Tekijä: Elina

huumori · lifestyle · Ruoka · ruokavinkki

Kovan luokan Cottage Cheese.

Elina10 kommenttia
Siis syötkö sä koko purkin kerralla.
Täh.
Että koko purkin?
Siis täh – täähän on vain pieni purkki. 
Olen vahvasti sitä mieltä, että mahdollisesti tulevan maitoteknologin tai tuotekehittelijän on syytäkin tuntea suurta intohimoa maitotuotteita kohtaan. Rahka syödään rahkana, raakana purkista ja uudet innovaatiot joutuvat ankaran tarkastelun alle – vastikään vilvoitusjuoma Yuju. Kuitenkin sitäkin suurempi intohimonkohde löytyy muualta kuin jugurttihyllyiltä – läheltä juustoja. Kovan luokan kesoilija. Raejuustojen rakastaja, ehdoton Keso-hullu. Minä meinaa. 
Aika monta tarinaa löytyisi Kesosta. Kuinka se yllätti lomamatkalla espanjalaisella versiollaan, pelasti ne monet 12 minuutin evästauot töissä sukkelalla syötävyydellään ja saa veden herahtamaan kielelle edelleen aina uuden purkin korkatessani. Monta vuotta on yhdessä jaettu arkipäivät ja koostumus on vain parantunut ajan saatossa; harvoin vanhan purkin pohjalla näkee enää kesomaitiaista eli suhteellisen tasakoosteisesta kahteen eri faasiin erottautunutta komponenttia, heh. Oli rakkaus tässä taannoin niinkin syvää, että oli aivan pakko jo hivenen jarrutella – ja rajata päivittäinen Keso-annos yhteen, aamupuuron päälle. 
Ai? Hullua huuhaapuhetta? Ei takuulla. Kokeile vaikka. 
Aste yksi: helppo eli Marja-Keso. 
Marjasekoitusta, pakasteesta. Kesä-Keso tuoreilla marjoilla on asia erikseen.
-Huomioitavaa: Riittävä sulatus, jotta saadaan mehukas kokonaisuus. Ei kuitenkaan kuumaksi tai edes kovin lämpimäksi asti. Tarvittaessa marjojen jäähdyttäminen. Keso syödään aina kylmänä. 
Aste kaksi: raikas eli Ananas-Kookos-Keso
Ananasta pilkottuna ja vapaavalintaista kookosjuomaa tai -maitoa. Erityisen täyteläistä tapausta tavoiteltaessa voi kokeilla jopa pienen lorauksen kookoskermaa.
-Huomioitavaa: Tuore ananas hedelmäosastolta. Ehdottomasti.
Aste kolme: jouluinen eli Riisipuuro-Keso
Kanelia sopivan suuri tujaus ja manteli tietysti sekaan. Usein ja suuria annoksia syödessä kannattaa käyttää ceyloninkanelia kumariinin vuoksi. Aattona sitten tavallisella joulukanelilla, heh.
-Huomioitavaa: kylmän riisipuuroefektin aikaansaamiseksi on tärkeää käyttää vasta-avattua Kesoa, jolloin täyteläisyys- ja tönkköyskerroin on suurin. 
Aste neljä: herkutteluun eli Hillo-Keso
Tiedättekö tunteen, kun on pakko saada suklaata? Minulle iskee toisinaan tunne, että on pakko saada mansikkahillolla terästettyä Kesoa. Herkkua.
-Huomioitavaa: tarkoitus on syödä Kesoa hillolla, ei hilloa Kesolla. Maltillinen hillolisäys, jotta Keso pääsee oikeuksiinsa. Riittävästi, mutta kohtuudella siis.
Aste viisi: Pro-kesoilijalle eli Banaanilettu-Keso
Edistynyt kesoilija näkee vaivaa makuelämyksen eteen. Parhaan mahdollisen lopputuloksen saavuttamiseksi on hyvä varata Banaanilettu-Keson valmistukseen muutama päivä.
-Huomioitavaa: Letut on hyvä paistaa jo edellispäivänä ja antaa niiden muhia jääkaapissa vähintään yön yli. Ja ihan sika kypsiä banskuja lettutaikinaan. 
Suolaisen nälkäinen pyöräyttää Pesto-Kesoa ja yksinkertaisesta pitävä lappaa Plain-Kesoa. Yllytyshullu vetäisee ison purkin kolmella ruokalusikallisella. Vain mielikuvitus on rajana.
Tänään ruokalistalla. Kesoa.

oma hyvinvointi

Itteni mielestä mä voin.

Elina2 kommenttia

 

