Tekijä: Elina

aamiainen · aamu · brunssi · lifestyle · Ruoka · ruokavinkki · ystävät

Salaiset ainesosat ja sinihomejuustoiset taatelit.

Elina4 kommenttia
Omat vinkkini ruoanlaittoon? Leipomiseen? Salaiset ainesosat?
Kirjaa kauppalistaan.
Ensiksikin. Alustus on tärkeää. Tarpeeksi jauhoja, joo, ettei taikina tartu pöytään kiinni. Mutta sitäkin oleellisempaa on pohjustaa itse syöjää. Mikään muu ei toimi paremmin kuin kevyt urheilusuoritus ja kunnon jäähdyttely ennen ruokailua. Suihkunraikkaana ruokapöytään; ei-välttämättä-tällä-kertaa-niin-onnistunut-tuotos maistuu takuulla aivan uskomattomalta.
Ja toiseksi. Aivan ehdottomasti paras mauste on nälkä. Se sopii sekä trendileivoksiin että perinneruokiinkin. Ehkä ihan vähän paremmin suolaisiin luomuksiin kuin makeisiin. Nälän on oltava sellainen sopivasti mahanpohjassa kurniva, ei missään nimessä totaalista tyhjyyttä kouriva. Leikittelevä, vähän jopa ärsyttävä, mutta ei sietämätön.
Kolmanneksi. Ajoitus. Se on kaiken aa ja oo. Omasta mielestäni lähes poikkeuksetta ruoka kuin ruoka maistuu paljon paremmalta aamulla tai aamupäivällä. Vatsassa ei vielä paina päivän muut sapuskat ja suu on lähes hammastahnanraikas. Kohdesyöjät tietysti vaikuttavat ajoituksen suunnitteluun; toiset kokevat suurimmat makuelämyksensä vasta kello kolmen jälkeen iltapäivällä. On tietysti myös myöhäissyöjiä, joille päivällinen tarkoittaa kello kahtakymmentäyhtä.
Neljättä kikkaa en ole itse oppinut. Luulen, että en ehkä tule koskaan oppimaankaan. Se on mum’s touch. Vaikka lukisi tarkoin reseptistä, seuraisi tunnollisesti kohta kohdalta, lopputulos ei ole koskaan samanlainen kuin äidin ruokapöydässä. Jotain se äiti heittää aina mukaan soppaan. Ripauksen rakkautta, ehkä.
Kun illalla tein jo toista satsia uutta bravuriani, sinihomejuusto-taateleita, innokkaalle syöjälle, luulen niissä maistuneen kuitenkin Elina’s touch hivenen.

Täytetyt taatelit
Taateleita
sinihomejuustoa
Taateleita
cashewpähkinää
hiukan hunajaa

Pesto-Keso-saaristolaisnapit
Saaristolaisnappeja/ruisnappeja
Kesoa
Pestoa
Koristeluun esimerkiksi yrttejä tai kurkkua

Brunssi on siitä kiva juttu, että se yhdistää helposti kaikki kolme vinkkiä. Alustus; hyvin ehtii käydä heittämässä lenkin ennen herkuttelua. Mausteeksi nälkää; todellakin kasvaa aamupäivää odotellessa. Ja ajoitus puoliltapäivin; täydellistä. Itse asiassa eilen brunssilla tyttöjen kanssa toteutui neljäskin kohta; munavoi mun äidin tapaan. Heh ja nam. 
Eikä tietenkään sovi unohtaa seuraa. Rento, rauhallinen ja rakas. Lauantai ei kai voi alkaa paremmin?

Oikeastaan. Jos saisin päättää, jokainen päivä alkaisi rauhallisella brunssilla; vatsa suloisen täynnä sitä jaksaisi porskuttaa pitkänkin päivän erittäin tyytyväisenä ja hymy huulilla. Uskoisin.

Toteutettu yhteistyössä Petran ja Marissan kanssa. Kiitos. ❤

aamu · ihana arki · treeni

Voi Kaisa, Kaisa, Kaisa.

Elina2 kommenttia
Taas. Istun bussissa numero 75. Aurinko on nousemassa. Että se jaksaakin, taas. Bussi natisee taas samassa kaarteessa. Se tuntuu ihan jo tutulta, vanhalta kaverilta. Mietin, millainen aamu olisi ilman natinaa. Aika vieras. Taas ohitetaan. Katse liikkuu samaa reittiä. Kuten aina. Kolme Kaisaa. Ja taas mietin, millaiset kolme Kaisaa. Tunnen vain yhden Kaisan, hän voisi sopia yhdeksi kolmesta Kaisasta. Kuten aina, Kaisojen jälkeen siirrän katseen eteenpäin. Kyllä, taas. Kohtaan samat silmät. Siinä niin etuviistossa edessäni istuu sama nainen. Kuten aina, joka aamu ja taas. Nimeän hänet Kaisaksi. Toiseksi kolmesta. 
Helpottaa, kun huomaan. Kaisakin istuu aina samalla paikalla. Minäkin. Valitsen aina saman paikan. Ihan huomaamattani. Se on vähän kuin omani. Kiinnitän joka aamu samoihin asioihin huomiota, miltei ajattelenkin rutiininomaisesti samoja juttuja. Kaisoja ja Sörnäisten pysäkkiä. Mutta en vieläkään satavarmasti muista, minkä värinen Sörnäinen oli Monopolyssa. Ihan jokainen aamu katselen bussin ikkunasta valtavaa autoletkaa ja mietin, millaisia ihmisiä autoissa istuu ja minne he ovat matkalla. Varmaan samoja ihmisiä ja ihan samaan paikkaan. Kuten aina. Joka aamu. Taas.

