Tekijä: Elina

oma elämä · onnellisuus

Missä se onni on.

ElinaKommentoi
Miten onni näkyy ihmisessä?
Katselin kuvia hymyilevästä tytöstä. Vertasin niitä aiempiin otoksiin ja totesin saman kuin useat muutkin; näytät tätä nykyä niin onnelliselta. Hirveän paljon onnellisemmalta. Mikä on hassua. En nimittäin osaa tarkoin kertoa, kuinka sen näen. Samat ruskeat hiukset ja siniset silmät, sama paitakin yllä ja suupielet yhtä ylös kaartuneina. Aivan sama tyttö, mutta silti täysin eri. Ja kaikesta huolimatta minä aistin muutoksen sinussa.
Onnea voi tuntea, sitä voi kuvailla ja sen voi aistia. Mutta jos onnen haluaakin nähdä omin silmin. Mistähän sitä voisi yrittää katseella hakea. Piileskelevän ylpeyden voi huomata hivenen kohotetusta pikkurillistä. Sitä tuskin huomaa, niin pieni ele se on. Ehkä onnikin tykkää piilotella? Olla ihan pienessä? Tai ehkä se on naamioituneena johonkin isompaan, jota ei vain osaa mieltää onneksi?
Etsin itsestäni onnea.

 Kun minä olen onnellinen, luulen hiustenikin olevan.

 Onni näkyy treenipainoissa. Oikeasti!

Onni on omassa kädenjäljessä. Halussa yllättää toinen.

Onni vaikuttaa valintoihin. Näen kukkakuosissa omaa onneani.
Onnellista sunnuntaita Rinkeliltä sinulle. 

itsetutkiskelu · syvällistä

Ei herkkusieniä, ikinä.

ElinaKommentoi
Hei, kaikkeen tottuu.
Tiedän, minkä lausahduksen poistaisin maailmasta. Niin, jos minulla olisi siihen vain valta.
En epäile tokaisun todenperäisyyttä. En todellakaan. Oikeastaan olen itsekin kokeillut ihan käytännössä; epäinhimilliseenkin tottuu. Omia vaistomaisia toimintojakin kyllä tottuu vastustamaan. Hengittämistä ei voi lopettaa kokonaan, muuten kuolee. Mutta syömättömyyteen voi ihan hienosti totuttautua. Harmi vain, että pidemmällä tähtäimellä lopputulos on sama kuin hengittämättä jättämisellä.
Usein totuttautuminen vaatii ainoastaan hurjasti toistoja. Uudestaan ja uudestaan. Vielä kerran uudestaan. Ja kun sitten tottuneena ajattelee hivenen tarkemmin, tuntuu ennen niin vastemielinenkin oikeastaan aika siedettävältä. Pienenä tyttönä minulle kerrottiin, että uuteen makuun tykästyminen vaatii vähintään kaksitoista kokeilukertaa; että lastaa nyt vain herkkusieniä haarukkaan. Mutta onko tottuminen tykästymistä? Makuaistia opetetaan ja se haarjaantuu – sietämään. Olen mieltänyt aina sellaisen aidon pitämisen tulevan aika luonnostaan ilman harjoitusta. Kyllä kai ihminen sopeutuu vaikka mihin ja pakotettuna, vaihtoehdoittakin, oppii pitämään vaikka mistä.

No, onhan se vähän kitkerää, kitkerämpää. Mutta kyllä siihen tummaankin suklaaseen oikeasti tottuu.
Mutta miksi pitäisi?
Haluan ainakin uskoa, että omilla mieltymyksillä on jokin tarkoitus; sellainen, jota ei ehkä ole aina syytä teilata ja piilottaa. Ainakin ne kertovat ihmisestä jotakin oleellista – ihmisen omaa tarinaa. Minä tiedän, miksi pidän maitosuklaasta niin hirvittävästi, enkä välitä tummasta juurikaan. Äiti kertoi minulle pienenä, että sai lapsena aina valita viikonlopuksi herkun; se oli ihan aina Fazerin Sininen. Hän kertoi köllötelleensä joka lauantai sängyllä suklaalevyn ja kirjan kanssa. Äidin tarinasta on tullut osa minun tarinaani; Fazerin Sininen on pienestä asti ollut mielestäni parasta – etenkin kera kirjan. Omien mieltymysten taustalla on usein jokin tarina. Enkä minä ainakaan halua totuttautua toisenlaiseen kertomukseen.

