aitous · itsetutkiskelu · oma hyvinvointi · onnellisuus

Tyttö, joka opettelee hidastamaan.

Kuinka kiireen taltuttaa? Mistä sisäisen rauhan löytää? Miten suorittamisesta irti päästää?
Eli kuinka opettelen (edelleenkin) olemaan tyttö, joka näkee tämän hetken ja joka ei kulje aikaa edellä.
Ensimmäiseksi. Selvittämättömät asiat nostavat omassa pääkopassani kierroksia ja painavat nastan lautaan. Tiedätkö sellaisen tunteen kuin äh-äh-äh. Se on juuri sitä. Alitajunnan äheltämistä ja vaikeroimista. Sisäisen rauhan löytäminen edellyttää mielestäni myös omaan mieleen syntyvien solmujen selvittämisen opettelua sekä niiden tunnistamista. Sillä joskus asiat kaihertavat mieltä ja luovat levottomuutta, vaikka niitä ei oikeastaan edes tiedosta – syntyvän rauhattoman olon vain tuntee. Olen aina ajatellut tämän olevan ikään kuin pohja kaikelle: itselle on osattava selittää tunteita.
Toiseksi, edelliseen liittyen. Olen opetellut tunnistamaan tuntemukset sisälläni ja jollain tapaa puhumaan niistä itselleni. Ihan vain kahdenkeskisesti, äänettömästi, mutta suoraan, selkeästi sanoilla. Kiireen ja ajan edellä elämisen kitkemiseksi olen käyttänyt myös mielikuvaharjoituksia. Esimerkiksi nälän iskiessä sisälläni tamppaa lähes hysteerinen tahti. Murisevasta mahasta huolimatta en kuitenkaan halua hypätä niiden hetkien yli, kun matkaan kohti parempaa (kylläistä) oloa, esimerkiksi kotiin töistä pyöräillessäni. Sehän olisi suoranaista haaskaamista! Silloin istunkin myös ajatuksissani satulan selkään ja keskityn meneillään olevaan hetkeen: okei, minulla on nälkä ja siitä johtuva kiire, asia selvä, mutta nyt minä poljen polkupyörää.
Kolmanneksi. Olen ymmärtänyt, ettei minun pidä katsoa kehoani samalla tapaa kuin esineitä. Tai edes asioita. Sillä kehoni ei ole täydellisyyttä tavoitellen hiottu veistos, vaikkakin tarkkaan harkittu kyllä. Kun katson asioita ja esineitä ympärilläni, vaikkapa eteisen pöydän koristetta, tiedän tarkalleen, miellyttääkö se minua: sen muodot, linjat, tasapainotus, värit. Se on silmissäni joko täydellinen tai sitten siinä mättää jokin. Lapsesta asti ajattelin, että omaa kehoa katsotaan samaan tapaan. Kukka-asetelma voi olla täydellinen. Juustokakku voi olla aivan täydellinen. Mutta minä olen minä. Kehoni on ennen kaikkea kotini – ja henkilökohtaisesti pidän enemmän kotoisasta sisustuksesta kuin katalogien valkoisesta tusinasta. Täydellisyyden sijaan tavoittelen tänään aitoa minää. Se luo uskomatonta rauhaa.
Neljänneksi. Toisinaan tunnistan tarpeen juosta päin seinää pysähtyäkseni. Toisin sanoen väkisin pysähtyminen on suhteellisen yksinkertainen tapa saada rauhasta hentoinen ote ja löytää ensikosketus. Tuo seinä voi olla hetkellinen sairaus, lenssukin riittää, tai jokin muu niin suuri, että se kykenee jyräämään tieltään tottumuksen eli kokoaikaisen kaahottamisen.
Viidenneksi. Pyrin tunnistamaan suorittamisen muodot. Missä minä toteutan tarvetta edetä kuin höyryjuna? Millaisissa tilanteissa minulla on tapana jyrätä elämän pieniä asioita tieltäni? Minulle esimerkiksi yksi ratkaiseva tekijä oli jättää kova treenaaminen salilla päivistäni pois – ainakin toistaiseksi. Koska olen joko-tai-tyyppi, en osaa vähän vain höntsäillä. Vaikka sitäkin olen harjoitellut. Tunnistettuani omia suorittamisen muotojani päätös muutoksesta oli helppo – toteutus taas ei sitten niinkään.
Kuudenneksi. Lähes kaikki lähtee tahdosta. Minä luon monelle (haastavalle) asialle pohjan yksinkertaisesti tahdosta. Hyvinvoinnin vuoksi oli pakko p y s ä h t y ä. Tahdoin – ja tahdon edelleen – voida yhä paremmin ja löytää rauhaa jokapäiväiseen elämääni. Se, että päättää jotakin, on loistava alku.
Seitsemänneksi. Koska aloilleen pysähtyminen on ja tuntuu olevan niin hankalaa (monellekin), onnistuakseni opettelin hyväksymään sen, että muutoksen yrittäminen synnyttää negatiivisia tunteita. Niitä kohdatessa on kuitenkin vain jatkettava eteenpäin, ei antaa pelästyksen käännyttää ympäri tulosuuntaan. Vaikka vihastuttaisi ja ahdistaisi. Kuinkakohan monet riidat tämänkin katon alla on riidelty eri aikaan tikittävien sisäisten kellojen vuoksi: itse olen aikapäiviä sitten jo mennyt, kun Santtu vasta suunnittelee liikahtamista.
Kahdeksanneksi. Muistutan välillä itseäni, että kiireeseen tottuu helposti. Salakavalasti. Helpottavaa on kuitenkin se, että myös rauhallisempaan eloon tottuu. Hyvinkin nopeasti, kun ensin ymmärtää koko homman jujun. 