 
Kyllästyminen on kiva mittari liialle rutinoitumiselle. Sitten vaihdetaan, tehdään muutoksia ja innostutaan uudestaan.
Kello aamu kuuden sali ja vanhalla liikkeellä uudistusta jalkatreeniin.
Tällaista se ihmisen elämä kai on. Suurelta osin toistuvaa ja rutiininomaista. Kun ei Viikkiin kulje busseja kuin niitä samoja reittejä. En voi valita jättäväni väliin Kolme Kaisaa yhtenäkään päivänä. Paitsi lauantaina. Vaikka ei siinä mitään pahaa tai huonoa ole. Siis että arki kulkee samoja uria ja tapaan Kaisat kahdesti joka päivä. Ongelmaksi se muuttuu vasta silloin, jos eläminen ja oleminen rutinoituu niin, että mieli turtuu. Silloin ei välttämättä huomaa kaiteen vieressä nököttävää punaista mummopyörää. Se nimittäin ei ole nojaillut siihen kauaakaan. Itse asiassa se on ilmestynyt yön aikana. Ehkä nopeasti vilkaistuna arki on saman jankkaamista, mutta tarkemmin katsottuna oikeastaan aika vaihtelevaa. Nimittäin Kaisalla, joka istuu aina minusta katsottuna etuviistossa ja jonka nimi on oikeasti varmaankin jokin muu, ei ole sama huivi joka päivä kaulan ympärillään. Hän vaihtelee sifonkisesta villaiseen. Kyllä! Huomasin yksi kerta, kun avasin poikkeuksellisesti vasemman silmäni ennen oikeaa.
Tänään jos katsoisin päivää vähän eri näkökulmasta. Tarkastelisin elämää hiukan erilaisesta vinkkelistä. Huomenna taas vähän eri tavalla ja ylihuomenna edelleen toisella tapaa. Onnistuisiko se? Voisiko samaa nousevaa punaa taivaanrannassa katsella joka aamu uusin silmin? Yritys ainakin on hyvä.
elämä · syvällistä

Yksnkrtst.

Elina2 kommenttia
Kaikki lähti siitä, kun mietimme Santun serkkuja ulkomailla. Ei nyt huonoissa oloissa, mutta joltain kantilta katsottuna ehkä huonommissa. Toisaalta taas. Heidän voi miettiä myös elävän huomattavasti paremmassa ympäristössä kuin me. Ainakin täysin toisenlaisessa ja erilaisessa. Elämme samassa maailmassa, mutta olemme silti aivan eri maailmoista. Kummallista.
He elävät huomattavasti yksinkertaisemmin. Keskittyvät kenties oleelliseen? En tiedä, ehkä. Näin ulkopuolelta katsottuna tuntuu siltä. Heille kenkä on kenkä. Kunhan saa kengät jalkaan. Ei ole väliä, ovatko ne sini-pinkit vai puna-valkoiset Air Maxit. Tai Air maxit lainkaan. Kengän tarkoitus on suojata. Kenkään on tarkoitus sujauttaa jalka, eikä suinkaan keräillä niitä hyllyille tai ulkoiluttaa kerran vuodessa. Alkuperäistä ideaa eivät ole syrjäyttäneet tai sotkeneet uudet tarkoitteet. Okei, ehkä kenkä on huono esimerkki, sillä se on jo aikojen alussa ollut varallisuuden symboli – ei vain jalkapohjan suoja. Kuitenkin. Vaate on vaate. Kunhan on päällä jokin riepu. Riittävän peittävä ja lämmin mieluiten. En usko heidän mielessään edes käyvän ajatus paidan ja housujen yhteensopivuudesta. Ruoka on ruoka. Muona, sapuska. Ensisijaisesti energianlähde. Toissijaisesti varmasti nautinto ja paljon muuta. Mutta ylimääräinen kikkailu, keksiminen ja vaikeaksi tekeminen suuressa määrin varmaan puuttuvat. Syödään, mitä saadaan, ei ruokatrendien, ohjeistusten tai paineiden mukaan. Samaan tapaan työ on työ. Sen avulla eletään ja elätetään. Ei se ole kummoinen oman identiteetin jatke, varsinkaan koko elämä. Koti on koti. Oma paikka, toivottavasti turva. Ei asia, jota esitellä muille. 
Ei ole mielestäni tyhmän yksikertaista tai naiivia ajatella näin, jos tarkoitus on pohtia koko ajan monimutkaistuvaa maailmaa, lähinnä yksilön näkökulmasta. Eri puolilla elävien ihmisten olojen ja elämisen vertailu on kylläkin loputon suo, kun siihen kerran ryhtyy. Olen itse huomannut kaipaavani elämääni tietynlaista yksinkertaisuutta. Se rauhoittaa. Tavaroita, asioita ja tapahtumia tursuava elämä saa minut helposti levottomaksi. Kuitenkin se, joka eniten pökerryttää, on jatkuvasti liian monimutkainen ajatusmaailma. Omaan päähän vähän kuin eksyy. Huomaan toisinaan kaipaavani vaate on vaate -ajattelua. Oikeastaan miltei tarvitsevani sellaista yksinkertaistettua tapaa, jolla rauhoittaa sinkoilevia ja sotkuisia ajatuksiani. Vastapainona kaikelle sille – kylläkin ihanan antoisalle – pohdiskelulle. 