 Ai, miten niin elämä ei voi olla aina yhtä juhlaa?
Että tylsäänkin on totuttava?
Olen monesti miettinyt tottumisen voivan olla vaarallistakin. Eikö tottuminen olekin joissain tilanteissa vähän kuin turtumista? On eri asia tottua oliiveihin kuin ahdistukseen. Omaan pahaan oloon voi turtua, kun taakka harteilla painaa jatkuvasti. Olotila alkaa tuntua luonnolliselta.  Erilainen oireilu on kai merkki siitä, ettei tottuminen ole aivan tarkoituksenmukaista. Kaikkeen ei todellakaan saa aina tottua.
Kyllä pistäisin pahakseni, jos tottuisin hyvään oloon. Ehkä sen vuoksi en haluakaan unohtaa mitään, en ikävämpiäkään hetkiä elämässäni. Jos onneen joku päivä tottuisi, en uskoisi sen tuntuvan enää niin ihanalta. Mielestäni tottuminen on vähän kuin liukuhihnatavaraa; löydän sille kyllä monta hyödyllistä käyttötilannetta, mutta mitään mahtavaa ja uniikkia se ei kyllä. Minulle elämän piikit ovat tärkeitä; niin huippukohdat kuin kuopatkin. En vain haluaisi tottua jatkuvaan tasaiseen menoon. Kai se on ihmisestäkin kiinni – minä varmasti kyllästyisin.

Uskon, että loistava mielikuvitukseni on luotu suojamekanismiksi turhaa tottumista vastaan.

oma elämä

38 kuvaa.

Elina10 kommenttia

Olen hymyillyt yksinäni koko aamun. Vuoden viimeinen päivä. Sekin tietysti pistää myhäilemään; uusi vuosi on aina jo ajatuksenakin kutkuttava. Paljon olen kuitenkin myös mietiskellyt kulunutta vuotta. Olen kokenut valtavasti erilaisia asioita; ihania yllätyksiä ja onnellisia tilanteita ja uusia juttuja. Olen minä monesti vuoden aikana itkeskellytkin; kamppaillut hankalampien asioiden kanssa. Vuosi 2014 päättyy siltikin ehdottoman onnellisissa tunnelmissa, joten kai olen oman vuoteni voittaja. Näin jälkeenpäin ajateltuna olen kyllä ollut suhteellisen aikaansaava, mistä kertoo pienoinen väsymys joulun lepoviikkojenkin jälkeen.
Huh. Niin ajattelen vuodesta 2014. Vuosi sitten en olisi arvannut, että alkava jakso toisi elämääni näin paljon hyvää. Enkä tosin olisi osannut ennustaa sitäkään, kuinka paljon se voimavaroja minulta tulee verottamaan. Elämän yllätyksellisyys on mahtavaa ja varmaan tietoisestikin pyrin nykyisin olemaan liikaa ajattelematta tulevaa. Jos kuitenkin yhden toiveen lausuisin, se olisi  varmaankin jotain tämän tapaista; ole vuosi 2015 mulle hellä. 
Vuosi 2014

1.1.2014

Opin ymmärtämään elämää ja itseäni taas vähän paremmin. 

Innostuin alkuvuodesta hirvittävästi terveellisempien herkkujen leipomisesta. Niinkin paljon, ettei syöjiä meinannut aina löytyä. Snickers-piirakan ohje on bloggaajalta, jota jäin suuresti kaipaamaan hänen lopetettuaan kirjoittamisen.

Kävin vuoden ensimmäiset kuukaudet vielä suhteellisen normaalisti töissä. Kassaneitinä työskentely oli opettavaa ja antoisaakin aikaa, kun osasi oikeasta vinkkelistä katsella. Opin elämästä paljon. Nyt kuvaa katsoessani ymmärrän ikävöiväni kovasti työkavereitani ja piippailua.

Kevät saapui hiljalleen siitäkin huolimatta, etten kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota. Kaikki keskittymiseni suuntautui pääsykokeisiin. Poistuin harvoin työpaikka-pääsykoekirjat-sali-akselilta.

Kaikki keinot käyttöön. Toukokuussa mentiin enää tahdonvoimalla.

Ilman treenaamista mistään ei olisi tullut kyllä yhtään mitään. Kävin läpi kevään ahkerasti juoksemassa ja nostamassa punttia.

Koska hain Helsingin lisäksi myös Kuopioon, ilmoittauduin keväällä Eximian valmennuskurssille. Nykyinen opiskelukaverini oli myös samaisella kurssilla.

Kevään tunnelmat kiteytettynä. 

Vietin vapun yksin kotona kirjojen äärellä. Ajattelin, että haluan juhlia vappua vasta sitten, kun minulla on haalarit päällä. No, kannatti kärvistellä.

Muistan kuvan aamun. Söin väkisin Puuppolan kaurahiutaleista valmistettua puuroa. Jännitti niin vietävästi, sillä olin lähtemässä Helsingin pääsykokeisiin. Ilma oli aika lämmin ja minulla oli ihmeellinen olo huonosti nukutun yön jäljiltä. En varmaan koskaan tule unohtamaan pääsykokeen jälkeistä hetkeä. Itkeä tihrustin junassa ja näpyttelin Heidille viestiä.

