Tekijä: Elina

itsetutkiskelu · itsevarmuus

Itsevarmempana on kivempaa.

Elina2 kommenttia

Tänään
oma mielipide on vaihtoehto
ajatuksissa ainakin.
Vertailukelpoinen mielihaude
kenen tahansa muun omaan.

Nyökkäily
ei enää automaattisesti ole
asian hyväksymistä.
Paremminkin
eriävän näkemyksen kunnioittamista.

Ne sanat,
jotka tosin turhan harvoin edelleen helähtävät.
Ne lausutaan tänään jo ilman kiirettä.
Hei mun sanat mahtuvat tähän maailmaan.

Valintaa
ohjaa nyt yhden sijaan kaksi:
et ainoastaan sinä – vaikka ihana oletkin.
Vaan me kaksi,
johon myös minä kuulun.

Astuin
esiin ja otin myös
vastuun.
Sinä vastaanotit
avun.
Aivan, näin elämä toimii.

Jää helposti itsevarmemmaltakin
huomaamatta.

Konditionaalia
käytetään ainoastaan
epävarmuudessa.
Oma oikeus on
epäröimätöntä,
kun tunnistaa sen olemassaolon.

Moniulotteisempi,
kiinnostavampi.
Minä.
Tiedätkö,
terveempi.
Jopa hyvempi,
koska on itsevarmuutta
tehdä virheitä.
Kieliopissakin.

Olen löytänyt mun oman kuoppani.
Paikkani kaiken keskellä.



















Ilman ehostusta punaiseksi niistetyllä nenällä. Itsevarmemmin.

kesä

Summer Bucket List.

Elina13 kommenttia
Mulla on hivenen ristiriitaisia tunteita erilaisia listoja kohtaan. Listaamistahan voi toteuttaa kahdella tapaa: 1. antaa omien ideoiden lentää ja istuttaa viereen niitä nappaileva ylöskirjaaja tai 2. hautautua nurkkaan pinkin kynän kanssa ja raapustaa itse nallevihkoon ylös ideat. Listojen laatiminen suunnittelumielessä on mahtavaa puuhaa: tottakai olen kirjannut jo ylös kevään valmistujaisjuhlien tarjottavat ja etsinyt herkullisimpia reseptejä. Aion nimittäin yrittää tehdä ensimmäistä kertaa ihan itse jonkinlaisen voileipäkakun. Ja siihen todellakin tarvitaan useampia listoja! Tsiljoonan mielessä pyörivän asian kirjoittaminen paperille puhdistaa mukavasti päätä. Tottahan tuo. Siitä huolimatta olen todella huono käyttämään esimerkiksi kalenteria – koetan väkisin pitää hoidettavat asiat ja sovitut menot pienessä mielessäni. Ja vaikka rakastankin lueskella brunssien ruokalistoja ja buffettien menuita, monet listat ovat mielestäni kovin yksitoikkoisia: menetän mielenkiinnon helposti, jos asioita luetellaan. Aa, bee, cee, dee, plaa, plaa, plaa. Olen itse asiassa aina ollut hirveän huono opettelemaan irrallisia sanoja listoista. Muistan paremmin, kun asiat kirjoitetaan auki. 
On kuitenkin olemassa yksi lista, joka vuodesta toiseen saa minut innostumaan. Kesälomalista! Tein sen nuorempana aina koulupäiväkirjan viimeiselle sivulle: tänä kesänä aion… katsoa Summerin joka päivä, käydä uimassa Valkijärvellä, syödä kolmipalloirtojätskin, mennä koululle pelaamaan pesistä, opetella kävelemään puujaloilla paremmin... 
Eikä muuten haittaa, vaikka en tänä vuonna pystykään varsinaisesti lomailemaan kuin yhden lyhyeen viikon elokuun lopussa. Onneksi on vapaapäivät, illat ja aikaiset aamut. Kesälomalistaltani ’15 löytyy:
* Mielestäni kesä alkaa valmistujaisviikonlopusta. On huippukivaa, että tänä vuonna on taas syytä juhlaan ja saa järjestää pienelle porukalle kakkukahvit.

* Kesäaamuissa on yhtä lailla taikaa kuin valoisissa öissäkin. Auringon noustessa ja kaupungin vasta heräillessä haluan ehdottomasti lähteä aamukävelylle rantaan. Seuranani vain omat ajatukseni. 

