Tekijä: Elina

ajatuksia · elämä · itsetutkiskelu · oma hyvinvointi · syvällistä

Kuule, katso vain rohkeasti taakse.

Elina6 kommenttia
Kuule, voiko ihminen päästä yli?
Yli mistä? Se vähän riippuu. Siitä ylitettävästä kuilusta. Leveydestä. Syvyydestä. Ponnistusvoimasta. Rohkeudesta. Päättäväisyydestä. Apukäsistä. Turvavaljaista. Aika monesta tekijästä. Muttei se ole niiden summa. Voi ihminen päästä yli ihan pelkällä rohkeudellaankin. Ja vaikka kuilu olisi leveäkin. Toisaalta joskus päättäväisyyskään ei riitä, eivät monet apukädetkään. Turvavaljaat, nekin voivat napsahtaa poikki. Joten ei kysymykseen kukaan varmaan osaa varmasti vastata. Mutta yhden jutun kuitenkin tiedän – varmana.
Niin kauan kun kuilun reunalla keikkuessa ihminen ei uskalla katsoa taaksepäin, on hyppy-yritys aika toivoton. Ei se voi onnistua, jos ei ensin pysty katsoa mennyttä ja koettua. On mahdotonta päästä yli, jos ei kykene kohtaamaan sitä jotain, joka on tilanteeseen ajanut. Kuilun yli ei paeta. Sen yli ponkaistaan. Ponkaisu ei takuulla onnistu, jollei ensin ole riittävän keveä. Keveä taakasta.
Olen aina ollut sitä mieltä, ettei asioiden sysääminen ole ratkaisu. Vaikka se ajoittain tuntuisikin helpolta. Jopa oikealta. Päätepistettä, sitä ylipääsemistä, ei vaan voi saavuttaa, jos ei kykene käsitellä mennyttä. Jos ei uskalla puhua, pohtia ja muistella. Ääneen ja itsekseen. Käsittelemätön jää helposti muhimaan. Oikein ihanasti kasvattamaan syvälle rihmastoja. Näennäisesti olo, mieli ja vointi saattaa olla kuin ylipäässeellä. On kuin, mutta ei kuitenkaan ole. Riittävän kauan rihmoja kasvattanut käsittelemätön kyllä antaa kuulua aikanaan itsestään. Mitä ihmeellisimmin tavoin. Sellaisin, joita ei ehkä osaa edes yhdistää menneeseen. Sitten se kuilun ylitys vasta hankalaksi muuttuukin. Kun pitää ensin palata takaisin toiselle puolelle ja aloittaa hyppyyn valmistautuminen uudestaan. Tai ennemminkin oikeasti.

Oli elämän notkahdus sitten lapsuuden trauma, vaikea ero, ystävän menettäminen, läheisen kuolema tai oma sairastuminen. Aina yhtä välttämätöntä on uskaltaa kahlata koettu uudemman kerran läpi. Ehkä käsi kädessä toisen kanssa, turvavaljain, jos oma rohkeus ei aivan riitä yksin yrittämiseen. 
Olen vaikka kuinka pitkään pystynyt puhumaan, mielellänikin, mutta katsoa en ole kyennyt. Se on tuntunut sietämättömältä. En ole vain saanut ajatuksiini mietettä, niinkin yksinkertaista kuin silloin olin tuollainen, nyt ole tällainen. Kuitenkin heti otettuani askeleen kohti katsomista huomasin pystyväni toteamaan itselleni tuon. Se auttoi pohtimaan lisäksi kysymystä ennen tätä kaikkea olin millainen?
Kuule, en edelleenkään tiedä aivan varmasti, voiko ihminen päästä yli kaikesta. Siis ihan kaikesta. Tiedän kuitenkin, että monissa tapauksissa se onnistuu. Ja täydellisen varma olen siitä, että kuilun reunalla taakse rohkeasti katsominen auttaa – silloinkin kun ylipääsy jää puolitiehen ja vain toinen jalka yltää vastakkaiselle puolelle.
ajatuksia · joulu · muistoja

Joulunodotuksen aloittaa Pave Maijanen.

Elina2 kommenttia
Istuin kasassa. En aivan kaksinkerroin, mutta hivenen kippurassa. Olisin ehkä nostanut Kuomat ylös lasia vasten, jos olisin vain luvan saanut. Tupsupipo oli syvällä päässä. Rukkaset käsissä ilman peukkuja. Joka paikasta pursusi untuvatakkia. Pieni pää juuri ja juuri erottui kaiken sen toppavaatetuksen keskeltä. Siltä se ainakin tuntui. Että äidin nyt laitetaan hyvin päälle -lausahdus oli kavunnut aivan uudelle tasolle. 
Radiossa soi Pave Maijasen Lähtisitkö. Katselin hiljaa ikkunasta ulos ja hyräilin mukana o-o-o-ou. Ihan hiljaa, sillä kovempaa en raaskinut. Lumihiutaleet leijailivat niin levollisesti taivaasta, etten halunnut häiritä niiden saapumista. Olihan niitä jo odotettu. Posket alkoivat punakoitua, hiussuortuvat ohimolla liimautuivat päänmyötäisesti. Ai niin, tältä se tuntuikin. Tunne sai minut muistelemaan. Jokatalvinen hikipää pipossa. Toivottavasti pian myös lunta kaula-aukossa. Ja ne pakkasen koppuroittamat lapaset. Tätä se joulunaika olikin.
Vähän suti. Noh. Pikkaisen enemmänkin. Pave Maijanen oli lopettanut ja hyräilin nyt kaikkien aikojen parhainta joululaulua. Omasta mielestäni. Äidin tietysti myös. Auto nytkähti eteenpäin. Jo-ou-ulumaa. Hetkeksi karkasi lauluni sävelestä. Onneksi Katri Helena sentään pysyi nuotissa. Ihan varmuuden vuoksi aloitin kertosäkeen hivenen kovempaa. Äiti hymyili. Melkein kuulin tonttu-ukkojen tiukujen helinän korvissani. Pienen punaisen vilahduksen tienposkessa ainakin näin. 
O-o-o-ou. Tontut todella liikkuvat jo. Ajattelin.