Kuopion pääsykokeista en oikeastaan muista paljoakaan. Kertonee riittävästi siitä reissusta.

Nollaus. Lähdin risteilylle pian pääsykoeurakan jälkeen.

Koska olin aivan varma, etten tulisi pääsemään sisälle yhtään mihinkään ikinä koskaan ja koska minulla ei ole tapana niin vain luovuttaa, tein varasuunnitelman; PT-koulutus ja avoin yliopisto. Harjoittelin valmiiksi uskottavia PT-poseerauksiakin lippis päässä.
Lähdin äidin ja veljen kanssa Espanjaan lomalle. Tuliaisena ihania muistoja.

Kesä tuli ja stressi suli. Pääsin pikkuhiljaa taas normaaliin elämään kiinni. Kuva on kesäillalta, kun olin parhaan ystäväni ja hauvan kanssa Rantapuistossa jäätelöllä.

Nälkäinen yökylävieras.  
Yksi elämäni hienoimmista hetkistä.

Taidettiin juhlia ihan vain elämää. Kesää. Ja kouluunpääsyä. Paras ystäväni sai koulupaikan Jyväskylästä. Kaiken sen ennenaikaisen ikävän keskellä olin todella iloinen hänen puolestaan.

Viimeisiä työpäiviä. Olo tuolloin oli haikea, mutta myös helpottunut; olin niin kovin pelännyt jumahtavani kassan taakse loppuelämäkseni.

Täydellinen brunssi luonani meidän tyttöporukan kesken. Muistan olleeni hirvittävän onnellinen istuessani heidän seurassaan pöydän ääressä – karjalanpiirakka kädessä.

 Vietin kesällä ja alkusyksystä aika paljon aikaa yksin kotona, sillä Santtu teki pitkiä päiviä töissä. Kuitenkin ihan mielelläni; olin vain ylpeä työnjohtajastani.

Onneksi Vili oli meillä paljon hoidossa. 

Ensimmäiset treenit ystävän kanssa. Salin ulkopuolella tutustuin Petraan ja Marissaan yhäkin paremmin. Edelleen olen kiitollinen heidän tarjoamastaan ystävyydestä.

Kävin lapsuudenmaisemissa Fagervikissä. Oli ihan järkyttävän kolea ilma ja vähän väliä satoi. Söimme Santun kanssa mökissä Kokkikartanon broileripastaa ja karjalanpiirakoita. Se oli ihanaa.

Ensimmäinen koulupäivä. 

Kesäjuhlat bloggaajaystävien kanssa. Tutustuin ihaniin ihmisiin ja tunsin olevani osa porukkaa. Ehdottomasti vuoteni yksi kohokohdista.

Turkoosit haalarit ja fuksiaiset. Ilta oli aika jännä.

Jep. Hauva täytti vuosia ja sitä tietysti juhlistettiin. Valmistin perinteiseen tapaan maksiskakkua.

Lähdin Jyväskylään tutustumaan ystäväni uuteen kotikaupunkiin. Taisin ihastua jyväskyläläisiin.

Syksy saapui ja ensimmäiset tentit sen myötä.

Indiedays Blog Awards. Eniten olin onnellinen seuralaisistani. 

Pääsin sukeltamaan yliopistolla kunnolla kemian maailmaan. 

 Saapunut pimeys ei masentanut minua oikeastaan lainkaan, mikä yllätti. Kai se kertoo jotakin suhteellisen pysyvästä hyvästä olosta.

Syntymäpäiväni aamu 27.11. 

Pikkujoulut Helsingissä. Olin ensimmäistä kertaa katsomassa stand up -esitystä ja tutustuin jälleen valloittaviin ihmisiin. Kannattaa uskaltaa, mietin illan lopuksi.

Jouluaatto tuli ja meni aivan liian nopeasti. Kuten aina. Sain viettää joulun kaikista rakkaimpien seurassa.

Vuoden viimeinen päivä huipentuu salitreeniin veljeni kanssa. Illalla istumme iltaa muutaman ystävän kanssa. Hyvin rauhallisissa merkeissä. Luulen sen olevan juuri sopiva -ja osuva – päätös tälle vuodelle.
Kiitos 2014 ja tervetuloa 2015.
itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · tavoitteet

Uuteen vuoteen.

