Tyytyväinen nyt ja just näillä eväillä.

19/01/201522/10/2016 Elina2 kommenttia

Hei, pelasitko sä joskus nuorempana Simssiä? Kiva, mäkin.

Eilen minun tarvepalkeistani comfort olisi ollut kokonaan vihreä. Varmaan myös content, jos sellaista edes oli. Olo oli mukava. Levollinen. Tyytyväinen. Mietin kovasti mistä moinen mahtoi johtua. Olin nimittäin juuri yrittänyt lukea fysikaalisen kemian ikivanhaa opusta ymmärtämättä kuitenkaan siitä paljoakaan. En muista, menikö Simssin ukkojen palkit punaiselle, jos ne epäonnistuivat tekemässään. Minä saatan kyllä hivenen hermostua, oma palkkini painuu punaisen puolelle, jos en osaa jotakin. Sen vuoksi suhtauduin hivenen epäillen hymyyni.

Arvelen, että olotilani saattoi johtua tietysti myös isosta kasasta riisiä. Jättimäisestä, punnitsemattomasta ja valkoisesta. Hiilaripöllyissä elämä tuppaa tuntumaan autuaalta ja pehmoiselta. Vähän samalta kuin suklaan sulaessa suussa: elämä nyt ei vaan voi olla kuin makeaa.

Mistä tyytyväisyys syntyy? Miltä se tuntuu? Kuinka se näkyy? Muuten kuin vihreinä palkkeina ja isoina riisikasoina.

Just heränneenä. Just tyytyväisenä.

Tyytyväisyys on tunnetta, että elämän voi levollisin mielin antaa kulkea omalla painollaan. Ei ole syytä yrittää muuttaa mitään – missään. Itsessä tai omassa maailmassa ylipäätään. Se on myös onnea toisen puolesta kateuden sijaan, toisaalta myös auttamisenhalua toista kohtaan; tulet sinäkin olemaan vielä tyytyväinen ihan varmasti. Tyytyväisyys on elämänhallinnan tunnetta, vaikka kaikki ei olekaan täysin hallinnassa – tietenkään. Sehän olisi aivan absurdia. Tyytyväisyys on todellisuutta. Haaveet eivät välttämättä tee tyytyväiseksi, mutta pelkkä yrittäminen voi aivan hyvin. Se on luottamusta olematta kuitenkaan sinisilmäistä heittäytymistä. Tyytyväisyys on syvällä sisällä solmittu sopimus rauhasta.

Tyytyväisyys syntyy kokemuksista. Se on vertailun tulos. Vähemmän tyytyväinen ihminen ei ehkä tyytymättömyyttä kokiessaan osaa olla iloinen senhetkisestä tilastaan; hei sulla on nyt vertailupohja, johon pinota palikoita. Jos on elämän alusta asti ollut aina vain tyytyväinen, voiko oikeasti tietää, mitä on olla tyytyväinen?

Tyytyväisyys on kai myös periksiantamista, sillä se ei ole synonyymi täydellisyydelle. Tullakseen tyytyväiseksi on opittava hyväksymään epätäydellisyys. Itsessä, muissa ja yleensäkin elämässä. Siten epäonnistuminen ei ole este tyytyväisyydelle. Ei välttämättä haaste tai hidastekaan.

Uskon, että ihminen voi päättää alkavansa tyytyväiseksi. Nyt ja just näillä eväillä. Oikeastaan ehkä tyytyväisyydessä on juuri siitä kysymys. Tunteen kokemista voi treenata, sen kanssa voi yhdessä harkata. Kuinka pienestä sitä osaisikaan olla tyytyväinen? Tyytyväisyys ei kuitenkaan missään nimessä ole tyytymistä. Kehnompaan. Ennemminkin se on vapautus itselle olla jatkuvasti tavoittelematta jotakin mahtavampaa.

Tyytyväisyys on parhaimmillaan elämäntapa.

Mä teen sitä yhäkin. Siis en mä enää pelaa. Tarkoitan, että mä ajattelen omia tarpeitani edelleen Sims-ukkojen puna-vihreinä palkkeina.

oma elämä · treeni · treenipäiväkirja

Viikko 3 treenikooste

18/01/201522/10/2016 Elina2 kommenttia

Maanataina hauis ja selkä (vatsat)

Tiistaina lyhyempi lenkki (7km)

Keskiviikkona jalkatreeni (punnerruksia)

Torstaina lepoa

Perjantaina ojentajat ja olkapäät (vatsat)

Lauantaina pitkä lenkki (15km)

Sunnuntaina ~~lepoa~~ venyttelyä

Viikko taas takana urheilua ja olo on oikein onnistunut; pienillä jutuilla sain tehoa treeneihin ja kipeitä lihaksia. Isoimpana asiana ehkä suuren suuri motivaatiopuuska niin juoksua kuin salitreeniäkin kohtaan. Tasainen tekeminen on kivaa, mutta piikit ovat parhautta. Yksi parhaista tunteista ikinä taitaa olla valtava liikuntamotivaatio ja kehittymisenhalun. Mielihyvä mukavan treenin jälkeen on jotain mahtavaa. HCR kutkuttelee jo mielessä; tavoiteajan ja -vauhdin miettiminen saavat askeleen lentämään lenkillä. Konkreettiset tavoitteet innostavat ja tuovat mielekkyyttä harrastamiseen, vaikka tähtäin juuri ja juuri yltäisikin päälaelle sataanseitsemäänkymmeneen senttiin, eikä suinkaan korkeuksiin.

