Tekijä: Elina

elämä · Ruoka · ruokavinkki · syvällistä

Voi spaku minkä teit.

Elina2 kommenttia
Hivenen suolaa. Ripaus pippuria. Noooo-in. Muutama hypähdys ja perjantain kunniaksi loraus ruokakermaa. Silppuaa, raastaa, paistaa ja kiehauttaa. Ai että, miten ihanaa! Porina korvissa ja tuoksut nenässä – ihan vähän ehkä käryä silmissä. Oijoooo-i. Kauha pyörii keittiön johtajan kädessä, veitsi viuhaa vähän turhankin vikkelään. Käännös satakahdeksankymmentä, nokka kohti pannua – ei millään jaksaisi odottaa sipulin ruskistumista. Reseptiin lisätään aimo annos innostusta.
Siis näytti miltä ulospäin?
Hups. Rakettispagetit kiehui just hellalle. Ja oho. Vetäisinpäs pannulta pitkän hiuksen. Ääk. Raastoin peukkua, en porkkanaa. Sitten taas hups ja sama rundi uusiksi. Rakettispagetit eivät vieläkään asettuneet aloilleen. Neljä raaka-ainetta ja olen silti ihan pulassa. Kertaakaan ei kuitenkaan itkettänyt.
Sipulin näemmä leikkasin oikein.
Sitä voi sitten jokainen miettiä, mikä oli todellisuutta. Miltä näytti Rinkelin kokkailu ulkopuolisen silmin, miltä se Rinkelistä tuntui. Mielestäni aitoa tunnetta todellisempaa ei tosin ole olemassa.
Olen oikeasti aika harvoin kunnollinen kokki –  usein taas kovin malttamaton, nälkäinen ja pikkuisen kiireinen. Minkä vuoksi valmistan harvoin reseptiä – tai aikaa – vaativaa ruokaa. Edes helppoa sellaista. Säveltäminen on aina ollut enemmänkin minun juttuni; kaikki tuntuu hienommalta itse luodessa ihan alusta asti. Niin, ainakin onnistuessani, sillä tykkään hirveästi syödä. Ei-nyt-niin-kärähtänyttä-ruokaa. Ruoanlaitto tuntuu turhan usein kuitenkin vain ylimääräiseltä vaivalta. Mieluummin leivon vaikka pakkopullia kuin valmistan edes yhden ruokalajin illallisia.
Päädyin eräs ilta kuitenkin erinäisten toiveiden siivittämänä valmistamaan perjantaiateriaa. Hyvin yksinkertaista ja monelle ehkä mäteentänsilmätkiinni-tasoa. Siltikin luin tarkasti ohjeista – spaku valmistuikin suuren innostuksen vallassa. Hääräsin keittiössä haltioissani ja kuuntelin sivukorvalla pääni sisällä juttelevaa äitiä; laita Elina porkkanankuoret samantien roskiin ja kata se pöytä tässä odotellessa. Naureskelin alitajunnalleni ja muistelin lapsuuden lauantaiden jauhelihakastikkeita. Ja kun lopuksi katselin aikaansaannostani, kattilan rakettispagetti-jauheliha-sörsseliä, kielen päällä oli vain yksi tyytyväinen toteamus; vitsit mä oon emäntä. 

Marissan herkullisen ohjeen mukaan spakua; jauhelihaa, rakettispagettia, sipulia, mausteita ja ruokakermaa. Oma lisäys oli porkkanaraaste. Koska no. Piti päästä säveltämään. 
Nautitaan suuren nälän ja ketsupin kera. 
Pitkä lenkki aiheutti kaksi santsauskierrosta. Suosittelen!
Tuli kiva olo. Mutta oli kiva olo jo kokatessa. En tiennyt, että hurmoksen valtaan voi heittäytyä kauha kädessä. Olen tottunut kokemaan flow’n vain hikisenä ähistessäni – salilla ja juostessa. Endorfiinit jylläävät ja olo tuntuu hitsin supersankarilta. Se, että tuohon olotilaan voi päästä muullakin tavoin kuin urheilemalla, on minulle aika uutta. Yksi spaku sen opetti. Tajutonta.
Urheilu vie helposti mukanaan. Minut ainakin. Se on ihana tunne. Sen synnyttämä flow ja mielihyvä ovat vastustamattomia. Koukuttavat ja pahasti. Hyvästi. Yleisesti ajatellen koukkuun jääminen on toivottavakin pahe. Kyllä, pahe kaikesta huolimatta. Sillä ajattelen itse, ettei mihinkään maailmaan ole hyvä uppoutua aivan täysin, etenkään pitkäaikaisesti. Täydellisen omistautuneena sitä kun kääntää selkänsä aina kaikelle muulle. Siis sille muulle, joka väistämättä jää koko tajunnan täyttävän tunteen ulkopuolelle; oma maailma muuttuu suhteellisen suppeaksi. Ehkä ahdistavankin ahtaaksi. Liian syvälle uppoutuminen kääntyy ennen pitkää ihmistä vastaan, imaisee järkeä myöten kaiken mukaansa ja alkuperäinen idea innostuneesta intohimosta katoaa; omistautuminen voi jopa sairastuttaa. Työ, ruoka, opiskelu, urheilu. Ne voivat olla intohimoja, mutta yhtälailla liiallisena jonkin pahan aikaansaajia. Avara katse ja uteliaisuus, kunpa ne pysyisivät aina mukanani.
Mielihyvä maistuu parhaimmalta ja takaa parhaimmat tulokset, kun sitä nauttii erilaisista lähteistä. Se tuntuu mukavalta ajatukselta.
blogawards · Indiedays Inspiration · juhla · syvällistä · ystävät

Vielä juhlin itsevarmuutta.