Elina6 kommenttia
Olen enemmänkin tavoitteiden asettaja kuin varsinainen haaveilija. Ainakin mitä tulee sellaisiin asioihin, joihin voin itse vaikuttaa. Olen aina tiennyt, että elämä rakennetaan pitkälti omilla valinnoilla ja teoilla. Hyvin monia asioita voi olla itse ainakin muotoilemassa, jos ei ihan täysin alusta asti kokoamassa. Sen sisäistäminen, että voin itse ohjailla päätöksilläni elämäni kulkua, on kuitenkin ollut aivan oma lukunsa; ensin todellisiin hommiin ryhtymistä on pitänyt kasata itseluottamus – aika olemattomista palikoista. Joskus olen ehkä jopa sortunut ajattelemaan realistisista asioista haaveilemisen olevan vähän turhaa puuhaa. Miksi haaveilla, jos ei oikeassa elämässä kuitenkaan uskaltaisi – silloinkaan kun haave olisi ihan mahdollista toteuttaa? Eikö haaveilussa kuitenkin ole jollain tapaa kyse halusta. Ja jos oikein kovasti haluaa, niin pelottavankin edessä uskaltaa. Niinhän? Etenkin silloin, kun haaveen toteuttamiseen tarjoutuu oiva tilaisuus. Sittenhän mahdollisista asioista haaveilu olisi vähän kuin liian vähäistä halua. Joku voisi kai ajatella niin.
Kuvailisin itseäni myös ripeäksi ja rempseäksi, kylläkin ajoittain hivenen saamattomaksi. Yleisesti kuitenkin enemminkin toimijaksi kuin jaarittelijaksi. Siitäkin huolimatta, että olen surkea kahden asian väliltä valitsija. Mieluummin tähtään tavoitteeseen kuin hapuilen haaveita.
En siten haaveile minkäänlaisesta alkavasta vuodesta; en onnellisesta, onnekkaasta tai menestyksekkäästäkään. Sen sijaan asetan itselleni mukavaksi kokemiani tavoitteita; niin arkipäiviä koskettavia kuin laajempilinjaisiakin. Olen pohtinut, ettei tavoitteiden saavuttaminen ole kai niinkään keskiössä, vaan matka niitä kohti. Kuulostaa ehkä hiukan hassulta, mutta aika usein on sama onnen kannalta, saavutanko tavoitteet täydellisesti vai vain osin. Välillä en ehkä edes aivan tarkoin tiedä, mihin tähtään. Tai voinko koskaan tavoittaa ja saavuttaa. Mutta kulku kohti tavoitteita onkin kenties tärkeintä. Se tuo onnea ja onnistumisentunteita, on antoisaa ja kasvattavaa.

Vähän ajattelin, että vuonna 2015 voisin;
hakea rauhaa jokaiseen päivääni. Opetella pysähtymään. Aloittaa aluksi rauhan haeskelun aamuista joogan avulla. Myöhemmin se saattaisi onnistua ehkä jopa keskellä päivää tai iltaisella.
muistaa maistella vapautta. Haukata vapaudentunteesta edes pienen palan jokainen päivä. Tehdä asioita ihan vain koska mä voin.
hautautua kahvilan nurkkaan kirjoittamaan. Eli kokeilla rohkeasti uusia juttuja. Olen aina kirjoitellut vain yksinäni ja syvässä hiljaisuudessa.
syödä pizzan. Pelkällä tuplajuustolla. Pitkästä aikaa.
olla välittämättä muista välittäessäni muista. Löytää tasapaino monessakin asiassa.
antaa itseni olla tärkeä. Oppia luottamaan ihanien ihmisten tarjoamaan ystävyyteen ja olemaan pelkäämättä hylkäämistä.
levätä säännöllisesti. Vaikka siltä ei aina tuntuisikaan. Olen ymmärtänyt, että tietyn pisteen ylitettyäni en voi enää luottaa ei kun hienosti mä jaksan -ajatteluun. Vaikka kuinka aidolta vain ajatus tuntuisikin.
opetella olemaan jättämättä tavaroita siihen, mihin ne kädestä sattuvat tipahtamaan. Toivottavasti matka itsessään kohti siisteyttä on antoisa, sillä tavoitetta en kyllä koskaan tule saavuttamaan. Iha varmana. Ikuinen huithapeli, kyllä olen.
kuunnella yhä tarkemmin omaa kehoani. Aion rutiinien ja tottumusten sijaan antaa yhä enemmän kehon tuntemusten ohjailla arkeani. Viikkoon ei välttämättä mahdu viittä liikuntasuoritusta, jos siltä ei tunnu. Toisaalta viikko voi sisältää seitsemänkin, jos tuntuu sellaiselta.  
olla omistautumatta liikaa yhdelle asialle. Intohimo on huikea asia, mutta liiallinen omistautuminen peittää alleen aina muita – mielekkäitä ja kokemisenarvoisiakin – asioita. Sellainen hillitty himokkuus olkoon tavoitteena.
syödä yhä enemmän kasvisruokaa. Ihan ensiksi tavoitteena on ottaa haltuun couscous ja linssit. Ylipäätään opetella valmistamaan muutakin kasvisruokaa kuin vain uuniparsakaalia. Vaikka se on parasta. 
juosta Helsinki City Runin. Hymyssä suin.
olla suunnittelematta liikaa. Päivätasolla, viikkotasolla ja pidemmälläkin tähtäimellä. Kaiken ei tarvitse myöskään olla aina hanskassa. On ihan luonnollista, että ihmisellä on välillä elämässä keskeneräisiä asioita ja toisinaan sekasotkua pääkoppa täynnä.
Taidan toivottaa uuden vuoden ihan mielelläni tervetulleeksi.
ennen ja nyt · oma elämä · syvällistä