* Mielestäni olisi sopivan villi ajatus hypätä autoon, pakata eväitä mukaan ja lähteä vain ajamaan ilman määränpäätä. Katsella maisemia ja kulkea uusia reittejä. Saapua lopulta johonkin. Itse haluaisin yöpyä autossa, mutta kaksimetrinen ei kuulemma kykene siihen. Joko tarvitsen lyhyeempää seuraa tai hotellivarauksen.

* Kunpa pääsisin vihdoin juoksemaan terveellä jalalla! Sulkemaan silmät aina suorilla pätkillä ja nauttimaan hikikarpaloista.
* Haluan syöttää taas hauvalle vaniljajätskiä ja tilata myös itselleni tötterön. Viikolla Vili jo parkkeerasi jätskikiskan eteen. Harmi vain, että se oli kiinni, heh. 



* Kesäillat parhaimpien ystävien kanssa. Selittänee jo riittävästi?

* Tietysti Lintsi tai Särkkis tai… Oikeastaan ihan sama kunhan sieltä saa isoja pehmiksiä.

* Kesä ei ole mitään ilman (edes) suunnitelmaa risteilystä ja Turun kesäteatterista.

* Mansikoita piknikillä. Ne voisivat olla suklaaseen dipattuja. Lisäksi valkosipulipatonki ja sauvulohisalaatti kuulostavat enemmän kuin sopivilta eväiltä.

* Kesän yksi ehdottomista välttämättömyyksistä on kalastaminen ja kesyjen pikkuahvenoiden (tarkoitan ahvenien) syöttäminen. Fagervikissa.  

* Tuntuisi ihan tosi kivalta päästä juoksemaan Midnight run senkin vuoksi, kun HCR oli jätettävä väliin. 

* Niin olen minä myös ilmoittautunut estekurssille heinäkuun alussa. Sitä odotan enemmän kuin mitään!

* Elokuun lopussa juuri ennen opiskeluiden jatkumista suunnitelmissa on lähteä käymään Barcelonassa. Jos siis uskallan. Miten surullista, että lentopelko on tyrehdyttänyt totaalisesti matkailukuumeen.


Minulle kesä ei välttämättä ole koskaan tarkoittanut uuden ja ihmeellisen kokemista, vaan ennemminkin jokakesäisistä ja hyväksikoetuista asioista nauttimista. Kesä on ennen kaikkea oodi rentoilulle ja rentoutuminen vaatii tiettyä tuttuutta. Mitä sinä olet listannut kesälle?
ajatuksia · itsensä kuuntelu

Tahdon siis voin.

Elina5 kommenttia
Se on vähän kuin maca-jauhe. Pettymyksestä puhun. En meinaa saada millään kurkusta alas – en ainakaan tuosta noin vain. Nieleminen vaatii keskittymistä, mutta ei oikeastaan yrittämistä: tiedän suoriutuvani, kun vain tarpeeksi ajattelen. Alas kulauttamista. Eihän se hyvältä tunnu. Sellainen väkisin nieleskeleminen ja yökkäily. Mutta kyllä kuvottava tunne nopeasti helpottaa. Ja silloin se on jo pois päiväjärjestyksestä. Jep, seuraavaan lasilliseen asti.
Käytän aika usein mielikuvaharjoituksia. Ollessani todella pettynyt, kuten nyt, kuvittelen ajatuksissani nieleväni tunteen. Klup, klup. Sinne meni HCR:n ja ratsastuspäivän väliinjäämisistä syntynyt suuri pettymys. Turha enää harmitella, vaikka harmittaakin. Samalla tapaa koetan mielessäni tarttua kouralla iloisiin asioihin: sainpas! Kiinni jäi onni kaapin perukoilta löytyneestä riisikakkupaketista. Irti en päästä uuden hammasharjan tuomasta ilosta. Juuri hetki sitten kahmaisin onnea ei-enää-niin-tukkoisen nenän toiveajattelusta.
Oikein väsyneenä työpäivänä kuvittelen kolikon kilahtavan tilille aina jokaisesta piippauksesta. Sekin toimii. Varsinkin, kun ajattelen lisäksi aina jokaisesta hymystä napsahtavan sievoinen bonari. Hyvä mieli, sitä tarkoitan.
Tahdon siis voin. Aina ajatuksissa. Toteutan lausetta päänsisäisissä asioissa. 
Tänä tukkoisena aamuna en ole kaikesta huolimatta tahtonut olla vain perusiloinen, vaan perusteellisen iloinen:
Pyhäpäivä tarkoittaa sitä, ettei minun tarvitse viettää yksinäni tunteja aamusta iltaan.