Tykkään niin kysyä. Ai, miksi en voisi?
Syödä kiposta kylmää tofua ketsuppikuorrutteella. Kai sitä kunnollista ruokaa voi valmistaa toinen kerta? Kuunnella joululauluja ja suunnitella aattoa lokakuun toinen päivä. Eikö joulu mene kuitenkin aina liian nopeasti ohi? Mennä lauantai-iltana kello seitsemän nukkumaan. Kyllähän väsymys jostaki kertoo? Tai. Korvata Keso-purkeilla aamupala, lounas ja päivällinen. Eihän kyllästymistä kannata etukäteen miettiä?
Katso, minä voin. Ei kelpaa vastaus no ethän sä nyt millään voi. 
Perustelemattomat letkautukset latistavat. Suurenkin innostuksen. Ja siitäkin huolimata, että kuulija osaa ne kyseenalaistaa. Esittämällä vaikkapa vastakysymyksen. Miksi en oikeasti voi? Elämässä voi kaikenlaista, jos ei anna kulttuurin, normien, (omien) tapojen ja tottumusten kahlita liiaksi. En voi tai ei ole järkevää ajaa autoa väärällä puolella tietä, mutta todellakin voin huikata tuntemattomalle vastaantulijalle huomenet – ihmettelevistä silmienpyöräytyksistä huolimatta. Olen aina ollut nopea syömään, mutta suhteellisen hidas pureskelemaan; sillä en koskaan nielaise ennen perusteellista jauhamista. On se asian kyseenalaistamistakin, vaikka en pidäkään sanan negatiivisesta sävystä. Paremminkin pidän sitä haluna punnita asiaa omien mielipiteiden ja tietojen valossa ennen nyökyttelyyn ryhtymistä. En epäile, haluan vain itse ajatella.
Miksi? Tykkään kysyä miksi. Sillä olen huomannut voivani tehdä paljon enemmän asioita elämässäni, kun ensin kysyn minkä vuoksi.
Mukaan lukien minä ja kuka tahansa muu, joka on kulkenut sen valtavan voiman – jota ehkä kulttuuriksi tai yhteiskunnan paineeksi voi kutsua – mukana, tietää hankaluuden hypätä ja eristäytyä omaan kirkkoveneeseen. Raskasta on ensin soutaa yksin ja vastavirtaan isoa paattia. Kerran mukana ajalehtineena ei ole helppoa alkaa kysellä miksi ja ryhtyä valitsemaan täytettä elämään oman mielen mukaan. Kun on tottunut. Tottunut siihen totuttuun. Itsen ulkopuolelta tulevaan ajatusmalliin tai toimintatapaan.

Itseni mielestä voin:

 Olla kakskytvuotiaanakin kiertämättä lehtikasaa. 
 
 Ottaa niin monta peiliselfietä salilla kuin huvittaa.

 Fiilistellä joulua lokakuussa.

Touhuta välillä jotain ihan päätöntä.

Ja sehän koko touhussa inhottaa. Omat ajatukset, jotka eivät välttämättä kuitenkaan ole lähtöisin omasta ajattelusta, ärsyttävät. Huomaan välillä ajattelevani vahingossa siten, miten en missään tapauksessa haluaisi miettiä. Kuten esimerkiksi viime viikolla salilla toisen treenaajan avatessa suunsa ja ryhtyessä jutustelemaan hauskoja. Hirveän mukava ele, mutta kummasti sitä automaattisesti alkaa ihmetellä moista. Rasittavaa käytöstä – itseltäni.
Miksi ei voisi avata suuta?
Eilen illalla ruuhkaisessa junassa istuessani esitin kysymyksen taas. Sivusta seuratessani ja hiljaa mielessäni tosin. Nuorehko poika hyvin kohteliaasti pyysi vanhempaa herraa laittamaan nappikuulokkeiden musiikkia hiljemmalle. Järkevää, ihan inhimillistä ja kaikkea muuta kuin töykeää. Mutta erikoista ja tavatonta. Kyllä tuo kysymys laukaisi junaosastossa sellaisen wou-fiiliksen.
Ajattelin kysyä tänään mahdollisimman monta kertaa itseltäni; niin, miksi en toisaalta voisi?
Tavoite on, näin aluksi, kymmenen.
itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu

Kohti pelkoa ja sen yli.

Elina4 kommenttia

Pelko puhututtaa.
Olen koko pienen ikäni pelännyt. Pelännyt enemmän tai vähemmän ja kaikenlaista; uuden vuoden raketteja, ratikan humalaisia ja liian kovaa musiikkia. Omaa ulkoista olemustani ja riittämättömyyttä. Muiden reaktioita ja mielipiteitä. En ole koskaan pelännyt ajatella toisista hyvää, mutta itsestäni olen kyllä. Olen pelännyt omaa ääntäni. Konkreettisesti, puhuessani, mutta lisäksi vähemmän konkreettisesti, ääneni puolesta; että ajatukseni hukkuvat taustahälyyn ja jäävät kuulematta. Olen pelännyt toisen korvaan ihan höpöjä ja hivenen höpömpiä asioita. Sinä hetkenä tunne on kuitenkin aina tuntunut maailman pelottavimmalta ja tietyllä tapaa tärkeimmältä – kunpa joku jakaisi pelkoni. Tai ottaisi omakseen ymmärtämällä. On eri asia sanoa ymmärtävänsä kuin tuntea ymmärryksen kohde syvällä sisällä.
Jos en olisi pelännyt. Jos en pelkäisi. Jos en pelkää. Minä en pelkää.
Olen edennyt ja edistynyt. Koko ajan etenevä matka Rinkeliksi on oikeastaan ollut suurien pelkojen sivuuttamista. Tai paremminkin voittamista. Ei missään nimessä ohittamista, vaan perusteellisesti selvittämistä. Yhä pelottomampi Rinkeli on myös yhä aidompi Rinkeli. Pelot kahlitsevat. Ne saavat ihmisen jättämään tekemättä asioita, riistävät vapautta ja saattavat jopa satuttaa toisia. Vaikka pelot tuntuvat vain syvällä sisällä ja harva niitä edes haluaa ripotella ympärilleen, usein ne kuitenkin tuppaavat vaikuttamaan myös lähiympäristöön. Vahingossa ja huomaamatta. Pelkoja kun on vaikea ymmärtää. Ainakaan sellaisessa muodossa kuin ihminen ne tuntee. Yhä uudestaan ja uudestaan on ollut helpottavaa huomata, etteivät pelot useinkaan ole rationaalisia ja johdonmukaisia. Niistä hyvin usein puuttuu yksi erityisen oleellinen osa todellisuutta; järki. Pelkään päässäni olevani heidän silmissään todella tylsä. Vaikka todellisuudessa olen saanut jälleen kutsun kahville. Syy-seuraus-suhde. Sellaista ei vain ole.
”Jotta ihminen voisi tuntea olonsa vapautuneeksi, on hänen voitava kokea olevansa hyväksytty siitä riippumatta, mitä hän sanoo ryhmässä.”
Se on peräisin kirjasta Organisaatiokäyttäytyminen, liittyy vahvasti työelämään ja ryhmässä toimimiseen. Minä näen kuitenkin sen myös laajemmin ja pidän ihan hirvittävän kovin lausahduksesta. Sillä siinä kiteytyy täydellisesti se, mitä olen pohtinut koettaessani selättää pelkoja ja löytää vapautta; jotta voin kokea olevani täysin vapaa, oma itseni, on minun ensin pystyttävä hyväksymään itseni Elinana riippumatta siitä, minkä kokoinen ja muotoinen olen, millainen olen, mitä sanon, teen tai valitsen, mitä muut minusta ajattelevat tai puhuvat. Pohjalla oleva perusvarmuus omasta arvosta, itsestä ja olemassaolosta. Sen päällä voin touhuta vaikka mitä; kokeilla elämän mahdollisuuksia, epäonnistua, erehtyäkin ja tarttua uudelleen tarjouksiin. Rohkeasti. Ja kyllä. Ilman pelkoja.
Noin niin kuin kuvainnollisesti. Rohkeus ja pelottomuus, ydinitseni löytäminen ja hyväksyminen, merkitsee minulle, että uskaltaisin ajatella – ehkä myös sanoa:
”Leikkasin hiukset, ajelin kaljuksi. Otin 20 ylimääräistä kiloa ja käytän vain kollareita. Moikkaa, ole ystävä tai rakasta. Ota tai jätä. Tässä mä kuitenkin olen. Elinana. Ja tässä on se, mitä mulla on oikeasti tarjota. Elinaa.”
aamiainen · aamu · brunssi · Ruoka