Naurettavan yksinkertaista.

Muistan jo pienenä ajatelleeni vähän liian monimutkaisesti tätä maailmaa. Ja matematiikan läksyjä. Veljeni auttaessa laskujen kanssa hänellä oli tapana tokaista usein älä hei ajattele noin monimutkaisesti. Kun kysyin miksimiksimiksi. Miksi seiskassa on viiva ja Kalle sai vain viisi karkkia. En ole koskaan kunnolla käsittänyt vastausta koska on sovittu niin. Niin miksi? Lukemaan opetellessani muistan, miten ihmeellistä mielestäni oli, kun paperilla olevista kirjaimista muodostui sanoja. Ei pitänytkään yrittää hirveästi ymmärtää, vaan sanat vain muodostuivat suuhun. Kun eteni rivillä ja luki.
Toisinaan lenkiltä tullessani olen aivan puhki. Retuutettu. Olo on kuin nääntyneellä. Siitä huolimatta, että en ole edes hengästynyt tai punainen. Olen totaalisen väsähtänyt juoksun aikana päässäni myllänneestä ajatusvirrasta; ideoista, pohdinnoista, muistoista. Tuntuu kuin olisin viettänyt kuusikymmentä minuuttia suurenkin hälinän keskellä. Oikeastaan monen monta tuntia. Pliis ihan hetkeksi hiljaisuutta. Todellisuudessa olen vain ollut hetken yksin ajatusteni kanssa.
Luulen seuraavan vaatekriisin iskiessä yrittäväni ajatella sen hamosen perimmäistä tarkoitusta. Samoin kuin nyt tenttien lähestyessä opiskelun lopullista sijoittumista koko elämässäni. Kunhan ei tarvitse ilman rihmankiertämää lähteä ovesta ulos. Onhan elämässä onneksi aika paljon laajemmasta kokonaisuudesta kyse kuin vain Ravin tentistä.

aitous · elämä

Kun helposta tuli epäaito.

Elina2 kommenttia

Olisi helppoa olla hyväntekijä, jos olisi enemmän rahaa.

Olisi helppoa olla esimerkkinä, jos tietäisi aina järkevimmän toimintatavan.

Olisi helppoa olla tukena, jos osaisi oikeat sanat.

Olisi helppoa välttää kinoja, jos ei koskaan kyseenalaistaisi mitään.

Olisi helppoa edetä, jos ei koskaan katselisi taaksepäin.

Olisi helppoa olla aina rationaalinen, jos tunteet pystyisi sivuuttamaan.

Olisi helppoa olla joka tilanteessa täysin vilpitön, jos pystyisi olla kuuntelematta ennakkoluuloja.

Olisi helppoa kantaa toisen murheita, jos omat ongelmat eivät koskaan painaisi.

Olisi helppoa olla aina valmis auttamaan, jos tervettä itsekkyyttä ei omaisi lainkaan.

Olisi helppoa olla miellyttävä, jos tietäisi aina, mitä toinen haluaa.

Olisi helppo olla aina samaa mieltä, jos valehdellessa pystyisi katsoa toista silmiin.

Tietyillä toimenpiteillä elämän voi tehdä helpoksi. Helpommaksi. Hyvin helpoksi. Voi tukahduttaa, sivuuttaa, olla ottamatta huomioon tai kylmästi skipata. Voi perustella sanansa ja tekonsa muulla kuin rehellisyydellä. Voi olla hiljaa, voi sulkea silmänsä. Voi unohtaa itsensä, voi unohtaa toiset, voi unohtaa tunteet tai järjen. Voi vaikka lakata olemasta. Vain jotta kaikki olisi helpompaa.
Mutta onko kaikki sen arvoista?
Helppo. Se saattaa joissakin konteksteissa olla yhtä kuin epäaito. Ainakin aito, josta on lohko rehellisyyttä poistettu. Antoisa elämä ei ole aina helpointa; se haastaa, pyörittää ja saa ymmälleen. Juuri sen vuoksi sillä on niin paljon tarjota – koko repertuaari. Elämää kannattaa välillä kokeilla  kohdata jatkuvan sivuamisen sijaan.
 