Ulkona on inhottavan näköinen ilma, joten pakollinen peiton alla pötköttely ei tunnu niin vaikealta.

Ja onneksi ajatukset voivat vaellella kauas kotoa tuleviin viikonloppuihin.

”Hei suunniteltaisko?”, kuuluu aika usein suustani. Näin kipeänä etenkin.

Nenä tukossa sitä muistaa taas, miten hieno asia makuaisti on.

Aito ilo toisen puolesta: sun uus tatska on söpö!

Ilmainen työterveyshuolto. Sitä oikeasti arvostan opiskeluvuoden jälkeen entistä enemmän.

Kello 8.02 en ole enää yksin hereillä. Huikeeta!
Mikä draivi. Tämähän alkaa edetä aivan itsestään. Ilo sujahtaa ilman keskittymistä kuin maca-tabletit konsanaan. Onneksi niitä löytyy taas varastosta. Iloa ja macaa. 

elämä · rakkaus

Rakkautta kertaa kaks. Plus kolme.

Elina12 kommenttia
Eilenhän oli äitienpäivä. Se on ollut minulle aina erityisen tärkeä päivä, sillä äiti on elämäni tärkein vuoden jokaisena päivänä. Pienenä poimin valkovuokkoja metsänlaidalta. Tänä vuonna kävin ostamassa sydämenmuotoisen kimpun kukkakaupasta. En ole aivan varma, millaiset kukkaset olisivat kuvastaneet parhaiten kiitollisuuttani äitiä kohtaan. Toisaalta on hassua ajatella sellaista, sillä ovatpa valintani olleet millaisia vain, äiti on aina rakastanut. Olenpa sitten tehnyt mitä vain, äiti on aina rakastanut. Mutta toisaalta taas juuri sen vuoksi mietin kukkakimppua tarkoin. Juuri pyyteettömästä, kokoaikaisesta rakkaudesta äiti ansaitsee kiitosta.
Äiti on turva. Äiti on tuki. Äiti on aina läsnä ja katsoo Emmerdaleakin vain toisella silmällä. Äiti on äidillinen. Äiti on aina lämmin. Äiti neuvoo, mutta antaa minun itsekin huomata asioita. Eikä vain sen vuoksi, etten itsepäisyyksissäni usko. 
”En koskaan raaskinut sanoa, että se kirjoitetaan äidille eikä äitille.” Ei se haittaa, äiti. Opin sen myöhemmin ihan itse.
Rakkaudestani äitiä kohtaan kertoo se, että en koskaan haaveillut prinssistä valkoisella ratsulla. Sillä yksinkertaisesti en uskonut maailmassa ja perheen ulkopuolella olevan yhtä voimakasta tunnetta kuin mitä minä jo koin. Eihän mikään laimeampi olisi tuntunut miltään? Ajattelin usein, että vaikka jotain suurta jossain olisikin, en millään pystyisi sovittamaan kahta sellaista yhteen Elinaan. En ole koskaan ollut kovin taitava venymään. Repeän aika helposti liitoksistani.
Eilen vietin kuitenkin myös toista tärkeää päivää. Tai vietimme. Viisi vuotta sitten löysin elämääni suuren rakkauden. Se oli jotain täysin uudenlaista rakkautta. Kasvavaa rakkautta, vuosi vuodelta vankistuvaa. Se tuli ulkopuolelta ja syntyi kiintymyksestä miltei tuntematonta kohtaan. Onhan se ajoittain haparoivampaa, mutta tietyllä tapaa myös jännempää. Vaikka kaikenlainen rakkaus tulee luonnostaan, löydettyä rakkautta on kai enemmän huollettava. Elämässä aina ollutta rakkautta on ehkä helpompi vain kuljettaa mukana. 
Ja vaikka rakkaudet keskenään ovatkin täysin erilaisia, vertailukelvottomia, määrässä kumpikaan ei häviä toiselle. Olen siltikin löytänyt yhdistävän tekijän: suureen rakkauteen – olisi se sitten millaista vain – on heittäydyttävä täydellisesti. Paljastettava itsensä niin hyvässä kuin huonossa valossa.  
Lähiaikoina minusta on tuntunut, ettei mikään enää maistu miltään. Täytekakku, kanapasta tai suklaahippujäätelö. Legendaarisessa pannukakussakin maistan ainoastaan sen yhden ainesosan.
Maailmani kolmannen lämpimän tunteen. Rakkauden elämää kohtaan.
Olen tyytyväisen kylläinen. Rakkaudesta.
muistoja