Toinen tehoa lisännyt juttu, jonka tällä viikolla otin taas käyttöön, on salilla painojen ylöskirjaaminen. Olenhan sitä tehnyt aiemminkin, mutta tuppaan luisumaan lopulta aina päänsisäiseen kirjanpitoon – joka ei aina ole se luotettavin tapa. Nyt kaikki kirjataan kuitenkin konkreettisesti puhelimeen ylös, jotta mahdollisen kehityksen seuraaminen onnistuu paremmin. Jos joku asia on joskus jäänyt mieleen treenipalstoja pläräillessäni, niin se on ehdottomasti progressio, heh.

Olen ehkä maailman huonoin venyttelijä ja lämmittelijä. Perustelut tosin ovat myös ehkä maailman huonoimmat; ensiksikin en millään malttaisi ja toisekseen en haluaisi kuluttaa jaksamistani ja keskittymistäni turhanpäiväiseen. Ja vaikka tiedän erittäin vakuuttavat vasta-argumentit (”kannattaisi malttaa” ja ”turhanpäiväistä ne eivät ole nähneetkään”), hyvin harvoin saan aikaiseksi puolenminuutin pikavenyttelyä järeämpää. Tällä viikolla kuitenkin lämmittelin ennen jokaista treeniä juoksumatolla joitakin minuutteja ja erityisesti jalkatreenin yhteydessä panostin lonkankoukistajien venyttelyyn. Mitä voisin tästä oppia? Kantsii. Pakarat olivat nimittäin tulessa.

Jalat ovat saaneet muutenkin tällä viikolla osakseen rasitusta aika kiitettävästi. Alkuviikosta juoksin aamulenkin lähes umpihangessa (lumi oli nollakelin vuoksi erittäin raskasta) ja eilen pidempi lenkki vaati jatkuvan jännityksen jalkojen syvimmissäkin lihaksissa peilijään vuoksi. Hyvä Järvenpää, hiekanmuruakaan en nähnyt kävelyteillä. Ja hyvä minä, nastalenkkareita en ole saanut hankittua tällekään talvelle. Toisaalta tartun ihan mielelläni lisähaasteisiin. Eipähän tunnu keväällä asfaltilla juokseminen liian haastavalta, kun on talvella kieli keskellä suuta luistellut lenkit.

Juoksukuntokin alkaa palailla sille tasolle kuin se oli ennen muutamaa antibioottikuuria ja flunssaviikkoja. Aikamoisen romahduksen tuona aikana koki myös leuanveto. Nyt olen välillä tehnyt pidempiä sarjoja vastuskuminauhan avustuksella ja itse asiassa siitä on muodostunut ihan lempiliike – polte on ihana! Lisäksi ensimmäistä kertaa kokeilemani yhden jalan prässi oli hirveän kiva liike. Tuntuma pakarassa on mahdottoman paljon parempi kuin normaalisti kahdella jalalla. Prässi kuuluu taas jalkatreeniini, kun laitekin löytyy vihdoin salilta.

Keskiviikkoa lukuunottammatta tein kaikki treenit aamulla. Paluun tehnyt maastavetokin sujui hyvin osana aamutreeniä, vaikka yleensä isommat ja raskaammat liikkeet, esimerkiksi kyykyt ja muu jalkatreeni, sujuvat hivenen paremmin muulloin kuin vastaheränneenä. Ja kun tavoitteista olen nyt innostunut, ajattelin kasikympin olevan sopiva tähtäin maastavedossa tänä keväänä.

Ensi viikolla joudun luultavasti totuttelemaan taas iltatreeneihin, mikä toisaalta on ihan kivakin juttu. Koen itse vaihtelevuuden olevan tärkeä osa liikuntaa. Liiallinen jämähtäminen tekee helposti urheilusta pienimuotoisesti pakkopullaa.

Eteenpäin, sanoi Elina lumessa. Kirjaimellisesti.

onnellisuus · ulkonäkö

Just niin ruma kuin huvittaa.

16/01/201522/10/2016 Elina5 kommenttia

Näin saat kauniimman hymyn!

Treenaa vetävämpi vartalo!

Löydä viehättävämpi tyyli!

Hiuksista entistä tuuheammat!

Hei please. Anna mun olla hetken aikaa ruma. Ketsuppitahraisessa Spaissari-trikoopaidassa ja haaruksista revenneissä kollareissa. Ysikytluvun tamineissa, nykysin aivan liian kikkanoissa sellaisissa. Ilman räpsyjä ja kaiken maailman ripustettavaa rihkamaa.

Nainen, ole upeampi.

Joskus sitä tekisi mieli kailottaa ihan ääneen, että mä olen kuulkaa just niin ruma kuin itse haluan.

Lisätä vielä sekin, että mä en edes halua tietää, kuinka tulla paremmaksi ihmiseksi hampaita valkaisemalla.