Jos kääräisisin joulunodotuksen sievään pakettiin, sujauttaisin sisälle varmasti tämän muiston –  Pave Maijasineen päivineen. Kun minä alan todenteolla odottamaan joulua, mieleeni nousee aina sama muisto automatkasta äidin kanssa. Sutivat renkaat, Lähtisitkö, lumihiutaleet ja Katri Helena. 

ajatuksia · elämä · höllää · ihana arki · oma hyvinvointi · selviytymisvinkit

Pimeästä on vaikea nyhjäistä.

Elina6 kommenttia

 

Marraskuu. No, minulle tulee ensimmäisenä mieleen odotus. Sellainen pieni kutina mahanpohjassa. Mutta tiedän aika hirveän monen tuntevan masennusta marraskuuta kohtaan. Vuoden synkintä aikaa. Menet töihin pimeässä, istut päivän loisteputkien kalmeassa valossa, palaat kotiin iltasella pimeässä. Utsjoella aurinko kai nähdään seuraavan kerran vasta ensi vuonna. Mistä sitä iloa nyt sitten osaisi lähteä edes hakemaan? Pimeästä kun on niin pirun vaikea nyhjäistä. Toisinaan minkäänmoista valoisaa ajatusta.
Varsinkin näin kaamoksen aikaan, mutta myös muulloin, arkea on toisinaan vähän koulutettava. Sitä on hiukan ohjattava, jotta se oppisi uusia temppuja. Vanha koirakin voi oppia uusia juttuja. Usko pois, pimeyden turruttama arki voi myös. Se vaatii kuitenkin kärsivällistä koulutusta; uskallusta tarttua tylsään ja uskoa turhanpäiväiseen. Tylsä ja turhanpäiväinen. Ne voivat käsittää mitä vain. Oikeastaan marraskuussa kaikki tuntuu helposti sellaiselta. Omat kuluneet ajatukset, se vuodesta toiseen sama pärstä, toisen vitsit, etenkin naapurin Erkin ohjeistukset lumikolan työntökulmasta, viidenkymmenen sanan essee, työpaikan väkinäiset pikkujoulut, keskiviikot, joskus jopa perjantait. Ihan tylsää. Ihan turhanpäiväistä. Mitään on jollain tapaa hyvin vaikea ottaa tosissaan. Iiiha sama.
Lääke tylsään ja turhanpäiväiseen on oikeastaan kovin yksinkertainen. Tartu niihin. Innostu Erkin kertomasta lumikolan työntökulmasta, googlaa ja ota asioista selvää. Tai leiki olevasi Anna-Leena Härkönen esseen kimpussa. Tuntuu ehkä ihan aivottomalta touhulta. Mutta ei se haittaa! Niin kuuluukin. Tarkoitus on kouluttaa ajatusta nappaamaan pimeänkin arjen keskeltä kiinnikkeitä; pieniä naurunpyrskähdyksiä ja innostuksen roihahduksia. Eikä se haittaa, vaikka ne sammuisivat saman tien. Liian helposti harmaata arkea jää vain matelemaan, laahustamaan pimeää putkea tylsästi eteenpäin. 
Okei, kokeillaan: pieniä naurunpyrskähdyksiä ja ilonaiheita:
1. #marissa kattaa sekä naurunpyrskähdykset että ilonaiheet.
 

2. ”Hei, hei, herätääks jo?” ”Oh lord, onks pakko, nyt on lauantai!”

3. Laskin aikaisen aamun lenkillä jouluvaloja ja sekosin jo puolessa välissä matkaa – valoa ja iloa!
 

 4. Minikannu maitoa, ehkä söpöin ikinä.

5. Elinan piparioperaatio ei välttämättä ole aina siisteintä puuhaa. Hih.
Ne tylsän arjen torjujat voivat oikeastaan olla ihan tavallisia asioita. Itse asiassa tarkemmin ajateltuna. Ne ovat juuri niitä arjen pieniä asioita, jotka jäävät aina tekemättä. Ne tuntuvat niin kovin pieniltä ja turhanpäiväisiltä. Tosiasiassa nuo pienet ja turhanpäiväiset toisivat kuitenkin kenties juuri sen puuttuvan pienen ilonpilkahduksen keskiviikkoon. Äh, ei jaksa kaivaa serviettejä, ei kukaan kuitenkaan niitä koskaan käytä. Ja. Äh, enhän mä käväse kuin lähikaupassa hakemassa maitoa, en mä jaksa punata huulia. Ja. Äh, ai ei kaapissa ollutkaan sipulia, tuorejuustoa tai yrttejä, no syödään sitten vaan makaronia jauhelihalla.
Jos asioihin on tomerasti tartuttava, myös sanoihin on joskus hyödyllistä opetella tarttumaan. Kuinka usein vastaat toisen neuvoon, vinkkiin tai ohjeeseen niin joo, voisihan sitä tai okei täytyy varmaan? Harkitsematta koskaan kuitenkaan todella, että ihan oikeasti voisit tehdä niin. Heti tai kahvilta kotiin päästyäsi. Kuinka monesti sinua on lohdutettu sanoilla älä murehdi? Ja kuinka monesti olet oikeasti yrittänyt olla murehtimatta? Minä en ole kovinkaan montaa kertaa. Olen aina ajatellut, ettei murheita pysty toisen sanoilla pyyhkimään pois. Että kyllä minä itse tunnen kuitenkin murheeni ulkopuolista paremmin. Ehkä niinkin. Mutta etenkin alakuloisena aikana toisen sanoja voi käyttää myös pelastusrenkaana. Heittäytyä niiden varaan ja antaa kuljettaa tyynemmille vesille. 