Nostalgiaa.

Elina2 kommenttia

Oi aikoja.
Omasta lapsuudestani ja nuoruudestani on vierähtänyt jo aikaa. Tuo fakta iski tajuntaani itse asiassa vasta äskettäin, kun sattumalta sivukorvalla kuulin Pikku Geen huitelevan jo jossain kakskytkasissa. Siis mitä?! Eihän siitä tunnu olevan kuin hetki, kun hoilasin Pikku Gee, Pikku Gee, mitä sä oikein teet, Pikku Gee, Pikku Gee tää peli ei vetele ja me ollaan nuoriso, me ollaan tulevaisuus. No. Silloin en ollut vielä edes nuorisoa – ihan pikkulikka vain – ja nyt edustan aikalailla sitä silloista tulevaisuutta. Ei kai turhaan kuule ihmisten jatkuvasti päivittelevän ajan juoksua. Hirvittävää vauhtiahan me etenemme.
Osasin muuten muistaakseni kaikki Räjähdysvaaran kipaleiden sanat ulkoa.
Eikö aika usein tituleerata rakkautta kaikkein voimakkaimmaksi tunteeksi? En kiistä, onhan sillä suuri voima ja vaikutus. Mutta kyllä olen tässä lähiaikoina pohtinut, että on nostalginen tunnekin hirvittävän voimakas. Minun silmiini se nostaa helposti kyyneleet. Tarkoitan, että tunne itsessään on kyllin järeä tekemään sen silloinkin, kun siihen ei ole suoranaisesti sekoittunut muita tunteita, kuten kaipuuta tai haikeutta. Ei minun tarvitse kuin ihan pikkaisen vain muistella sitruunan tuoksuista nallea, jonka sydämenmuotoinen nenä loisti ja joka oli aika ajoin laitettava äidin sukkalaatikkoon – en itse asiassa edes muista, miksi se kaipasi pimeää. Tai sitä kun kaatosateessa harjoittelin koulun Cooperin testiin ja pyöräilin sen jälkeen litimärkänä hakemaan lähikaupasta juustonaksuja. Vähintäänkin alan niiskuttamaan siitä nostalgian määrästä. Toscapiirakka saa nenäni kutisemaan. Koska nostalgia! Veljeni leipoi piirakkaa pienenä joihinkin koulun myyjäisiin ja ehkä kävin salaa maistamassa pienesti toscakuorrutteesta.

Tuoreempaa nostalgiaa eilen töissä.
Vanhempaa nostalgiaa valokuvista.

Nostalgisia muistoja voi verrata ihan hyvin pyörällä ajoon. Vasta satulaan hypätessä sitä muistaa, miten koko juttu menikään. Jossain syvällä se taito on säilynyt, vaikka vuosiin ei olisi edes ajatellut kaksipyöräistä kulkuvälinettä. Samaan tapaan joitakin asioita ei osaa muistella, vaikka ne ovatkin tallessa päässä. Eikä, ai  niin, muistatsä sen Raichun kuluneen hännän, jota piti paikkailla mustalla tussilla? Ne ovat joko niin pieniä tai sitten niin kaukaisia, että ne muistaessaankin muistamista saattaa epäillä. Mutta kun jokin pieni asia tuo palan menneestä mieleen, sellainen, joka ehkä monelle muulle on täysin merkityksetön, saa se aikaan valtaisan nostalgiaryöpyn. Nostalgia etenee minun ajatuksissani ketjureaktiona: tietty kappale muistuttaa vadelmajugurttisesta suklaapatukasta, suklaapatukka kauppareissusta, kauppareissu taas yhtyeen levystä, levy kourassa rutistuneesta setelistä ja seteli veljen pelottelusta, ettei ihan hiukan revennyt raha kelpaa kassatädille. 

