Tekijä: Elina

ajatuksia · muistoja · perhe · rakkaus

Pikkusiskos’

Elina10 kommenttia
Hei veikka,
muistatko meidän huonekaluja pitkin kiipeilleen retkikunnan. Sen, kun heitit mun jalan alle sanomalehden ja pelastit mut varmalta lattiaanosumiselta. Entä muistatko sen, kun rohkaisit mua menemään ulos. Että uskaltaisin lähteä leikkimään taskulamppuhippaa naapurin lasten kanssa. Et varmaankaan muista sitä, kun kuiskin sulle hei veikka ootsä jo hereillä. Koska ethän sä ollut ikinä siihen aikaan aamusta.
Entä se kerta, kun makasit vihaisena lumihangessa. Ilman ulkovaatteita. Mä mietin, että toisinko edes lapasen sulle käteen. Ja aina sun kuunnellessa nappikuulokkeilla musiikkia mä pelkäsin sun korvien puolesta. En mä tiedä, auttoiko se pelkääminen sitten kuinka paljon – mutta ainakin sä kuulet vielä ihan hyvin. Usko pois, mä muistan myös sen housuepisodin; mua vieläkin säälittää se, kun et halunnut laittaa niitä jalkaan juhliin. 
 Tässä mä hymyilen sulle.
Joo, kyllä mä tiedän. Mä itkin joskus, vaikka ei mua oikeasti niin paljon sattunut. Mutta eikö se vähän kuin kuulu pikkusiskon hommaan? Silloin kun sä olit oikeasti vähän mahdoton, mä olin tosi surullinen. Itkin oikeasti. En mä halunnut nähdä sua vihaisena. Vaan iloisena. Koska silloin kun sä hymyilet, se on jotain niin puhdasta. Vilpitöntä. Edelleen. 
Mä pidän siitä, että sä hymyilet nykyisin enemmän. Veikkojen mittapuulla melkein paljon.
Mä en aina ole ollut ehkä helpoin pikkusisko. Sitten mä olen ollut myös sairas pikkusisko. Mutta aina mä olen kuitenkin halunnut tosi kovasti olla sun pikkusisko. Tiedän, että sulla on ollut varmasti hankalaa. Munkin takia. En mä ole kuitenkaan ikinä koskaan halunnut sulle mitään pahaa. Luulen, että sä myös tiedät sen.
 Tässä mä askartelen sulle lahjaa.
Musta tuntuu, että tänään mä rakastan mun isoveikkaa enemmän kuin koskaan. Jos se on edes mahdollista. Mä haluan olla ihan täyspäiväinen pikkusisko; aina sua varten, jos tarvitset jotain. Vaikka neuvoja. Koska näin aikuisena pikkusiskotkin voi neuvoa isoveikkoja. Usko vaan!
Ja kun sä ostit mulle kahvin tässä taannoin Mäkkärissä, se tuntui jotenkin tosi hienolta. Tässä minä istun veljeni kanssa. Mun molemmat isoveikat on ihan parhaita. 
Sä olet yksi vahvimmista ihmisistä. Mun maailmassa ainakin. Sen vuoksi mä katson sua ylöspäin. En vain koska olet mun isoveli. Sitäkään sä et muuten ehkä tiedä, että olet auttanut mua tosi paljon. Ihan vain olemalla. Voimakas ja itsevarma. No, tollanen jääräpää.
En mä oikein tiedä, mitä antaisin sulle jouluna lahjaksi. Musta tuntuu välillä siltä, että parasta mitä sulle voin ylipäätään antaa, on terve pikkusisko. Sellainen aika välitön ja iloinen. Se, mitä mä oikeasti olen. Sen, jonka saatat muistaa ihan, ihan lapsuudesta. 
Sano, jos olen väärässä. Mä nimittäin teen sun puolesta ihan mitä vaan.
T. Sun pikkusiskos
ihana arki · Rinkelin päivä

Rinkelin matkassa jälleen.

Elina4 kommenttia
Yksi vuorokausi kestää kakskytneljä tuntia. Tunti on sen kuuskyt minuuttia. Ei minuuttiinkaan mahdu enempää sekunteja. Harmi. Kiva vartti kuluu yhtä nopeasti kuin tylsä viisitoistaminuuttinen. Mikä tuntuu joskus ihan tyhmältä; miksi mukavassa ei voisi viipyillä hiukan kauemmin? Tosi harmi. Kahdeksan minuuttia. Hei kahdeksan lyhyttä minuuttia ja elämän tähtihetki voi olla hetkessä ohi. Ihan tosi, tosi harmi. Jo aivan pienenä Rinkelinä kuunnellessani kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää mietin, mahdetaanko koskaan keksiä ajanpysäyttäjää – edes hidastajaa. Toivoin kovasti, mutta epäilin sitäkin enemmän. Minkä vuoksi ymmärsin, ettei ihanan asian uudestaan elämiseen ole muuta keinoa kuin muistelu. 
Sunnuntai
07.30 Mä muistelen, etten malttanut. Toisinaan aamuisin väsymys ja malttamattomuus keskustelevat sisälläni; oikeastaan koskaan ensimmäinen ei ole vielä voittanut. Herääminen tuntuu liian houkuttelevalta.
07.45 Mä muistelen, että vatsa kurni nälästä. Olen iloinen jokaisesta tunnistamastani kehon viestistä. Siitä, että kroppa osaa kertoa minulle jotakin. Nälkä! Asialle oli tehtävä jotakin.
07.55 Mä muistelen, että vilkaisin kelloa yllättyneenä. Viisi tuntia unta sai riittää. Vaikka pää tuntuikin ennen kahvia hivenen painavalta. Siitä huolimatta olin tyytyväinen; harvoin sitä kahdeksaan asti nukkuu.
08.00 Mä muistelen, että olin kompastua omiin tavaroihini. Kengät keskellä eteistä muistuttivat yöstä. Pöydällä vikkelästi poisotetut korut. Lattialla rutussa kasa vaatteita. Aivan. Pikkujoulujuhlijalla oli kiire nukkumaan.