Elina14 kommenttia
Kyllä uskon siihen. Ne päivät koittavat vielä minullekin. Ei se saavu vain odottamalla, itsestään, en herää aamulla yhtäkkisesti muuttuneena. Toisaalta taas. Vaikka kuinka yrittäisi, pinnistäisi ja äkistäisi, ei sitä sittenkään välttämättä onnistu. Ainakaan sisäistämään ja aidosti kohentumaan. Tarvitaan kypsymistä. Tarvitaan kasvamista. Tarvitaan kouliintumista. Tarvitaan monien asioiden kohtaamista erilaisista vinkkeleistä. Tarvitaan tajuamista. Tarvitaan omien uskomusten vääräksi toteamista. Tarvitaan niitä tärkeitä huomioita. Tarvitaan kai vaan vielä vähän lisää aikaa.
Sitten. Ei tarvitse nyhtää hametta alaspäin. Ei vilkaista vaivihkaa peiliin. Voi suoristaa hamosen ja peilailla ihan vapaasti. Ei ole syytä kulkea katse alas luotuna. Ei sivulauseessa paljastaa syvimpiä oloja. Voi katsella ympärille ja kertoa ääneen ajatuksista. Ei tarvita monen tunnin henkistä valmistautumista. Eikä varsinkaan tekemättä jättämisiä. Voi sen sijaan nauttia kaikenmoisista kokemuksista ja suunnitella jatkuvasti uutta.
Ahaa. Sä puhut itsevarmuudesta.
Olen kaksikymmentäyksi. Suhteellisen kokematon kaikesta kokemastani huolimatta. En liiemmin laskeskele ihmisen ikää; mieluummin tunnen sen. Toinen voi numeerisesti olla astetta korkeammalla, mutta todellisuudessa minun kanssani yhteensopivalla tasolla. Vuoden minua nuorempi tai viisi vuotta vanhempi. Se on sama, kun ajattelee ystävyyttä. Siinä aivan muut asiat merkitsevät. 
 Joissakin asioissa kuitenkin huomaan ikäeron. Muutamassa pienessä jutuissa. Yksi niistä on varmempi askellus, kuvainnollisesti nimenomaan. Toinen tietynlainen tilanteen haltuun ottaminen. Kolmas kiertelemätön katse – suoraan silmiin tai kameraan. Ne näkyvät joitakin vuosia minua vanhemmissa ystävissäni. Luulen sen olevan juuri sitä, että he ovat oman itsensä kanssa hivenen pidemmällä. He ovat ehkä jo tallanneet kohdan, johon minä olen vasta saapumassa. Siis sen kohdan, jonne aukeaa kulkureitti ainoastaan odottamalla, ei yrittämällä tai ajattelemalla. He ovat ehkä jo ymmärtäneet ottaa itselleen kuuluvan paikan elämässä. Löytäneet itsevarmuutta tai itsevarmuuden. Tai ainakin oppineet, kuinka itsevarmuutta vaativissa tilanteissa toimitaan, vaikka sitä ei järin hirveästi olisikaan.
Luulen, että minulla on ihan hyvin aikaa vielä oppia. Ottaa keltanokkana mallia ystävistäni. Ja samalla kuitenkin myös odottaa, että vuodet tekevät tehtävänsä – tuovat ryppyjen sijaan varmuutta. Vaivaavat vähän pyöreämmäksi Rinkeliä, oikein hienoksi bageliksi.
 Kullanarvoisia.
Hiivaa, vettä, suolaa, jauhoja ja reilu ruokalusikallinen itsevarmuutta. Täytteeksi reilusti Marissan välittömyyttä ja samanmoinen annos Petran arvokkuutta. Kiitos, kun olette mun vierellä.

aitous · elämä · Indiedays Inspiration · itsensä kuuntelu

Mä haluun taas mustat kynnenaluset ja oikein pyöreät posket.