Nostalgia naurattaa ja hymyilyttää, mutta samalla myös jollain tapaa riipii sisältä. Ennen se sattui minua. Varmaankin sen vuoksi, etten ollut riittävän onnellinen senhetkisestä. Nykyisin ajattelen, että nyt on aika laittaa alulle muistoja tuleville vuosille. Toisin sanoen elää tavoitellen riittävää huolettomuutta ja vapautta. Ei elämän tarkoitus kai ole elää muistoja varten, mutta niitä tavoitellessa väkisinkin oikeasti elää. Mikä lienee yksi tavoiteltavista asioista elämässä. 
onnellisuus · ulkonäkö

Oma koti ainutlaatuinen.

ElinaKommentoi
Mä kökötin lehtipinon päällä polvet suussa ja tuijotin mun varpaitani. Erityisesti sitä isovarpaan viereistä oikeassa jalassa. Sitten mä pelästyin. Minkä vuoksi? Koska se näytti vieraalta. Jos niitä isovarpaan viereisiä varpaita olisi aseteltu rivistöön, mä en olisi tunnistanut omaani. 

Mä tajusin sen kaiken yrittämisen keskellä vieraantuneeni omasta kehostani. 
Jälkeenpäin on jännä ajatella, kuinka jatkuvasta tarkkailusta ja peilin edessä pyörimisestä huolimatta oma keho muuttui vieraammaksi ja vieraammaksi. Sitä tavallaan näki omassa kehossaan vain tyytymättömyyden ja epäkohdat: jaloissa varpaiden sijaan ainoastaan liiallisen paksuuden. Oma keho ei oikeastaan tuntunut enää ”mun omalta ainutlaatuiselta”, vain loputtomalta työmaalta. Mahtaa olla monelle naiselle tuttua?

Mä pyörittelin ajatuksiani. Pystyisiköhän omaa kehoa opetella katsomaan samalla tavoin kuin sitä isovarpaan viereistä varvasta. Hyödyntämään tuota pelästyksestä syntynyttä tunnetta. Mä voisin esimerkiksi ottaa seis. Vain katsoa omaa käsivarttani. Tutustua. Ja todeta sen olevan loistava omaksi kädekseni kaiken kirjon keskellä. Siis kun. Mä todella haluan uskoa, että valitsisin juuri sen siitä rivistöstä siltikin itselleni. Vaikka se ei olekaan kaikkein lihaksikkain. Samoin kuin mun oman vatsani. Vaikka se ei olekaan kovin kiinteä. Mun jalkani sopivat mulle parhaiten. Vaikka ne ovat kaikkea muuta kuin sorjat. 
Kyse on kai kokonaisuudesta. Nimenomaan ehjästä minästä.
Että on kotona omassa kehossa. Koska kukapa ei tuntisi kodin nurkkiaan läpikotaisin? 

Kertoi eräs nuori nainen aikaa sitten.
Peace itselle.
Tänään 6.5 vietetään Älä laihduta -päivää. Minä olen jo aika monena vuonna viettänyt Tutustu mieluummin itseesi -päivää.
elämä · pienet hetket

Elämän hienous?