08.01 Mä muistelen, että yöllä kotiin saavuttuani olin pienesti huojentunut. Sillä yöllinen kotimatka oli mielenkiintoinen rikkinäisen junan ja yliavuliaan miehen vuoksi.
08.47 Mä muistelen, että neljäskään kuppi kahvia ei tehnyt tiukkaa. Vaan oikein hyvää. Olo oli pirteä. Euforinen, kuten usein onnellisten iltojen jälkeen.
09.30 Mä muistelen, että tunsin jopa levottomuutta. Ylös ja ulos, oli miltei pakko päästä. Sallin itseni lähteä pienelle lenkille arvioituani olotilan; pieni tukkoisuus oli tiessään.
09.36 Mä muistelen, että lenkkitossut tuntuivat viikon tauon jälkeen hyvältä jalassa. Raikas ilma ja lumiset maisemat sitäkin paremmalta. Olin flow-tilassa jo ennen ensimmäistä juoksuaskelta.

10.00 Mä muistelen, että olin kymmeneltä ehkä Loutin Siwan paikkeilla. Koska juuri siinä askel alkaa joka kerta kummallisesti painaa. Ennen kuin juoksu alkaa rullata uudestaan.
10.33 Mä muistelen, että heittäydyin kotona ensitöikseni lattialle makaamaan. Hengittelin syvään ja nautin liikunnan jälkeisestä olosta. Riisuin vasta sitten päällysvaatteet.

10.45 Mä muistelen, että kuuma suihku tuntui rauhoittavalta. Hyvä olo inspiroi. Olen saanut moneen kirjoitukseen idean juurikin kuuman veden virratessa kasvoilleni.

11.15 Mä muistelen, että keskittyminen oli vähän hataraa. En saanut luettua tenttiin kunnolla. Syy oli kuitenkin mitä parhain – ja mielestäni hyväksyttäväkin; olin aivan liian onnellinen ja innostunut.
12.18 Mä muistelen, että siinä nyt oli kaikenlaista. Lähtö on oikeastaan aika usein samanlaista. Pyykit on edelleen koneessa, hiukset selvittämättä ja toinen sukka kadoksissa. Ei se ole niin minuutilleen. Muulloin kuin junalla kulkiessa.

12.45 Mä muistelen, että huokaisin ihastuksesta astuessani sisälle. Kuin äidin joulumaahan olisi saapunut. Glögiä ja pipareita. Riisipuuroa ja luumukiisseliä. Sultsinoita ja ohrakarjalanpiirakoita. Kynttilöitä, joululauluja ja hyvää mieltä.
15.05 Mä muistelen, että mietin tenttiä. Juuri ennen kuin nuokahdin kotona sängylle. Yleensä välttelen päiväunia, enkä oikeastaan edes osaa nukkua keskellä kirkasta päivää. Tällä kertaa oli kuitenkin sopivan harmaata – ja ilmassa riittävästi väsymystä.
15.40 Mä muistelen, että kaipasin piristystä. Ja koska en juo kahvia enää kello kahden jälkeen, kuorin mandariinin. Toisen. Kolmannen. Neljännenkin. Ajattelin, että voisin kokeilla joku kerta ennätystä.

16.22 Mä muistelen, että tuijottelin kattoon. Mietin jälleen edellispäivää ja sen onnellisia hetkiä. Tein sitä taas; elin uudestaan ja uudestaan.
17.40 Mä muistelen, että kirkon penkki tuntui tutulta. Samalta kuin joka joulu. Vähän liian kovalta. Ja juuri sen vuoksi niin hyvältä. Sellainen pieni epämukavuus, se nyt vain kai kuuluu kirkkoon. Hassua.
18.03 Mä muistelen, että ensimmäinen laulu oli Varpunen jouluaamuna. Suljin silmät. En edes hyräillyt. Kuuntelin vain. Silmät suljettuina kaikki kuulostaa erilaiselta; vivahteikkaammalta.
19.55 Mä muistelen, että olin jo pää tyynyssä.  En ihan vielä unessa, mutta vaakatasossa.

 23.38 Mä muistelen, että uni liittyi jollain tapaa Kuopioon. Ja maapähkinävoihin.

ajatuksia · oma hyvinvointi · Oman elämän inventaario · yhteistyö

Pienen pohtijan stereotypiat.

Elina5 kommenttia
Rinkeli on pohtija. Mietiskelijä ja tuumailija. Ihmettelijä. Ihmisten mielissä helposti seuraavanlainen; harmaa ja hiljainen. Oikeasti ja itsensä mielestä taas – kaikkea muuta! Aika suurisuinen. Räiskyväkin, usko pois. Värjääkö funtsailu ihmisen valjuksi? Saako se hiljaiseksi? Tylsäksi? Enpä usko. Olisiko se vain stereotyyppinen ajatus? Luulen niin.
Siis tylsä? Omissa oloissa aina vain paremmin ja paremmin viihtyvä. Seuran karttaja. Yksinäisyydenkaipuussaan melkein töykeä.
Ei välttämättä, aina tai edes koskaan. Usein kaikkea muuta! Pohtija pitää omasta ajasta ja ottaa sen ehkä toisinaan ystäväillankin kustannuksella. Pohtija ei aina ole joukon suulain tai äänekkäin, keskipiste tai tähti. Mutta hän saattaa olla se mielenkiintoisin. Vaikka suu ei liiku, päässä kyllä käy. Anna avaan sinulle ajatuksiani. Minä en pidä lähtökohdasta, että luottamus on erityisellä tavalla ansaittava, mutta jonkinlaisen yhteyden se kai vaatii. Sellaisen, että ajatuksia uskaltaa paljastaa. Entä jos tanssilattian villi valloittaja ja illan iloisin irroittelija olisikin se tylsä pohtija? Yllättyisitkö? Kannattaa antaa mahdollisuus – ajatuksille.
 Ai herkkis? Sano, mitä sanot – se kyynelehtii kuitenkin. Nokkaantuu, loukkaantuu tai vähän vetistelee. Ainakin niin ymmärtää ja sympatisoi, empatisoi ja komppaa. Että ihan niskavillat nousee.
Asioita kun paljon pohdiskelee, tunteet nousevat helposti pintaan ja ehkä jokunen kyynelkin karkaa. Tunteita ei silloin tarvitse enää pelästyä, vaan niiden voi antaa tulla, ne tuntuvat jopa hyvältä. Elämän kokee värikkäänä, ulottuvuuksiltaan moninaisena. Asiat usein koskettavat eri tavalla pohtijaa, sillä hänellä on jo mutusteltuja ajatuksia joihin ne liittää. Mutta ei mietiskely tarkoita automaattisesti nahatonta, edes ohuenlaista. Tai tyrehtymättömiä putouksia poskilla. Kun tunnistaa omat tunteensa ja tietää rajansa, osaa myös aivan erityisen hyvin tarttua onneen ja iloon. Mikä ei aina ole kaikkein helpointa. 
Heikko? Säälittävä kieriskelijä. Omiin ajatuksiin kääriytyjä. Ehkä valheellisiinkin sellaisiin verhoutuva. Anna sanon; heiveröinen hiiri. Oman päänsäkin sisällä varmasti suoranainen nyhverö.
Tosiaanko. No ei. Mikään muu kuin oman elämän, minän, tulevaisuudeen ja omien tavoitteiden, haaveiden, halujen pohtiminen ei vahvista ihmistä yhtä paljon. Itsetuntemus ja ihmisenä kasvaminen, omilla jaloilla seisominen ja taakankin alla selviytyminen. Vahvan ihmisen tuntomerkkejä. Elämässä menestyvän ihmisen tuntomerkkejä. Ominaisuuksia, joita on hankala saavuttaa ilman pohdintaa. Harva sellaiseksi syntyy. Harva syntyy vahvaksi.