Me eräs aamu koulutimme arkea. Mittasimme hiusteni pituuden aamulla kello 5.55. Ihan pöhkö ajankohta. Ihan pöhkö idea. Mutta se kai ajatus olikin.

(89cm)

ajatuksia · elämä · minun päiväni · oma elämä · syntymäpäivät

Ne kaikki onnentoivotukset, jotka eivät olleet itsestäänselviä.

Elina6 kommenttia
Asia, josta minä todella pidän itsessäni; en ajattele sen olevan itsestäänselvyys, että joku pitää minusta. Tai lukee näitä kirjoituksia. Tai kertoo omia ajatuksiaan minulle. Tai kutsuu kahville. Tai tulee juttelemaan. Tai onnittelee minua. Tai muistaa ylipäätään. Kuten torstaina syntymäpäivänäni. Oli kertakaikkisen ihana lukea onnitteluja, joita sateli – miltei ryöppysi ripottelun sijaan – eri kanavista ja monesta paikasta. Useampaan kertaan jopa samoilta ihmisiltä. Hihi. Kyllä vain hymyilytti ja mieltä lämmitti kaikki onnentoivotukset. Joku kirjoitti että Rinkeliprinsessa. Toinen kaunokainen. Kolmas taas ihana Elina. Ja ihan jokainen onnentoivotus tuli tavallaan yllätyksenä; en odottanut. Monesta asiasta elämässä katoaa hentoinen hohto, jos itsestäänselvyys on vallitsevaa. Sellainen aito vastaanottavaisuus ja kokeminen. Itsestäänselvänäpitäminen himmentää, latistaa ja joissain tapauksissa myös aliarvioi. Mielestäni maailma näyttää huomattavan paljon kauniimmalta, kun ei oleta koko ajan kaiken olevan muuttumatonta, automaattista ja kestävää.
Moni ehkä ajattelee, että nykypäivänä on miltei liian helppo kahdessa sekunnissa heittää onnittelu Facebookin kautta. Kaikki eivät noteeraa niitä ehkä lainkaan tai pitävät vähän arvottomampina. Ajattelen itse kuitenkin, että aivan yhtä helppoa olisi säästää se kaksi sekuntia ja olla onnittelematta. Haluan uskoa, että jotain kirjoittaessaan ihminen oikeasti ajattelee sitä, mitä sitten ikinä kirjoittaakaan. Harvoin, jos koskaan, kirjoittaminen tapahtuu ihan täysin tiedostamattomasti, harvemmin ainakin kuin ajattelematon huikkaus olan yli. 
 Synttäriaamuna oli hyvä katsoa kelloa synttärilahjasta.

 
Synttäripizzaa. Ensin oli tarkoitus tehdä gluteeniton pohja, mutta koska huomasin ksantaanikumin vaikuttavan toisen korvaan vähän liian erikoiselta, päädyttiin ihan tavalliseen. Vaikka minä synttärisankarina olisin saanut päättää. Ihan kaiken.

 Jälkkäriksi glögia ja pipareita homejuustolla.
 
 Eiköhän näillä synttärieväillä jaksa taas seuraavan vuoden.
Olin koko torstain hirveän iloinen. Siitäkin huolimatta, että aloitin aamun fysiikan tentillä ja jatkoin päivällä limasienten ja lymfosyyttien opiskelulla. Tentissä lämpövirtoja laskiessani lävitseni kulki jatkuvasti lämmin tunne. Varmasti niin suuri wattimäärä, ettei sitä lämpövirtaa taidoillani olisi laskettu. Joskus harvoin lamppu voi poksahtaa. Liian suuresta jännitteestä. Minullekin on toisinaan käydä niin. Poks. Kun tunteet aiheuttavat liian suuren jännitteen sisälleni. Tunteet menevät vähän kuin yli. En pysty käsittelemään niitä ja ne muuttuvat fyysisiksi. Alkaa vähän oksettaa ja sydän tykyttää ihan omia aikojaan. Hassuinta on, että useimmiten syy on ihan hirveän iloisissa asioissa. Innostuessani. No, innostuakin voi kai tässä tapauksessa liikaa. Torstaina ja eilen olin niin onnellinen, etten tiennyt, minne olisin sen kaiken onnen laittanut. Joten se purkautui pieninä fyysisinä oireina. Ennen kuin sain kanavoitua ilon ulos nauruna.
Mutta kai se vain viestittää, että oikeasti tuntee. Kokee asiat voimakkaasti muutenkin kuin vain järjellä ja rationaalisimmalla tavalla. Ensisijaisesti aistimalla. Että kulkee tunteiden viitoittamalla tiellä suurimman osan matkasta.
elämä · ennen ja nyt · oma elämä · syntymäpäivät

Vuoden rinkelimäisin päivä.