Kuullessani naisen kertovan, kuinka hän todellakin tekee työtä ulkonäkönsä eteen vain ja ainoastaan itsensä vuoksi, pysähdyn aina hetkeksi miettimään. Oikeastaan ihastelemaan hänen mentaliteettiaan; äärettömän hieno juttu, jos noin todella on. Arvelen, että ihan aina asia ei siten kuitenkaan ole. Tai ehkä minun on vain vaikea ymmärtää, sillä en itse erityisemmin ole koskaan välittänyt esimerkiksi ripsivärin sutimisesta. Ehostaudun aamuisin, jotta näyttäisin siedettävältä. En ehkä niinkään suuresta intohimosta. Tykkään toki kauniista vaatteista ja punaisista huulista, mutta en halua niiden sanelevan elämääni. Koen tärkeäksi säilyttää omissa ajatuksissani vaihtoehdon, että voin yhtä hyvin pukea virttyneen villapaidan kauniin hamosen sijaan. Olen aivan yhtä kiva ihminen silloinkin. Tai että naama au naturel ei ole ongelma julkisilla paikoilla. Koska viimeksi olet lähtenyt ovesta ulos harjaamattomilla hiuksilla tai vilkaisematta edes peiliin?

Välillä se on oikeasti aika terapeuttista.

Minä ainakin tarvitsen ihan tavalliseen arkeeni säännöllisesti hetkiä, kun saan olla juuri niin ”ruma” kuin huvittaa: kulkea maha pömpöttäen ja pyyhkiä maitoviikset hihansuuhun, vedellä liimaletillä menemään ja vähät välittää ulkonäöstä. Ei kai sitä muuten jaksaisi olla nainen?

Kynsien lakkailua omilla ehdoilla.

Näppylöitä naamassa, muutama ylimääräinen kilo. Nyppyyntynyt neule, lakkaamattomat kynnet. Pikainen ponnari, viimeistelemätön ulkonäkö. Eivät ne kerro mitään ihmisen kauneudesta. Upea voi olla niin monella tapaa. Toisinaan mielessäni käväisee toive siitä, että pinnallisuus olisi vain harvoin päällimmäisenä ihmisten ajatuksissa. Ei kukaan ole velvollinen näyttämään tietynlaiselta, jotta saisi arvostusta. Hyväksyntää. Tai rakkautta osakseen.

Upeimmaksi olen tuntenut itseni sellaisina hetkinä, kun joku on halunnut tulla juttelemaan minulle tai vain huikannut tervehdyksen, vaikka ulkoisesti olen näyttänyt täysin räjähtäneeltä. Eihän sillä sitten ole ollut mitään tekemistä ulkonäön kanssa? Sepä se. Tilanne on osoittanut, että olen ihmisenä riittävän upea.

Yksi vastaukseni kysymykseen mitä elämä on opettanut sinulle on asia, jonka olen sisäistänyt vähitellen; jatkuva pyrkiminen tietynlaiseen ulkoiseen olemukseen sekä oman ulkonäön kyltymätön hiominen ei loppujen lopuksi anna mitään muuta kuin hetkellistä tyytyväisyyttä – jos sitäkään. Sellainen upea, kaunis ja onnellinen elämä – myös ihminen – rakentuu jonkin aivan muun varaan.

oma elämä · syvällistä

Tärkeä ihminen.

15/01/201522/10/2016 Elina6 kommenttia

Heittäytyisin polvilleni. En eleelläni anelisi, ainoastaan kertoisin. Mutta ehkä se on nähty liian monta kertaa historian aikana ollakseen enää riittävän vakuuttavaa.

Kuorisin perunat puolestasi. Kaikki viisi lautasella ja seitsemänä päivänä viikossa. En jättäisi yhtäkään kuoren palasta kahdeksantenakaan päivänä. Riittäisikö?

Kertaakaan en enää tuhahtaisi tekemättömyydestä. Kuuntelisin onnellisena lehden takaa sinun tuhahteluasi.

Juoksisin lumihangessa ilman kenkiä, kävelisin nastojen päällä ilman kipua, saapuisin kotiin ilman huolia. Sillä seurassasi leijailisin ja tuntisin vain lämpöä.

Olisin minkälainen vain. Olisin kaikenlainen. Mitä kuvitella saattaa. Sellainenkin, ettei se kävisikään mielessäsi.

Olisin aina valmis kuin pallo pyörimään. Olisin yhtä kulmikas kuin pallo sylissä.

Muuttuisin ja muuttaisin. Aina tarvittaessa asioita ja itseäni. Kunhan et luotani muuttaisi ja lähtisi. Voisin sinuakin vähän muuttaa, jos sitä toivoisit.

Uhrautuisin. Omat haaveeni hylkäisin. Antaisitko?

Houkuttelisin. Niitä sanoja kovasti maanittelisin. Harjoittelisin sanomalla sen sinulle ensin väärinpäin.

Yöllä heräisin ja salaa puuttuvat kohdat ristikostasi sinulle täyttäisin.

Kaikki arjen korret kantaisin, kunhan minut ikuisesti talteen korjaisit.

Millä todistaisin.

ihana arki · onnellisuus · opiskelu · selviytymisvinkit

Käynnistymisvaikeuksia?

14/01/201522/10/2016 Elina6 kommenttia

Niin oliko sulla ajokorttia? Ai, oli. Okei. No, sitten sä varmaan tiedät sen tunteen, kun auto inkuttaa. I-i-i-i-i-i-i. Eikä sittenkään surahda. Kun sä näpit jäässä yrität vähän vielä maanitella sitä käynnistymään. Latelet siinä samalla ehkä maailmankaikkeuden kaikki synonyymit jooko-ole-kiltille. Joskus onnistuu – ja joskus taas ei. Riippuu ihan hirveästi tilanteesta. Jos sulla on kauhea kiire, niin voit olla melkein varma, ettei auto tee elettäkään surahtaakseen. Sitten kun kaikki on jo myöhäistä, se yhtäkkiä käynnistyykin. Ilman inkutusta vielä.