Epävarmoille nössöille? Sellainen ihme mietiskely. Kuka muu muka sellaista tarvitsisi.
Itse asiassa. Minä ajattelen, ettei oman elämän pohtiminen ja itsetutkiskelu ole aina alhaalta ylös kiipeämistä. Todellakaan. Realistisen minäkuvan ja sopivan itsevarmuuden saavuttaminen voi korkealla keikkuville olla yllättävän vaikeaa, mutta erittäin suotavaa; laskeutuminen alaspäin voi toisinaan olla ihan paikallaan.

Kävellessä.

Välillä tuntuu, että ihmisten olisi hyväkin pohdiskella asioita enemmän. Ihan vain istuutua ja miettiä. Mikä tekee juuri minut onnelliseksi? Mitä tavoittelen elämässäni? Millainen minä oikeasti olen? Ei sitä aina jaksa. Joskus on helpompi vain antaa mennä sen enempää ajattelematta. Mutta jatkuva pintaliito, ei se voi olla hyvästä – eihän sitä pian osaa laskeutua levähtämään, vaikka kuinka haluaisikin.

Rinkeli aikoo tarttua haasteeseen Oman elämäni inventaario*. Kuusiviikkoinen itseeni tutustuminen elämää ja hyvinvointia kartoittavien kysymysten avustuksella. Verkossa tapahtuva henkinen valmennus. Ihan uusi kokemus. Varmasti hirmuisen jännittävä matka. Siis. Jos innostuit, päätät alkaa pohtijaksi ja haluat liittyä Rinkelin matkaan, sen voi tehdä täällä. Haaste alkaa 5.1.2015.

*yhteistyö 

elämä · pikkujoulut · ystävät

Elää.

Elina8 kommenttia
Tulin yöllä kotiin. Hiukset sekaisin. Kotimatka vähintäänkin yhtä takkuinen. Mielessäni oli hieno lausahdus. Sellainen, jonka haluaisin sanoa jokaiselle epävarmalle ja empivälle, ujohkolle ja aremmalle. Oikeastaan ihan kaikille. Uni taisi viedä kuitenkin voiton – aamulla en muistanut enää oivallustani sanatarkasti. Sen sanoma on kuitenkin yhä vahvana mielessäni.

Kannattaa uskaltaa.
aitous · ajatuksia · elämä · syvällistä · ystävät

Mustat nilkkasukat.

Elina6 kommenttia
Toisen mielestä se voi olla pienoinen tabu. Ainakaan asiasta ei puhu monikaan ääneen. Jos sellaista sisällään edes kukaan kantaa. En tiedä. Ehkä se on vain vaiettu tuntemus? Itse olen joskus ajatellut, että jokaisella tunteella on kuitenkin jokin tarkoitus. Ne kertovat jotakin tiedostettua tai tiedostamatonta. Ajatuksista tai vieteistä. Minä olen mieltänyt kyseisen tuntemuksen merkkinä välittämisestä. Siitä, että ihmisen haluaa olevan osa omaa elämää. Ennemminkin kai osoituksena kiintymyksestä kuin rakkaudesta, vaikka selvärajaista eroa hiekkaan onkin hankala piirtää. Vain hienon hieno vivahde, poikkiviiva, joka erottaa. Kiintymys haluaa hiljaisesti omistaa, tosin ei välttämättä pyri siihen laisinkaan. Rakkaus voi katsella kauempaa, hyväksyy välimatkankin helpommin. Sisältääkö rakkaus kiintymyksen? Vai onko se vain päässyt pidemmälle, jättänyt jo taakse kiintymyksen etapin?
Vähän kuin. Perheenjäseniä rakastaa. Parhaimpiin ystäviin kiintyy. Vähemmän tuttuihinkin voi kiintyä. Yhdessä vietetty aika synnyttää kiintymystä. Yksiin menevät ajatukset liittävät yhteen. Samaistuminen saa aikaan siteitä kahden ihmisen välillä. Toisinaan toisen pelkkä näkeminen luo yhteyden. Kiintymys on kai hivenen itsekkäämpää kuin rakkaus; vaikka molemmissa keskiössä onkin oman minän sijaan toinen. Jos arvailla pitäisi, kiintymys on useammin yksipuolista. Voiko se kuitenkaan kasvaa täyteen mittaansa ilman vastakaikua? Rakkaus ei ainakaan. Lisäksi kiintymys ei ole aivan yhtä vakaa. Vahva se voi olla kuin rakkaus, mutta ei niin luottavainen.
Rakkaus on usein niin vahva, että sulkee kuulumattomat ulkopuolelle. Rakkaudella pitäisi ainakin olla itseluottamusta riittävästi seistäkseen omilla jaloilla. Kiintymys taas voi hyvinkin olla kovin vaikutealtis. Se ei ole vain kahden ihmisen välinen, vaan helposti – sanattomassa – vuoropuhelussa ympäristön kanssa. Kiintymys on se, joka useammin arvelee ja epäröi.
Niin. Onkohan kukaan koskaan tuntenut sitä? Onkohan kukaan koskaan ollut pikkuisen mustasukkainen ystävistään?