Näillä (toivotuilla) vinkeillä rauhalliseen keskikesän juhlaan! 

kesä · loma

Kesä syntyy kalenterissa.

Anna mun esittää yksi kysymys. Miten on mahdollista, että tänään on 16. päivä kesäkuuta ja olen tähän mennessä lähtenyt ovesta ulos ehkä noin neljä kertaa ilman takkia? Siis vain. Pian on juhannus ja edelleen pelkään vilustumista: aivan kuin jonkinlainen kevätvaihde olisi jäänyt päälle. Niin minulla kuin luonnollakin. Tuulee ja on koleata – tai ei ainakaan riittävän lämmintä. Tänä vuonna Suomen kesä on todellakin ihan älyttömän lyhyt. Jos se joskus siis saapuu kunnolla. 
Helpottavaa on kuitenkin se, että minä olen aina kuuluttanut kovaan ääneen, kuinka sää on vain tekosyy. Pätee erinomaisesti lenkkeilyn lisäksi tähän kesäänkin. Kai jäätelöä voi syödä kevyttoppatakin sisässä? Mökille ainakin voi lähteä viileänäkin päivänä, sillä saunassa voi istua vaikka pakkasella. Huvipuistossa on tosi vähän porukkaa sateella. Ja seikkailupuistossa tuuli tuo vain toivottua lisähaastetta kiipeilyyn. 
Katsos. Näin se menee.
Ja nyt tulee vinkki Suomessa kesälomaansa viettäville: kannattaa vain tiukasti tuijottaa sitä kalenteria ja sinne kirjattuja juttuja. Taivasta on turha tuijotella, sää on kuitenkin jo ehtinyt muuttua ennen kuin ehdit kesälomaa sanoa.

#ainaonerittäinhyväsäägrillata
Niinpä minäkin istuin alas, tartuin ronskisti kaksin käsin seinäkalenteriin ja aloin kirjoittaa. Aikamoista aikatauluttamistahan se oli: työvuoroni kun voivat olla ihan mikä päivä vain ja ihan mihin kellonaikaan vain. Menee ihan sudokuista, totaalista aivojumppaa. Mutta vihdoin kun pieniä lomareissuja saa onnistuneesti ujutettua kalenteriin, mieli on ihan loistava: hei meilläkin on nyt jotain, mitä odottaa! Mökkeilyä, laivareissua, teatteria, kahvittelua, brunsseilua. Vielä olisi ympättävä ainakin Kuopion matka kalenteriin.
Eikä kaikkeen tarvitse aina varata kokonaista vapaapäivää. Iltakin riittää hyvin esimerkiksi pehmiksen imaisemiseen Lintsillä. Kahvitteluun terassilla kuluu tunti tai kaksi. Me käytimme työvuorojemme välissä yhteisen kaksituntisen hyödyksi Santun kanssa ja kävimme koeajamassa Järvenpään uuden kuppilan. Oli mielettömän paljon mukavampaa lähteä siitä suoraan töihin, eikä päivä tuntunut iltavuorosta huolimatta menneen kesätekemisten osalta lainkaan hukkaan.