Joo. Käynnistymisvaikeudet on ärsyttäviä tosi vahvalla ärrällä.

Huuda hep. Huuda nyt vain. Sillä olen lähes varma, että sinulla on myös ollut käynnistymisvaikeuksia. Minulla ainakin on. Yli-ihana loma oli myös ylipitkä, siltikin nyt jo ohi. Maanantaina auto kyllä käynnistyi ihan mukavasti. Sen sijaan kuskilla oli pienoisia vaikeuksia. Eikä asiaa varsinaisesti auttanut se, etten yrityksistä huolimatta saanut viikonloppuna ostettua edes ruutuvihkoja kirjakaupasta. Suunnitelmana oli kyllä virittäytyä etukäteen vähän yliopistotunnelmaan ja opiskelijaelämään, ettei pudotus arkeen olisi niin kova töksähdys. Ajattelin, että uusi pinkki korostuskynä ehkä auttaisi. Haaveeksi tosin jäi sekä kynä että virittäytyminen. Jo pelkkien tenttimateriaalien kaivaminen laatikosta tuntui suhteettoman rankalta; oikeasti, olenko muka joskus tehnyt jotain haastavampaa? Sunnuntai-iltana tuntui ainakin, etten todellakaan ole. Nyt alkaa hivenen jo helpottamaan.

Kannatan kyllä edelleen, että jokaista lomaa seuraisi orientoiva jakso, pituudeltaan viikosta kahteen. Ikään kuin henkinen valmistautuminen tulevaan koitokseen, eli ensimmäiseen luentoon.

Totta puhuen kaikki taitaa kuitenkin olla kiinni vain omasta suhtautumisesta ja asenteesta. Minkä takia opiskelinkaan? Kenen vuoksi? Ja jos ei sittenkään innosta, on ehkä vain käytettävä raakaa voimaa ja retuutettava itsensä luentokalvojen äärelle.

Mietin omaa motivaatiotani ja motivaattoreitani. Olen aina ollut suhteellisen taitava motivoitumaan. Voiko niin sanoa? Pystyn kiinnostumaan oikeastaan mistä vain ja halutessani syventymään siihen täysin. Vaikka itse aihe ei ehkä niin innostaisikaan, prosessi kokonaisuudessaan jollain tapaa motivoi minua. Ihannetila on tietysti aito kiinnostus. Silloin minun ei tarvitse synnyttää ja jatkuvasti vahtia motivaatiotani, vaan innostus hoitaa sen kaiken puolestani.

Se ensimmäinen luento hymyilytti vähemmän.

Katsoin juuri videopätkän, jossa pyrittiin osoittamaan yksinkertaisella testillä ihmisen omien sanavalintojen vaikutus ja voima hänen toimintaansa ja päätöksiinsä. Kaveri piti henkilön olkapäistä kiinni samalla, kun tämä kertoi lähtevänsä liikkeelle; ensin hän ilmaisi aikomuksensa mun pitäisi lähteä ja sitten mä lähden. Kumpana kertana henkilö pääsi irti kaverin otteesta?

Sillä, miten itse puhuu itselleen, on todellakin valtava merkitys. Sanoilla on suuri vaikutusvalta. Tuntuu ehkä hivenen teennäiseltä, että yhden velvoittavan sanan tiputtaminen puheesta pois voisi vaikuttaa oikeasti jollain tapaa omaan toimintaan – ja siten onnistumiseenkin. Eilen minä kuitenkin menin labraan tekemään rästitöitäni sen sijaan, että minun olisi pitänyt mennä sinne. Onnistuin yhdessä työssä niin hyvin, ettei kukaan kuulemma aikoihin ole tehnyt sitä yhtä onnistuneesti. Samaa tekniikkaa käytin jo lukioaikoina; kokeisiin meno oli hankalaa epäonnistumisenpelon vuoksi. Ajattelin aina, että voin halutessani mennä tekemään kokeen tai vaihtoehtoisesti mennä vasta suoraan uusintaan; pakkoa ei ollut ja paniikkia ei tullut. No, lähes aina selvisin siltikin kokeeseen. Jätin ikään kuin takaoven auki, vaikka tiesin kulkevani kuitenkin etuoven kautta.

Kuuntelin viime viikolla lenkillä radiosta entisen alkoholistin haastattelua. Haastattelija tietysti uteli onnistumiskeinoja; konkreettisia tekoja kuivilla pysymiseen. Yksi jäi mieleen erityisesti. Sanon joka aamu peilikuvalleni, että sä olet hyvä tyyppi – tänäpäivänä olen mieluummin jopa hiukan liian itserakas kuin koko ajan kaikkien tallottavissa. Tottahan se on; hyvän tyypin kanssa kaikki on helpompaa, lutjakampaa ja mukavampaa. Jos siis pidän itseäni sellaisena tyyppinä, oma elämäni on moninverroin mielekkäämpää, varmasti. Itsestä kun ei voi ottaa avioeroa tai edes väliaikaisesti asumuseroa. Joka aamu herätessäni mä oon edelleen mä. Miksi en olisi siis kiva ja rento tyyppi, jonka kanssa saan hoidettua asiat mallikkaasti?

Ja elämä rullaa!