Elina6 kommenttia
Kyllä mä sen ongelman vielä löydän. 
En koe olevani melankolinen ihminen. Tai kovin negatiivinenkaan persoona. Pidän hymyilemisestä ja nauruun tikahtuminen on tosi kivaa. Rinkeli tykkää. Mielestäni on hauska ajatus hypellä katua pitkin kotiin ja hyräillä hiljaa muapa ei turhat huolet paina. Pyörähtää sitten ja katsoa ylös taivaalle, naurahtaa hahaa. Siten kuin musikaaleissa aina tehdään, vähän teatraalisesti. Koen olevani helposti innostuva ja aika intohimoinen eläjä. Niin, silloin kun tunnen olevani vapaa. 
Välillä pelästyn. Hyvää oloa. Vapautunutta tunnetta. Elämä tuntuu ikään kuin liian helpolta. Olen koko elämäni ollut kova huolestuja. Huolestun asioista, jotka monelta menisivät vain ohi korvien. Tai asioista, jotka todellisuudessa vaatisivat ehkä vain kommentin tai pari – ei jatkuvaa vatvomista. Mielestäni on ikävä ajatella, että teen ongelmia. Siis turhia sellaisia. Ongelma kun on oikeastaan aika kokemuspohjaista. En minä niitä itselleni leivo tarkoituksella. Minusta vain tuntuu ehkä keskimääräistä useammin jokin asia ongelmalliselta. Ja se taas voi johtua monestakin asiasta; poikkeuksellisen vahvasta tunnemaailmasta, koetuista asioista tai tavasta tarttua ja analysoida, liikaakin. Ehkä myös siitä huolestujan piirteestä.
Kuin ei osaisi elää tyhjin käsin. Ilman taakkaa harteilla. Jos vain viskaisi sen nurkkaan, kuten pienenä koulurepun kotiin tullessa?
Katsotaas. Olen huolestunut tällä viikolla ainakin siitä, etten unohduksen vuoksi pääse tekemään maanantain tenttiä. Ja kun sain tiedon pääseväni, kriiseilin, etten haluakaan mennä, koska en osaa – mitään. Sitten ongelmalliselta tuntui kampaan tarttuneet hiukset; vaikka kampaajan mukaan hiustenlähtökin on kausittaista. Kestosuosikki nykyään – etenkin talven tullen – on ikävän tummat silmänaluset, joiden ajattelusta en vain pääse yli. Joo ja niin! Panikoin myös sitä, miten opin ensi viikosta alkaen treenaamaan iltaisin. Mietin myös tosi paljon meidän hunajapurkkia. Että miten se nyt säilyy kaapissa ja täytyykö se syödä mahdollisimman pian pois – kilon purkki ja teelusikka päivässä.
True Rinkeli.
Ja nyt ihan lähipäivinä. Olen miettinyt kuumeisesti, mahdanko olla riittävän hieno tämän illan juhlissa. Ovatko tamineet riittävän hyvät. Onko pakko sipsutella korkkareissa. Kehtaako sitä edes mennä. Vatvon, kierrän kehää, vaikka se ei johdakaan yhtään mihinkään. Tai no johtaa.  Se päättyy aina toteamukseen no tällainen mä oon. Niin. Millainen sä sit oot?

Mun intohimo on elämä. Treenaaminen. Erilaiset tunteet. Kirjoittaminen. Mun intohimo ei todellakaan ole muoti. Ei merkkivaatteet tai vintagetakit. Mä haluan näyttää siistiltä, mutta mä en halua elää ulkonäkökeskeistä elämää. Koska mä olen huomannut olevani sitä onnellisempi, mitä vähemmän mä kiinnitän ulkonäkööni huomiota. Mä olen joskus ylikorostanut elämässäni vaatteita ja ulkonäköä. Mutta silloin mä en ollutkaan mä. Vaan jotain ihan muuta. Oikeasti mä mieluummin juoksen ulkona täysiä ja katson peilistä punoittavia, pyöreitä poskia kuin mietin moista. Välillä musta tuntuu, että oikeasti haluaisin isot kissanposket taas, kuten pienellä Rinkelillä. Ne kuuluvat mulle. Ihan oikeasti mulla oli aina pikkutyttönä mustat kynnenaluset. Ei sen vuoksi, että olisin ollut jotenkin resuinen, vaan sen vuoksi, että olin kova touhuamaan: rapsuttamaan Ukkelin kuolaimista töhnää pois ja pilkkomaan isin kanssa saunapuita pihalla. Joskus pienenä mä halusin huulipunaa. Mutta vain sen vuoksi, että äitikin laittoi. Kyllä musta on nykyään mukava kulkea kivan näköisissä vaatteissa. Mutta se, miltä näytän ei todellakaan ole päivän kohokohta tai tarkoitus. Pikkuinen sivuseikka. Mä haluan keskittyä siihen, että mun pikkurillin päässäkin tuntuu elämä. 
Joten. Oliko tässä vielä jokin ongelma? Sitä minäkin.
Tänään illalla voisin pukea oikein leveän hymyn.
aamu · Ruoka · ruokavinkki

Snickers-pallukat eli tahmapallot eli räpellyspyörykät.