#kesälautasella
En ehkä saa tänäkään vuonna heitettyä talviturkkia, mutta ei se haittaa. Sillä en pystyisi siihen luultavasti hellelukemissakaan. 
Minä olen vahvasti sitä mieltä, että kesä on mielissä ja syntyy kalenterissa. Enkä tarkoita sillä äärimmäistä aikataulutusta tai kiirettä, vaan nimenomaan estotonta touhuamista, täydellisen sään ja ajankohdan odottelusta luopumista. Kesä on – ja voi olla – nyt
elämä · ihana arki · minun päiväni

Just nyt.

Mulla on mun seeprayöpuku päällä. Se on tosin nurinkurin. En kotona hirveästi katsele miten päin vaatteet on yllä. Saati minkälaisia vaatteita mulla on päällä. Tai onko lainkaan. Makaan just nyt sängyssä sulattelemassa aamupuuroa, jonka söin maapähkivoilla, raejuustolla ja mehukeitolla (sellaisella stevialla makeutetulla). Puuroa lusikoidessa mä mietin sitä kertaa, kun testimielessä ostin sitä banaanin ja mansikan makuista mehukeittoa. Se banaaniesanssi siinä maistui samalta kuin yliopistolla labrassa eräs tekemäni koe haisi. Käytin mehukeiton loppuun ainoastaan siitä syystä, että mä olen niin pihi. Mehukeitot on yllättävän kalliita.
Laskeskelin tässä, että mulla on joku viisitoista minuuttia aikaa vielä köllötellä. Ja juoda tietty toinen kahvikupillinen. Sängyssä. Vaikka se on kyllä huono tapa – edellisen kaatuneen kahvikupin läiskä on edelleen lakanoissa. Onneksi just mun puolella. Peitän sen aina tyynyllä.
Just nyt mä olen kyllä ihan onnellinen. Vaikka työpäivä siintää vielä edessä, vatsaa vähän vääntää ja mun silmätkin on aika turvoksissa. Olen iloinen ainakin siitä, että sain eilen äidiltä mukaan grilli-illalliselta ylijäänyttä tosi värikästä salaattia. En mä normaalisti raaski itse ostaa niin montaa erilaista salaatin komponenttia. Koska, no, opiskelijat tietävät. Lisäksi sain myös maailman herkullisimpia feta-kasvisnyyttejä. On ihan parasta tulla töistä iltapäivällä kotiin ja saada hyvää ruokaa.
Just tässä suunnittelin, että menen illalla vielä kuntopyöräilemään  ja ehkä myös katsomaan Santun fudispeliä. Jos joukkue ei anna luovutusvoittoa. Sekin on kuulemma mahdollista pelaajapulan – ja ylivoimaisen vastustajan – vuoksi. Onneksi höntsäliiga on lähinnä hupia. Tosin mulle on kyllä sama, vaikka häviäisivät tämän vikan pelin sata-nolla: tykkään silti katsella kentän laidalla. 
Tällä hetkellä mulla on enää kolme minuuttia aikaa siihen, kun on aloitettava naaman ehostaminen ja hiusten harjaaminen. Veikkaan, että yön jäljiltä on aika monta takkua tukassa. Olo tuntuu vähän takkuiselta.
Just nyt mä olen edelleen ehkä hiukan väsynyt ja kaipaisin vähän pidempää hiljaista aamua, mutta toisaalta olen iloinen saamastani ylimääräisestä työvuorosta.
Raaskii sitten ostaa muutakin kuin tarjoustomaatteja. 

Mitä muualla tapahtuu just nyt?

oma elämä · onnellisuus · treeni

Välimatkaa urheiluun.

Joitakin elämän faktoja on mahdoton kiertää. Yksi tällainen on se, että minä olen äärimmäisen vihkiytyvää ihmistyyppiä: tiedättekö, vihkiydyn aina kerrallaan yhden asian kanssa. Toisin sanoen omistaudun täysin. Pienempänä vanukaspurkkien kansille, näin aikusena taas ehkä vähän toisenlaisille asioille. 
Niin, kuten urheilulle.
Lähiaikoina olen kuitenkin pyrkinyt ottamaan välimatkaa liikuntaan. Erityisesti salilla treenaamiseen. Itse asiassa en ole touhunnut lihastenkasvatusta sitten helmikuun: vain satunnaisesti duunannut vatsoja ja punnerruksia ja muuta pientä harmitonta. Sen kaiken olen tehnyt tarkoituksellisesti – ehkä osin keveämpää oloa tavoitellakseni ja osin juuri välimatkaa saadakseni. Mutta koska en ole lenkillekään päässyt useampaan kuukauteen, liikunnan jääminen taka-alalle on tapahtunut osin myös vahingossa. Olen käynyt kuntopyöräilemässä aamuisin. Ja arvatkaa, siinä se! En ole enää hengittänyt fittiä elämää sisuksiini eli stressannut proteiininsaanneista ja toivonut päivien alkumetreillä onnistuneita treenejä. 
Koko kapasiteetistani on jäänyt hurjasti vapaaksi kaikelle muulle elämän kivalle. 