Elina8 kommenttia
Joo, ootas. Mä täytän 22 vuotta. Ehkä.
Aikuistuessa monienkaan asioiden perässä ei enää pysy yhtä helposti kuin nuorempana. Etenkään vuosien. Sitä vain ajattelee olevansa päälle kakskymppinen. Vuosi sinne, vuosi tänne. Ikään kuin pienempänä jokaisella karttuneella vuodella olisi ollut suurempi merkitys – tavallaan kai olikin. Oli eskari-ikä, kutosen päättärit -ikä, yläkoulun eka päivä -ikä, rippi-ikä ja viistoista kesäisenä olisi pitänyt kai olla aika hirmuinen teini. Mä en ollut koskaan. Seitsemäntoistavuotiaana ajateltiin, että vuosi vielä. Täysi-ikäisyyteen. Täysin aikuinenhan en koe olevani edelleenkään. Kahdeksantoista vuotta oli kai se rajapyykki, kun aloin unohdella, minkä ikäinen olen. Kaksikymppisenä olin ainakin jo seonnut laskuissa.
No, nyt olen ihan just kakskytkaksi vuotta. En oikein tiedä, mihin sen liittäisin tai mitä luvusta ajattelisin. En voi sanoa olevani yliopistoikäinen – ikähaitari on niin suuri. Olen ehkä jonkinlainen nuoriaikuinen. Niin kuin nuori, joka saa tyhmyyksiä vielä anteeksi, mutta kuitenkin samalla myös aikuinen, jonka pitäisi osoittaa kypsää käytöstä. Paitsi että olen ollut kuusivuotiaasta asti vastuullinen lapsi. Oikeastaan olen vieläkin joltain osin ihan lapsi. Vastuullinen, kyllä kai sekin yhä. Ja vaikka en pysykään aina välttämättä laskuissa mukana, kuinka kauan olen täällä tallustellut, koettujen vuosien merkitys ei ole vähentynyt mihinkään; olen kiitollinen jokaisesta elämäni vuodesta, niistä vähän vaikeammista kuin superkivoistakin.

Muistelen usein lapsuuden syntymäpäiviä. Ne ovat muistoja, joita pystyn helposti elämään päässäni edelleen uudelleen ja uudelleen. Mikä johtuu varmasti hyvin voimakkaista silloin koetuista tunteista. Muistelen erityisesti kavereille järjestämiäni syntymäpäiväkutsuja. Päällimmäisenä mieleeni ei todellakaan ole jäänyt lahjaröykkiöt, vaan päivän käsinkosketeltava tunnelma ja pursuava innostus.
Muistatteko vielä synttärien herkkupöydät?
Oli aina  aivan erityistä valmistella tarjottavia; kaataa sipsejä kulhoon, paukuttaa popparit ja tietenkin leipoa täytekakku. Muistan olleeni kova tyttö suunnittelemaan. Kerran väkersin jokaiselle vieraalle oman siilin. Siis. Lihapulla-viinirypäle-juusto-coctailtikkuja appelsiininpuolikkaisiin tökättynä. Ja joka vuosi kuumotti hirveästi, mahtaako kaapista löytyä riittävä määrä kynttilöitä kakkuun. Minä toivoin aina jotakin puhaltaessani niitä sammuksiin; yleensä pitkää ikää äidille. Ai niin! Valkoinen pöytäliina vaihdettiin aina vain sukulaiskutsuille, kaverisynttäreillä pöydälle levitettiin kertakäyttöinen Barbie-pöytäliina ja samaan sarjaan kuuluvat pahvilautaset.
Muistatteko sen jännityksen?
Hirveän jännittävältä tuntui illan hämärtyessä odotella ensimmäistä vierasta. Kurkkia ikkunasta ja tuntea perhoset vatsanpohjassa. Hermoilin aina hivenen, mahtaako kukaan saapua kutsuilleni. Kun välkällä heitettyyn joo mä tuun -vastaukseen ei ihan aina voinut luottaa. Itseaskarreltujen kutsukorttien VP ei sekään aina oikein toiminut. Onneksi yllätysvieraat olivat aina tervetulleita. Syntymäpäiviin liittyy hirmuisesti hyvin lämpimiä muistoja. Yksi vuosi muistan olleeni kamalan iloinen, kun äiti oli ostanut sankarille synttäriasuksi violetin housu-hameyhdistelmän, joka kai oli silloin vähän kuin muotia pikkutyttöjen keskuudessa. Pystyn vieläkin tuntemaan sen olon, kun katselin silitettyä asua lepäämässä tuolin selkänojalla. Kipristeli masua niin vietävästi.
Muistatteko aasinhännän ja onginnan?
Ja monen muun erityisen synttäriohjelman. Syntymäpäiväkutsujen loppupuoli meni usein aikamoisessa hurmiossa. Ehkä jonkinasteisessa sokerihumalassakin. Ihan varmasti jokaisella pienellä vieraalla oli helakanpunaiset posket, kikatus kuului naapuriin asti. Aika usein syntymäpäivillä oli tapana jakaa vieraille yllätyspussit tai muu pieni muistaminen. Pidin siitä kovasti, nimenomaan niiden antamisesta. Oli aina ihan huikeata marssia Tiimariin ja kasata koriin lyikkäreitä, eläinkumeja ja pehmotarroja. Sitten tietysti kysyttiin aina äidiltä onks nää liikaa. Ja laskettiin pennejä ja senttejä ja vieraita.
Muistatteko syntymäpäivän aamun?
Syntymäpäivää edeltävänä yönä en useinkaan nukkunut kovin hyvin. Jänskäsin niin kovasti aamua. Syntymäpäivän aamu on perinteisesti alkanut meillä aina aamiaisella vuoteessa. Viisivuotissyntymäpäivänä toivoin tosi isoa koirapehmolelua. Ja ai että. Kun se paljastui paketista, muistan olleeni aivan tajuttoman iloinen ja puristelleeni sen nahkaista kuonoa onnellisena. Pienelle se oli suuri. Koira ja juttu. Jokunen vuosi sitten törmäsin samaiseen pehmokoiraan varastossa. Vanhuus oli vissiin kutistanut sitä vähän. Ainakin muistan sen paljon suurempana.
Nukuin levottomasti viime yön. Syy on selvä. Tänään on syntymäpäiväni. Harmittelin aina pienenä syntymäpäiväni päivämäärää; 27.11. Että pitääkin olla niin julmetun rumat numerot minun juhlapäivänäni. Näin vanhemmiten olen alkanut pitämään niistä – kaikesta parittomuudesta ja rumuudesta huolimatta. Päivämäärä tuntuu tutulta ja onnelliselta. Rinkelimäiseltä. Sen ympärille kietoutuu niin paljon menneiden vuosien lämpöä.
Minulle syntymäpäivä on aina ollut suhteellisen iso asia. Se yksi päivä vuodesta, kun minä olen varmasti tärkeä. Ja minut huomataan. Syntymäpäivissä on oltava jotakin todella erityistä, sillä silloin myös minä itse pidän itseäni tärkeänä. Sallin itseni olla valokeilassa. Seuraavana päivänä ja seuraavina kolmenasatanakuutenakymmenenäneljänä olen taas – vähemmän tärkeä. En koe helpoksi ajatella minä kyllä ansaitsen. Mutta syntymäpäivinäni olen aina tuntenut ansaitsevani oman onnellisen päiväni, jolloin juuri minua juhlitaan.
 