Elina6 kommenttia
Mitä sä teet. Hei, touhuatko jotain. Huhuu. Mitä sä duunaat?
Mä olen keskittynyt. Hyvin keskittynyt.
Mutta en tiedä. Oikeastaan en tiedä, mitä olen tekemässä. Jaa, no. Tiedän ehkä sittenkin, jos ihan tarkkaa määrittelyä ei haeta. Mä räpellän. Tiedätkö sen tunteen? Kun tekee mieli tehdä ihan hirveästi. Ei vain tiedä, että mitä. Kunhan vaan jotain. Joten sitten sitä räpeltää.
Räpeltäminen. Tiedätkö, mikä siitä tulee mieleen? Toivottomat räpylät, niin kuin käsien tilalla. Ihan hirveän kova yritys, vaikka mikään ei kuitenkaan pysy kasassa. Ja kaikki tietävät sen. Kun on ne toivottomat räpylät. Siihen kuuluu Aku Ankan äänellä vähintäänkin yhtä kova selostus. Että kyllätääaiemminonnistu ja heiheinytnytkato. Ja sitten katsotaan tarkasti. Räpeltämisen seuraaminen sivusta on aina säälin ja naurun yhdistelmä. Että vooooi toista pöhköä. Räpeltäjän innostus kerää sympatiapisteet epäonnistumisesta huolimatta. Hyvä yritys hei!
Tänään aamulla se iski minuunkin. Räpellys. Kello oli jotain vaille seitsemän. Teki mieli räpeltää keittiössä. Sörssätä, murskata, pruutata ja silputa. Äääh. Ihan mitä vain! 
Joten. Sitten minä murskasin riisikakkuja. Tahmasin hunajalla. Kaivoin lusikalla maapähkinävoita. Lopuksi vielä ripottelin – vähän kaikkialle – raakakaakaojauhetta. Pyörittelin toivottomilla, hyvin tahmaisille räpylöilläni aineksista palloja. Yleensä räpellykset eivät onnistu. Tänä aamuna oli kai jokin poikkeus. Koska äidin pistäytyessä käymään pienen hetken päästä, minulla oli tarjota aika onnistunutta räpellysherkkua, tahmapalloja.
Niistä tuli vähän mieleen lapsuuden herkku. Ne omin pikkuräpylöin tehdyt riisimuro-suklaapallot, jotka törkättiin lopuksi pakastimeen jähmettymään. Odottaminen oli aina aika haastavaa.

Snickers-pallukat tai tahmapallot tai räpellyspyörykät

* Murennettuja riisikakkuja
* Aika paljon (luomu)hunajaa (meillä on ihan aitoa, suoraan tuottajalta tullutta ja maku on sen mukainen, nam)
* Sopivasti maapähkinävoita
* Oman maun mukaan raakakaakaojauhetta

Kaikki sekaisin ja palloksi pyörittely. Hunajaa on oltava aika reilusti, jotta pallurat pysyvät kasassa. Lopuksi vielä hetkeksi sinne pakastimeen jähmettymään. Jos vain millään malttaa. 

Hups. Oli unohtua se oleellisin vinkki. Muista nuolla. Lusikat, astiat ja kaikki mahdollinen.

Suhteellisen makeaa torstaita!

elämä · syvällistä

All yours, life.

Elina8 kommenttia
Aihe olisi: silloin mä olin kiinni elämässä.

Okei, no.

Juoksin tihkusateessa. Oli kiire. Ja oli tarkoitus hypätä vesilammikon yli. Läsäytin suoraan keskelle. Se olisi tuntunut inhottavalta, jos mielen päällä ei olisi ollut muuta. Kaikki tuntui ainoastaan – märältä. Vähän onnettomalta myös. Olin myöhässä. Päällä oli pikaisesti ylle kiskotut lenkkivaatteet, päässä niitäkin likaisemmat hiukset. Sininen viiru ehkä poskella. Hammastahnaa. Olin ihmisten ilmoilla. Kai. Onneksi kuitenkin pienessä Jäkessä vain. Äiti joskus pienenä sanoi, ettei ihmisten ilmoille voi mennä ihan minkä näköisenä vain. Olinko sitten ihan minkä näköinen vain? Varmasti vielä vähän pahempi. Oli huono mieli. Elämä ei silitellyt päätä. Murjoi mieltä enemmänkin. Raaka tunne. Ja siksi elämä tuntuikin olevan niin lähellä. Ihan vieressä. 
Tää on elämää! Kamalan kiva. Kamala tunne voi olla kivaa elämää. Toisin sanoen. Elämän tunteminen ei välttämättä aina ole suu korvissa hymyilyä. Joskus se on esimerkiksi ahdistusta. Tunne itsessään ei ole mukava, mutta elämän rosoisen pinnan koskettaminen tuntuu hyvältä. Roisilta ja raa’alta, mutta hyvältä. Niin aidolta.
Istuin kahvilan pöytään. Imaisin pillillä kolme euroa kahdella sisäänvedolla. Laittoman laimennettua limua. Selvästikin. Olisi tuntunut inhottavalta, jos olisin jaksanut välittää. Vietin seuraavan tunnin katsellen parasta ystävää silmiin. Nyökyttelin ja kuuntelin. Puhe kuulosti suureltakin sinfonialta korviini. Tunti kymmenen jälkeen avasin suuni. Ja purskahdimme molemmat itkuun. Siinä niin. Keskellä kauppakeskuksen kuppilaa. Onneksi edelleen Jäkessä vain. Sillä seuraavassa hetkessä nauroimme jo. Pyyhimme kyyneliä. Mietimme, miltä mahtaa sunnuntain kahvihetkemme vaikuttaa ulospäin. Mutta hetkeksikään emme irroittaneet katsetta toisistamme. Ihan syrjäsilmällä vain näiks tuon papan, pysähtyi ja mahtoi ihmetellä, voi meitä. Elämä ei tuntunut enää olevan vieressä. Se oli minussa. Istui siinä niin sylissä. Ilmeni minun ja ystäväni välissä. 
Se on sidoksissa puhtaaseen, aitoon ja spontaaniin. Se on vapautta antaa tulla ja antaa olla. Tunteen ja oman minän. Juuri siinä hetkessä. Juuri sellaisena. Sillä on paljonkin tekemistä hymyn ja hyvän olon kanssa. Yhtä lailla kuitenkin myös sen nurjemman puolen kanssa. Luulisin.