Kun hän kertoo innoissaan uusista tuttavistaan, sitä nyökyttelee vilpittömästi mukana; kuinka mahtavaa! Pelkkää hyvää, hänelle haluaa vain pelkkää hyvää ja sen vuoksi häntä kai kannustaakin; rohkeasti kaikkeen vain mukaan, ettet yksin jää! Yksinkertaista suussa, mutta hyvin monimutkaista päässä. Ethän vain minua kuitenkaan unohda? Hento mustasukkaisuuden puuska. Sekö se oli?
Kun hän kirjoittaa viestiä koulukaverilleen, sanat muodostavat mahdottoman mukavan virkkeen. Sille tietenkin hymyilee; ainahan hän niin kiltti on, minullekin. Samalla sitä ehkä mielessä vikkelästi käväisee, että asian laitahan nyt on tosin vähän väärinpäin; hänen sanojaan kun täysin ulkopuolisena silmäilee. Yksi ja kaksi hymynaamaa. Laittaisitko minulle kuitenkin kolme, jooko?
Kenties kyse on vain siitä, että toiselle haluaa olla se ensimmäinen olkapää ja tärkein korvapari. Minä olen se, johon voi ainakin luottaa.
Ei tunne minullekaan kai ole täysin vieras? Koska minä välitän.
huumori · selviytymisvinkit

Hei sinä flunssainen ja yksinäinen.

Elina9 kommenttia
En mä. En mä ole oikeastaan ollut väsähtänyt tästä flunssasta. Vaikka silmätulehduksen vuoksi silmäluomet vähän painavatkin.

Siis kun. Ei mua oikeastaan ole väsyttänyt sekään, että toissapäivänä heräsin puoli neljä, eilen viideltä ja tänään puoli kuudelta. Päivät vaan ovat tuntuneet hiukan pitkiltä sohvalla lojutessani.

Ei oikeastaan. Ei kahvittomuuskaan ole ollut syy väsymykseen. On vain ollut tekemisenpuutetta, kun tavallisesti aamun kahvikupillisiin menee helposti puolitoistatuntiakin.

Ei, ei. Ei pimeyskään oikeastaan ole väsyttävää. Sitä kun ei juurikaan huomaa peiton alta.
Väsähtänyt olen silti ollut. Ai, miksikö? Olen vahvasti sitä mieltä, että minua ei ole luotu makoilemaan. Viikko sohvalla tuntuu parin kuukauden vaellukselta vuorilla. Olen lojunut sohvalla, välillä vaihtanut paikkaa sängylle, testannut molemmat säkkituolit, maannut putkirullan päällä ja eilen viimeksi ihan vain paljaalla lattialla. En keksi enää uusia lojumispaikkoja. Ja vaikka nautin hiljaisuudesta ja omasta rauhasta, liika on aina liikaa. Olen väsynyt omiin ajatuksiini. Päivät pitkät yksin kotona. Sitä on ehtinyt pähkäillä maailman menoa vähän joka kantilta – vähän liiankin monelta kantilta. Jatkuva monologi päässä on uuvuttavaa; hiljaisuus ja tekemättömyyshän sen on synnyttänyt. Omiin ajatuksiinkin voi näemmä aivan hyvin kyllästyä. Haluan jo salille, eli lomalle omista ajatuksista.

Kun kukaan ei ole ollut juttelemassa minulle ja siten auttamassa ajatusvirtani tyrehdyttämisessä, olen ratkaissut pulman toisella tapaa; olen tutustunut vlogimaailmaan eli videoblogeihin. Kaikkihan nyt Soikun tietävät, mutta on olemassa monia muitakin suomalaisia vlogaajia, kuten mmiisas, eedspeaks ja, öö, oliko se tume. Oikeasti on aika kätevää laittaa joku heistä jaarittelemaan taustalle; jaksaa varmasti hölöttää aamusta iltaan, ei vaadi minkäänlaista vastavuoroisuutta, ja toisinaan jutut ovat aika hauskojakin. Ei ole tuntunut yhtään yksinäiseltä. 

Tänään sain onneksi hauvan taas hoitoon. Sekin jaksaa jutella yleensä aika pitkään. Ei tosin ääneen, mutta ei se haittaa. 
Toinen – unohdettu – viihdyttäjä on kirjat. Tarkoitan muut kuin kemian opukset. Aina hyvään kirjaan tarttuessani sisälläni herää nuori Rinkeli, joka eli aika vahvasti kirjojen maailmoissa. Tarinan viedessä mukanaan omat ajatukset unohtuvat. Kirja on loistava tylsän päivän pakopaikka. Sen valinnassa voi tosin tehdä virheitäkin. Minä olen lähipäivinä keskittynyt faktapohjaisiin teoksiin, kuten Petos lautasella ja Tunne elintarvikkeet. Ne eivät varsinaisesti imaise omaan maailmaansa, vaan päinvastoin antavat aika paljon ajattelemisenaihetta ja synnyttävät uusia ajatuksia. Kuluvat päivät tietysti ajatussolmujakin availlessa. 
Kolmas tylsyyden tappaja on sekin peruja jo lapsuudestani. Etenkin iltaisin minulla oli tapana viihdyttää itseäni kuvittelemalla. Maalailemalla mielessäni ihania asioita. Mitä epärealistisempi, sitä makeammalta se usein maistui. Lempiajatukseni oli Rinkeli Tuhkimon juhlamekossa tanssahtelemassa; mekon muhkeus teki minuun jollain tapaa lähtemättömän vaikutuksen. Tällä viikolla en ole aivan samankaltaisia asioita päässäni pyöritellyt, mutta samalla idealla kuitenkin. Kai sitä haaveiluksikin voisi kutsua. Ennemminkin se on siltikin ehkä itseni viihdyttämistä; luon tarkoituksella kivoja kohtauksia päässäni.