ElinaKommentoi
Tiedän henkilön, joka luultavasti vastaisi Tesla Model S. Varmasti on heitäkin, jotka mainitsisivat jonkin Ted Bakeryn uudesta kevätmallistosta. Haluan uskoa osan vastaavan kysymykseen sen enempää miettimättä että se kahden ihmisen välillä kipinöivä. On kohtuullisen siistiä, että erilaiset asiat tekevät elämästä hienon. Millaisetko? Ei kai ole olemassa nelosen vastauksia – sen paremmin kuin kympinkään arvoisia. Erilaisuus on ihan yhtä hienoa kuin kevätmalliston merkkihamonen.
Osaisinkohan itse vastata kysymykseen.
Minun mielestäni hienoa elämässä on jokin sellainen, joka ei ole ilmiselvää tai katseiden kuluttamaa. En tarkoita piileskelyä ja löytämistä, en suoranaisesti etsimistäkään. Ennemminkin jotakin sellaista, johon ihmisen tarkkaavaisuus harvemmin keskittyy tai katse eksyy. Normaalitilanteessa toiseksi jäävää. Pidän elämän pienistä hienouksista, joka odottavat arvostajaansa. Että niiden näkeminen vaatii muutakin kuin vain katsomista.
Kuin kaupungistuneelle maalaiselle luonto. Jotain sellaista yritän tässä ehkä selittää.
Elämässä hienoa on sen hienouden yhtäkkinen tajuaminen ilman ymmärtämiseen tähtäävää tietoista toimintaa.
Siten minulle kävi kerran. Ja vaikka mielessäni seikkaili silläkin hetkellä kaikenlaista upeata, kuten kivuton jalka, kaunis ilma ja tienposken valkovuokot, olin häkeltynyt ainoastaan yhdestä asiasta.
Se tapahtui eräs aamu juostessani tavallista reittiäni: risteyksessä autotien yli ja vasemmalle, pienelle kadunpätkälle ja hiekkakentän poikki. Hahmo näytti takaapäin jo tutulta. En muista koskaan erityisesti seuranneeni hänen kävelytyyliään. Jostain syystä kuitenkin tunnistin sen oitis. Juoksin rinnalle ja kohtasin katseen: tuntematon, mutta samalla niin tuttu. Olen varmasti alunperin tavannut hänet aikoinaan kaupungin salilla, viettänyt monet aamut samojen käsipainojen äärellä. Myöhemmin palvellut kassalla ja toivotellut lukemattomia kertoja hyviä päivänjatkoja. En tiedä hänen nimeään vieläkään, enkä oikeastaan paljon muutakaan, mutta siltikin kertoilin viime keväänä pääsykoelukemisistani ja kuuntelin puolestani hänen tarinoita pojistaan. Kohtaaminen keskellä katua oli kuin vanhan ystävän halaus. Lämmin ja vilpitön. Yllätyin tilanteen sijaan vain reaktiostani: olisin mielelläni jatkanut kävellen pidemmänkin matkan.

Kuitenkin aika harvoin eteeni sattuu ihmisiä, joiden kanssa haluaisin polttavasti istahtaa kahvikupin äärelle rupattelemaan. Vielä harvemmin halajan lähes tuntemattoman seuraan. Olen ujonpuoleinen ja aluksi varautunutkin. Hassua. Edes reilu neljänkymmenen vuoden ikäero ei tuntunut yhtään miltään. Sama aallonpituus ei kai katso ikää, paikkaa, aikaa tai muutakaan täysin merkityksetöntä. 

Tuona aamuna olisin tietysti voinut juosta silmät ummessa vain ohi. Parisen vuotta sitten ensimmäistä kertaa tavatessamme olisin voinut suhtautua häneen kuin höperöön eläkeläismummoon. Olisin voinut viitata kintaalla ja unohtaa. 
Matkaa jatkettuani ja yhtäkkisesti tajuttuani tämän kaiken tuo kohtaaminen tuntui entistäkin kauniimmalta. Yhdeltä elämän hienoudelta.
onnellisuus · Ruoka · ruokavinkki

Perunasalaatiton.

Elina4 kommenttia
Tiedättekö mitä? 
Tänä vappuna en syönyt lainkaan perunasalaattia. Ehen. Olen nimittäin alkanut harrastamaan ennenkokemattomia vappuja; viime vuonna istuin yksin kotona nenä tiukasti kiinni kirjassa ihan koko vapun. Aivan uutta, vaikka ei ehkä aivan mahtavaa. Mutta kokemus hei sekin. Ja kuulkaas. Sama meno jatkui tänä vuonna – siis teemalla uudenlainen vappu. Perunasalaatiton ja lisäksi ennenkokematon muullakin tapaa. 
En ole aiemmin syönyt ilmaista munkkia ulkoilmassa.

Enkä ole milloinkaan aiemmin katsellut traktorin kilpaa kiskomista keskellä Helsinkiä.

Kai sitä joskus on viettänyt ihanan aurinkoista vappua. Liian harvoin kuitenkin.