Noin seitsemän vuotta sitten.

Elina10 kommenttia
Näihin aikoihin vuodesta olen nykyisin onnellinen. Mieleeni tupsahtaessa muisto se on useimmiten lämmin ja lempeä. Hyvin, hyvin rakas varhaisesta lapsuudesta. Jos minun tulisi todistella itselleni jollain tapaa onneani, käyttäisin varmasti hyväksi muistojani; onnellisena mielen päällä ovat onnelliset muistot. Silloin onnelliset ajatukset ovat automaatiota, ei tarvita yrittämistä tai pakottamista. Kuitenkin ajatusteni eksyessä sivupoluille muistan paljon muutakin. 
Näihin aikoihin seitsemän vuotta sitten. 
Muistan ensimmäisen kerran ajatelleeni, että on parempi vaihtoehto jättää syömättä. Miksi edes maistaa, jos onnistunut olo on siitä pienestäkin kiinni – voisin onnistua vieläkin paremmin ihan täysin piparitta. Ensimmäistä kertaa muistan jättäneeni tilaamatta kahvilassa. Kauan suunniteltu jättikorvapuusti jäi vitriiniin minun kuunnellessani onnistujan ääntä. Ruoasta tuli mittari sille, kuinka hyvin suoriudun. Tavoitteita, siis syitä syömättämyydelle, oli jälkeenpäin ajateltuna moniakin. Suurimpina ehkä halu olla sopiva ja halu olla hyvä.
Seitsemän vuotta on aikana pitkä. Ajatuksissa se on kuitenkin suhteellisen lyhyt pätkä. Seitsemän vuotta sitten muistan lukeneeni – ja sittemmin kauhistuneeni – pienestä joulutortusta, jossa oli energiaa saman verran kuin lautasellisessa kunnon ruokaa. Nykyään edelleen sen neljä sakaraa inhottavat minua, tosin vain symbolisessa muodossa; kuin paholaisen merkki menneisyydestä. Onneksi seitsemän vuotta on kaikessa lyhykäisyydessään myös pitkä aika. En muista enää tarkasti tortun lukuarvoja, mikä on ainoastaan vuosien varrella kasvaneen piittaamattomuuden ansiota.
Seitsemän vuotta ja kaksi päivää sitten muistan kuulleeni sanat ottihan se lisääkin ja ensimmäistä kertaa ajatelleeni perunalaatikkoa pahalla mahassani. Muistan edelleen tarkoin sen uhman itseäni ja osin ehkä lausuttuja sanojakin kohtaan; halusin yrittää kahta kauheammin. Olla syömättä. Siitä lähtien useamman vuoden ajan perunalaatikko oli silkkaa taistelua, armahdus tai hairahdus. 

Elämä on nykyisin laiffii.

Ensin piti yrittää tervehtyä. Ja pelkkää luuloahan oli se, että palkintona siitä saisi automaattisesti kaikki vanhat ja onnelliset tuntemukset muistoista takaisin; joulutortun taas ystäväksi ja perunalaatikon lähimmäiseksi. Ei sitä osannut ymmärtää, että terveenäkin piti vielä odotella. Piti antaa vierähtää vuoden jos toisenkin. Mutta kyllä se lopulta sieltä tuli. Sievässä paketissa saapui se hetki, kun tuntui pieneltä Rinkeliltä suklaarasian äärellä.
En tietenkään. En haluan menettää enää tuota tunnetta. Koskaan. Etenkään sairaudelle, mutta en terveellisen elämän tavoittelullekaan, edes treenatulle kropalle.
joulu · Ruoka · ruokavinkki · selviytymisvinkit

Helpotusta suklaaövereihin.