En voi kuitenkaan sanoa käyväni tekemässä pakollisen pahan pois alta aamuisin kuntopyörän selässä. Ehei. Sillä rakastan edelleen aivan yhtä paljon kuin ennen hikikarpaloita otsalla ja keksin edelleen ainakin tsiljoona syytä, miksi kannattaa urheilla. Terveys, mieliala, nautinto ja mitä näitä nyt on. Toisinaan on siitäkin huolimatta hyvä tarkastella omaa eloa uudenlaisista ulottuvuuksista. Omistautuminen kun vie valtavasti voimavaroja ja väkisinkin sitä yhdelle kumartaessa pyllistää  aina jollekin toiselle. Ja niin.  Nyt olen vain päättänyt kurkata vaihteeksi sinne takaliston puolelle. Josko siellä piilottelisi jotakin mielenkiintoista.
Tällä hetkellä haaveilen isojen lihasten sijaan kokemuksista, mahdollisesti juurikin urheilun muodossa. Vielä tämän kuun aikana on tarkoitus mennä kokeilemaan seikkailupuistoa ja valjailla yläilmoissa killumista. Salin peileistä oman kuvani tuijottamisen sijaan tahtoisin joogata yön jäljiltä vielä kostealla nurmella auringon vasta noustessa. 
Sitten on tietysti se kaikki muu, joka ei liity lainkaan urheiluun.
Tietynlaisen roolin – tai elämäntyylin – toteuttaminen on toki antoisaa ja turvallistakin, sillä se osoittaa aika selkeästi oman paikan maankamaralla. Vähintääkin suuntaa-antavia raameja elämään. On esimerkiksi salimisuja ja viimeisimmän muodin mukaan sonnustautuvia leidejä. Mutta mitä sitten, jos jokin päivä se yksi sunnuntai viikossa kulahtaneissa verkkareissa ei enää riitä? Kun ihmiset ovat tottuneet ajattelemaan huisin hyvin pukeutuvana, voi uusien tuulien puhaltaessa olla raskasta yrittää astua ulos niin sanotusta roolista, siihen asti toteutetusta elämäntyylistä. Vaikka ei olisikaan missään vaiheessa luokitellut itseään muuksi kuin vain tavalliseksi minäksi, mielikuvien syntymistä on mahdoton estää. Niin no, kuuntele, en mä enää ole niin käynyt nakkelemassa rautaa salilla.
Järkevintä on kai yrittää brändätä itsensä ihan vain omaksi itseksi. No vaikka Elinaksi, jolle ihan mikä suunta vain ihan milloin vain on mahdollista.
Olen huomannut, että on oikeastaan aika keveää hoidella välillä liikuntaa vähän vain vasurilla ja siten saada uutta sisältöä elämään. Välimatka treenaamiseen on mahdollistanut uusista asioista innostumisen, kun jaksamista ja aikaa vapautuu. 
Kuten hauvavauvakuumeeseen ja kauan kammoksumiini farkkuihin.
itsetutkiskelu · onnellisuus · terveys · ulkonäkö

Ei monesta osasesta, vaan yksi kokonainen.

Maanantaikappale?
Taideteos?
Tusinakama?
Työmaa?
Muotti?
Mysteeri?
Objekti?
Identiteetti?
Minä?

Mitä keho merkitsee minulle? Vaikka välillä keho tuntuu kaikkien jalkaongelmien kanssa totaaliselta maanantaikappaleelta ja tyytymättömyyden vuoksi pelkältä työmaalta, vastaan siltikin kieltävästi. Vaikka joku ehkä ajatteleekin kehoa näyttelyesineenä ja pyrkii kenties täydelliseksi taideteokseksi, minä haluan ajatella ja toimia täysin toisella tapaa. Vaikka olenkin ehkä joskus pyrkinyt määrätynlaiseen muottiin ja samalla mieltänyt itseni turhaksi tusinakamaksi, ymmärrän nyt, mitä kaikkea määritelmä yksilö merkitsee. Vaikka jonkin aikaa yritinkin rakentaa identiteettiäni ainoastaan ulkoisen olemuksen varaan, olen sittemmin oppinut kehoni olevan vain osa minääni. Vaikka mukaan mahtuu päiviä, jolloin keho on pelkkä mysteeri, tunnen oloni hyvinkin kotoisaksi.
Olen yksi kokonainen kappale.