Lauantain myöhäinen brunssi – kello yhdeksän.

Elina10 kommenttia
Auvoinen aamun aloitus. Täydellinen alku päivälle. 
Millainenko?
”Pitkät yöunet ja pitkään nukkuminen. Seuraa ihana vetelöityminen; sohvalla lojumista maailmaa sen enempää ajattelematta. Rauhassa heräileminen ja muutaman tunnin varoitusajalla brunssipöytää tai hyvin myöhäistä aamupalaa – sopivan pienesti eli aika niukasti. Mieluiten lämmintä, kuumaa, vaikka polttavaa – ei kuitenkaan missään nimessä väljähtäneen kylmää. Hrrr. Hitaasti nautiskellen ja jokaista suupalaa maistellen. Keskustellen ja ajatuksia vaihtaen. Sitten myös. Ehdottomasti isosti porukkaa. Siis paljon ihmisiä silmien avaamisesta asti; yhdessä aamupalan valmistusta ja kahvin hörppimistä. Ehkä taustamusiikkia, kunhan on naurua. Hersyvää ja kovaa. Niin juu. Suuhun ainoastaan makeaa, suolainen saa aamuisin niin etomaan. Puoliltapäivin sitä alkaa ehkä jo unihiekat karisemaan. Aikaisintaan.”
Sellainen. 
Kun kääntää kaiken vielä ylösalaisin ja päinvastoin. 
Kuulostaa kyllä kovin täydelliseltä. Sellaiselta, että kuuluisi tykätä. Naurusta ja löhöilystä aamussa, ihmisistä ja höpöttämisestä aamiaisella. Ollaan silti ihan rehellisiä? Aamuihmisiäkin on erilaisia. Minä olen isosti early bird, mutta samalla aamuisin helposti myös loner. Ihan vähän erakko, hiljaisuudesta ja omasta ajasta nauttiva pohdiskelija. Aamuisin siis. Päässä oopperan veroinen sinfonia, mutta suutani en avaa ennen ensimmäistä kahvikupillista. Korkeintaan inahdan huomenet. En ole välttämättä väsynyt, vain vielä virittymätön.