Elina2 kommenttia
Se hetki voi olla nyt, tänään. Mutta toisilla se saattoi yhtä hyvin olla jo eilen. Toivottavasti ei kuitenkaan ollut vielä aattona. Parhaimmassa tapauksessa se on huomenna. Ylihuomenna. Tai sitten se antaa odottaa  – siis saapuu vasta loppiaisena. Kyllä hetki sieltä kuitenkin tulee. Jossain muodossa ja useimmissa tapauksissa. Vaikka ei toivoisikaan. Yleensä aikalailla loppusuoralla, mutta kuitenkin ennen enää-marsipaanitäytteiset-jäljellä-tilannetta.
Ja juuri kyseistä hetkeä ajatellen väkräsin joululahjaksi jotakin sellaista, joka tuo lievitystä oloon. 
Suklaayliannostus. Sepä se. Kuuluu jouluun yhtä tiukasti kuin sinappi kinkkuun.
Kun kermanougatit tursuavat korvista ja pelkkä Geishan käärepaperi saa voimaan huonosti. Kokeile helposti hujahtavaa; suklaata juotavassa muodossa. Kylmänä tai kuumana, lämmikkeeksi tai viilennykseen – punaposkille kuitenkin. 

Lähtee millä on tullutkin.
Eikö?

joulu

Ethän jouluna yksin jää.

Elina8 kommenttia

Aaton aamu ja tyyni sää,
lumihiutale leijailee yksinään.
Niin paljon toivon, ettei kukaan lämmöttä jää;
niin paljon on, mitä päivältä odottaa.
Ei joulua kuulu viettää muista erillään.

Muistoja kukkurallinen pää.
Riittävätköhän seuraksi kyyneleetkään?
On vielä hiljaista. Istun yksin keskellä pimeyttä ja ihmettelen. Aamu voisi olla aivan tavallinen päivänaloitus. Tänään on kuitenkin jouluaatto. Olen onnellinen ja samalla myös hitsin onnekas; minun ainoa yksinäinen hetkeni on nyt – olen yksin vain pari tuntia muiden heräämistä odotellessani. Tai oikeastaan. Enhän nytkään ole seuratta; ystäväni hymyilevät herkeämättä minulle.

Lahja, joka sai kyyneleet silmiin.
 Rauhallista Joulua juuri sinulle!
aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · syvällistä

Ajatuksia omintakeisuudesta.

Elina2 kommenttia
Jännä juttu.
En ole koskaan ollut kovin halukas erottumaan massasta. En ehkä kyllin rohkeakaan. On ollut aina hyvä asia, että sulaudun joukkoon. En ole koskaan kaivannut katseita. Tai huomiota. Minulle on riittänyt, että olen hyväksytty. Että olen riittävä. Etenkin mitä tulee ulkonäköön. Olen aina pukeutunut kuten itse haluan, mutta valinnut siltikin ne hillitymmät vaatteet vaihtoehdoista. Luulen, että tiedostamattomasti vältän kaikkea huomiotaherättävää. En koe omaperäisyyden sinänsä olevan tavoiteltava asia. Kunhan on kiva ja viihtyisä olla itsensä kanssa. On ihan okei olla vain osa jotakin. Ei aina tarvitse yrittää olla valtavan ainutlaatuinen ja uniikki yksilö. Eivät monetkaan eliöt selviäisi hengissä, jos erottuisivat muista kaltaisistaan persoonallisella ulkomuodolla.
Siltikin ajatelessani blogiani ja kirjoitustyyliäni erotan selkeästi oman tyylini. Omaperäisyyttäkin. Sanaa on kyllä käytetty kuvailemaan tekstejäni. En koskaan mieti tyylilinjauksia, oikeastaan en aihevalintojakaan. Kirjoitan, mitä mieleen juolahtaa. Aika usein hetken hurmoksessa. Voin synnyttää sanoista ihan mitä vain. Ja se on perin kiehtovaa. On hassua, ettei tällaisella enemmän tai vähemmän entisellä epävarmalla tule mieleenkään pelätä kirjoittaa jotakin; päinvastoin. Elina, rohkea teksti. Minäkö? Peloton? Monesti olen joutunut miettimään, ovatko rohkeus, omintakeisuus ja persoonallisuus sävyltään millaisia. Minä kun olen aina pitänyt itseäni hyvänä, jos en erotu liiaksi muista. 
En ole kova kertomaan itsestäni – varsinkaan jos kyseessä ei ole oikein läheinen ihminen. Kyselen mielelläni, kuuntelen kernaasti. Kerron itsestäni toisen kysyessä, mutta en koe tarvetta pyörittää jutustelua koko aikaa oman elämäni ympärillä. Olen otettu, jos toista kiinnostaa elämäni ja ajatukseni.  On hienoa kertoa oma mielipide ääneen, kun sillä on jotakin painoarvoa. Yletön levittely ei niinkään tunnu järkevältä. Vastavuoroisuus kaikesta huolimatta on monen juttutuokion suola.
Myönnän. Asia, jossa minä olen ihan hyvä, on itsestäni ja omista kokemuksistani kirjoittaminen. Teksteissäni omat ajatukseni ovat keskiössä; ne kertovat minusta. Se tuntuu välillä kauempaa katsottuna oudolta. Tunnistan tarpeen kirjoittaa, mutta en millään tavoin halua tyrkyttää itseäni. En kuitenkaan koskaan kirjoittaessani mieti, vaikutanko valtavan itsekeskeiseltä omia asioita puidessani – kuten varmasti tekisin, jos puhuisin ääneen samalla tavoin. Tuntuu hyvältä ja oikealta ja hyvä niin. Tekstejäni jos oikein lukee, saattaa ymmärtää useiden niiden olevan enemmän kuin vain minä-muotoista itsetutkiskelua; ei ehkä yleistystä, mutta samaistumisen mahdollistavaa. Vastavuoroisuus. On se kirjoitusjutuissakin monesti hirveän tärkeä asia. 
Kun ihminen etsii itseään, hän varmasti etsii samalla myös omaa, itselleen ominaisinta ilmaisukeinoa. Tai ehkä se on yksi ja sama asia? Ihminen on löytänyt ison osan itsestään, kun on löytänyt oman tapansa toteuttaa itseään. Kuulostaa järkevältä. Toisille se voi olla tietty vaatetyyli tai esimerkiksi taide jossain muodossa. Toiset taas ovat loistavia suustaan ja toteuttavat jollain tavoin sitä kautta itseään. Luulen, että minun ilmaisukeinoni on kirjoittaminen. 
Mistäkö tiedän sen?
Ainakin siitä, että harvoin jäädyn kirjoittaessani. Aina tulee jotakin. Lisäksi siitä, että minulle on ihan okei olla huomaamaton, kunhan ajatukseni tuntuvat suurilta. 