”Etten halua sitten joskus päällimmäisenä muistaa, kuinka yritin jatkuvasti hioa itsestäni jotain täydellisempää näkemättä kuitenkaan sitä, mitä jo olen.”

Joo. Se oli just se hetki, kun tajusin tämän kaiken. Että keho on minulle ennemminkin monen mahdollistaja. Että minä olen yksi yksilöllinen kokonaisuus.

aamu · itsetutkiskelu · itsevarmuus · unet

Öinen muutos.

Vaikuttaa aiks normilta. Tänään on taas yksi päivä niistä kaikista tavallisista: herään, syön, juon kahvia sängyssä, puen, urheilen, menen töihin, palaan kotiin, nukahdan. Ehkä juoksen normaalista poikkeavan lenkkireitin tai maustan ruokaa hiukan poikkeavalla tavalla. Siis ehkä! Näennäisesti elämä kulkee kuitenkin jo tutuksi tulleella tavalla. Ja mikäs siinä!
Ajatuksissani olen kuitenkin herännyt tänään torstaina aivan uudenlaiseen päivään: mieleni on edelleen täynnä yöllistä unta.
Se sama vanha jälleen. Ei vain painajaismainen, vaan ehta painajainen. Muistan unessa kokemani tunteet jo ulkomuistista: paniikinomainen pakokauhu yhdistettynä totaaliseen jähmettymiseen, suoranainen kykenemättömyys, pelko ja avuttomuus. Vaikka yksityiskohdat muuntelevat, viitekehys säilyy painajaisesta toiseen. Olen altavastaaja. Olen se, joka ei pysty. Minään yönä en ole ollut riittävän vahva. 
Paitsi.
Viime yönä. Samaisessa painajaisessa. Mieleni tekisi tokaista v i h d o i n.
Kun minulta pyydettiin, minä pystyin. Moneen asiaan, mutta ennen kaikkea olemaan se vankempi kahdesta.
Ja kyllä tuo muutos unessa heijastuu tähän ihan tavalliseen ja todelliseen päivään – oikeasti tunnen allani tukevammat jalat. En aivan tarkalleen tiedä, mistä moinen yhtäkkinen voima on peräisin. Ehkä eilen taas todettuani liian kiltit eivät pärjää -fraasin todenmukaisuuden ja tokaistuani ääneen, etten enää koskaan vain hymyile nätisti hiljaa, jotain oikeasti pysyvää tapahtui ajatuksissani ja asenteissani. Elämä on loppujen lopuksi kaikesta ihanasta hattarasta huolimatta aika kovaa ja pärjätäkseen ei harmi kyllä voi olla kovinkaan pehmoinen. Tuntuu ikävältä todeta moinen. Jopa haikealta.
Toisaalta taas veikkaan muutoksen heijastelevan tämänhetkistä tilaani: elinvoimainen, varteenotettava ja vankempi kuin aikoihin. Nimenomaan oman kokemukseni mukaan. Ikään kuin se pikkutytön kyllä mä osaan -uhma olisi palannut kyllä mä kestän -muodossa.
Mutta nyt sille – ehkä kuitenkin ihan vanhalle tutulle – lenkille. 

carpe diem · itsensä kuuntelu · oma hyvinvointi · onnellisuus

Tyttö, joka oli aina askeleen edellä nykyhetkeä.