Eilen tein ennätyksen nukuttuani vahingossa kymmentä vaille kahdeksaan. Tänään heräsin tuttuun tapaan ennen kuutta. Pitkistä yöunista kyllä pidän, mutta en aamun ainutlaatuisten tuntien kustannuksella. On maailman ihaninta herätä hiljaiseen asuntoon ja tassutella ihan yksin keittiön pimeyteen. Tuntuu vähän kuin olisi jouluaatto joka aamu. Kipristää masua ja olo tuntuu toiveikkaalta. Olen pienestä asti kokenut aamuissa olevan tietynlaista taikaa. 
Kun silmäni mä auki saan. Ja puurokulhoni edessäni nään. Heräämisestä saattaa helpostikin olla kulunut vasta noin puolitoista minuuttia, kun jo olen tyrkkäämässä mikroon aamupalaani. On miltei sietämätön ajatus, että odottaisin tunnin tai kaksi saadakseni aamuisin syötävää. Olen muutamia kertoja käynyt ennen aamiaista vetämässä nopeat pyrähdykset ulkona – ja joka kerta on tuntunut hassulla tapaa väärältä. Olen niin ehdollistunut siihen, että puuro on ehdottoman ensimmäinen asia päivässäni.
Joo. Paljon suolaa ja pakastinkylmää. Puuroa siis. Laitan kyllä päälle marjojakin ja käytän ensin mikrossa. Lopuksi aina kuitenkin isken koko lautasen kylmettymään pakastimeen. Mitä möykkyisempi, sitä maittavampi. Oikeasti nam. Nopeasti ja paljon kurnivaan vatsaan. Hyvää on, vaikka joka lusikallista ei niin malttaisikaan makustella ja hitaasti nautiskella.
Ja Rinkelin täydellinen aamu. Se päättyy salihousuihin hyppäämiseen – ja jatkuu siitä eteenpäin päivänä.
Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että täydellinen syntyy usein ennenkokemattomasti. Vähintääkin vieraammasta ja vähän yllättävästä. Syntyäkseen täydellisyys saattaa tarvita pienehkön irvistyksen ja tuhahduksen no okei. Onneksi se on ainoastaan hankaluutta irrottautua jo – tai liian usein – koetusta. Tuttu ja turvallinen on hyvää ja kivaa, mutta ihan mahtavaan tarvitaan monestikin jotain hitusen uudehkoa –  tai täysin uutta. Sen vuoksi minulle tärkeät aamutkaan eivät saa olla aina vain sitä samaa. Puurokulhoja yksinäni. Itse asiassa nautin suunnitellessani mahdollisia erilaisia, aamuisia kokemuksia; ystävätäyteisiä brunsseja, oikeasti hitaita, mutta aikaisia aamiaisia Helsingissä, basicpuurojen sijaan kesäkurpitsaisia sellaisia tai ihan villiksi heittäytyessäni kanelisia banaanilettuja Kesolla.

Ei täydellisen aamun määrittely taidakaan olla niin yksinkertaista. Se ei ole jatkuvasti samanlaisena toistuvaa, mutta ei kyllä joka-aamuista erilaisuuttakaan. Täydellinen elämä on mielihyvän mukana kulkemista, kulki se reitti sitten mistä vain. Täydelliset aamutkin ovat varmasti siten tilannesidonnaisia ja vaihtelevat mielen mukaan.
Parasta keskittyä vain kivaan, täydellisyys tulee sivussa itsestään.
höllää · huumori · ihana arki · ystävät

Arjen Cheek-hetket.

ElinaKommentoi
Oliko kiva päivä?
Mmmh.
Ehdit siis hyvin junaan?
Angh.
Tiedätkö, itse meinasin myöhästyä!
Aah.
Hei, tykkäsitkö siitä koulun makaronilootasta?
Öööh.
No, entä perunavellistä?
Hhhm.
X-tran hiutaletonnikalasta?
Ah.
Surströmming oli varmasti makuelämys?
Oooh.

Älä viitsi, et sä mitään hapansilakkaa ole päivällä syönyt.  Jos vaikka kuuntelisit!
Tuttua? Hienoa, onneksi olkoon! Arjen Cheek-hetket kuuluvat siis teidänkin talouteen.
Mutta. Totuuden nimissä. Tässä vaiheessa on ihan aikuisten oikeasti aika heittää kehiin viimeinen Cheekin angh ja keskittyä kuuntelemaan, mitä toisella on sanottavaa. Tai kysyttävää. Todettavaa ja jäkätettävää, kuten joku saattaisi muotoilla

Olen onnellinen, ettei tietoisuuteni rajoitu vain omaan maailmaani,
vaan saan käydä ihan oikeasti kuuntelemassa myös ystävieni ajatuksia.   
Tänään on perjantai. Jo. Vastahan oli kaiken alku, maanantai. Joskus sitä on vain tohotettava eteenpäin turhia jarruttelematta; täytettävä päivät äärimmilleen ja toivottava, että pysyy vauhdissa mukana. Pidemmän päälle pysäkitön painelu ei kuitenkaan johda kuin moniin kiristyneisiin hermoihin – sekä omiin että toisen. Tai, niin. Itse ainakaan omassa viikkoflowssa liitäessäni en välttämättä aina kuuntele kovin tarkoin ympäristöäni. Silloin syntyy niitä Cheek-hetkiä. Luulen kuulevani, mutta tosiasiassa olen mielessäni jo seuraavassa hoidettavassa hommassa; tällä viikolla aika paljon esimerkiksi fysiikan (täysin) käsittämättömissä mittauksissa ja pian saapuvissa tenteissä. Eli täysin omissa maailmoissani.

Joskus jopa toivon, että eteeni hyppäisi yllättäen joku ja ravistelisi vähän olkapäistä omilla jutuillaan. 

Onneksi on olemassa kuitenkin tämä toinenkin maailma, joka sisältää valtavasti vuorovaikutusta, paljon muutakin kuin vain päänsisäisen ja ikioman. Ei se varmaankaan enempää – tai vähempää – todellinen ole, mutta erilainen kyllä. Kahden maailman välillä voi kätevästi sukkuloida ja kannattaakin. Ehdottomasti myös keskellä viikkoa. Joskus siirtyminen oman maailman ulkopuolelle vaatii ehkä toisen apua, ystävän avitusta tai pienoista houkuttelua. Kun harvoin sitä itselleen myöntää tai edes huomaa, että on jopa liian syvällä omissa puhteissaan. Huhuu, taidat olla vähän liiankin kotonasi.
Toisinaan on enemmän kuin hyvä örähtää angh omille ajatuksille ja sen sijaan keskittyä toisen omiin.

itsensä kuuntelu · oma hyvinvointi

Vois vaikka eka nukkua ja syödä sit sushia.