joulu · juhla · Ruoka

Joulu ei tule muuten.

Elina4 kommenttia
Jos tänä vuonna porkkanalaatikon tilalta rosmariiniporkkanoita?
No ei! Missään nimessä. Porkkana-, peruna- ja lanttulootaa pöytään. 
Ihan sama, vaikka ne olisi ostettu Stockalta.
Eihän tänä vuonna kuusta jaksa sisälle raahata?
Ok, ostan sitten itse oman pikkukuusen. Kyllä, haluan imuroida hirveästi niitä neulasia nurkista.
Kävimme eilen kuusikaupoilla; onhan se vähän kapoinen ja hivenen säälittävä, mutta kuitenkin oikein hyvä meille.
Ah, aattona nukutaan pitkään ja rentoudutaan, vai mitä?
Ei kyllä nukuta aaton ohi. Varsinkaan Joulupukin kuumanlinjan ja Lumiukon.
Aattoaamun tunnelma on ehkä parasta koko päivässä. Ei aaton ilmapiirin kuulu olla löysä ja hidas, vaan innostunut ja jännittynyt. 

Joo. Tämä onkin ihan poikkeus. Että piparit ovat minimuffinsimuodossa ja pääraaka-aineena taatelit.

Joku 30 kpl taateleita (200 g)
1,5 – 2 dl mantelijauhoja
1 tl ruokasoodaa
1 kananmuna
2 tl piparkakkumaustetta
ripaus suolaa
(kanelia)
Ja tarjoiluun homejuustoa kylkeen!

Mitä sitä keksisi jouluaterian jälkiruoaksi?
Mites, jos kuitenkin joulutorttuja. Ja pipareita. Paradisen suklaakonvehteja.
Luin minä reseptin piparipirtelöstä ja keksin itse luumurahkapullat. Mutta kyllä perinteinen sittenkin vie voiton. Tänäkin vuonna.
Niinhän, että tänä vuonna ei lahjoja?
Ei, ei. Eei. Tai no. Niin. Tuota. Ihan pienet?
Ajattelin ensin, etten osta yhtään lahjaa. Sitten mietin, että voisinhan harkita ihan muutamaa itsetehtyä. Kunnes huomasin väkränneeni kätösilläni kunnioitettavan kasan pieniä paketteja. Opiskelijalla ei ole ehkä rahaa, mutta aikaa sitäkin enemmän.

No, mitä jos kumpikaan ei saa puurosta mantelia?
Jatketaan syömistä. Kyllä se jossain vaiheessa löytyy.
Pienempänä oli ehkä vähän helpompaa. Kun maha alkoi täyttyä ja mantelia ei siitäkään huolimatta kuulunut, äiti tarttui kauhaan täältä tulisi vielä pieni annos. Aika usein se äidin puurokauhallinen sisälsi mantelin. Lieneekö mistä sitten johtunut.
Olikos nyt kaikki pöydässä?
Katsotaan. Laatikot. Rosolli. Miljoona eri sillipurkkia. Lohta. Perunat. No joo, kinkku. Limppu. Joulujuusto. Hei, karjalanpiirakat! 
Oli juhla mikä tahansa, karjalanpiirakat kuuluvat pöytään. Se on ihan sukujuurissa. Niin joo. Sitten ne herneet. Mummilta ne unohtuivat aina kattilaan. Meillä ne jäävät ihan joka joulu mikroon. Sukujuurissa varmaan sekin.

