoituneita ulkopuolisen silmin: opiskelutovereita ei päästetä kovinkaan lähelle omaa elämää, ei etenkään luentomuistiinpanoja. Reviireitä ei myöskään rajata näkyvillä merkeillä, joten lajiin perehtymättömän on hankala yrittää välttää ristiriitatilanteita.
Huhu kertoo, että tiettyjen metapopulaatioiden jälkeläiset jatkavat suvun penkinvaltausperinnettä. Toisin sanoen luentosalin tietty penkki ikään kuin peritään vanhemmilta. Tätä ei ole kuitenkaan vielä pystytty lukuisista yrityksistä huolimatta todistamaan luotettavin keinoin.
ajatuksia · itsetutkiskelu

Mitä sä olet tehnyt vain, koska muutkin?

Elina10 kommenttia
Mitä sitä ihminen ei tekisi – itsensä tai toisten vuoksi. Vai sittenkin toisten takia. Siis mitä sitä ihminen ei tekisi muiden painostuksesta tai vaikka halusta. Niin minä mielelläni kysyisin, mitä ihminen on oikeasti valmis tekemään syystä, että muutkin tekevät. Aika paljon ja kaikenlaista ja useammin toisten takia kuin toisten vuoksi. Mikä on ehkä hivenen surullista. Lopulta kun tekee aina vain kuten toisetkin, unohtaa vähitellen sen, miten toimia itsensä vuoksi. 
Muistelin tässä taannoin, mitähän kaikkea olen itse ehtinyt elämässäni tehdä ainoastaan siitä syystä, että olen kokenut painon harteillani; no kun kuuluu ja hitsi kun muutkin. Joinakin kertoina en ole edes ajatellut ennen kuin ole tehnyt. Se kertoo ehkä jotakin syvälle mieliimme istutetuista asenteista. Kuule olis paras ratkaisu, jos sä et kauheasti erottuis muista.
Toisaalta luulen, että on jollain tapaa osin tervettä ja luonnollistakin yrittää sulautua muiden joukkoon. Eikö ihminen ole kuitenkin ennemminkin laumaeläin kuin erakko?
Oli aika, kun pikkutytöillä piti olla paksupohjakengät. Koska hei kaikilla oli sellaiset. Omani olivat SoWhatit, nauhalliset ja mokkaiset. Ja oikeastaan se oli aika siistiä. Sitä kun tunsi olevansa osa porukkaa.
Seuraavan kerran, kun istut kaveria vastapäätä kahvilassa, pyyhkäisepä nenää. Olen huomannut, että aika usein kaverikin pyyhkäisee. Tai kohentaa ponnariaan heti, kun itse olen tehnyt samoin. On vähän hassua, miten peilikuvaeläminen voi olla kohtalaisen useinkin tiedostamatonta.

 Minun vai peilikuvan vuoksi.

Oletko joskus peilikuvaelänyt? Minä olen joskus vähän turhankin aktiivisesti. Elämäni oli silloin se heijastus, joka syntyi peilatessani muiden todellisia elämiä.
Ihan joskus harvoin saatan tehdä sitä kyllä vieläkin. Ikään kuin unohdan kuljettaa asian ensin oman elämäni kautta ennen sen ottamista ajatuksiini.
On yksi esimerkkikin.
Olen niin kauan kuin muistan kärsinyt naisten yleisestä vaivasta, päärynäkompleksista. Hah. Joo. Teininä ajattelin, että olisin niin paljon mieluummin vaikka iloisen pyöreä omena. Ihannetilanne olisi tietysti ollut purjo: suora ja ainoastaan hiuksista paksu. Ymmärsin jo aika varhain, ettei minun onneksi tarvitse sovittautua farkut ja toppi -muottiin päärynäprobleemani kanssa. Hamoset ja tunikat ovat enemmän mun juttuni.
Eikä siinä mitään. Kaikki sujui hyvin aina näihin päiviin asti. Kunnes joku keksi peppuhousut, takapuolen korostamisen ja sen kaikkialle työntämisen. Ja mitä minä olin heti ensitilassa tekemässä? Kyllä. Surffailin Freddystoressa. Vaikka olenkin koko ikäni pyrkinyt kaikin keinoin peittämään peräni.

Mutta kun eiks kaikilla oo.

Jestas. Kaikkea sitä ihminen tosiaan on valmis tekemään kulkiessaan vain virran mukana. Tajuttuani tämän suljin pikaisesti peppuhoususaitin. En mä itseni vuoksi sellaisia laittaisi kai jalkaani. Nauroin kyllä itsekin. Ei tätä elämää yleensäkään pitäisi tehdä toisten takia. Vaan ensin itsensä ja sitten toisten vuoksi.