Elina2 kommenttia
Juna kulkee. Keinuu. Natiseekin. Jarruttaa. Jatkaa taas. Havahdun. Vieressä oleva nainen kääntää lehden sivua. Rapina. Painomusteen tuoksu. Kaukainen niiskutus. Liian raskas hengityksen hönkäys. Liikaa ärsykkeitä! Siltikin. Silmät painuvat väkisin kiinni. Ja pimeyden laskeuduttua se valtaa taas mielen. Hyvä olla. Oikein hyvä olla. Painaudun tiukemmin ikkunaa vasten. Ajatuksissani käperryn peiton alle. Päätepysäkki. Monen harsomaisen kerroksen läpi ääni käskyttää. Vaatii nousemaan sanoilla olemme saapuneet Helsinkiin.
Mutta hei, kuuntele! Ainoa asia, jolla on väliä sillä hetkellä. Ainoa asia, jota todella haluan sillä hetkellä. Vain nukahtaa. Syvään, sikeään uneen. Halu täyttää tajuntani. Haluan sen täyttävän tajuntani. Se täyttää jokaikisen sopukan päässäni. Tuntuu. Tuntuu eläimelliseltä. Karjahdanko? Mielen halu on miltei jo fyysinen vietti – nyt kuuluu nukahtaa. Annan sulle kympin, kaksikymppisen tai enemmän. Ihan mitä vain! Anna mulle kynä ja osoita allekirjoitusviiva. Teen sen! Anna mun vaan olla ja uinahtaa. Rukoilen! En halua mitään enemmän – en löydä merkitystä mistään muualta.
Aamu seiskan ruuhkajuna.
Määrittelemättömän tapissa. Siellä minä keikun nykyisin. Siltä minusta tuntuu nykyisin. Ihan jokainen päivä. Jo enemmän kuin halu, se on suoranainen kiihko. Hitto vie! Olen kyllästynyt kaikkeen muuhun. Olen kokeillut kaikkea muuta. Saanut tarpeekseni kaikesta muusta. Haluan täyttää elämäni ainoastaan sillä. Tunteella. Sillä, joka tuntuu itse merkitykseltä.

Ja minähän sen voin tehdä. Huiskin häiriötekijät hennolla kädenliikkeellä pois. Muunnan sopimattomat asiat elämässä merkitykselliseen muotoon. Kyllä kykenen kokemaan kaikki tuon tunteen kautta. Totaalisesti ja kokonaisvaltaisesti antaudun. Vaikka välillä pelottaa. Otan itselleni isolla kouralla, vaikka hippusen verran myös annan periksi. 
Se on halu, joka on jäänyt jäljelle kaikesta hyvin raskaasta. Se on asia, jonka haluan nyt jokaikiseen päivääni. Se tuntuu vietävän välttämättömältä. Se on yhtä voimakas vietti kuin hyvin väsyneenä nukahtaminen, rinnastettavissa pakottavaan tarpeeseen.

Nautinto. Hyvä olo. Mielihyvä.
Tein sitten mitä vain. Haluaisin ujuttaa vaikka vain nupparin pään verran nautintoa kaikkeen.
En tiedä, onko tämä jonkinmoinen välietappi kovempia kokeneiden elämässä. Vai vain aikuisemmaksi kasvamista. Vihdoin omien halujen kuuntelemista. Vai yksinkertaisesti iän tuomaa lepsahtamista. Kovin vapauttavalta ja uudelta se kuitenkin tuntuu. En edelleenkään ole erityisen itsevarma, vaikka itseni hiominen ulkoisesti ei enää kiinnosta. En edelleenkään osaa pitää kehoani kuin ihan kivana, vaikka koko ja sen pohtiminen kuuluvat yhä enemmän lokeroon ihan sama. Mutta se, mitä osaan ja aion opetella lisää, on nauttiminen. 
Elämän kuuluu tuntua kivalta. Oikeastikin, enemmän kuin vain joskus helpolta. 

Mitä yritän sanoa? Olen kyllästynyt hautaamaan mielihyvän ja onnellisuuden kontrollin, vaatimusten, paineiden ja velvollisuuksien alle.

It is not how much we have, but how much we enjoy, that makes happiness.
ystävät

Jyväskylän hymyjä.