Tahdon olla. Kaikkea muuta kuin heijastus. Suttutukka ja pieni pallero. Tai isompiakin kolhuja kokenut ja jatkuvasti kuoppaista tietä kulkeva. Mitä vain muuta kuin puolittain kiinni elämässä roikkuva vaeltaja.

itsensä kuuntelu · syvällistä

Hiljaisempi, muttei mitättömämpi.

Elina20 kommenttia
Olisi. Tarkemmin oli. Tai on edelleen. Tilaisuus taas vain meni. Loistavaa. Ja seuraavasta olen auttamattomasti myös myöhässä. Jep. Olen tippunut niin sanotusti kärryiltä miettiessäni edellistä kömmähdystä. Siis suun avaamattomuutta. Ei ole enää minun vuoroni. Juna meni jo. Muut porhalsivat ohi jo. Ja mitä kaikkia näitä nyt onkaan. Äsh. Että pitikin alkaa kelailemaan – taas liikaa. Ja jatkuu vaan! Teen sitä nytkin, edelleen. Voi luoja. Jos avaisi suun. Ai aukoisi kuin kuiva kala? Ihan vain aloittaisi avaamisella. Olisi sanovinaan jotain. Edes. Vaikka itsehän tiedän, ettei sieltä ulos mitään tule. Tuppisuuna aloitettu jatkuu tuppisuuna loppuun asti. Sosiaalisen kanssakäymisen laki. Hiljaisille. Ehkä seuraavassa eläm.. keskustelussa sitten.
Usein harmittaa. Minulla nimittäin olisi paljon sanottavaa. On edelleen kaikki hienot lausahdukset mielessä ja nasevat vastaukset ihan kielen kärjellä. Pää täynnä ajatuksia, jotka odottavat ulospääsyä. Harmillisen usein ne sinne kuitenkin myös jäävät. Sitä todennäköisemmin, mitä enemmän on korvapareja kuulemassa. Luulen, että päästäni puuttuu joku piuha. Sellainen, jonka voisi tökätä reikään ”äänen ulostulo”. Sen vuoksi olen kai hiljainen. Tilannesidonnaisesti tosin. Olen vasta käsittänyt, että oma aito minä rakentuu vuorovaikutuksessa – on vanhanaikaista ajatella ihmisessä olevan vain yksi muuttumaton persoonamöykky. Kotona olen kova pälättämään ja puhumaan. Niin kova, että volyymiä on usein veivattava vähän pienemmälle. 
Kunpa se puhuminen onnistuisi edes joskus silloin, kun ääntäni oikeasti tarvitsisin. Kuten silloin ala-asteella uuteen kouluun vaihdettuani. Ei olisi kenenkään tarvinnut luulla, että olen oikeasti mykkä.
Minulla on elävän elämän esimerkkejä. Että taitoa voi opetella. Sen puhumattomuusblokin takaa on mahdollista puskea sanoja ja kokonaisia lausahduksia, jos oikein harjoittelee. Mutta kuten viisas ystäväni totesi, koskaan se ei hiljaisesta ihmisestä tunnu luonnolliselta. Ennemminkin tiristämiseltä, yrittämiseltä ja väkisin pusertamiselta.
En ole noin niin kuin muutenkaan hyvä tyrkyttämään itseäni. Lompsimaan ringin keskelle ja ottamaan huomiota – edes menemään oma-aloitteisesti esittelemään itseäni hyvänpäiväntutuille, saati tuntemattomille. En ole hyvä tunkemaan itseäni mukaan asioihin tai ehdottomaan itseäni tehtäviin ja avoimiin paikkoihin. Yhden kerran muistan elämässäni niin tehneeni. Koulun joulukuvaelmassa halusin aivan hirveästi olla Maria. Pitkän pohdinnan tuloksena kävin siitä sanomassa opettajalle tunnin päätteeksi. Että mä voisin olla se Maria. Minulle tyypillistä on kai lisätä, ihan varmuuden vuoksi; jos kukaan muu ei halua tai jos ei ole ketään parempaakaan. Sen suuren häpeän tunteen estämiseksi, jos minusta ei toisen mielestä olisikaan kapaloa pitelemään.
Sinänsä sääli. Ettei osaa tyrkyttää itseään toisille, sitä vähääkään. Nykymaailmassa kun se tuntuu olevan aika tärkeä taito. Että osaa tehdä itsestään riittävän suuren numeron. Silloin on huomattavasti helpompi menestyä useissa asioissa elämässä. Harvoin kukaan tulee kotoa hakemaan erityistehtäviin tai tarjoaa oma-aloitteisesti loistavaa tilaisuutta. Monet asiat on itse pyydettävä – jos ei suoraan, niin epäsuorasti ainakin. 
Toisaalta. En tiedä, onko hiljaisempi ihminen sen huonompi ihminen. Minä itse arvostan erityisellä tavalla hiljaisempia, itsestään ei niin suurta numeroa tekeviä henkilöitä. Koska usein heillä on hiljaisuuden alla upeita ajatuksia. He ovat monesti hyvin fiksuja. Kiinnostavia. Yllättävää, tai sitten ei, että monet hyvistä ystävistäni ovat sellaisia. Tietyllä tapaa hillittyjä, suupaltteihin verrattuna hiljaisempia ja osin siksi hirveän kiehtovia. Hyvin vahvojen persoonien seurassa tunnen helposti oloni kovin mitättömäksi. Kyllä, kaipaan äärettömän paljon sitä, että toinen välillä hiljentyy ja kysyy; mitä mieltä sä muuten olet?
Hiljaisuus on rohkeutta. Hiljaisempi ihminen on joutunut hyväksymään itsessään piirteen, jota ei useinkaan arvosteta. Kovin korkealle ainakaan.

elämä · ihana arki

Ai love me.