Tyttö, joka oli aina askeleen edellä nykyhetkeä. Pyöräilemään lähtiessäni olin ajatuksissani jo takaisin kotona. Aamukahvin jälkeen jo iltapalalla. Nukkumisenkin yritin suorittaa nopeasti saadakseni pian herätä. Harpoin neljää porrasta kerralla: hapottihan se ja aika paljon jäi välistä. Kun aina on jo seuraavassa ja seuraavan jälkeen aina sitä seuraavassa, mihin silloin oikeasti keskittyy elämässä? Ei ainakaan pyörälenkin varrella kasvaviin valkovuokkoihin tai silmien kiinnipainamisesta syntyvään mielihyvään. 
Elämä tuntuu sellaisessa tilanteessa täysin samanlaiselta kuin pyhäpäivää edeltävänä päivänä kassaneidistä: kohtaat tsiljoona asiakasta kahdeksantuntisen aikana, mutta työvuoron jälkeen et muista yhtäkään tapaamaasi ihmistä. 
Kun aina kaikki meni jo.   
Niin kuin koiralla on tarve nuuskia, minun on saatava olla arjessani ripeä. Kun lähdetään, niin lähdetään. Kun siivotaan, niin kans siivotaan. Olen luonteeltani äkkipikainen, eikä se varsinaisesti helpota jokaiselle askelmalle astumisen opettelua. Se, että maltan astua jo miltei jokatoiselle, on pitkäjänteisen työn tulosta. Vähän kuin oman sisäisen kellon säätämistä ja tikityksen hidastamista. Yhä paremmin ja paremmin osaan ottaa hetken omana hetkenään ja siirtyä vasta sitten seuraavaan. Tik. Tik. Tik.
Rauhan laskeutuminen elämään ja sen tajuaminen, ettei elämistä tarvitse aina toteuttaa kiireisesti, on henkisen hyvinvoinnin lisäksi vaikuttanut minuun myös fyysisesti: kehoni toimii optimaalisemmin. Minun ei enää tarvitse jatkuvasti arvuutella viljojen, maitotuotteiden ja palkokasvien vaikutusta vatsaani – suurelta osin riittää, että huolehdin riiittävästä rauhasta arjessani. Sillä (päänsisäisestäkin) kiireestä syntyvä stressi on ollut pääsyy vatsan ongelmiin.
Rivakkaan menoon ja kiireiseen tahtiin liittyy oleellisesti myös suorittaminen. Elämää suorittaessa portaita harpotaan samaan tapaan – viittäkin askelmaa kerralla. Tehokkaasti ja nopeasti, kokemuksellisesti tuo aika on kuitenkin nollan luokkaa. Onhan se vähän itsensä huijaamista: sitä luulee näkevänsä hirmuisesti elämää ja kokevansa paljonkin, vaikka oikeasti kulkee aikalailla silmät sidottuina ja umpikuurona. 
Kai suurimpia oivalluksiani on se, ettei minun tarvitse elää nopeasti tai pitää koko aikaa kiirettä. Jos nopeasti käväisemisen sijaan menisin ja näkisin. Ehti kello ranteessa tikittää sitten kuinka monta viivan väliä vain. Edelleen suustani livahtaa välillä fraasi no jos ihan noppaa. Nykyisin sillä on kuitenkin kuin pienen sähköiskun vaikutus: herätys eli rauhoitu.
Se, etten elämässäni enää suostu kiirehtimään, ei tarkoita, ettenkö koskaan enää juoksisi hikipäissäni junaan tai mikrottaisi aamupuuroa kahdessa minuutissa. Paremminkin kiirehtimisestä luopuminen on ollut sisäisen tahdin säätämistä ja päänsisäisiä muutoksia. Ehkä myös asenteellisia juttuja. 
Hei tyttö, mikä kiire valmiissa maailmassa? Nyt osuit pappa niin oikeaan.
On tietysti siistiä toistella vanhoja totuuksia hetkessä elämisestä ja carpe diemistä, mutta kuinka moni oikeasti elää niiden mukaisesti?
juhla · Ruoka · ystävät

Voi voileipäkakku.

Koko tapahtumaketju sai alkunsa oikeastaan pari viikkoa sitten eräs aamupäivä äidin sohvalla itseäni roikotellessani (tiedättekö, siinä selkänojalla apinaotteella). Voileipäkakku! Minä leivon voileipäkakun – en vain yhtä vaan kaksi – viikonlopun valmistujaisrientoihin. Hommahan lähti siitä rullaamaan: googlettelin reseptejä ja katselin opetusvideoita Youtubesta. Ensikertalainen kun olen. Päädyin yksinkertaiseen ja keltaiseen kanatäytteeseen, josta lopulta tosin tuli käsittelyssäni punaista – mikä ei kuitenkaan ratkaisevasti vaikuttanut tilanteen etenemiseen.
Perjantaina reilua kahtatoista tuntia ennen hoohetkeä aloin kakkujen rakentamisen. Ja sanotaanko näin, että muutama paahtoleipäpussi ja majoneesipurkki oli tullut ostettua – osa ”ihan varalle vain”. Onhan se hyvä tulla jälkeenpäin kömpelösti taputtelemaan selkään ja toteamaan katsos kun olisit kokeillut yhtä testimielessä ennen perjantaita. Tai olisin tietysti voinut hoksata sen itsekin. Minulla vain on tapana asettaa laput silmille ja tulpat korviin jostain hirveästi innostuessani: ai sanoitko jotain, en minä vain näe. Tilanne kuitenkin näytti erittäin hyvältä perjantain ja lauantain väliseen yöhön asti: kaikki pysyi kasassa, täyte välissä ja kelmutukset kuosissa. 