ElinaKommentoi
Maanantai ja aamu. Tapahtumien täyteinen viikko edessä. Mutta elän varpaat vielä menneen viikonlopun puolella. Erityisesti mietin sellaisia asioita kuin oikea seura ja erilainen Jyväskylä. Pohdintoja ja ajatuksia kirvoittaa ehkä se, että vietin viikonloppuni ystävieni seurassa Jyväskylässä. Olin selkeästi Jyväskylässä, joka erosi pääkaupunkiseudusta mielestäni hurjasti monellakin tapaa. Mutta että olinko myös oikeassa seurassa?
Pikatesti. 
Muutoksia lääkityksessä – vähensitkö/lisäsitkö?
Vähensin. Koska unohdin. No, särkylääkkeet, mutta myös hammaskivun miltei kokonaan. 
Tuliko uni – nukahtamisvaikeuksia?
Sammuin kuin saunalyhty. Monen viikon univaikeuksien jälkeen muuten.
Onnea! 10/10 ja oikea seura.
Kyllähän minä sen tiedän. Sillä olen jo aikaa sitten ymmärtänyt, ettei ympärillä kannata roikuttaa pahalta tuntuvia ihmisiä. Tai pikemminkin, ei heissä kannata roikkua. En usko ihmisen pahuuteen, vaan ennemminkin kahden ihmisen väliseen pahaan energiaan. Kaikki eivät vain sovi yhteen, edes hyvänpäiväntutuiksi, vaan ovat heti napit vastakkain. Huono ja paha mieli, sellainen negatiivinen energia, syntyy usein vuorovaikutuksessa ja sosiaalisissa suhteissa. Harvoin se ryöpsähtää yksin ollessa. 
Elämä sisältää aika hassun mekanismin; ihmisen löydettyä ensin oman itsensä hänen ympärilleen alkaa kerääntyä samankaltaisia ja toisaalta myös sopivan erilaisia henkilöitä, joiden kanssa on selkeän hyvä olla. Mutta se hyvä olo, se ei ole vain samankaltaisuutta. Ei identtisyys ole ystävyyden tae, todellakaan. Jos peilistä näkee koko ajan vain oman itsensä, niin hyvässä kuin pahassa omat luonteenpiirteensä, voi olla haastavaa luoda kahden ihmisen välistä syvän ymmärryksen siltaa. Itse ainakin ajattelen niin. Samankaltaisuus myös kyllästyttää. Yhteiset piirteet, arvot, asenteet ja mielipiteetkin yhdistävät, mutta tietynlainen erilaisuus sitoo tiukasti yhteen. Ehkä se on osin myös uteliasuutta toista kohtaan. 
Minä usein uuden ihmisen tavattuani aika pian kyllä tunnen, jos on hyvä olla. Mietin kuitenkin, että sitä on aika yksinkertaista myös ”testata”. Muutenkin kuin pilke silmäkulmassa jollain pikatestillä, heh. Jos ihmisen tavattuasi ja tovin juteltuasi pystyt rauhallisin mielin olemaan myös hiljaa hänen seurassaan – ilman kiusaantuneisuutta tai tarvetta tapailla turhanpäiväisiä täytesanoja – on seura aika usein oikea, täynnä hyvää oloa. Sanaton yhteisymmärrys voi syntyä jo heti kättelyssä, ei siihen välttämättä tarvita alustaksi vuosikymmeniä. Sellainen pehmeä sanattomuus ja hiljaisuus on kovin hienoa ja aika ainutlaatuistakin. Kummastelen usein nykypäivän ”sosiaalisesti taitavia”, joiden päätehtävä tuntuu olevan keskustelun ylläpito jokaikinen sekunti. Mielestäni sosiaalisesti taitava osaa myös täyttää hiljaiset hetket muullakin kuin sanoilla.
Mutta niin. Ääks. Taidan olla rakastunut. Siihen erilaiseen Jyväskylään – ja sen ihmisiin. Päällimmäisenä mieleen kaupungista jäi hirvittävän mukavat ihmiset kaupoissa, ravintoloissa ja kaduilla. Mielestäni oli miltei käsittämätöntä, että pienessä ja vähän syrjäisessä Siwassa lauantai-iltana nuori kassatyttö jaksoi hymyillä ja olla tosi mukava asiakkailleen. Vaikka olisi varmasti ollut mieluusti jossain aivan muualla. Eikä varmasti saanut mitään ylimääräistä hyväntyöntippiä hymystään. Ja kun ne ihmiset. Tuntui ainakin, etteivät he olleet velvollisuuttaan miellyttäviä. Jyväskylä esittäytyi minulle jollain tapaa hyvin aitona kaupunkina.
Ja luulen, että tuntisin samoin, vaikka se ei olisikaan parhaan ystäväni uusi kotikaupunki.
Tästä on hyvä jatkaa – alkamaisillaan olevaan viikkoon. Jos jyväskyläläisyyttä istuttaisi vähän tänne pääkaunpunkiseudullekin.

höllää · itsensä kuuntelu · oma hyvinvointi

Löysähetkiä lisää, ole hyvä.

Elina10 kommenttia
Oli eteisen pinkkiä reppua ja valmiiksi pakattua laukkua. Valmiita suunnitelmia. Oli edellisiltana kaivettu esille villapaitaa ja sukkaa. Oli yliopistolle palautettavaa laskutehtävää ja jos jonkinmoista hoidettavaa asiaa – tarkasti kalenterissa omalla paikallaan. Oli myös sivutaskun eväspatukkaa  ja isommassa lokerossa omenaa. Kyllä sitä handlaa, kun ennalta vähän funtsaa.


Kello soi viittä yli viisi. Kuten olin suunnitellut ehtiäkseni pesemään hiukset ennen juna-asemalle lähtöä. Aikaa oli puurokulholle ja kahdelle kupille kahvia. Se kolmas juodaan ainoastaan rauhallisina aamuina. En oikeastaan ajatellut, vaan etenin vain ennalta määritellysti; fysiikan luento ja mittaus alkaen klo 8.15, ne rytmittivät aamuaskareitani. Nappasin kotiavaimet ja itse asiassa ehdin jo rappukäytävään. Junan lähtöön oli noin seitsemän minuuttia aikaa – miinus yksi;  se yksi minuutti on varattu aina unohduksille. Unohdan nimittäin kiireessä poikkeuksetta jotakin – ei väliä kuinka hyvin olen asiat ennalta miettinyt.
Jep. Se on ihan tavallista. Normaalina aamuna olisin loikkinut kaksi rappusta aina yhdellä harppauksella ylös ja napannut vikkelästi ne käsineet matkaan.
Ei hitsi – en mene.
Tämä kyseinen aamu. Se tuntui heti jo alkujaan kaikkea muuta kuin normaalilta. Hyvin vetelältä. Aikaansaamattomalta. Uhkaavan harmahtavalta. Ennen kaikkea hammassärkyiseltä. Yleensä olen aamulla parhaimmillani; odotan päivää innolla. Sen vuoksi ihmettelinkin, kun petaamatta jäänyt sänky houkutteli aivan hirveästi. Lysähdin ulkotamineet päällä eteisen lattialle ja tuijotin puhelimen näyttöä. Kello 7.08. Sinne meni juna. 
Ihan sama.
Annoin periksi. Totaalisesti päästin irti kaiken maailman aikatauluistani. Viittasin vain kintaalla suunnitelmille, toisin sanoen muka-välttämättömyyksille. Sillä välttämättömältä siitä pienestä opiskelijasta tuntui sillä hetkellä ainoastaan sulkea silmät ja istua kuumissaan keskellä eteistä. Viis velvollisuuksista!