Rinkeli 22 vuotta ja onnellisempi kuin aikoihin. 
ajatuksia · elämä · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi

Anna aikaa ajatuksille ja ole hetki ilman ajatuksia.

Elina2 kommenttia

Anna aikaa ajatuksille. Yksi elämäni kulmakivistä. Itse itselleni laatima elämänohje. Ehdoton, välttämätön osa hyvinvointiani, josta en voi tinkiä. Toimin kuin obligaatti aerobi; se tarvitsee elääkseen happea, minä aikaa ajatella. En ehkä kuole ilman sitä, mutta voin hyvin huonosti. Tukehdun sekamelskaan päässäni. Anaerobille happi on myrkkyä, minulle vastaavasti kiire ja ajanpuute.
Ajatukset kun tarvitsevat aikaa. Oikeastaan ihan oman aikansa. Niitä ei voi harmi kyllä huijata; tässä olis nyt ihan hyvin aikaa. Jep, viis minaa. Helpottavaa kuitenkin on, että ajan antaminen riittää. Muuta ponnisteluja ei tarvita, loppu tapahtuu itsestään – jos tapahtuu. Hienoja visioita elämästä ja olemisesta ei välttämättä synny. Ei ehkä yhden yhtä ajatusta. Mutta mahdollisuus ajatusten pulpahduksille ja oikeille oivalluksille on jo jotain. Oleellisinta. Oikeastaan ainoa asia, jolla on merkitystä. Vaikka ei syntyisi yhtäkkistä mielen kirkastajaa tai ratkaisuja kiperiin kysymyksiin, aika siltikin hellii ajatuksia. Sillä toisinaan niiden on saatava vain olla ja levätä. Eivät ajatuksetkaan pidä kokoaikaisesta aktiivisesta ajattelusta.
Miten voi osata antaa ajatuksille aikaa oikeassa paikassa, oikealla hetkellä? Kun ajatukset ovat niin kovin hentoisia, pienistä asioista häiriintyviä, katoavaisia ja tilannesidonnaisia. Ne pelästyvät helposti pakottamista. Ajatukset ovat kai vähän omapäisiä. Tulevat, kun tahtovat.
Olen havainnut, että ajatukset ikään kuin hakeutuvat määrätyissä tilanteissa luokseni. En ehkä annakaan aikaa niille, vaan ne ottavat sitä ja minä joko sallin tai en sen. Kuljin Viikkiin viime viikolla autolla julkisten kulkuvälineiden sijaan. Se oikeastaan herätti minut pohtimaan ajatusten ilmaantumista, sillä huomasin inspiraationi kärsineen ja sekamelskan lisääntyneen päässäni. Itseksenihän minä autolla köröttelin, mutta siltikin rauha puuttui. Sellainen, joka olisi houkutellut ajatukset, hmm, ajatuksiin. Olen suhteellisen hyvä kuski, mutta siltikin vissiin vähän stressaavaa sorttia – liikenteessä, kaikessa ja kaikkialla. Oli hivenen jopa nurinkurista tajuta, että juurikin ne aamubussin pehmopenkit ja hämärä maailma ikkunoiden ulkopuolella ovat olleet seikkoja, jotka ovat synnyttäneet ajatuksia ja niiden omaa aikaa. Kaikesta väsyttävyydestä ja hitaudesta huolimatta koulumatkat julkisilla ovat nähtävästi olleet mielettömän inspiroivaa touhua.

Meditaatiota? Salilla ajatuksia ei paljonkaan ole tai tule. On vain fyysinen voima.

 Aamuhämärä on kuin luotu ajatuksille.

Usein kun antaa turhan kuluneiden, väsähtäneiden ja turtuneiden ajatusten hetken aikaa levätä, ne muuttuvat jälleen hyvinkin tuoreen tuntuisiksi. Niin uudentuoksuisiksi, ettei niitä vanhoiksi ole edes haistaa. Ongelmalliset ajatukset ovat ehkä enää varjo vain entisestä. Ajatusten levätessä voi vaikka tuijotella tyhjyyteen tai sulkea silmät keskellä päivää. Jos vain vielä muistaa miten. Toisinaan tuntuu, etteivät ihmiset osaa enää yhtä hyvin olemisen taitoa. Ajattelu, pohtiminen, funtsailu ja ratkominen onnistuvat, mutta tyhjyyteen tuijottelu tuntuu olevan katoava voimavara. Nimenomaan voimavara. Se voi olla hyvinkin tarkoituksenmukaista. Olen välillä miettinyt, pelkäänkö itse olla hetkenkin ajattelematta ja suunnittelmatta mitään, vai enkö todellakaan enää vain osaa. Liian usein, kun olisi tilaisuus antaa ajatusten levätä ja itseni vain olla, kaivan kännykän taskusta tai alan touhuta muuta sillä hetkellä hyvinkin tärkeältä tuntuvaa. Unet tuntuvat vuosi vuodelta vain hurjemmilta, touhuan kaikennäköistä öisinkin. Taannoin meditaatioyritykseni tyssäsivät juurikin siihen, etten osannut pysäyttää ajatuksenjuoksuani ja rauhoittua. Mutta kun ei niitä ajatuksia voi edelleenkään käskeä.