Alakoululaisena kuumepäivän kohokohta oli usein se, kun kaveri tuli tuomaan päivän läksyt, äikän ja yltin kirjat pulpetista. Olisihan se yhäkin kivaa, että joku toisi. Läkejen sijaan vaikka pussillisen mandariineja. Tai pistäytyisi käymään. Ihan harmittaa, että spontaanit piipahdukset ovat jääneet unholaan. Ehkä ajankulukseni suunnittelen terveille päiville piipahduksen – tai käyn hakemassa ystävän kotiovelta kahville.

Ja juu. Kannattaa myös käyttää hyväksi flunssaisia ystäviä. Pommittaa viesteillä ja lähetellä kuvia. Kuitenkin pienellä varauksella; myötätuntoflunssa voi tarttua Whatsappinkin välityksellä.  Sitten voi tietysti myös keskittyä syömiseen. Mustikoita, appelsiinia, mandariineja. Kuulemma myös valkosipulia ja limeä. Uskon joulukalenterin suklaankin olevan aika kova juttu matkalla kohti terveitä päiviä – sen vuoksi olen varmuuden vuoksi syönyt omani lisäksi tuosta toisestakin…
Toivon, ettei kovin montaa sairaspäivää ole enää edessä. Ideat kun alkavat pikkuhiljaa käydä vähiin.
joulu · muistoja · oma elämä

Itsetehtyä.

Elina4 kommenttia
Vuosi vuodelta minusta on tullut aina vähän tarkempi ajatuksistani – ja suhtautumisestani. Vaikkapa jouluun ja perinteisiin. En millään haluaisi kadottaa lapsenomaista uteliaisuutta ja innostusta – siitäkään huolimatta, että kasvan, aikuistun edelleen ja todellakin koen itseni vastuullisemmaksi kuin joitakin vuosia sitten. Onneksi nuo kaksi, jollain tapaa ehkä vastakkaistakin, piirrettä eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois. Nuorempana asioiden utelias tarkastelu tuli vähän kuin luonnostaan, siihen ei niinkään tarvinnut keskittyä. Yksi peloistani on, että mielen virkeys, eloisuus ja vilpittömyys peittyy vanhemmiten asteittain kasvavan kyynistyneisyyden alle. Kun aikuisten maailma on toisinaan niin hirvittävän kova.
Lähiaikoina olen todennut, etteivät päässä tapahtuvat asiat ole kuitenkaan ainoita iän tuomia muuttujia. Siis sellaisia taitoja, jotka helposti menettää, jos niihin ei kiinnitä erityistä huomiota. Jos niitä ei pidä yllä – muutenkin kuin ajattelemalla. Olin pienempänä kova piirtämään, kirjoittamaan käsin  ja väkräämään kaikenlaista. Suhteellisen taitavakin. Syntyi sarjakuvia, pahvisia joulukaupunkeja, pipon tupsuja, kaulahuivin puolikkaita ja onnittelukortteja. Olin hyvä keksimään, mutta myös toteuttamaan. Hileliimaa, lehtileikkeitä ja värikkäitä kartonkeja. Ei siihen muuta tarvittu omien käsien lisäksi.

Kun viikko takaperin sain idean itsetehdyistä joululahjoista, olin aluksi hirveän innostunut. Jes, tää on tätä aitoa joulumieltä! Selasin netistä läpi kaiken maailman vinkkipalstat ja ohjeet aina itsetehdyistä huulirasvoista pimeässä hohtaviin t-paitoihin. Keksinkin muutaman ihan kivan idean, joita ajattelin lähteä toteuttamaan. Tai ehkä paremminkin yrittämään. Ei nimittäin ollutkaan niin helppoa – enää. 
Olen tottunut käyttämään päätäni. Luomaan ja toteuttamaan itseäni ajatuksillani. Samalla olen kuitenkin huolella unohtanut kädentaitoni. En saanut piirrettyä edes kelvollista koiran päätä. Ja se oli vähän masentavaa. Kai se pelkäämäni harmaa aikuisuus voi tulla niinkin; paperille ei saa enää millään kunnollista hevosen turpaa. En tiedä, kuinka hyvin liimapuikkokaan pysyisi kädessä. Saksilla nyt tulee toisinaan leikeltyä auki paputetroja, ne ehkä vielä saattaisivatkin totella käskyjäni. 
Tuntuu jotenkin kauhealta ajatukselta, että alakouluissa otettaisiin käyttöön e-kirjat. Minne sitä sitten raapustelisi isoja mulkosilmiä ja sydänrivistöjä? Tai että ylioppilaskirjoitukset muuttuisivat sähköisiksi, tietokoneella tehtäviksi. Eikö reaalin yksi tarkoitus ollutkin juuri testata käsilihaksia? Kai kouluissa sentään vielä askarrellaan? Tehdään vessapaperihylsyistä itsenäisyyspäivänkynttilöitä? Ei kai joulukortteja nyt sentään tietokoneella tehdä?

Maailma muuttuu. Elämänkin on muututtava mukana. Joskus sitä vain toivoisi muutoksen kohdistuvan ainoastaan asioihin, jotka oikeasti tarvitsevat sitä. Ei, please, niihin itsetehtyihin pahvipipareihin.
En minä ajatellut kuitenkaan luovuttaa. Omin kätösin munakennoon valettuun kynttilään en ehkä ihan kykene, mutta jotakin muuta ajattelin silti yrittää väkrätä. Nimenomaan väkrätä. Lopputulos ei silloin välttämättä ole aivan odotetunlainen, mutta ajatus sen takana on sitäkin onnistuneempi. 
Hei, onnistuuko vielä kaunokirjoitus?
ajatuksia · elämä · oma elämä · rakkaus · ystävät

Hän sai mut itkemään ja nauramaan. Ja vielä yhtä aikaa.