Mitä ajan takaa? 

Sanat suuhun syötettynä. Samanlainen hymy jokaiselle. Opittu fraasi lohduttajana. Toimintatapa yleispätevä. Varmasti toimiva, pintapuolisesti. Kaikille kyllä jotakin, mutta ei kenellekään riittävästi. Jokaisen kaveri, mutta ei kenenkään uskottu ystävä. Paljon, mutta ei mitään kunnolla. Hauska, mutta ei erityisen kiehtova. Hyvin helppo, mutta ei kovin antoisa.

Olisi helppoa aina vain hymyillä, jos oma elämä olisi aina vain helppoa. 
Mutta olisiko hymy silloin aitoa?

Kannattaa kuitenkin yrittää. Hymyillä. Paljon. 🙂
elämä

Tämä päivä.

Elina6 kommenttia
Tänään on isänpäivä. 
Muistan. Isin nikkaroimat puujalat kesäpäivänä. Jostain syystä hain kaapin perukoilta veljen ikivanhat farkut ja vedin jalkaan ennen harjoittelua. Muistan. Meidän rakentaman havumajan omassa metsässä. Syysiltana maan ollessa jo roudassa kykimme siellä pilkkopimeässä kynttilän valossa. Erityisellä lämmöllä muistelen. Metsäretkiä isin kanssa syksyisin. Oleellisin osa oli termospullo täynnä kuumaa kaakaota. Muistan. Heiheihei lähetääks nyt Raxiin. Reissu taisi olla aina isin kesäloman kunniaksi – söinkin sen kunniaksi aina aika monta Margareta-pitsapalaa. Muistan edelleen tarkoin. Sen ainoan kerran, kun olen ollut isin kanssa elokuvissa. Menimme ihan autolla Helsinkiin ja olimme myöhästyä Ihmeperheestä tuntemattomaksi jääneen soihtukulkueen vuoksi. Muistan. Katselleeni silloin taivaalta hiljaa maahan leijailevia lumihiutaleita. Yritin niin kovin olla avuksi pöllönpöntön nostossa puuhun. Muistan. Jokaikinen kerta sen namipussin odottamassa kaapissani. Tunnistin sen sisällön aina isin valitsemaksi. Muistan. Kuinka ylpeä itsestäni olin auttaessani isiä. Sahasin saunapuita sitä mukaa kun isi niitä halkoi kirveellä. Se on ainoa hetki, jolloin olen pienessä mielessäni tuntenut olevani tasavertainen isin kanssa – en lapsi aikuisen vieressä. Muistan aina ja ikuisesti. Isin viikonloppujen nakkimunakkaat. Kyllä muistan. Itkeneeni isi-rukkaa. Ettei isille saa olla ilkeä. Muistan. Sen ainaisen kiireen lähtiessämme, minne vain. Sen isin valkoisen t-paidan ja deodorantin tuoksun autossa. Muistan. Kun makasin hauraana ja hiljaa. Ja annoin pehmoleijonalle nimeksi Pikku-Hiuksi, sillä kun oli yhtä monta hiusta päässä kuin isillä.
Muistan. Ajatelleeni isin hymyn olevan ehkä maailman kiltein.
Tänään on isänpäivä. Mä menen katsomaan äidin kanssa äideistä ja tyttäristä kertovaa näytelmää. 

 Joskus en halua nähdä tarkemmin.

Joskus joitakin asioita on vaikea selittää. Ja ymmärtää. Silloin minä yleensä muistelen.
elämä · itsetutkiskelu · oma hyvinvointi · syvällistä

Kuin mun kymmenen käskyä.