Koska viimeksi olenkaan oikeasti vain istunut tuijottamassa kaukaisuuteen?

Lupaan sen tehdä heti, kun olen opiskellut riittävästi Escherichia colista ja kumppaneista.

ajatuksia · höllää · huumori · juhla · oma elämä · ystävät

Tipsit illanviettoon.

ElinaKommentoi
Korkkarit kattoon, tää ilta on meille. Mun sielunsiskoille, supernaisille.
Kun kerta Kaija Koo käski, niin pitihän sitä vähän. Ehkä senkin vuoksi, että syntymäpäiväni lähestyvät ja halusin ehdottomasti juhlistaa niitä näin hiukan etukäteen mun sielunsiskojen kanssa. Olimme syömässä Helsingissä ja myöhemmin myös oikomassa kangistuneita jäseniä tanssilattialla. Tällaisten onnistuneiden ja unohtumattomien iltojen jälkeen mietin aina, että oikeassa seurassa minulla olisi varmasti hauskaa vaikka napajäätiköllä. Kyllä tällainen Rinkelikin tykkää juhlia aika ajoin, kun ihmiset ympärillä ovat turvalliset ja rakkaat.
Kohta 22-vuotiaan hennosti kotihiiriytyneen tipsit illanviettoon:
1. Älä mieti valmiiksi. Ainakaan kaikkea. Tai tee vastoin suunnitelmia. Joko täysin tarkoituksella tai yhtäkkiä fiilispohjalta. Lennosta napatut ideat tuottavat yllättäen useimmiten parhaimman illan.
2. Laittaudu, mutta älä tälläydy. Itselläni ovat onnistuneimmat illat olleet silloin, kun en ole potenut ennen lähtöä vaatekriisiä, vaan vain napannut nopeasti jotakin päälleni. Hassua, mitä vähemmän panostan ulkonäkööni, sitä hauskempaa minulla on. 
3. Jotain mukavaa päälle. Joustavaa vyötäröä, venyvää kangasta, sopivan väljähköä… Olen yksi niistä harvoista, joka ei pysty kuvitella pukeutuvansa yön pikkutunneilla tiukahkoon ja vartalonmyötäiseen.
4. Ole vähän kummallinen, naurata baarimikkoa ja tilaa etkoillessa viinapaukun sijaan maitokahvi. Me joimme pikkupaikan termarin tyhjäksi – ja ilo oli irti. Ei väsyttänyt, eikä ehtinyt nuupahtaa ennen tanssilattiaa.
5. Kuuntele intuitiota. Suuren kaupungin muotimesta ei ehkä joka kerta olekaan se ykköspaikka. Uskallan väittää, että meillä oli eilen hirveän paljon hauskempaa oman kotikaupungin tanssilattialla kuin olisi ollut Namussa. Kannatti tulla ennen yhtätoista maitojunalla takaisin kotikulmille joraamaan.
6. Älä ajattele seuraavaa päivää. Tai siis. Ainakaan jos olet vähänkään tunnollista sorttia. Seuraavan päivän velvollisuuksia pohtimalla pilaat helposti illan ja seuraavan päivän. Illalla murehdit seuraavaa päivää ja seuraavana päivänä murehdittua iltaa. 
7. Älä anna periksi. Itselleni on aika yleistä, että mieli vaihtelee pitkin iltaa; alkuillasta tekee mieli lähteä valloittamaan kaupungin kaikki tanssilattiat, kymmenen aikoihin oma peti alkaa helposti houkuttaa, mutta toisaalta taas tekisi mieli ehkä kuitenkin pistäytyä jossain. Aina pääsee pois. Helppo ajatuskikka ainaiseen arpomiseen.
8. Ja juu sellainen vielä. Älä käy liian usein. Tuntuu huisisti kivemmalta sitten, kun kerrankin lähdet.
aamu · elämä · quotes

Inspiraatiota aamuun.

Elina2 kommenttia
Lauantai kello 6.30
Aamu on hämärä, mutta silti niin valoisa. Ensilumi on yön aikana sen tehnyt. Kirkastanut kaiken. Ajatuksia myöten, näin päivän alkumetreillä tuntuu. Kynttilän liekki. Se lepattaa pöydällä. Kilpaa kanssani. Muuta en aamuuni kaipaa. Kuin vain pientä lepatusta mahanpohjaani. Kahvia ja kauniita ajatuksia. Oivaltavia lausahduksia ja otteita elämästä. Tällaiset hetket ovat minun omia hetkiäni.
How far that little candle throws his beams! So shines a good deed in a weary world.
-William Shakespeare
Sekoitin aamupalaani chia-siemenien sijaan. Ripauden älykkyyttä. Sen kaiken koskettavuuden lisäksi. Hippusellisen iloa. Ison ruokalusikallisen onnea. Se tarjoillaan toivon kera. Joka on sivelty hennosti surumielisyydellä.
Juomaksi aina kahvia monella minuutilla. Nautitaan kiireettömästi ja rauhassa.

Life isn’t about finding yourself. Life is about creating yourself. 
-George Bernard Shaw

 I am not sure that I exist, actually. I am all the writers that I have read, all the people that I have met, all the women that I have loved; all the cities I have visited. 
-Jorge Luis Borge

Once you had put the pieces back together, even though you may look intact, you were never quite the same as you’d been before the fall.
-Jodi Picoult

I’m killing time while I wait for life to shower me with meaning and happiness. 
-Bill Watterson

Remember, remember, this is now, and now, and now. Live it, feel it, cling to it. I want to become acutely aware of all I’ve taken for granted.
-Sylvia Plath

Growing up is losing some illusions, in order to acquire others.
-Virginia Woolf
There is nothing more rare, nor more beautiful, than a woman being unapologetically herself; comfortable in her perfect imperfection. To me, that is the true essence of beauty.
-Steve Maraboli
 Action expresses priorities.
-Mahatma Gandhi
 Just living is not enough,” said the butterfly, ”one must have sunshine, freedom, and a little flower.
-Hans Christian Andersen
 Our life is what our thoughts make it.
Marcus Aurelius

Maha täynnä. Hyvä päivä. Olen valmis. Täältä tullaan!
elämä · ihana arki · opiskelu · yliopisto

Mitä kuuluu? Arkea! Osa 5.