Elina13 kommenttia
Mistä tietää, että ihminen on tärkeä? Sellainen pulunen, kukkainen, hunajainen, helmi, pupu tai pumpernikkeli. Siis oma enkeli, prinsessa tai romeo. Vähän kuin kallis ystävä, armas sulho tai korvaamaton elämän valo. Eli, mistä tietää, että ihminen on toiselle, no, rakas.
Hänestä on ylpeä. Enemmän kuin itsestä. Ja miltei ihan kaikissa tilanteissa. Sellaisissakin, kun toinen on ehkä epäonnistunut yrityksessään. Haluaisi vain niin, niin kovin rutistaa toinen ruttuun ja kertoa jo yrityksessä olevan ylpeydenaihetta kerrakseen. Että älä harmittele ja surkuttele, älä ole pahoillasi. Minä olen sinusta silti tosi ylpeä.
Häneltä ottaisi surun ihan koska vain. Hänen pahaa mieltään ei kestä katsella. Pahinta eivät ole kyyneleet, vaan hiljainen tuska sisällä. Sellainen, jota ei ole avattu toiselle, jaettu ja kerrottu. Surun aiheuttajaa olisi valmis mottaamaan milloin vain; siitäs sait kateus, tuosta noin ilkeydelle, noin ole vaan hyvä sinäkin syrjintä.

Hänelle kehittää joululahjan vaikka jätesäkistä. Raha ei ole este muistamiselle, kun kyseessä on oikein rakas. Sitä askartelee ilmaismainoksista netin ohjeilla vaikka ruusukimpun. Tai antaa pienen palan omasta sydämestä joka vuosi toivotuksessa hyvää joulua. Syntymäpäivää. Viikonloppua.
Hänelle on jatkuvasti kerrottavaa. Että tänään näin hämähäkin keittiössä ja omenan siemen oli aivan sydämenmuotoinen. Hänelle juttelee – edelleen – hiljaa mielessä, vaikka olisi ihan yksin. Seuraavana päivänä ja tulevaisuudessakin.

 Tuo juustokasa tuolla kulmassa – se on rakkaudentäyteinen juustokulma toiselle.

Kaksin aina onnellisempi. 

 Rakkaudella vähän käristetty.

Kaukana, mutta silti aina lähellä. Rakas ystävä.

Hänen puolestaan pelkää. Jatkuvasti ja joka tilanteessa. Mitä arkisempi asia on, sitä enemmän pelottaa. Että toiselle sattuu jotakin pahaa. Turvallista työmatkaa! Viethän roskat ulos varovasti! Älä lähde ajamaan väsyneenä!

Häneen välillä hermostuu. Silloin hän vasta läheiseltä ja tärkeältä tuntuukin. Tuttavien ja samantekevien kanssa pinna harvoin kiristyy. Sillä mielen päällä on koko ajan kuitenkin tieto, että heihin saa otettua tarvittaessa välimatkaa. Jota ei kurota kiinni ehkä koskaan. Mutta on mahdotonta oikeasti rakastaa, jos ei koskaan tunne mitään muuta toista kohtaan. Eihän rakkaus tunnu spesiaalilta ja erityiseltä, vaan tasaisen tappavalta, jos ei välillä hermostu tai hivenen vihastu.
Hänen luokseen on aina ihana palata. Pitkän päivän aikana kohtaa monia ihmisiä; kiinnostavia, valloittavia, vähemmän miellyttäviä. Viikon aikana ehtii kokea vaikka kuinka paljon; onnesta suruun ja takaisin. Siltikin ihan aina hänen luokseen on ihaninta palata. Keskellä yötä tai riidan jälkeen. Sunnuntaiaterialle pöydän ääreen tai keskiviikon höyryävälle kahvikupposelle.
Hänen olemassaoloonsa luottaa. Hän ei katoa yhtäkkiä elämästä. Ajatukseen pystyy luottamaan. Tunne tulee oikeastaan luonnostaan – ilman varsinaista yrittämistä. Ei tarvitse pelätä sanoja, ei ole arvioitava jälkeenpäin onnistumista. Ei ole suorituksia, vaan tekoja. Ja vaikka toinen ei joku kerta ymmärtäisikään, se ei ole minkään loppu, vaan asioiden selvittämisen alku. 
Hän on arkinen. Hän ei ole osa elämää vain erityisinä päivinä, vaikka onkin erityinen. Hän ei välttämättä ole koko aikaa tai koskaan vierellä, mutta lähes koko ajan mielessä. Hän on vähän kuin hammasharja; vähintäänkin kaksi kertaa päivässä mielessä ja osa rutiinia, hänen läsnäoloaan ei aina tajua, mutta poissaolon huomaa heti, hän on viimeinen asia illalla ja ensimmäinen aamulla, ihan joka päivä.

Hän ymmärtää, muistaa ja tietää. Että kylmä maksalaatikko on herkkua ja väsymys aiheuttaa turhaa kiukkua.

ajatuksia · höllää · oma elämä · oma hyvinvointi · Ruoka · ruokavinkki · selviytymisvinkit

Hösötysputki päättyy sämpylöihin.