Sittenhän se iski. Sängyssä ehdittyäni jo torkahtaa. Siis se sellainen tunne – varmaan vähän samantyyppinen kuin äidinvaisto: nyt eivät asiat ole reilassa. Jääkaapillahan tilanne laukesi yhteen ainokaiseen lausahdukseen: liian kostea. Molemmat yritykset ulkonäöllisesti tarjoilukelvottomia. Siten taisin asian ilmaista sen kaiken kyynelehtimisen keskellä. Voi kolme desiä ja kanaliemi sentään! 

Haluaisin varoittaa tällaisia tilanteita kohdanneiden tukihenkilöitä: älä koskaan ehdota kepeästi kansipalojen vaihtoa. Romahdus on takuulla nopeampi kuin itse voileipäkakulla.
Taisin rauhoittua vasta kun kuulin heiton karjalanpiirakoista ja munavoista. Ah. Totta. Pelastus.

Mutta lausahdus liian kostea jäi elämään ja synnytti monet hepulit lauantai-illan aikana. Aivan liian kosteaa. Enkä todellakaan tiedä, kuinka vieraamme päätyivät syömään keskeneräistä ja kertaalleen jo hylättyä voileipäkakkua. Syy voi tietysti olla miesvoittoinen (tällä tarkoitan varovaisesti ilmaistuna ehkä vähemmän kranttu) vieraskunta tai pöydästä hurjaa vauhtia huvenneet suolaiset suupalat. Voihan olla myös, ettei maussa oikeasti ollut mitään vikaa. Paremman puutteessa kaikenlaista. Minä uskon siihen.
No mites. Tilanne näin aamulla: itse voileipäkakkua tai sitä korvanneita minisandwitchejä  ei ole jäljellä edes rääppeitä. Boolikulhokin taidettiin tyhjentää viimeistä mansikkaa myöden… Isäntäväki on onnellinen. 
Miksi juhlia ei järjestetä useammin? Miksi aina pitää olla loistava syy sellaisille? Valmistujaiset, kesän alku, syntymäpäivät. Mitä sitten kun kaikki on jo käytetty? Ajattelin seuraavaksi järkätä ihan-muuten-vaan-pirskeet. Kakkua ja kaikkea. Mutta ei enää voileipäkyhäelmiä. Pliis Rinkeli. 
Iloranta · loma · Rinkelin päivä

Ilorannassa.

Kello 05.59 Vielä vähän unenpöpperöisenä muistin vain edellispäivän kohokohdan eli muurinpohjaletut.
Kello 06.00 Kesti hetki, että sain paikannettua itseni. En herännytkään oman peiton alta, vaan punaisesta puurakennuksesta aivan vieraasta sängystä. 
Kello 06.02 Kömmin ylös ja kurkkasin ikkunasta ulos: nurmikenttä, peltoja ja järvikin siinsi edessä. Rantasaunasta ei vielä tuprutellut savua, mutta pian sekin olisi lämmin. Naksu hölkötteli jo ulkona ja lampaan määkäisy kantautui korviini. Aurinkokin heräili. Sinistä taivasta näkyi enemmän kuin valkoisia pilviä.
Kello 06.03 Jos joku joskus pyytäisi maalaamaan onnellisen aamun, se olisi varmasti juuri tänä aamuna tästä ikkunasta levittäytyvä maisema. Ajattelin.
Kello 06.04 Täällä Hauhollahan minä. Tarkemmin Ilorannassa viikonloppulomalla. Ai niin.
Kello 07.00 Luin kirjaa, pyörin ja luin taas kirjaa. Aamuvirkulle aamupalan odottelu on pienoista tuskaa. Etenkin kun arvaa, millaisia herkkuja aamiaispöydässä odottaa.
Kello 07.55 Herättelin unikekoa. Eli taisin käskeä ylös ja pukeutumaan.
Kello 07.56 Totesin kuitenkin itsekin, ettei sängystä ylös nouseminen ollutkaan niin helppoa. Edellispäivän ohjattu lihaskuntojumppa ulkona tuntui pakaroissa, vatsoissa, hartioissa…