ElinaKommentoi
Rinkelin arkea ja ajatuksia vapaana tajunnanvirtana.
Olen tähän asti ajatellut ehtimisen olevan järjestelykysymys. Tunti on ihmisille eri mittainen, jos sitä mitataan muulla tapaa kuin sekuntein. Vuorokauteen saa ujutettua muutaman lisätunnin vähän fiksaamalla, tiivistämällä ja organisoimalla. Sellaisina kertoina kun en ole kerennyt, olen monesti kuitenkin tiedostanut, että olisin kenties ehtinyt vähän enemmän vaivaa näkemällä. Jos olisin vain jaksanut. Jos olisin vähän viitsinyt. Jos olisin oikeasti yrittänyt. Jos olisin ottanut sen puolituntisen rauhoittumiseen varaamastani ajasta. Nyt syksyllä olen kuitenkin karusti joutunut pyörtämään sanani, joita olen itselleni toistellut hyvän tovin. Aina ei ehdi. Ei ehdi valmistautua niin hyvin tentteihin kuin haluaisi tai ei ehdi viettää toisen kanssa aikaa niin paljon kuin haluaisi. Toisinaan ehtii tekemään vain vähän sinnepäin –  ja senkin vasemmalla kädellä.
Ja itse asiassa se on enemmän kuin okei. Se on minulle terapeuttista.
Vaikka on ollut kiire ja on ajoittain stressanutkin, olen monesti luennolla istuessani miettinyt tämän olevan juuri sellaista elämää kuin haluankin juuri nyt. Halusinkin. Joka kerta opiskelijakorttia esittäessäni, olen edelleenkin suunnattoman onnellinen, kun silmiini sattuu Helsingin yliopisto. Elämäni ensimmäisistä tenteistä sain kaksi vitosta ja nelosen. En lukenut älyttömästi, tentit eivät olleet älyttömän vaikeita, mutta en siltikään ajatellut vähätellä arvosanojani. Tulee varmasti tulevaisuudessa vielä vaikeampia tenttejä ja huonompia arvosanoja. Hetkessä elämisen harjoitteleminen tarkoittaa kuitenkin juuri nyt juuri näistä tuloksista iloitsemista.
Lähiaikoina olen kokenut useita kertoja toistuvan tunteen. Luulen, että olen vihdoin löytämässä oman tapani elää ja olla. Olisiko kyse tasapainosta. Tai pilkistävästä itsevarmuudesta. Ehkä. Tuntuu kuin joka hetki ei enää tarvitsisikaan kiemurrella vaivaantuneena tuolilla ja miettiä käsien sopivaa paikkaa sylissä. Kaikki on ennemminkin iisii kuin otsanrypistelyä. Huomaan yhä useammin hiljaa mielessä tokaisevani no jaa, miksikäs sitä ei hymyilisi. Ja sittenhän hymyillään. On oikeasti aika helpottavaa, kun uskaltaa vihdoin sanoa itselle, ettei ole mitään hätää. Vaikka elämä on ollut pitkään iloista ja onnellista, pieni, tuntematon hätä on siltikin asunut jossain syvällä päässäni. Sellainen hätä, jolla ei ole minkäänlaista häntää, ei kyllä päätäkään. Sen vuoksi siihen on ollutkin hyvin vaikea tarttua. Lähes mahdoton paikallistaa ja analysoida. Kuitenkin kerran kun oppii nappaamaan kiinni ihan täysin abstraktista, se onnistuu uudemmankin kerran. Helpommin jopa.

 
#Elintarviketieteilijöiden excu Fazerille
#Hoitohauva
#Paras aloitus lauantaille
#Paras aloitus torstaille
#Labran työtentti läpi!

Rinkeli on pienestä asti ollut vähän huiskispaiskis-tyyppiä. Pistelee menemään ja pysähtyy korjailemaan jälkiä myöhemmin – sitten joskus paremmalla ajalla. En ole oikeastaan ehtinyt miettiä menneinä viikkoina vaatetustani, sen enempää kuin leikkaamattomia kynsiänikään, harjaillut hiusten takuistakin olen ehkä vain osan. Sen sijaan olen säntäillyt ja laittanut tuulemaan, mutta myös mietiskellyt paljon. Olen jättänyt elämän kokonaisvaltaisen järjestelyn vähän vähemmälle ja elänyt tavallista arkea vähän enemmän. Kannattaa kokeilla uudemmankin kerran, Rinkeli. Elämä nimittäin pysyy aivan loistavasti kasassa, vaikka joka osa-alue ei koko aikaa olisikaan hyppysissä. Kontrolli syö aina kokemusmaailmaa, liiallinen kontrollointi tappaa sen täysin.
Rinkeli on tällä hetkellä innostunut tulevasta viikonlopusta ja lauantain ravintolaillallisesta ystäviensä kanssa. Rinkeli odottaa tulevaa mökkireissua Tahkolle ja omaa syntymäpäiväänsä aika tavalla. Rinkeli haaveilee jo tenttien jälkeisestä vapaudentunteesta ja ihan vähän ehkä joululomastakin. Riisipuurosta ja perunalaatikosta. Rinkeli toivoo ensiyöstä rauhallista, hiljaista ja haukutonta. Jooko hoitohauva?
elämä · itsensä kuuntelu · syvällistä

Hei Samu Sirkka oo välillä hiljaa.