Elina2 kommenttia
Arvelen, että flunssan yksi tarkoitus on katkaista pitkä hösötysputki.
Ensiksin. On tehtävä ero stressin ja hösötyksen välillä. Hösötys ei nimittäin millään tapaa ole stressaamista. Se on pikemminkin stressin sisar, toinen siskoksista, se kiltimpi ja lauhkeampi. Stressi on voimavarojen ja vaatimusten ristiriita ihmisen sisällä, kuluttava ja hyvinvointia laskeva. Hösötystä taas kuvaillaan osuvimmin ehkä esittämällä kysymys onks sulla muurahaisia pöksyissä? Se on tiettyyn pisteeseen asti voimavara, vauhdikkaan – usein mielekkäänkin – elämänvaiheen tulosta ja useissa tapauksissa innostuksen aikaansaamaa. Pitkittyneenä hösötys kuitenkin saattaa saada stressinkaltaisia piirteitä; kuka tahansa väsyy ennen pitkää tukka putkella juoksemiseen. Mielekkyys ei tee ikiliikkujaksi. Ja itse asiassa. Ei ikiliikkuja edes kykenisi niin moninaiseen touhuamiseen kuin hösöttäjä.
Toiseksi. Hösötystä on vaikea hallita. Stressinhallintakeinot ovat kaikille tuttuja; tiedosta tilanteesi ja tee asioille jotain – tai ehkä paremminkin ole tekemättä ja sen sijaan rauhoitu. Hösötys on hankala ilmiö sen vuoksi, ettei sitä tunnista kuin vasta jälkikäteen. Huh, olipas menoa, kun tarkemmin ajattelee. Kuin näkymätön viitta harteilla; sen jollain tapaa tuntee, vaikka sitä ei millään tapaa tiedostakaan. Se tuntuu ei-miltään aina siihen saakka kunnes joku tai jokin nappaa käsivarresta kiinni ja pakottaa pysähtymään. Nyt olisi niin kuin pakko hetkeksi ottaa seis. Puolikin sekuntia saattaa riittää lopettamisen alullepanemiseen. Siitä se lähtee, kuten dominopalikat konsanaan. Hösötykseen sekoittuu vahvasti ilo ja innostus, minkä vuoksi sitä on selitetty myös malttamattomuudella; ei millään malttaisi innostukselta rauhoittua edes päivien välissä.
Toisaalta. Hösötys on nykyisin yleinen aikuisten ongelma ja huomattavasti harvinaisempi lasten keskuudessa. Jos hösötys on innostuksesta johtuvaa, on se yhtä lailla myös velvollisuuksien aiheuttamaa. Stressi alkaa usein sanoilla apua, olisi sitä, tätä ja tota. Hösötys taas naurahduksella haha, olisi niitä, näitä ja noita.
 Hösöttäjän sämpylät
~ Silleen sopivasti jauhoja.
~ Yhtä sopivasti nesteeksi maitoa, piimää tai vettä.
~ Suutuntumaa pähkinöistä, siemenistä tai leseistä.
En kai mä muuta sitten laittanut?
Ai joo. Hunajaa hiukan, jos haluaa.

Kuinka se ilmenee tavallisessa arjessa? Kyllä minä myönnän, että harvoin, varsinkaan hösötysputkessa, maltan katsoa kokonaista jaksoa telkkarista alusta loppuun ilman, että touhuan välissä jotakin. Nykyisin kirjoja lukiessani muutaman rivin mittaisen tylsän pätkän sattuessa eteen saatan hypätä huolettomasti seuraavalle sivulle. Lehtiä selatessani helposti vain silmäilen, en syvenny. Valmistan lounaan mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti silloinkin, kun en ole kuolla nälkään. Hitaasti ja hartaudella haudutettu pata kuulostaa lähinnä kirosanalta. Valmistautuessani lähtemään jonnekin viimeiset puoli tuntia käytän epämääräiseen pyörimiseen. On lähes mahdotonta yrittää istuutua aloilleen. Hösötys kerää listaa päähän monista tehtävistä asioista, sellaisistakin, joita olisi velvollisuuden sijaan kiva tehdä. Samaan aikaan se luo kuitenkin myös saamattomuutta – moni asia kun edellyttäisi alas istumista ja suunnittelua. Joko ymmärsit, miksi muurahaisia pöksyissä kuvaa hösötystä parhaiten?
Tilannehan usein laukeaa vasta, kun törmää täysillä päin stop-merkkiä. Harvoin, jos koskaan, hösötystä tajuaa itse lopettaa. Sen vuoksi luulenkin, että flunssan sivutehtävä on hösötysputken poikkaisu. Pakkopysähtyminen. Eilen konkreettisesti tuntui pakkopysähdykseltä, kun istuin keittiön lattialla ja tuijotin uunissa kohoavia sämpylöitä. Kun ei nuhaisena voinut oikein muutakaan touhuta. Ihan pienenä minulla oli tapana useinkin istua uunin edessä ja katsella pellillä paistuvia pullia. Nykyisin samankaltainen paikoilleen rauhoittuminen tuntuu välillä aivan hirvittävän hankalalta. Ihan liian yksinkertaiselta puuhalta.
Olen viikonloppuna sämpylöiden tuijottelun lisäksi lukenut kirjoista ihan jokaisen sanan. Malttanut jopa syventyä tavaamaan englanninkielistä kemian kirjaa. Olen vain maannut ja tuijotellut kattoa, välillä vähän joitain turhia telkkariohjelmia. Siten ole tajunnut kuluneen puolivuotisen olleen huh, miten vauhdikasta menoa. Kaipa voisin aloittaa hösötyksen vasta ensi vuoden puolella ja yrittää joulun alla useamminkin kököttää risti-istunnassa keskellä keittiötä.

ajatuksia · elämä · ihana arki · juhla · opiskelu · Rinkelin päivä · yliopisto · ystävät

Rinkelin matkassa.

Elina16 kommenttia
Mä tavoittelen korkeita. Valtavia juttuja. Ehkä pilvenpiirtäjän huippuja ja ison maailman elämää.

Varmaan omakotitaloa ja kultaista noutajaa; tiilistä linnaa ja Lassie-henkistä koiraa. Omaa autoa pihaan ja kadehdittavan komeaa aviomiestä petiin.

Mun tavoitteet ovat selkeästi kahisevassa. Tiedätkö, paksu lompakko, sievoinen tukko, Roope-Ankan säiliö. Olen rahantakoja.