Olin ensimmäistä kertaa viettämässä opiskelijavappua.
Nakiton ja perunasalaatiton vappuateria eli uuniperunat kylmäsavulohitäytteellä
Isoja perunoita, vaikkapa Rosamundaa
Täytteeseen
1 prk kermaviiliä
(vähän tuorejuustoa)
150g kylmäsavulohta
nippu ruohosipulia
sitruunamehua
mustapippuria
(suolaa)
Salaatti
jääsalaattia
kurkkua
tuoretta ananasta
avokadoa
Montako rullaa serpentiiniä kului?
elämä · onnellisuus

The series of unfortunate events.

Elina6 kommenttia
Olihan se kuin tekaistusta tarinasta. Niistä Lemony Snicketin kirjoista, joista pienempänä pidin kovasti. Surkeiden sattumusten sarjasta.
Sinä aamuna nyt oli kaikenlaista.
Kyljen kääntäminen ei enää onnistunut. Havahduin aamulla huonoon olon. Mitä tämä nyt oli? Sunnuntaihan oli jo ollut niin hyvä kuin riittävän rankan oksutaudin jälkeinen päivä vaan voi olla. Eli kahden mehulasillisen veroinen. Suututti. Lisäksi vielä se, että ajatuskin aamupuurosta kuvotti. Olin elänyt viime päivät sokerijugurtilla ja vaaleilla karjalanpiirakoilla. Eivät ne höttöiset varsinaisesti mielialaa kohota – suurina annoksina ainakaan. Jalkaa vihloi edelleen ja tulostin oli jättänyt sylkemättä monistenipun viimeiset sivut. Hermoja kiristi jo valmiiksi parin viikon totaalinen liikkumattomuus ja säären kohtalo. Ajatukset velloivat kaikessa mahdollisessa ikävässä. Turha niitä oli yrittää ohjailla kirkkaammille vesille. Luovuttaja, sama vaikka olisinkin. Heiveröinen olo purkautui  ajatuksena lopettaa koko blogi – pieneen, pimeään vaatehuoneeseen hautautuminen houkutteli myös. Aamu huipentui avaimien unohtamiseen ja rappukäytävässä kykkimiseen. Että kotiin pääsemisestäkin piti maksaa. Oma laho pää ärsytti. Mustikkajugurttia tippui valkealle paidalle ja elämä tuntui äärimmäisen surkealta. Kun aurinkokaan ei paistanut.
Toisinaan elämän pienimmät huolenaiheet tuntuvat kaikkein suurimmilta. Se on kovin hassua. No hei hupaisaa! Etenkin kun ajattelen, mistä kaikesta ihminen voi selvitä ja on jo selvinnyt. Ongelmia on välillä hyvä suhteuttaa, mutta turha vähätellä. Siten yritän välillä itselleni selventää. Vaikka en olekaan menettänyt toista jalkaani, toimimaton koipi saa harmittaa. Kai?
Äiti on aina sanonut minulle, että otan kaiken niin äärettömän raskaasti – sama tiputanko lusikan lattialle vai kuulenko toisen olevan surullinen. Tuona maanantaiaamuna minulla oli meneillään varmastikin tuhannes maailmanloppu. Kunpa voisinkin säätää mieleni mittareita siten, että kokisin tunneskaalastani ainoastaan onnen ja ilon moninkertaisena! Epäilen tosin niiden maistuvan silloin enää yhtä makealta. Tapahtuu kuin mansikkajugurtille viikonlopun aikana: latistuu. Ehdin tottua makeaan makuun.
Yliopistolle vihdoin päästyäni minua kuitenkin odotti labrassa valkotakkinen itse iloisuus lusikka kourassa valmiina punnaamaan kuparisulfaattia. Niin, mihin sitä kevätaurinkoa tarvitsinkaan? Se sama määrä energiaa säteilee ihanista ihmisistä ympärilläni. Pilvisinäkin päivinä.
Mitä siis kuuluu? Ei mitään normaalia kummempaa. Tai surkeampaa. Siis erittäin hyvää. Kyllä, nyt jo naurattaa.

opiskelu · yliopisto

Turkoosit haalarit ja eka vuosi.