Elina2 kommenttia
Ai että.
Tämä pieni ihminen muistaa olla onnellinen elämän pienistä asioista.
Ai ei suju. Ensin voi aina päättää iloita punatarraisista rahkoista tai ei-ne-viime-vuotiset-villasukat-ole-missään-löydöistä.
Ai? Siis joo. Kiität vielä itseäsi, että päätit. Ainakin sitten kun tunnet sen oikean onnen pienestä, vihdoin pesutuvassa käyneistä lakanoista.
Ai niin kuin oikeasti. Kyllä. Joskus väkinäisellä ja aidolla on lineaarinen yhteys. Tää johtaa niinku tähän.
Ai mutta. Vähän kuin tunteiden huijausta! Ei. Ei suinkaan. Ainoastaan niiden houkuttelua.
Onhan siitä tutkimuksiakin. Jopa väkisin hymyily tekee sen, että alkaa ihan oikeasti hymyilyttämään. Mieliala kohenee. Ajattelin itse SoMettoman päivän sijaan pitää täysin HyMyllisen päivän. Yritän hymyillä kaikelle. Lupsakasti ikävillekin sanoille. Ai, ahaa! Pitäisi ainakin päivän päätteeksi vähän naurattaa. Toivottavasti.

Hymyillyt mä olen:

Fysiikan kurssin neloselle. Tietysti lähetin heti veikalle viestiä.

Ensimmäisille bongatuille lumihiutaleille. Tarkasti kun katsoo…

Possujen kattokruunulle. Josta muistui mieleen se, kun halusin minipossun lemmikikseni. 

 

Aamupalan liekille. Puurokin maistuu tunnelmavalaistuksessa erilaiselta. 

 Uudelle talvitakilleni. Oikea hinta oli 150 euroa ja sain sen kolmellakympillä.

Pienelle yllätykselle.
Ai niin. Tänään(kin) piti sitten hymyillä.
Lauantaiaamu tuntuu väsyneeltä. Vähemmän, kun hymyilen unihiekalle silmissäni; kyllä tämä tästä käyntiin lähtee. Yöllinen huuto yläkerran naapurista tuntui ikävältä. Tosin vähemmän, kun sille yrittää hyväntahtoisesti hymähtää; teinipojan oikut tiedetään.
Päivän messuja odotan jo innolla. Vieläkin enemmän kun jo etukäteen hymyilen; I love me, täältä tullaan!

itsetutkiskelu · opiskelu · yliopisto

Läjä ykkösiä. Eli opiskelusta.

ElinaKommentoi
Ei mulla stressiä ole, kun en mä ota sitä. Hei mä olen päättänyt, ettei stressiä. En mä stressaa.

Paljonkaan.

Niin, stressaat kuitenkin. Vähänkin on sulle riittävästi. Paremminkin yrität siis olla stressaamatta?


Jep. Sieltä se tuli. 
Ei ole kovin helppoa päättää olla jokin. Varsinkaan sellainen, millainen ei ole koskaan aiemmin ollut. Kun eihän sitä voi ennalta tarkoin tietää, mitä kaikkea olemiseen kuuluu; en minä osaisi koota hampurilaista ilman ohjeita – niin yksikertaista kuin se onkin. Unohtaisin varmasti suolakurkut, sillä en itse pidä niistä. Tarvitaan perehdytystä. Ja perehtymistä. Jotta voisi oppia toimimaan muullakin tapaa kuin vain itsestäänselvyyksien ja automaatioiden ohjaamana. Mistä voisin tietää, kuinka olla stressaamatta tenttejä? Kun en edes tiedä, miltä olon silloin kuuluisi tuntua tai kuinka silloin tulisi toimia.
Ensimmäinen oivallukseni aiheesta oli seuraavanlainen; ymmärsin aina rakastaneeni opiskelua, uusia asioita ja kirjoista lukemista. Erityisesti sitä, että saan itse yksinäni hiljaisuudessa syventyä ja yrittää oppia. Kaiken sen opiskeluilon on kuitenkin ensimmäisestä luokasta asti pilannut yksi iso mörkö. Paniikki. Stressi siitä, että opinko. Pelko tulevista kuulusteluista, kokeista ja tenteistä. Vuodesta toiseen ja kokeesta toiseen olen antanut paniikin tulla. Olen ajatellut sen kuuluvan asiaan. Silloinkin, kun kolmosen kevätjuhlassa itkin jo seuraavan vuoden varmasti huonontunutta todistusta.
Niin. Ei ole kovin helppoa napsaista napanuoraa katki. Äidinmaidossa se stressiheikki on kai tullut. Uskon kuitenkin, että se on mahdollista. Muuttaa suhtautumistapaa, itseänikin kai. Halu on niin kova – pystyä nauttimaan opiskelusta. Kaiken keskellä olen koko ajan ollut siltikin onnellinen. Suunnattoman onnellinen jo pelkästä ajatuksesta, että olen osa tiedeyhteisöä. Että minusta tulee vielä oman alani asiantuntija. Että minusta tulee – ainakin jotakin. 
En vielä tiedä, tarvitaanko uuden taidon oppimiseen kenties läjä ykkösiä. Vai peräti tenteissä reputtamisia. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että mielelläni ne ottaisin; mieluummin huonot arvosanat ja lukemisesta nauttiminen kuin samaa rataa vielä seuraavat kuusi vuotta jatkuva panikoiminen ja mahdollisesti paremmat arvosanat. Koska. Tietoa tulin yliopistosta pääasiassa hakemaan, en arvosanoja. Stressin alaisena en sisäistä, ainoastaan pänttään. Rauhallisena sisäistän, vaikka en saakaan sitä aina paperille. Jostain nauttiessani myös opin paremmin. Ja toisaalta taas, oppiessani nautin. Suunnattomasti.
Istuessani kotona pöydän ääreen ja avatessani kemian laskuharjoitusmonisteen mahanpohjaani kutittaa. Lukiessani säkkärissä kovin haarautuneista aminohapoista mieltäni kutkuttaa. Ihan vain, koska tuntuu kivalta. Opiskella ihan rauhassa ilman minkäänlaisia paineita tai vaateita.
Ja ihan parasta on, jos pääsen kertomaan oppimastani. Selittämään suu vaahdossa, miksi ydinvoimalan räjähtäessä on tärkeää ottaa reilu annos jodia purkista. Tai miksi liiallinen sinkki voi olla haitallista. En pätemisen vuoksi. Vaan ihan pelkästä innostuksesta.