Elina2 kommenttia
Kaikesta sitä pieni ihminen osakaan potea huonoa omaatuntoa.
Se tuntuu juurikin siltä, että joku koputtelisi taukoamatta pääkoppaa, jos erehdyn hetkeksikin harkitsemaan asiaa. Kyllä voin leikitellä mietteellä, mutta heti ollessani tosissani jumputus alkaa. Tump, tump, tump. Ehkä sen tarkoitus on hivenen häiritä ja herätellä; tyyppi hei, kyllähän sä nyt oikeasti tiedät tän jutun. Olen pitänyt omaatuntoa pääasiassa rehtinä ja reiluna, kyllä siihen lähes aina voi luottaa. Omatunto onkin ihan hieno juttu, kun se toimii oikein. Kun? Kun minulla ei ainakaan ihan aina. Tuntuu melkein elämän paradoksilta, että kaiken järjen mukaan suhteellisen järkevä omatunto voi olla myös aivan täysin järjetön. Toisinaan on tilanteita, kun en oikeasti itse ymmärrä, miksi edes poden huonoa omaatuntoa. Ja jos itse en sitä ymmärrä, asiat ovat joko todella huonosti tai sitten Samu Sirkka olkapäällä vähän juksaa. Minulla ei ole tapana valehdella itselleni. Vaikka en aina kaikkea sanoisi ääneen, se ei tarkoita, etten ymmärtäisi, tajuaisi tai myöntäisi. Senpä vuoksi olen aika varma, että omantunnon kolkuttelu voi joskus olla täysin aiheetonta.
Olen kuunnellut lähipäivinä suhteellisen voimakasta koputtelua. Välillä se lakkaa. Tietyssä tilanteessa. Arvatkaa milloin? Kun olen salilla. Teet, mitä pitääkin, hyvä Elina. Ai, teenkö? Pitääkö käydä salilla. Pitääkö pitää sitä ykkösjuttuna ja lenkkeilyä vain perässä tulevana kakkosena, sivuseikkana. Entä opiskelu. Urheilu menee sen edelle, niinkö. Olen kärsinyt huonosta omastatunnosta, koska olen innostunut hirveästi juoksusta. Käsittämätöntä. Olen potenut huonoa omaatuntoa, koska haluaisin kenties juosta jopa salitreenien kustannuksella. Naurettavinta koko jutussa on se, etten määrällisesti halua vähentää salitreenien kertoja, vaan vain ajatuksen ja omistautumisen tasolla. Jos en ihan koko aikaa ajattelisikaan kyykkyjä ja leukoja. Jos olisin hyperinnostuneen sijaan vaihteeksi vain innostunut.
Entä jos kiepsauttaisinkin koko asetelman ympäri? Juoksisin intohimoisesti ja punttaisin sivutyönä.
Se tuntuisi mukavalta ajatukselta. Miksi siis potea huonoa omaatuntoa moisesta? Omantunnon tehtävä on kertoa jotain oikeasta ja väärästä, ei se ole mikään arvottamaan asioita elämässäni. Luulen alitajuisesti pelkääväni muutosta. Olen tottunut ajattelemaan itseäni punttimimminä. Yhtäkkiä pitäisikin olla jokin juoksijan tapainen. Kuin koko identiteetti vaihdettaisiin. Ei. Ajatus ei vain pysy perässä ja muokkaudu riittävän vikkelästi.
On mennyt aikaa ja vaatinut ajatustyötä, jotta olen ymmärtänyt elämäni rakentuvan omista päätöksistäni. En ole velvoitettu olemaan tietynlainen tai toimimaan tietyllä tavalla. Hyvin yksinkertainen asia on itselleni ollut silmiäavaava oivallus; minun ei esimerkiksi toisten vuoksi tarvitse pitää yllä määrätynlaista ulkonäköä. En ole olemassa sen vuoksi, että miellyttäisin mahdollisimman monia. Ja vaikka haluankin olla yleisesti ottaen miellyttävä ihminen, syy olemassaolooni on ihan jokin muu. Itse asiassa ymmärsin monien niin sanottujen hankaluuksieni ja pienimuotoisten ongelmieni perustuvan juurikin samaan ilmiöön. Päätöksenteon vaikeus, se on yksi hankaluuksista lainausmerkeissä. Koen usein olevani velvollinen, pelkään tuottavani pettymyksen. Niin. Siitäkin huolimatta, ettei kohdeihminen välttämättä olisi edes itselleni selvillä. Mikä sinänsä ei ole ihme. Loppupeleissä kun hyvin monessa tällaisessa asiassa on kyse vain itsestäni. Ei varmasti hetkauttaisi kovinkaan montaa ihmistä, jos leikkaisin hiukseni aivan lyhyiksi. Tai en ainakaan saisi ajatella siten. Väistämättä kuitenkin ajattelen ja tiedän, että potisin huonoa omaatuntoa. Järjetöntä. Järjetön omatunto. Ehkä ajattelisin olevani tunteen velkaa heille, jotka ovat joskus sanoneet muutaman kivan sanasen hiuksistani. Osin tämän vuoksi kai olen todella huono ottamaan kehuja vastaan; mieleeni hiipii vain ajatus, ettei mikään kuitenkaan ole ikuista. Ihan kuin tämänhetkinen ei saisi olla syy hymyyn ja tyytyväisyyteen. 
Kenties ratkaisu tähän kaikkeen on, että juoksen niin kauan kuin juoksututtaa. Punttaan kun puntituttaa. Ja no, annan letin roikkua mukana niin kauan kuin se pysyy vauhdissa mukana. Toisin sanoen. Toimin, miten tuntuu parhaimmalta. Sillä se olemassaoloni tehtävä on osin ainakin elää intohimoisesti annettua elämää. 🙂