Elina6 kommenttia
Niin minäkin. Toivon seuraavan elämäntapatrendin olevan kaikesta kaiken irtiottaminen.
Ne olivat vähän kuin mun omat Mooseksen lait. Kymmenen käskyä. Moninkertaistettuna. Hyvin yksinkertaisia. Hyvin helppoja noudattaa – jos vain päätti niin. Omistautumista ne nimittäin vaativat, ei niistä muuten selvinnyt. Täyttä ja todellista uskoa, luottoa tehdä vastoin omia haluja. Aina siihen asti kunnes oppi. Oppi litannian, osasi ulkoa ja sisältö muuttui osaksi tiedostamatonta toimintaa. Ei luonnolliseksi osaksi, missään vaiheessa. Sillä se kai jutun juju oli; olen kyllin vahva vastustamaan itseäni. En hairahdu. Nimenomaan kaidalle tielle. Koska jotain vinoa siinä koko ajan oli. Kuunnellessani. Käskytyksiä. Ne eivät millään tapaa olleet ehdotuksia tai vaihtoehtoja. Vaan lakeja. Joustamattomia ja tarkkarajaisia. Niitä ei tulkittu. Niitä noudatettiin. Ja jos ei. Niin. Pahinta oli se, ettei ulkopuolista tuomitsijaa ollut. Omissa tunnontuskissa riutuminen. Se, että rangaistus tuli aina omasta kädestä. Älä syö.
Mikä on sulle täysillä elämistä.
Kaikki se, mitä säännöt eivät määrää. Ulkona käymistä, treeneihin polkemista, aikaisin heräämistä, joskus myöhään valvomista, säkkärissä löhöämistä, ystävän kanssa nauruun pyrskähtämistä, pyykin kuivumaan laittamista, pienen hymyn heittämistä, kaduilla kiireessä juoksemista, bussissa istumista, hyvän yön toivottamista ja kyllä. Myös syömistä. Se merkitsee tätä arkea, näitä mahdollisuuksia ja tuota tuloillaan olevaa.
Sen voi kuvitellakin. Mutta minä muistan. Vuodet järkkymättömän auktoriteetin vallassa. Sellaiselle, minulle. Tämä täysillä eläminen. Se ei voi merkitä muuta kuin oman mielen mukaisesti elämistä.
En enää koskaan halua havahtua ja tajuta, etten voikaan syödä joulukalenterin suklaata. Ai niin, enhän mä saa. Vaikka tahtoisin. Yhtä lailla kuin voisin ja saisin. Oikeasti. En enää koskaan halua herätä muuhun kuin todellisuuteen. Tänäpäivänä täysillä eläminen ja elämän arvostaminen tarkoittaa minulle vapautta, jota mahdollisesti rajoittaa vain omat ratkaisuni. Päätökseni, joita olen itse tilannekohtaisesti harkinnut. Ilman joka tilanteeseen päteviä sääntöjä, lakeja ja käskyjä.

Kyllin vahva ottamaan kaikki irti elämästä. 

Kaikesta kaiken irtiottaminen. Ei se ole yrittämistä. Ei se ole suorittamista. Eikä määritellyllä tavalla elämistä. Ei sen tarvitse olla korkeita virkoja tai mahtavan pitkiä juoksulenkkejä. Ei maailman joka kolkan koluamista tai mahdollisimman avarakatseiseksi pyrkimistä. Toisaalta. Monesti ajatus täysillä elämisestä saattaa assosioitua sohvanurkkaan ja sipsipussiin. Jokaikinen päivä. Kun kerranhan me vain eletään. Niin sitä perustellaan. Ja vaikka moinen ei vaadikaan perusteluja tai oma elämäntapa vakuutteluja, ei sen tarvitse tarkoittaa sellaista. Ainakaan aina. Itsensä haastaminen ja hetkittäin tietynlainen epämukavuus tuovat myös tyytyväisyyttä ja oloa hitsi meitsi elää.

Paremminkin se on olemista. Tuntemista ja kuuntelemista. Erilainen tapa on yhtä hyvä tapa, kunhan se on oma tapa. Elää täysillä. Fraasia ei voi säännöillä määrätä, joten ei myöskään tarkoin sanoilla määritellä. Kuvailenkin. Hikipisaroita ja kermatippoja. Nautintoa erilaisista lähteistä.

Ja vaikka Mooseksen vierailusta omassa elämässäni on aikaa, toivon, etten koskaan tule unohtamaan sitä. Mitä tein itse itselleni. Paha voi tehdä joskus jotain hyvää. Minua kokemani paha muistuttaa joka päivä kaikesta tästä hyvästä, juurikin siitä kaasu pohjassa porhaltamisesta.
elämä · ihana arki

Kun puurokulhoja onkin vain yksi.