Ajattelen usein hetkellisessä motivaatiopulassa, että olen monella tapaa etuoikeutettu. Saan kävellä omilla jaloilla ja opiskella ilman järjettömiä lukukausimaksuja. Yllättävän hyvä motivointikeino on itsestäänselvyyksien miettiminen – tai oikeastaan niiden kumoaminen. Ei todellakaan ole itsestäänselvää, että pystyn omin avuin kulkemaan yliopistolle ja sieltä takaisin kotiin. Itse asiassa edes se, että minulla on koti, ei ole itsestäänselvää. Listaa voisi kai jatkaa loputtomiin.

Entä kun ei jaksaisi? Kyllästyttää ainainen poukkoilu ja paikasta toiseen juokseminen. Saisipa vain olla. Niin. Kuinka kauan sitä jaksaisi kuitenkaan vain olla? Kiireisinä ja velvollisuuksia täynnä olevina päivinä saattaa helposti hermostuttaa jatkuva liikkeellä oleminen. Toisaalta sellaisina hetkinä pyrin tuntemaan onnellisuutta siitä, ettei elämäni ole sisällötön. Ajatus auttaa kummasti jaksamaan.

Tänään olen saanut arkirytmistä jo huomattavasti helpommin kiinni. I-i-i.

ajatuksia · ennen ja nyt

Ei kun se vaan kasvatti.

11/01/201522/10/2016 Elina6 kommenttia

Anna mä kerron tämän jutun.

Tupaantuliaiset, kahvittelut, leffailut, läksärit, lounastapaamiset, syntymäpäiväjuhlat, juttutuokiot tai ihan tavalliset kyläilyt. Oikeastaan kaikki kodin ulkopuolella tapahtuva toiminta, joka vaati hivenen enemmän kuin kulahtaneen kotiasun ja harjaamattomat hiukset. Edellytti hymyileviä kasvoja ja muiden seurassa – ainakin näennäisesti – olemista. Kaupassakäyntiä ei laskettu, sillä lähikioskille saattoi pujahtaa kohtalaisen huomaamattomasti ilman minkäänmoista ehostusta, keskittyä vakavalla naamalla vain rahkapurkkeihin ostoskorissa.

Oli aika, kun nuo onnellisiksi tarkoitetut hetket tuntuivat miltei mahdottomilta.

Toivoin usein, että kuuluisasta periaatteessa-lauseesta olisi tullut todellisuutta. Sillä periaatteessa olin hyvin innostunut lähtemään kaikenlaisiin kissanristijäisiin, näkemään ja kokemaan ne hulluimmatkin. Kuvittelin itseni juhlimaan serpentiinit kaulassa, tanssimaan hikikarpalot otsalla ja nauramaan niin huolettomasti kuin ihminen vain suinkin osaa. Ja oikeastaan se kaikki tuntui aina täysin realistiselta kuvitelmalta; kyllä niin voisi tapahtua. Siltä se aina tuntui siihen asti kunnes olisi pitänyt ottaa ensimmäinen askel ulos kotiovesta. Kun asia oli niin, etten vain pystynyt.

Töks.

Aika usein lyyhistyin eteisen nurkkaan. Viimeistään jumituin autoon sisälle, tartuin penkkiin kaksin käsin. Oli useita kertoja, kun en päässyt lainkaan määränpäähäni asti; juhliin tai kahville. Ja jos satuin sinne selviytymään, olin kaukana vapautuneesta.

Olo oli kuin liikuntarajoitteisella. Paitsi ettei raajoissani ollut mitään vikaa; jalkani kantoivat ja käteni pelasivat. Olin henkisesti liikuntarajoitteinen. Kahlittu kotiin näkymättömällä nilkkapallolla. Ajatuksissa se painoi tuhat kiloa.

Vaatteet lentelivät hyllyiltä. Ne ryttääntyivät lukuisten sovituskertojen seurauksena kasoihin lattialle. Peilin edes vietin liian monta tuntia. Tarpeettoman paljon, peilikuva oli ja pysyi; ainoastaan tyytymättömyys kasvoi.

Aina olin liian huono. Sopimaton, kelpaamaton, vääränlainen. Aika usein nuo tarkoittivat minulle liian isoa. Joinakin kertoina silmät olivat vain liian turvonneet itkemisestä; en kehdannut lähteä. Toisinaan en vain jaksanut. Meneminen vaati niin paljon yrittämistä.

Ja vaikka joinakin kertoina olinkin ehkä itseni mielestä suht ok, aina lähteminen kuitenkin laukaisi kuin tyhjästä lamaannuttavan ahdistuksen. Anna mun hautautua pimeään ja pölyiseen, minne katseet eivät löydä, vilkaisut vahingossakaan eksy. Menninkäinen ei kestä päivänvaloa, minä en kestänyt ihmisten katseita. Omasta mielestäni.

Mutta koska kotiin ikuisesti jääminen ei ollut koskaan vaihtoehto, jäljelle jäi vain pakottaminen. Onneksi. Muuten en ehkä tänä päivänä muistelisi tuota epävarmuuden aikaa, vaan eläisin sitä yhä. Tänään nautin menemisestä yhtä kovasti kuin kotiin tulemisestakin – eli ihan hirmuisesti.

Se oli se mun juttu, jonka halusin kertoa.

loma · oma elämä · oma hyvinvointi

Lomapulahdus.