 
Peukut pystyyn. Tai ei sittenkään. Ei tarvitse. Ihan sama. Meikä lähtee siltikin fysiikan tenttiin nyt.

elämä · höllää · syvällistä

Once in a lifetime -lokero.

Elina2 kommenttia
Kuinka monta kertaa olet katunut tekemättä jättämistä? Entä tehtyä? 
Eihän siitä hyvä olo tule. Vastoin se on koko ajatusmaailmaanikin. Kaukana kuuluisista periaatteista ja pohdinnan lopputuloksista, kaukana minusta ja tavallisesta elämästä. Järjen hiven haihtunut ilmaan – jos se koskaan mukana on ollutkaan. Eikä se varmasti ole kurjuuden väärti. Jokapäiväisenä, jokalauantaisena tai edes kuukausittaisena. Niin siltikin. Ainakin kerran elämässä. Ajattelen haluavani. En kokemuksen vuoksi, en välitä elämyksestä, edes tyhmyydestä tai syntyvästä huonosta olosta. Pitää, sillä en ole koskaan. En ikinä, en milloinkaan. Ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä. Että se on aivan uutta. 
Ei se täysin ole uteliaisuutta, nuuskimista tai kokeilunhalua. Ei jännityksen hakemista tai omien rajojen etsimistä. Ei se todellakaan ole sitä, mitä elämältä haluan tai miten haluan elämääni elää. Mutta silti haluan. Itselleni sen yhden kerran. Miksi sitten? Se nyt vain sattuu kerran elämässä -lokeroon. 
Vähän kuin. On järjetöntä ostaa munakoppi, kun ostoslistalla on kengät ja syystakki. Silti on pakko. Selittäisitkö miksi? Koska kerran sitä vain elämässä putkahtaa päähän ostaa ikioma munakaappi. 

Tilaisin pizzan aamupalaksi tuplajuustolla ja kotiinkuljetuksella suoraan sänkyyn. 
Valvoisin koko yön. Ihan jokaisen tunnin aamuun asti. Yrittämättä edes nukkua.
Siemailisin astetta sivistymättömämmin. Tämän kerran pää ihan täyteen. 
Söisin Fazerin Sinisen yhdeltä istumalta. Suoraan levystä haukkaillen – kuten Salkkareiden Katja vuonna -99.
Osoittaisin itseäni ja toteaisin katso, kuinka kaunis olen. Täältä sisältä näin. 

elämä · itsetutkiskelu · syvällistä

Piuha minun päästäni sinun päähäsi.