”Jep. Tää on yks niistä päivistä, kun mä en vaan jaksa miettiä tonnikalaparkojen kohtaloa, limun lisäaineita tai leivän kuitumääriä. Mut joskus se on ihan okei. Koska huomenna taas.”
#tonnikalalämppärit

”Joo. Tää on se kolmas – tai neljäs – kuppi kahvia. Vuoden takaisella pääsiäispupun päällä.” 
#needsomecoffee
”Kyl. Mä jätin sen organisaatiokäyttäytymisen luennon väliin ja menin riehumaan keskustaan” 
#fuksiseikkailu
Pienen alkupanikoinnin jälkeen tuntui hyvältä. Yllättävän mukavalta. Luulen, että toisinaan jokaisen velvollisuus omaa itseään kohtaan on antaa periksi. Olen aina ajatellut sen olevan mielen heikkoutta ja suoranaista valmiiksi epäonnistumista. Ehdottoman epätoivottua. Vaikka näin vähitellen olenkin ymmärtänyt, ettei jokainen hetki ja jokainen päivä voi olla oikea aika onnistumiselle tai edes yrittämiselle. Elämään mahtuu sellaisiakin hetkiä, jolloin oikea ratkaisu on juurikin vajota ihan hiljaa lattialle ja nököttää siinä. Kunnes tuntuu taas siltä, että jaksaa kavuta ylös.
Eikä siihen tarvita välttämättä yhtäkään hyvää – huonompaakaan – syytä. Periksi antaminen ei vaadi minkäänmoista oikeutusta. Ei tarvitse olla surullinen, masentunut tai edes väsähtänyt. Riittää, että kyseisenä hetkenä vain tuntuu, että tarvitsee yksin kyhjöttämistä hetken tai toisen. Että tarvitsee maitosuklaapatukkaa kioskilta. Tai höyryävää kolmatta kahvikupillista kotona. Tai kokonaisen aamupäivän sängyssä lötköttämiselle.
No perskule, anti mennä.
Luulen tarvitsevani löysähetkiä hieman useammin. Arki tuppaa olemaan niin kovin järjestelmällistä, että harvoin sitä tulee kaiken vilskeen keskellä edes ajateltua, hmm, vaikkapa mielitekoja. Sellaisia pieniäkään mielihyvän tuojia. Kun poikkeuksellisesti söin välipalaksi Gainomaxin mustikka-jugurtti-protskupatukkaa kuunnellessani samalla unettavaa luentoa, yllättäen koko tilanne tuntui kutkuttavan kivalta; lämmin villapaita päällä, herkullinen maku suussa ja täyttä puuroa korvissa. Minä löysäilin ja se oli tosi jees. 
Lisäksi yhtä vieras minulle, mutta ehdottomasti myös yhtä tärkeä, asia periksiantamisen ohella on itsensä palkitseminen. En ole kovin usein ajatellut palkitsevani itseäni jostakin suoriuduttuani muulla kuin sillä tunteella, että olen onnistunut. Onnistumisen kokeminen onkin ehdottomasti paras palkkio itselleni tehdystä työstä. Oikeastaan vasta tajusin jonkun kenties lähestyvän onnistumista hieman toisesta suunnasta. Jes, nyt mä oon niin ansainnut illan suklaalevyn kanssa. Sinänsä kovin houkutteleva ajatusmalli sekin. Heh.
Älä ota sitä vakavasti, tää on vain elämää. 
Voisin kai hivenen useammin hoilata laulunpätkää itselleni.
selviytymisvinkit · syksy

Soikkua syksyyn ja muita vinkkejä.