10/01/201522/10/2016 Elina4 kommenttia

Istuin autossa ja kuuntelin juttua ihmeellisestä ayahuasca-rituaalista. Ayahuasca on joku Amazonin alkuperäisasukkaiden ikivanha lääke (DTM:ää sisältävä kasvialkaloidi, tarkistin myöhemmin Madventures-kirjasta) ja viidakon tarjonnasta kuulemma voimakkain psykedeeli. Nuppi menee sekaisin ja oksennus lentää kahdeksan tuntia, mutta rituaalin lopuksi olo on täydellisen puhdistunut.

Koko juttu meni kiva tietää -osastoon. Lähinnä kauhistelin kuultua. Olimme matkalla minilomalle kylpylään ja saatoin ehkä ajatella, että jokin rennompikin aihe saattaisi olla ihan kiva kaksi ja puolituntisella automatkalla. Kuuntelin kuitenkin kiltisti. Vaikka vain sen vuoksi, että tykkään oppia ja kuulla uutta. Hiljaisena hetkenä ohi vilahtelevia puita katsellessani mietin, että tavallaan mekin olimme matkalla omalle puhdistautumisellemme.

Maisemanvaihto. Vaikka vain ihan lyhkäinenkin. En ole varmastikaan ainoa, jonka mielestä se tuntuu kuin pikaiselta pulahdukselta johonkin äärimmäisen puhdistavaan?

Me molskahdimme kylläkin vain lämpimään porealtaaseen. Kaikesta normaalista irrottautuminen oli kuitenkin mahdottoman ihanaa – ja tervetullutta. En voi sanoa ”kotiympyröistä poispääseminen”, sillä pidän kyllä kovasti ihan tavallisesta arjestani. Joten ennemminkin ehkä ”kotiympyröiden ulkopuolella pistäytyminen” on oikeampi sanavalinta kuvaamaan omaa puhdistautumisrituaaliani. Koen reissut aina samalla tavoin; silmiäavaavina. Etäisyyden otto arkiseen elämään saa minut näkemään itseni uudenlaisessa valossa. Ikään kuin siihen samaan vanhaan valaistukseen syttyisi yksi spottivalo lisää. Se näyttää taas jonkin uuden puolen itsestäni tai muistuttaa ehkä vanhasta ja unohdetusta.

Ja oikeastaan se toinenkin näyttää hetkellisesti vähän erilaiselta, kun ollaan muualla kuin kotisohvalla.

Ehdimme paljon yhden yön kylpylälomalla. Paljon etenkin sellaista, mitä kotona ei tulisi tehtyä – ainakaan aivan samalla tavoin. Vapaudentunne tarkoittaa minulle hyvin usein samaa kuin ei-ihan-normi-jutut. Vapauden kokeminen on minulle myös sellaista rentoutumista, jota en pelkällä levolla saavuta.

Puhdistautumisriittimme siis.

Heti Naantaliin saavuttuamme kävimme kokeilemassa allasosastoa ja lillumassa porealtaissa. En oikeastaan koskaan ole ollut kova vesipeto, mutta väläyttelin kyllä ajatusta aamu-uinneista kotonakin edes silloin tällöin. Tai sitten uiminen saa pysyä spesiaalina loma-aktiviteettina, ettei sen hohto vain häviä. Ensimmäinen ei-ihan-normi-juttu oli siis bikineihin pujahtaminen.

Illalla kävimme syömässä hotellin ravintolassa. Olen yleensä arkena aika tarkka ruoka-ajoistani. En ehkä olisi niin kärppänä niiden kanssa, jos maha ei ilmoittelisi miltei kellontarkasti nälästä. Söimme illallisen vasta puoli seitsemän aikoihin, jolloin olisin tavallisesti melkein jo iltapalalla. Toinen ei-ihan-normi-juttu olikin siten kellon kanssa puljaamisen lopettaminen.

Rahkaa ja riisikakkuja. Normisetti kotona iltapalalla. Iltaisin väsyneenä on mukava napata hyväksi havaittua evästä suunnittelun ja arpomisen sijaan. Mutta koska lomalla ollaan virkistäytymässä, piti iltapalallakin tehdä jotakin arkisesta poikkeavaa; nougat-suklaata. Sehän on selvä. Kolmas ei-ihan-normi-juttu oli ehdottomasti kaikki ei niin optimaalinen. Eli lomaruokavalio.

Eikös hotelliin mennäkin aamupalan vuoksi? Sitä minäkin. Mennään tietysti. Muistan pienestä asti odottaneeni aina edellisillasta asti hotelliaamupalaa ja laivalla buffetaamiaista. Aamupala on heittämällä päivän paras ateria ja notkuvat, valmiiksi katetut aamiaispöydät ovat harvinaista luksusta. Voiko ihminen tulla enää onnellisemmaksi kuin saadessaan tuoretta ananasta ja lämmintää leipää juustolla? Öö, ei. Neljäs ei-ihan-normi-juttu oli epäilemättä hotelliaamupala.

Olen hyvä lomailija ja tietyssä mielentilassa myös kohtalainen makoilija. En kuitenkaan koskaan ole ollut erityisen taitava lomamakoilija. Olen mieluummin menossa ja tulossa kuin löhöämässä. Asia on niin, että taidan olla lomalla aina hivenen liian innostunut makoillakseni hiljaa paikoillani. Aamupalan jälkeen kävimme testaamassa hotellin – yllättävän hyvän – kuntosalin. Itsehän saatoin käyttää tekosyynä saadakseni toisen sinne kun tästäkin on kuitenkin tavallaan maksettu. Myöhemmin hotellihuoneen luovutettuamme ajoimme Turkuun veljeni luokse ja kävimme siellä kokeilemassa hänen vakkarisaliaan. Se oli oikeastaan yllättävän haastavaa minulle; tuntui oudolta yrittää räpeltää omia juttuja kunnon tekijöiden keskellä. Heh. Viides ei-ihan-normi-juttu oli ehkäpä päivän tuplatreeni tuntemattomilla kuntosaleilla.