ElinaKommentoi
Mietin tässä eräs yksinäinen ilta.
Kun haluaisi olla yksin, viettää oikeasti ihan vain itsekseen iltoja, olla aivan hiljaa ja uppotua omiin ajatuksiin, se ei onnistu. Ja kun sitten pitäisi olla yksin, ei millään haluaisi. Ajatus pimeästä, hiljaisesta asunnosta ja illasta tuntuu lähinnä pelottavalta, vähintäänkin turvalukon veroiselta.
Miksi kaikkea haluaa aina väärään aikaan?
Sain – tai jouduin  – viettää muutaman yön aivan yksin. Suhteellisen pitkän ajan jälkeen se tuntui oudolta. Ennen se olisi tuntunut kauhistuttavalta, nyt vain hivenen hassulta. Olen pienestä asti pelännyt hämärää ja hiljaista taloa, jossa ei kuulu muiden ihmisten aikaansaamia ääniä. Toisin sanoen olen pelännyt olla yksin. Pelon on synnyttänyt vilkas mielikuvitukseni, joka on yhä edelleen hyvin tallessa. Pienempänä olisin varmasti kuvaillut mielikuvitukseni etenevän hurjaa kiitolaukkaa tai kiitokiitolaukkaa äidin ollessa poissa kotoa. Yhäkin se kyllä laukkailee aika kovaa. Toissayönä käydessäni nukkumaan minun oli pakko useampaan kertaan laittaa valot päälle ja tarkistaa tummien ääriviivojen todella olevan ovenkarmissa roikkuvan repun, eikä – no, murhamiehen tai murtovarkaan.
 Kun puurokulhoja onkin vain yksi.
Toisaalta aina yksin ollessani ajatuksissani takoo edelleen eräs lausahdus muutamien vuosien takaa. Se oli silloisen elämää jo aika paljon nähneen uskonnon ja filosofian opettajani ohje; asu edes hetki elämässäsi itseksesi. Olen aina tulkinnut sen muulla tavoin kuin täysin konkreettisesti. Vaikka kaikki käytännönasiat, nekin ovat tietysti tärkeitä oppia hoitamaan itse. Luulen kuitenkin ohjeen tarkoittaneen suurelta osin sitä, ettei omaa elämää kannata perustaa toisen varaan. Asutaan yhdessä, ollaan yhdessä, hoidetaan asioita yhdessä, ollaan yhtä, koska ollaan perhe. Luonnollisesti. Siltikin omien jalkojen säilyttäminen – niitä käyttäminen ja niiden päällä seisominen – on ensiarvoisen tärkeää. Että oma talo pysyy pystyssä omilla perustuksillani. Tarvittaessa ihan ominkin voimin.
No juu. Pohdin yksinäisinä yön tunteina kaikenlaista muutakin. Pohtimisenarvoista todellakin.
Miksi omenaa syödessäni pitelen sitä kädessäni aina siten, että omenankanta, se tikku, sojottaa sisäänpäin? Ihan sama, syönkö vasemmalla vai oikealla kädelläni.
Miksi siivousvimma iskee aina lenkin jälkeen?
Onko ilmaus sika paljon tullut kirjoitusvirheestä aika paljon? Olen itse lukuisia kertoja kirjoittanut aika sijaan sika. Ja joskus antanut sen olla – ei kai pieni liioittelu ole pahasta?
Onko aamuja parempaa olemassa? Keksin vastauksenkin. Nälkäiset aamut.
Miksi aina ajatellessani, etten varmana opi ainakaan tätä juttua, kyseinen asia on lopulta ainoa, jonka tentissä muistan?
Yhteenvetona. Kannatti valvoa muutama yö. Arabian minikokoisten Muumi-mukien tähden. 
aamiainen · aamu · huumori · Ruoka · ruokavinkki · yliopisto

Tutkivaa journalismia: maista luomu.

Elina12 kommenttia
Niin kumpaa tämä oli? Okei. Siis nam. Kyllä vaan huomaa eron. Selkeästi. Maun lisäksi tässä suutuntumassa. Oikeastaan koostumuksessakin. Mmmmh. Jotenkin, jotenkin. Joo just, puhtaamman makuista! Ei yhtään tunkkaista, eikä – no tuon toisen kaltaista. Tulee mieleen iloisesti kasvavat korret. Ja sellainen huivipäinen tyttö keräilemässä niitä hymyillen.
Se oli mielipide. Makuelämyksen kuvailu. Kai. Johon vastaus voi olla jotain seuraavanlaista.

Ai, ihanko sinisilmäinen ja vaaleahiuksinen tyttö poimimassa kaurankorsia pellolta? Olisikohan nimi vielä Elovena. Hah. Nyt kyllä kuvittelet kaiken. Ihan samaa tavaraa maultaan. Joo ja siltä suutuntumaltaan. Ei näitä pysty erottamaan edes koostumukselta. Liisteri, mikä liisteri –  mikrotettuna meinaan. Mielipiteesi perustuu puhtaaseen tietoon, ei aistittuun makueroon. Oikeasti. Pöhkö. 

Joo paitsi. Nimi ei voinut olla Elovena. Kaurahiutaleeni ovat aina merkkiä Rainbow.
No katsotaan! Varmana tiedän, mitä maistan. Että niih. Tehdään sokkotesti.

Aikamoinen dilemma. Eroaako luomu ratkaisevasti maultaan? Voiko luonnonmukaisesti kasvatettua maistaa? Jos voi, onko se tietoon vai todellakin makuaistimukseen perustuva havainto? Kun äiti jo aikoinaan opetti, ettei makumieltymyksistä tai mielipideasioista voi kiistellä. Silti meillä kiistellään vähän. Ja sen vuoksi oli pakko yrittää ottaa selvää. Onko luomukaurahiutaleiden tunnistus tai tunnistamattomuus edes mielipideasia, makukysymys? 