Mä asetan tavoitteeni toisten mukaan. Jonain päivänä joku haluaa mun olevan tietynlainen, seuraavana toisenlainen. Olen vähän kuin ameba. Mä tavoittelen hyväksyntää, koska kaipaan kunnioitusta.
Okei. Se on hyvä. Omat tavoitteet. Ei elämässä pysy kiinni ilman niitä. Sitä vain killuisi irtonaisena maanantaista lauantaihin ja sunnuntaisinkin. Tosin. Toisten tavoitteisiin on aika turha useinkaan tarttua. Tai siis. Jos tähtäin on selkeästi edessä, liikkumattomana paikoillaan, on liipaisemisesta painaminen vähän liiankin helppoa. Aivan kauhea houkutus. Ei toisen tahto saa korvia aukeamaan ja sormia irroittamaan. Ja miksi pitäisikään? Tavoitteilla on aina jokin pohja, harvoin niitä on tyhjästä taiottu. Kuka niitä on arvottamaan. Etenkään ulkopuolinen.
Oma tavoitteeni? Elää tällaisia päiviä;
04.45  Voisin herätä puoli kahdeksankin. Mutta haluan nousta ylös juuri nyt.
05.00 Silmät kiinni suihkussa. Aamulla ihan vähän unenpöpperössä. Voisin kirjoittaa herääväni kuuman suihkun myötä ihanaan päivään. Mutta jos haluankin nuokahdella vielä kahvikupin ääressä ja heräillä rauhassa vasta Pasilan kohdalla?
05.15 Joka aamu puurokulhon pakastimesta ottaessani vesi herahtaa kielelle. Voisin syödä sen, kuten kuuluukin, kuumana ja kattilasta. Mutta haluan just näin.

06.00 Pakkaan reppua. Kemian harjoitusmoniste, labravihko, penaali. Ja hetkonen. Vanha pitsikolttu. Voisin tietysti valita sen blingimmänkin. Mutta tänään tuntuu enemmän kuin koskaan beautiful things don’t ask for attention. Olen sisältä kuitenkin ihan hyvä riippumatta ulkonäöstä.
06.30 Seuraavan tunnin kulutan. Olemiseen. Kahvin santsaamiseen ja riisikakun nakertamiseen. Voisin tehdä jotain hyödyllistäkin. Jos vain keksisin, mikä olisi tärkeämpää kuin rauhallinen aamunaloitus. Ei ainakaan kofeiinin rakennekaavan piirtäminen.
07.50 On vielä pimeää astuessani ulos rappukäytävästä. Voisi olla vaikka vilakkaa, jos ei olisi untuvatakkia yllä ja lämpimiä ajatuksia päässä.

08.50 Vähän tietysti harmittaa, ettei vuoroon sattunut pehmopenkkibussia. Tuntuu kuitenkin yllättävän hyvältä parin viikon tauon jälkeen rämistellä mukulakivillä. Ihan voisi pienen kyyneltipan laskea poskelle pelkästä kivasta olosta.
09.15 Ihminen jos aina ajattelisi, mitä kaikkea on edessä, sitä helposti voisi väsyä jo etukäteen. Seitsemän tuntia laboratoriossa sujuu parhaiten, kun miettii vain senhetkistä. Kofeiinin eristämistä Liptonista ja aminohappojen kromatografiaa.
12.10 Lounastauko. Kalakastiketta ja perunaa. Kun vaihtoehtona on pizza. Voisihan se olla vähän tylsää katsoa vierestä, jos valinta ei olisi oma. Mutta elämä on siltä osin oikeastaan aika yksinkertaista – itse kun päättää. Nauran höpsöille pizzansyöjille.

16.00 Hei nähdään illalla! Hei me tosiaan näemme illalla. En yleensä, kovin useinkaan. Mutta tänään mä kyllä. Voisin vähän juhlia. Heippa Viikki!
16.35 Kun haluan hetkeksi rauhoittua, kello puoli viisi keskellä Helsinkiä ja kiireistä päivää, soitan äidille. Voisitko tulla päivälliselle?
17.15 No se pitsimekko. Vähän rypyssä, muovipussissa ja jossain repun uumenissa. Voisihan sitä olla hivenen laittautuneempi, hehkeämpi ja hei freesimpi. Oikeastaan koko tilanne vain hihityttää. Olen keskustan ministeriössä vaihtamassa ruttuista pikkujoulumekkoa ylleni ja sukkiksissakin taitaa olla muutama reikä. Mutta tällainen mä vähän olen – oikeasti!

17.50 Kyllä jännittää. Jännittää aina uusia ihmisiä tavatessani. Jännittää niin paljon, että sydän pamppailee ihan omaa tahtiaan. Voisin olla menemättä, koska jännittää. Mutta jännitys on siltikin minulle myös onnea. On se osa hyvää oloa, kun oikein ajatusta päässä pyöräyttelee.
18.00 Olen kova ihailemaan ihmisiä. Erilaisia piirteitä, tapoja ja huomaamattomampia eleitä. Mikä tyyneys ja äänenpaino! Hymy! Kuinka hän löytääkään oikeat sanat! Välillä jopa niin kova ihastelemaan, että alan miettiä mitä Rinkeli oikein pöydän ääressä tekeekään. 
19.50 Edelleen ystävien kanssa iltaa istumassa Teerenpelissä. Voisin istua siinä niin ihan koko illan. Vaikka hipihiljaa, kunhan olisin joukossa mukana. Halaan ystäviäni. Halaan myös uusia ystäviäni. En voisi olla onnellisempi. 
20.15 Pöydästä toiseen. Ystävän luota toisen luo. Tapaan opiskelukaverini. Hän opettaa viininjuontia minulle. Voisin enemmänkin kuin maistella. Jos maistuisi. Olen iloinen kokemuksesta, en niinkään viinin mausta. 
22.00 Voisin olla nukkumassa. Kuten tavallisesti ja lähes joka päivä. Mutta tänään en ole. Olen pikkujouluissa opiskelukaverieni kanssa. Olen tanssimassa. Olen nauramassa. Olen nauttimassa vapaudentunteesta ja yön pikkutunneista. 
02.30 Painan pään tyynyyn pitkän päivän jälkeen. Voisin olla väsyneempikin. Onni on uskomaton energianlähde.

Toinen tavoitteeni? Elää seuraavana päivänä taas vähän erilailla.

06.00-19.00 Lepään, kirjoitan ja loikoilen sängyllä.