Illalla kotona odottivat sisälle unohtuneet haisevat roskapussit. Mutta mitä pienistä. Olkoon se viimeinen ei-ihan-normi-juttu.

aitous · onnellisuus

Nuoren naisen pohdintoja.

08/01/201522/10/2016 ElinaKommentoi

Jos olisin pelkkä sisin ilman kuorta.

Jos katsoisitkin minua? Pyyhkäisisit hiussuortuvan kasvoiltani ja vain vilkaisisit vaatteitani. Kertoisit ehkä riittämättömyydestä, ettei sellaista ole minussa. Haluaisit sanoa, että pallo ja raita sopivat yhteen – minun päälläni. Että kulkisit kanssani vaikka reikäpaidassa, kunhan en vain peittäisi silmiäni. Sulkisi sinua elämästäni. Et pelkäisi harvenevia hiuksia, et kasvavaa mahanseutua, et vierähtäviä vuosia. Jaksaisit rakastaa. Sillä joka päivä sinä näkisit edelleen minut.

Jos heittäisitkin yläfemman? Taputtaisit selkään ja huikkaisit ens treeniin. Nauraisit jutuilleni. Minä nauraisin aivan varmasti räkäisesti takaisin. Kyllä osaisin – tokaistakin hei jäbä oli hyvää settii. Haluaisin, että sen kuulisit. Kuin mies miehelle olisi silloin kuin mies naiselle. Ja toisinpäin. Puhuisimme kuin ystävä toiselle. Saattaisin punata huuliani, roikuttaa rengasta korvassani tai kantaa veskassa käsipeiliäni. Näkisit siltikin vain minut. Mahtityyppinä. Toivoisin.

Jos kuitenkin avaisit suusi? Antaisit sanojesi tavoittaa minut – kiertoteittä. Sinulta suoraan minulle, minulta tarvittaessa myös sinulle. Kärkkäästi, terävästikin. Kuten aina silloin ennen nukkeleikkien loppua. Muistatko. Uskoisit, ettei se ole kestämistä. Ainoastaan selänkääntäminen on minusta surullista. Perätön puhe saisi ehkä hännän, johon yhdessä tarttuisimme. Viskaisimme pois välistämme. Luottaisit näkemääsi, minuun, ystävääsi.

Jos vastaamiseen sijaan kertoisit? Jo ennen tätä kysymystä: uskaltaisinko. Sinulta kuulisin, ettei minusta ole vain johonkin – vaan juuri siihen epäröimääni. Siten ehkä osoittaisit hiljaa selkäni takana seisovaa luottamustasi. Jota toisinaan kasvaessani epäilin, sääliksikin arvelin. Kenties sinun ansiostasi vihdoin uskoisin, että vähintäänkin olen pieni muiden joukossa. Siellä niin keskellä. En kuitenkaan koskaan yksin tässä maailmassa. Sillä sinä kyllä liikkeitäni seuraisit. Minne ikinä menisinkin, mukanani pysyisit ja minut aina tyttärenäsi näkisit.

Kyllä se kai rohkaisisi.
Että näkisitte minut oikeasti.

itsetutkiskelu · oma elämä · Oman elämän inventaario · yhteistyö

Pohdintaa pensselinvedoin?

07/01/201522/10/2016 Elina2 kommenttia

Pohdiskelu on kuin urheilusuoritus; alkaminen on hirvittävän hankalaa, koko touhu pirun rankkaa, mutta tunne jälkeenpäin on jotain ihanaa – ennen kaikkea palkitsevaa. Keveys. Vapaus. Ne valtaavat niin mielen kuin kehonkin. Mutta voi itsensä vapauttaa kai muullakin tavoin kuin vain hikoilemalla tai hiljaa päässä pohtimalla; minä teen sitä nytkin koko ajan. Kirjoitan. Joululahjoja maalaillessani mietin sen mahdollisuutta itseilmaisukeinona – pystyisinkö pohtimaan maalaamalla? Sitä voisi olla jännittävä kokeilla. Entä piirtäminen? Saisinko kanavoitua ajatukseni viivojen avulla järjestykseen? Toisille keino jäsentää omia ajatuksia saattaa olla laulaminen. He ehkä laulavat itsestään ulos mieltä painavat möykyt. Tai miten sitten suoranainen karjuminen (yksin metsässä) mahtaa toimia? Oloa se saattaa ainakin keventää, mutta epäilen pohdinnan jäävän vähemmälle. Puhuminen, toiset haluavat puhua – paljon, ja paljon mieluummin kuin vain yksin funtsata asioita tai rustata niitä paperille. Osa haluaa myös vastauksia tai vastausvaihtoehtoja. Tai edes jonkinlaista vuorovaikutusta ja peilaamista. Joillekin taas riittää pelkkä korva. Että joku tosissaan kuuntelee.