Mitä ilman joulu ei tule?

Viis porkkanalaatikoista ja lahjoista. Tärkein tekijä meidän joulussa on perhe.

ajatuksia · elämä · syvällistä

Katseita. Uteliaita, yllättäviä ja arkoja.

Elina4 kommenttia

Se oli aika tavallinen päivä joulun alla. Kuljin kadulla osana sykäyksittäisiä ihmisaaltoja; välillä ihmismassat sysäsivät minut sivuun kiireen tieltä. Minulla kun ei ollut kiire. Mihinkään. Jalkani tiesivät reitin ja tunsivat määränpään. Minkä ansiosta mieleni ei tarvinnut välttämättä kulkea mukana. Halutessaan se saattoi olla irrallaan. Se vaeltelikin omia reittejään. Jossain korkeammalla. Vaikkakaan ei kovin kaukana; ihan arkipäiväisissä asioissa. Että mitä sitä söisi. Ja että koska sitä siivoaisi. 
Se tapahtuu aina aika yllättäen. Sitä tapahtuu yllättävän usein. Ohi se on kuitenkin ihan hetkessä. Hetken puolikkaankin jälkeen, oikeastaan. Jokainen kerta se kuitenkaan kolhaisee omaa maailmaani jollain tapaa. Liikauttaa. Harvemmin ilkeästi survaisee. Ainakaan enää tässä iässä. Useammin se on ehdottomasti poliittinen, neutraali, hätäinen. Joskus tosin hyvinkin intensiivinen ja viipyilevä. Suojelevankin taakse kyllä näen. Luulen näkeväni, vähintäänkin pienen palan.
Ihmisvilinän keskellä silmäpari. Monien muiden tuntemattomien seassa, siltikin ihan yksinään. Suunnattuna minuun. Katseen kohtaaminen. Junanvaunussa pimeällä, ikkunoiden kautta. Heijaste, siltikin todellisempi kuin vain heijastus. Tahaton ja satunnainen, ennestään tuntematon. Sellainen on ehdottomasti mielenkiintoisin.
 Ja aina suoraan silmiin tuntematonta katsoessani mieleni tekisi heittäytyä hihansyrjään:
Kerro. Kerro mulle sun tarinasi! Kuuntelen.

Ja hän kertoi.
Olen ahkera. Suoraselkäisyyden kannattaja ja edustaja. Sellainen perikuva rehtiydelle. Toimin ja teen, kyseenalaistankin vain pakon edessä. Olen ja aina olen ollut. Mutta en tiedä, tulenko enää tulevaisuudessa olemaan. Olen nimittäin väsynyt. Vaikka olenkin kai onnellinen, ihan-okei-elämästä. Tuntemusten aiheuttama ristiriita on miltei raastava. Elän tasaista arkea. Ei ole vuosiin eteen ilmestynyt kohokohtia. En muista eilistä, sillä se on samanlainen kuin kaikki muutkin päivät kuukaudessa. Minulle ehdotettiin masennusta. Ennemminkin minä sätin itseäni; ei elämä voi aina loistokasta olla. Onko tämä vain haluttomuutta tyytyä? Olen pian kolmekymmentä ja enemmän hukassa kuin aikoihin.
Oikeastaan. Hänen silmänsä kertoivat jotain sentapaista. En usko, että hän olisi missään tilanteessa ääneen paljastanut.
Katse kertoo yllättävän paljon. Mutta siltikin aina liian vähän. Se jättää hyvin usein jotakin arvailujen varaan. Tulkinta ei ole välttämättä totuus. Utelias katsehan on miltei hankalin. Se ei itse kerro juurikaan, mitään, vaan pyytää toista puhumaan. Vähän samaan tapaan kuin tietävä katse. Harva kuitenkaan jutustelua aloittaa. Sellaisen katseen kohdatessani melkein toivon kuulevani sanoja äänettömien vilkaisujen sijaan.

Kyllä tiedän sinun näkevän. Ei suuta kai sen vuoksi ole tarvetta avata. Vaikka oikeastaan haluaisin. Olen kyllästynyt tähän kyyristelyyn. Paleltaa ja taakka painaa.  Ihan hävettää; lukevatko kaikki minua kuin avointa kirjaa?

Älä pelästy. Eivät suinkaan kaikki. Niin uskoisin.