Elina2 kommenttia
Syksy. Miten ihana tekosyy ma… masentua. Niinkö?
Aiemmin viikolla junassa märissä vaatteissa hytistessäni mietin syksyä. Se todellakin on jo täällä. Siis se oikea syksy. Oikeaa syksyä edeltää kesänloppu. Eli alkusyksy, joka ei kuitenkaan ole kuin syksy. Sillä se ei millään tavoin täytä syksyn tunnusmerkkejä, joita ovat esimerkiksi pimeys, luontaantyöntävyys, epätoivo, kylmyys ja epämääräinen töhkäsade. Monia syksy tuntuu kovin masentavan. Masennusta lisää jo valmiiksi masentunut olo sitä varsinaista masennusta odottaessa; kohta tulee ja sitten todellakin tuulee, kovaa. Tulehaan se. Tuuleekin. Ihan jokaikinen vuosi. Masentavaa. On, jos siten suhtautuu.
Alkusyksy menee vielä. Oikeastaan aika helposti töihin ja kouluihin palaamisen ohessa. Se on värikästä aikaa ja toiveikkaita päiviä. Miltei saa hurmion valtaan! Ainakin ajatuksissaan sitä pyörii aikuinenkin muhkeissa lehtikasoissa. Kuitenkin syksyn edetessä. Ne iloisen keltaiset lehdet maatuvat masentavaksi mössöksi jalkojen alle. Kannattaa olla varovainen, sillä liukastumisriski on suuri; helposti sitä lentää aikuinenkin rähmälleen. Mielessään ainakin. Kun niin musertaa.
Syksy on aika tavalla ajatuksissa. Pelkästään päässä lohduton, uskoisin. Se on mielleyhtymä onnettomaan olotilaan. Ja kun ajatukset tulisi saada irroitettua siitä totutusta mielen mallista, tarvitaan usein, no, jotakin hivenen älytöntä. Päätöntä ja aika pöhköä. 
 Ei tällaista naamaa enää, pliis.
Älyttömään syksyyn siis, Rinkeli:
a. Sytytä kynttilä. Katsele liekin lepatuksessa Soikkua ruudulta. Monen monta videota putkeen ja toista perässä joka kerta moi kaikkiii. Ääneen ja oikealla intonaatiolla. Ai, hymyilyttää? Ainakin ne Soikun pikkupuput saavat olon lämpimäksi.
b. Uhmaa sitä töhkäsadetta. Laita tarvittaessa uimalasit päähän, hyppää pyörän selkään ja ole rohkea. Suuntaa kirppikselle ja etsi käsiin koko paikan vanhin ja virttynein villapaita. Mitä isompi ja kauhtuneempi, sitä parempi – ja sitä piristävämpi. Kotona se päälläsi keksi tarinaa; kenen villis on ollut ja kuka sen on neulonut?
c. Osta Tigerista paljon erilaisia kynttilöitä; usean värisiä ja tuoksuisia. Sytytä palamaan. Ota tulitikku käteen ja pyörittele sen päähän steariinipalloja – tee kokoelma! Kuten pieni Rinkeli aikoinaan. Erittäin älytöntä – jes!
Sitten lopuksi vielä.
d. Osta jättipussi porkkanoita. Siis ei kiloa, vaan oikeasti ihan överisti. Kunnon säkki! Rouskuta. Rouskuta kerrankin suu auki oikein antaumuksella – varmistuttuasi, että olet yksinäsi. Mieli muuttuu varmasti kirkkaammaksi – samalla kun iho päivettyneen oranssiksi. Ei enää suihkurusketuksia tai solariumia.

Ja kas. Syksy onkin älyttömän ihanaa. Vähintäänkin kesän sävyttämää.

Indiedays Inspiration · yhteistyö

Indiedays Inspiration.

Elina8 kommenttia
No, millainen tämä Elina Heidi Rinkeli on? 
Mietin pitkään, kuinka kuvailisin blogiani. Niputtaisinko kategoriaan, vai latelisinko vain sanoja perätysten. Kun, noh. Ensin minulle itselleni on tärkeää kertoa, ettei se ole asukuvia pullisteleva muotiblogi. Mutta toisaalta se ei ole kyllä puhtaasti ruokablogikaan. Lifestyle, lähempänä, mutta ei ihan siltikään. Jos kirjoittaisinkin sen olevan syvällinen, pohdiskeleva ja ajatuksianostattava. Osin varmaan, mutta en kuitenkaan koe sitä niin, niin, pelkistetyn harmaaksi. 

Sanoilla voi osua täydellisesti napakymppiin, mutta joskus niitä sopivia taas on hyvin vaikea löytää. Toisinaan oikeat sanat ovat aivan kielenpäällä – tai vaihtoehtoisesti niin kaukana, että niitä on turha edes tapailla.
”Hän osaa pukea sanoiksi ajatuksia, joita meistä moni miettii. Tekstit ovat yleensä syvällistä pohdintaa, sellaisella ihanalla viattomalla vivahteella, joihin meistä harva pystyy. Joukosta löytyy toisinaan myös kepeämpiä aiheita, kuten vaikka ruokaohjeita tai salikuvia. Vaikka yleensä niissäkin on jokin syvällisempi miete rinnalla.”
Sanoilla voi kuitenkin tehdä toisen maailman onnellisimmaksi. Kuten ystäväni minut teki. Minä näen päällimmäisenä hänen kirjoittamissa sanoissaan sen, joka on itselleni ehdottomasti tärkein asia koko blogissa; omintakeisuus. Olen ihan aina ollut kova tyttö tekemään omaa juttuani. Minä itse ja ilman apuja. Sen vuoksi varmaankaan en miellä vaikkapa erikoislaatuista miksikään muuksi kuin kohteliaisuudeksi. Originelli, alkuperäinen ja omalaatuinen. Sellainen minä itsekin haluaisin olla. 

Toisaalta olen äärimmäisen utelias ja kokeilunhaluinen. Tilaisuuden sattuessa eteen olen kova intoilemaan – ja usein myös tarttumaan tarjouksiin.  Suurelta osin sen vuoksi Elina Heidi Rinkeli varmaan siirtyikin Indiedays Inspirationiin. Mikä tuntuu yhäkin alkuinnostuksen jälkeen hienolta – ja oikealta.

Etenkin sen takia, että saan jatkaa täysin omaa juttuani. Sellainen ehdottomuus, jota en uhraisi yhdenkään houkutuksen edessä. Toisin sanoen. Blogi jatkaa täällä samaan malliin, mutta on vain laajentanut aluettaan myös Indiedaysin puolelle. Tästä pääset blogin esittelyyn.
Yksi ainoa asia harmittaa. Ne kategoriat. Ei ollut valittavana sellaista kuin Rinkeli. 
Heh.