Okei. Asia todellakin on tässä taloudessa hivenen kiistelty ja kiistanalainen. Mutta sitäkin enemmän se on mielestäni hyvinkin mielenkiintoinen. Yliopistolla opintopolkuani miettiessäni ole pohtinut erilaisia suuntautumisvaihtoehtoja; yksi kiinnostavista on juurikin aistinvarainen tutkimus. Puhtaasti aistittavan laadun tutkimisen lisäksi minua kiehtoo kovasti ruokamieltymykset ja niiden muutokset sekä geneettinen tausta.
Katsotaan vain.

Kulho vesikaurapuuroa. Toinen kulho luomukaurapuuroa, veteen tehty sekin. Ei mausteita, lisukkeita, ei mitään ylimääräistä. Kummassakaan. Kaksi koehenkilöä. Minä ja hän. Ennakko-oletuksia kaksi myös; pystyn-erottamaan-piste ja en-pysty-erottamaan-piste. Testikertoja kolme eli kuusi lusikallista puuroa. Kummallakin. Mitähän sitä veikkaisi tulokseksi?

Koehenkilö yksi, joka ei uskonut tunnistavansa.
Ensimmäisellä kerralla hänen arvauksensa osui nappiin. Silkkaa tuuria.
Toisella kierroksella hän tiesi myös aivan oikein. Oho, mikä munkki.
Kolmannella yritykselläkin luomupuuro tunnistettiin hienosti. Hups.
Koehenkilö kaksi, joka uskoi tunnistavansa.
Ensimmäisellä kerralla hän todellakin tunnisti oikean puuron. Hahaa.
Toisella kierroksella hän tiesi myös epäröimättä. Juuri näin.
Kolmannella yrityksellä tuli kuitenkin virhearvio. Ainoastaan keskittymisenpuutetta.

Oli, miten oli. Maistui, miltä maistui. Koskaan ei kannata tokaista lopuksi mitä mä sanoin.
 

Virheprosentti; 2%. Tutkimus toteutettu aamupöpperössä. 

aitous · elämä · itsensä kuuntelu · syvällistä

Hei huomasin, että mä ansaitsen.

Elina2 kommenttia
Välillä unohdan, etten ole kaikkien kärsimyksiä kantava jeesus. Unohdan, etten ole vastuussa kaikesta tapahtuvasta. Toisinaan unohdan, etten ole kuin ihan tavallinen punttimimmi. Unohdan, ettei ole tarvetta olla syömättä suklaata. Joskus unohdan, että on olemassa myös se toinen. Unohdan, ettei vika ole aina minussa. Saatan myös unohtaa, että se voi yhtä lailla olla minussakin. Jonain hetkenä olen unohtaa, etten esiinny toisen ajatuksissa välttämättä omana itsenäni, vaikka tahtoisinkin. Unohdan, ettei asiaa aina kannata lähteä korjaamaan. On tilanteita, kun voin hyvillä mielin unohtaa olla miellyttämättä.
Valehtelisin, jos käyttäisin seuraavan ilmaisemiseen sanaa välillä.
Todella usein unohdan sanoa itselleni mä olen ansainnut tämän. 
Eilen yliopistolla labrassa kokeen päätteeksi tajusin mokanneeni. Huomasin jo alussa tehdyn virheen, jonka vuoksi virheprosentti kasvoi roimasti. Ja kun sitten ajattelematta kuulutin ääneen, etten ollut muistanut huuhdella fosforihappoastian reunoja RO-vedellä, opettajamme tokaisi aivan yhtä spontaanisti ai että miten rehellistä puhetta. Olisiko ollut vaihtoehto jättää kertomatta?
Olen oppinut monia asioita siten, että olen alkanut olla itselleni rehellinen. Rehellinen; en ole pakoillut, olen myöntänyt, olen aktiivisesti etsinyt. Joskus se sattuu, joskus se on tosi hankalaa ja joskus se tuntuu ihan itselleen valehtelulta, kun tunnepohjainen ajatus tuntuu niin aidolta. Kivistää myöntää, ettei joku ihminen vain pidä minusta. Sattuu huomata, että on ajatellut koko elämänsä aivan väärin. Suututtaa tajuta, että on enemmän hakoteillä kuin oikeassa. Ajattelen sen kaiken olevan kuitenkin perusta oppimiselle. Eteenpäin pääsemiselle. Kehittymiselle. Elämästä enemmän nauttimiselle.
 Sinä päivänä ajattelin ansaitsevani luennon sijaan salitreenin ja aika huolettoman mielen.
Sydäntä särkee, kun ajattelen pientä Rinkeliä vetämässä vatsaa sisälle koulun käytävällä ja laskemassa pikkuisia masumakkaroita balettitunnilla. Tuijottamassa punaisia poskiaan peilistä ja miettimässä, onko ystävän pettämistä keskeyttää yökyläily koti-ikävän vuoksi. Miksi ajattelit niin, miksi teit niin! Ihan kaikki koettu saa ajattelemaan. Ja niistä ajatuksista olen kiitollinen. Ajattelu synnyttää jäsentelyä. Jäsentely ehkä paljastaa oivalluksia. Oivallukset ovat usein rehellisiä. Rehellisyys saa aikaan kokemuksista oppimista. Liian kauan peilasin itseäni muiden kautta.
Olen oppinut ajattelemaan, että minä olen ansainnut. Suklaanpalan, skipatun luennon tai kiitoksen. Pienen löysäilyn ja vastuun delegoimisen. Mutta myös perustellun palautteen ja virheiden tekemisen. Olen oppinut huomaamaan, että asiat kulkevat eteenpäin ilman toimenpiteitänikin. Joskus ehkä jopa parempaan suuntaan. Olen oppinut luottamaan itseeni ja omaan arvooni.
Ja jos joku päivä vielä sorrun yrittämään, yrittämään, niin hirveästi yrittämään ja itseäni jatkuvasti vähättelemään, tiedän, ettei tarvitse kuin alkaa olla taas rehellinen itselle. Kyllä sitä taas oppii.