Osaa itsestäni ilmaisen salilla; sitä ronskia ja ei-niin-tyttömäistä puolta. Liikunta on myös merkittävä tekijä hyvinvoinnissani. Sen huomasin taas taannoisen kolmen viikon sairastelun aikana.

Olen miettinyt lähipäivinä pohdiskelun ja itseilmaisun eri muotoja, sillä Oman elämän inventaario alkoi maanantaina. Minulle luontaista on kirjoittaminen. Sen lisäksi, että tykkään pohtia ihan vain yksin omassa päässäni asioita. Olen huono puhumaan ajatuksiani ääneen, sillä pelkään joutuvani väärinymmärretyksi. Että toinen ei käsitä ajatustani tai ideaani siten kuin itse sen olen tarkoittanut.

Olen pohtinut, miten vastaisin pensselinvedoin kysymykseen millaisia tunteita nykyinen fyysisen hyvinvointini tila minussa herättää. Olisiko se vain sotkua vai suoria, selkeitä viivoja? Millainen olisi vastaus kysymykseen millainen suhde minulla on kehooni lyijykynällä tehtynä, jos kirjaimia ei saisi lainkaan käyttää?

Arvelen, että hivenen aaltomaista ja yhtenevää, joka toivottavasti sisältäisi satunnaisia teräviä piikkejä – ylöspäin.

Mutta ei oteta tätä kuitenkaan niin vakavasti. Siis pohdiskelua ja no, elämää yleensäkin.

Uskon, että vaihtoehtoinen pohdiskelutapa saattaisi olla siitäkin syystä hyvä, etten oikeastaan innostu viivojen arvioimisesta. Sen sijaan huomaamattanikin arvostelen kaikkea kirjoittamaani ja hyvin helposti olen tyytymätön tuotoksiini. Ja jos tarkoituksena on pohtia omaa elämää ja rustata muistiin tärkeitä asioita vain itseäni varten, ei kielen vivahteikkuudella ja oivaltavuudella kai ole juurikaan väliä. Liiallinen itsekriittisyys on toisinaan minulle suuri ongelma.

Odotan hyvin levollisin, mutta innostunein, mielin seuraavaa kuutta viikkoa Oman elämän inventaarion parissa. Kaikkein paras alustus ja neuvo – joka tuntui kuin vapautukselta – oli nimittäin älä lähde suorittamaan, vaan tee haastetta itseäsi kuunnellen. Itsehän olin jo ehtinyt stressata sitä, miten ehdin ja jaksan opiskelun ja muun elämän ohessa syventyä kuudeksi viikoksi haasteen pariin. Tuon neuvon aion pitää matkassa – varmasti pitkään. Haaste on senkaltainen, ettei se tarjoa juurikaan mitään pakotuksen tai väkinäisyyden alaisena. Sen enempää kuin oikeastaan koko elämäkään, näin tarkemmin ajateltuna.

Oman elämän inventaario -hyvinvointihaasteeseen ehtii vielä ilmoittautua 11.1 asti.

ajatuksia · oma hyvinvointi · oma kanta

Nuoren naisen mietteitä.

05/01/201522/10/2016 Elina6 kommenttia

Jos kaljamainoksista ja karjalanpiirakoista kiistelyn sijaan.

Jos kiellettäisiinkin jatkuva laihdutusvalmisteiden mainostaminen? Luokiteltaisiin aspartaamilla ja atsoväreillä kyllästetyt kevyen kevyet jugurtit harhaanjohtavien elintarvikkeiden listalle. Yritettäisiin paikata monen naisen turhille laihdutuspaineille menetetyt vuodet. Säädettäisiin lailla, asetuksella tai sama vaikka direktiiveillä jokaiseen vaatemainokseen pakolliseksi edes yksi normaalipainoinen nainen.

Jos puhdistettaisiin katukuvasta photoshopatut naamat? Väritettäisiin täydellisen valkoiseen hammasrivistöön edes yksi kellertävä palikka. Annettaisiin naurunryppyjen olla paikallaan ja siten ehkä säästettäisiin edes yhden kaksitoistavuotiaan ajatukset täytepiikeiltä. Keskityttäisiin liian käyrien kurkkujen sijaan uskomattoman kieroihin vaikuttamisen keinoihin.

Jos lätkittäisiinkin leimoja varoitukseksi epärealismista? Lehtien kansiin ja proteiinipatukoiden kylkiin. Aiheuttaa harhakuvitelmia. Johtaa jatkuvaan tyytymättömyyteen. Kerrottaisiin hei nainen, ei ole tervettä olla kuin nälkiintynyt rotta. Asetettaisiin tiukat rajat mainoskuvien naurettavan pyöreiden peppujen ympärysmitoille. Määrättäisiin samalla myös ehdoton alaraja lantion ja vyötärön suhteelle. Sen sijaan valistettaisiin oman kehon ainutlaatuisuudesta. Autettaisiin ehkä nuoria naisia unohtamaan yksi ainoa ja oikea vartalon muotti.

Jos rajattaisiin kalorittomat nuudelit vain täysi-ikäisille? Selväpäisille ja heillekin vain kuuriluontoisesti kokeiluun. Kehotettaisiin kansalaisia taas palaamaan ruokapöydän ääreen miettimään, mitä ruoka oikeastaan olikaan – ja kertomaan siitä iltasaduksi teini-ikäisille tyttärilleen. Sisällytettäisiin oman identiteetin pohdintaa peruskoulun opetussuunnitelmaan ja sivuaineeksi päätöksenteon perusteita.