Elina12 kommenttia
Havahduin tässä vasta aivan äskettäin siihen, että minä todella elän kevättä tyynesti ja odotan kesää levollisin mielin. Taas. Monen vuoden jälkeen. Tiedätkö, miltä helpotus tuntuu? Se, että kevät ja kesä saavat saapua rauhakeen ja ovatpa vielä tervetulleitakin, on kesäkuukausien jälkeen koittavan ajanjakson ansiota: syksy on empimätön. Joka vuosihan se saapuu. Tänä vuonna minä kuitenkin tiedän, missä tulen syksyllä olemaan ja minne tulen palaamaan. Mikään ei ole helpottavampaa kuin tietää oman paikan odottavan. Syksy tuntuu jo nyt mielessäni selvältä, epäröimättömältä ja luotettavalta, mikä antaa varmuutta nauttia aina toukokuusta elokuun loppuun saakka vapaammasta elämästä.
Kulunut lukuvuosi on mennyt yhdessä hujauksessa. Tuntuu kuin opiskelijaelämä vasta olisi rynninyt elämääni postin mukana. Muistan edelleen, miten tärisevin käsin revin kirjettä auki. Muistan, miltä yllätys tuntui sisälläni. Muistan, kuinka ylpeys valtasi minut. Minulle on varattu oma paikka. Siitä on kohta vuosi. Niin, ajatella! Ja edelleen olen tyytyväinen tekemääni valintaan. Perustelen tunteen kuluneen vuoden aikana syntyneellä mielihyvällä ja innostuksella.
Ensimmäisenä opiskeluvuotenani:
Olen eristänyt puhdasta kofeiinia teepusseista ja tanssinut hiki päässä turkooseissa haalareissa. Olen eksynyt luvattoman monta kertaa kampusalueella, mutta sittemmin onneksi oppinut suunnistamaan ilman karttaa. Olen minä palauttanut mieleeni, miltä tuntuu tajuta asioita ja kohdata rohkeasti täysin uusia – välillä myös outoja – juttuja. Luulen ajatteluni kääntyneen ehkä ihan vähän jo akateemisempaan suuntaan. Niin ja hei! Olen minä monet kerrat pistellyt neulalla sormeeni, enkä siltikään ole saanut ommeltua kiinni kaikkia haalarimerkkejäni. Olen tutustunut ihaniin ihmisiin ja saanut ystäviäkin – vähän kuin huomaamatta. Todella toivon näkeväni heitä myös kesälomalla. Olen ehtinyt olla mukana suunnittelemassa aivan uudenlaista kermaviilipurkkia ja olenpa myös leikkinyt toimittajaa. Olen kirjoittanut ensimmäisen lehtijuttuni! Ajoittain olen tuntenut itseni älykkääksi ratkoessani hankalia laskuja. Olen kirjoittanut mahdollisimman paljon käsin lyijykynällä ja palautellut vähän-vain-suttaantuneita esseevastauksia. Juu, olen ajatellut sisällön ratkaisevan. Olen ollut tyytyväinen vitosiin, mutta myös opetellut menemään tentteihin vähemmällä lukemisella. Myönnän toisinaan nuokkuneeni luennoilla ja tutustuneeni lähemmin akateemiseen vapauteen. Ja olenhan minä ajoittain myös kironnut koko touhua – useimmiten iltapäivisin fysikaalisen kemian luennoilla väsyneenä ja nälkäisenä. En kyllä vieläkään tiedä tarkalleen, mikä minusta tulee isona. Kuitenkin luulen minussa olevan ihan vähän kemistin vikaa.

”Haha, no mä sain ohjeeksi silloin, että älä vaan pänttää, vaan käy myös juhlimassa. Edes vähän. Pidä silmät ja korvat auki! Ei fuksivuotta kannata ottaa liian vakavasti, mutta toisaalta mun mielestä on ihan siistiä ajatella, että ekan vuoden jälkeen tulee joku 70 opintopistettä eli tavoitevauhdissa edetään. Kannattaa mennä rohkeasti mukaan juttuihin, jotka tuntuu itsestä hyvältä ja kiinnostaa. Ei kuitenkaan kannata ottaa stressiä siitä, että pitäisi olla jotenkin äärettömän aktiivinen ja ehtiä kokeilemaan kaikkea ekana vuonna. Kun muutenkin tulee niin paljon uutta ihmeteltävää. Fuksivuodesta pitää nauttia – mitä se sitten kenellekin tarkoittaa. Ja olla ylpeä, että on selvittänyt tiensä yliopistoon. Niin ja haalarit kantsii tietysti heti hankkia. Ne on yllättävän mukavat päällä.”
Täältä lähtisi tsempit kaikille pääsykokeisiin pänttääville!