aitous · elämä · ihana arki · oma hyvinvointi

Itse Lempeä.

ElinaKommentoi

 

Pehmoista. Kaksi päivä. Niin pehmeää. Että on kuin leijuisi eteenpäin. Mietin lyökö sydän enää olleenkaan. Olenko ruumiissa kiinni laisinkaan. Anna koskettaa! Välillä rosoista pintaa. Vain jotta uskoisin ajan ja paikan, tämän pehmeän olon. Riipivä syystuuli tuntuu liian lempeältä kasvojen iholla. Miltei. Sillä silittää ei kai voi koskaan liikaa. Liitelen pää pilvissä. Ilman haaveilevia ajatuksia. Tunne on niin pehmeä, etten kai sovi kuin kaulasta alaspäin maanpinnalle.
Mietin pitkään, kuinka kirjoittaisin. Pohdin, kuinka sitä kuvailisin. Olotilaa viime päivinä. Kun oikeastaan sitä kuvaa täydellisesti vain yksi sana. Ja se harmittaa. Sillä adjektiivi on yksinkertainen. Se on kulunutkin. Kovin arkinen. Ei mitenkään moniulotteinen. Tai tulkinnallinen. Siltikin osuva. Pehmeä. 
Kaikki on tuntunut niin pehmeältä;
Vähän kuin avaisin suun, antaisin ensimmäisten vokaalien valua ulos, muodostuisi sana aalto. 
Vähän kuin liitelisin kampukselta rautatieasemalle ja toisinpäin. Ilman todellisuuteen tipauttavia, tömähtäviä askeleita.
Vähän kuin katselisin juoksulenkillä maisemien vilahtavan ohi. Kuten istuessani junassa. Mutta ainoa asia, jonka todella tunnen, on ilmassa yksinään leijuva pääni ja yhtä irralliset ajatukseni. Ainoastaan juoksevia jalkoja sivusta seuraavat silmät kiinnittävät minut todellisuuteen.
Vähän kuin havahtuisin kotiovella miettimään, juoksinko koko lenkkiä sittenkään. 
Vähän kuin täysmaitoon tehty kukkakaalimuussi. Kuin ruokakermalla pyöristetyt aurinkovihannekset.
Aika lailla kuin olisi rauha koko kehossa, tuolla pikkuvarpaassakin.
Vähän kuin tunne, jonka iltatreenit ovat saaneet aikaan. Pusken, pusken ja pusken, näen hikisen peilikuvan ja punaisen naaman. Irvistän. Siltikään mikään ei tunnu missään, rasituksenkin huomaan vain katsomalla. Kuin silmäilisin ulkopuolisen käsiä; kyllä ne täristä taitavat. Ja siltikin lihaskivut seuraavana päivänä ovat kovimmat aikoihin. 
Vähän kuin  pumpuli ihoa vasten.
Vähän kuin äidin kämmenselkä.
Vähän kuin maapähkinävoilusikallinen keskellä yötä.
Vähän kuin suustani ilman lupaa ulos päässyt naurunpyrskähdys. Täydellisen spontaani, siten myös aito. Havahdun hymyileväni sävähdyttävän väriselle liuokselle laboratoriossa;
vähän kuin fenoliftaleenin aikaansaama vaaleanpunainen. 
Vähän kuin aamun kirkkaat ajatukset, joita päivä ei ole vielä ehtinyt sutata. Vähän kuin aamun leijuva olotila, kun vasta oikea jalka on ehtinyt koskettaa todellisuutta, kylmää lattiaa.
Vähän kuin elämän tuntuessa helpolta.
Vähän kuin. Mun sisään olisi muuttanut itse Lempeä.