Elina2 kommenttia
Elokuvissa on aina kiva käydä. Opiskelijalle varsinkin se on luksusta arjen keskellä; vähän samaan tapaan kuin kyyti suoraan kotoa kampukselle – mikä ei ole vielä tosin kertaakaan tapahtunut. Torstain arki-ilta oli miellyttävän leppoisa, kun olin muutamien kurssikaverieni kanssa Finnkinossa katsomassa Vadelmavenepakolaisen. Ennakko-odotukset ovat monesti oikeasti ihan hyvän leffan pilaajia – sitä kun helposti odottaa vähän liikaa todella uskomattomaltakin. Oli äärimmäisen rentouttavaa vain mennä porukan mukana ja katsoa, mitä silmien eteen pläjähtää. Ei odotuksia – tai edes kovin suurta väliä koko elokuvasta. 
Onnistunein elokuvakokemus syntyy ehkä silloin, kun katsoja pystyy samaistumaan jollain tapaa. Elokuvan henkilöön, tilanteeseen, esitystapaan tai tunnelmaan. En minä koskaan ole suuren suuri Ruotsi-fani ollut, mutta ruotsinkieltä olen kyllä halunnut osata. Olen halunnut olla kaksikielinen serkkujeni tapaan. Riittävästi siis samaistumispintaa, jotta koin Vadelmavenepakolaisen ehkä astetta syvemmin kuin vain pintapuolisesti kivana leffana.
Samaistuminen. Se luo yhteenkuuluvuutta. Se osoittaa parhaimmassa tapauksessa eksyneelle paikan. Se auttaa ymmärtämään, itseä ja toista. Se luo näkymättömän, mutta vahvan yhteyden kahden ihmisen välille. Se saattaa keventää toisen taakkaa. Se saa kiinnostuksen heräämään. Se luo ystävyyssuhteita. Se tapahtuu sanattomasti. Se on valtavan hieno tunne, jota kuitenkin on käsiteltävä hyvin hellävaraisesti. Samaistumisessa on usein kyse syvällä, melkein tiedostamattomassa, olevista tunteista ja kokemuksista.
Samaistuminen on vähän kuin laittaisi piuhan kulkemaan minun päästäni sinun päähäsi.
Pienenä samaistuin moniin kirjojen henkilöihin. Seitsemän tassua ja Penny. Se Penny oli muistaakseni aika auttavainen ja eläinrakas. Rinkeli oli aika kiltti ja Rinkelillä oli gerbiileitä. Myöhemmällä iällä olen ymmärtänyt monien tärkeiden ystävyyssuhteideni perustuvan jonkinasteiseen samaistumiseen – vaikka ne toki sisältävät, vaativatkin, paljon muutakin. Samaistuessani toisen luonteenpiirteeseen tai tapaan ajatella haluaisin usein myös tutustua ja ystävystyä hänen kanssaan. Se toimii kuin magneetti.

Samaistuminen liittää ihmisiä yhteen. Ajattelen, että sellaiseksi se on pääosin ehkä tarkoitettukin. Kahden toisiinsa vielä tutustumattoman ihmisen väliseksi. Siihen liittyy vahvasti löytämisen ilo – en olekaan yksin itseni, ajatukseni ja kokemukseni kanssa. Harvoin sitä ajattelee todella samaistuvansa hyvin läheiseen ihmiseen – samankaltaisuuden vain ikään kuin jakaa. Olen äidin kanssa kasvanut yhteen ja vaikka olemme äärimmäisen samanlaisia ihmisiä pohjimmiltamme, en siltikään koskaan ajattele samaistuvani hänen ajatuksiinsa. Jaan ajatuksen ja olen samaa mieltä, tunnen itsessäni hänen olonsa ja näen pintaa syvemmälle – olen jo askeleen pidemmällä samaistumisesta. Meidän välillämme ei ole samaistumiseen tarvittavaa välimatkaa, rakostakaan.

 
Mikä synnyttää rakkautta, intohimoa ja vapautta? Ovatko ne liian henkilökohtaisia tunteita samaistumiseen?

Toisinaan haluaisin toisen samaistuvan kokemaani.

Tänään viikoittaista pitkää lenkkiä juostessani mietin, jos vain pystyisin edes yhdelle liikkumista kammoksuvalle kertomaan olotilani lenkin aikana. Liittämään piuhan tunnekeskuksesta toiseen. Tai kyllin hyvin kuvauksella kysymään, pystytkö samaistumaan. Oloni oli niin. Epätodellinen ja uskomaton.

Ei kulkenut. Ei rullannut. Sillä se oli enemmänkin liitämistä eteenpäin. Maanpinnan yläpuolella. Sillä jalkoja en tuntenut, tömähtelyä ei tuntunut, eikä rahinaakaan korviini kuulunut. Kymmenennen kilometrin kohdalla oli joitakin vielä jäljellä. Ei se edennyt virtauskokemuksella, ei energiapaukulla. Sillä oloa kuvasi vain seesteinen rauha ja edessä heiluva tuntematon jalkapari – vaikka minulle ne kuuluivat, niin jalka kuin rauha. Sääli oli vain loppu, edessä häämöttävä maali, kotipihan halkeaman ylitys. Muutoin olisin liitänyt – varmasti Atlantin toiselle puolelle asti.

Suuria samaistumisen hetkiä olen kokenut lukiessani toisten minulle kirjoittamia rivejä. Täällä blogissa ja sähköpostin kautta, esimerkiksi. Ja luulen myös antaneeni joskus pientä samaistumispintaa rustailuillani; on aina uskomatonta kuulla toisen ajattelevan samoin kuin minä itse. Mielestäni samaistuminen on hieno asia senkin vuoksi, että ensin sen kohde on pystyttävä kuvaamaan ja nostamaan toisenkin todellisuuteen; jollain tavoin itseä ilmaisemalla. Kirjoittamalla, laulamalla, kertomalla – elokuvankin kautta. Taide on hyvä työkalu. Tosin, joskus itseään ilmaisee tiedostamattaankin; surumielisillä silmillä, kalvakalla iholla tai puheen takaa pilkottavalla herkkyydellä. Minä tiedän, minä näen.
Samaistuminen on kuin näkymätöntä punosta, sellainen ranskanletti, joka vähä vähältä kerää sopivia suortuvia mukaan kokonaisuuteen.