Kello 08.30 Vihdoin aamupalalle: erilaisia puuroja, itseleivottuja sämpylöitä ja leipiä, croisantteja, hedelmiä, juustoja ja paljon muuta. 
Kello 08.32 Päädyin kahteen isoon lautaselliseen mannapuuroa vadelmahillolla. Heh.
Kello 08.35 Tapasimme aamiaisella Ilorannan vanhan yrittäjäpariskunnan ja verestimme samalla muistoja: Santtu lomaili nuorempana monena kesänä Ilorannassa. Viikonlopun aikana kuulinkin tarinat viikinki-iltamista aina kalastusreissuihin – useampaan kertaan. 
Kello 09.15 Syötyämme suuntasimme kuntosalille. Tai no. Minä poljin kuntopyörää ja Santtu lähinnä kannusti vieressä. 
Kello 10.00 Lopuksi lähdimme vielä pienelle kävelylenkille Ilorannan maita kiertävälle kuntopolulle. Ei ole olemassa varmasti parempaa tunnetta kuin heti aamusta syödä energiapitoinen aamupala ja herätellä keho kevyellä liikunnalla uuteen päivään.

Kello 10.01 Itse asiassa totesin olevani sisimmässäni edelleen maalaistyttö, sillä vietin varhaislapsuuteni suhteellisen kaukana kaupungin vilskeestä.
Kello 10.45 Palasimme huoneistoomme pakkailemaan. Viikonloppuloman aikana ehdimme tehdä kaikenlaista: saunoa rannassa, talviturkinkin olisi saanut heittää, pelata tennistä, syödä paljon ja hirmuisen herkullista ruokaa, paistaa muurinpohjalettuja, kuntoilla, käydä kävelyillä ja ihan vain viettää kahdenkeskistä aikaa. 
Kello 12.00 Ennen lähtöä söimme vielä sunnuntailounaan kinuskitäytekakkuineen. Tällaiseen täysihoitoon kun pääsisi kokonaiseksi viikoksi! Ensi kesästä on ihana haaveilla.

Kello 14.45 Kotimatkalla pysähdyimme jäätelölle, sillä ensimmäistä kertaa tänä vuonna tuntui oikeasti kesältä. 
Kello 15.15 Torkahtelin autossa useammankin kerran. Aktiivilomat ovat kaikkein kivoimpia, mutta välillä myös hivenen rankkoja.
Kello 18.05 Pienten ja vähän suurempien kurvailujen jälkeen kotona taas. 
Kello 18.30 Mallailimme ensi viikonlopun valmistujaisjuhlien vaatevalintoja: lopputuloksena liian iso puvuntakki, jota on jollain ilveellä ehdittävä vielä kaventaa. 
Kello 18.31 Selailin samalla voileipäkakkujen ohjeita ja kriiseilin niistäkin. Ihan vähän vain.  
Kello 20.10 No nyt. Tuttu sänky taas.
Kello 20.11 Onnellisena, mutta väsyneenä nukahtaminen on yksi niistä elämän hienouksista.
elämä · muistoja · opiskelu

6A kokoontuu.

Luokkakokous. Mmm. Se maistuu suussa pikkuriikkisen ristiriitaiselta. Moni sanoo niin.
Olemme järjestämässä ala-asteen luokkakokousta kesälle. On kulunut kutakuinkin kymmenen vuotta siitä, kun kuusaa hajosi ja yläaste kutsui. Muistan erittäin hyvin tuon viimeisen kevätjuhlan: se tuntui pienessä mielessäni merkittävältäkin virstanpylväältä elämässä. Päälläni oli vaaleanpunainen vekkihame, kourassani komeili erinomainen todistus, sain Reilu koululainen -palkinnon ja lauloimme kuorossa on aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa. Olo oli aikamoinen pienellä tytöllä. Siltikin muistan olleeni hivenen pettynyt, sillä vanhempien kyynelehtivässä rivistössä ei näkynyt minua ylpeästi katsovia kasvoja. Sää oli puolipilvinen ja pienet helmet kengissäni loistivat aina yksittäisen auringonsäteen pilkistäessä. Kymmenen vuotta sitten, ajatella.
Ideana luokkakokous on ihan äärettömän ihana, mutta ajatuksena kai hivenen pelottavakin. En ole oikeastaan tavannut vanhoja luokkalaisia sitten peruskouluaikojen, mutta tiedän toisilla olevan jo lapsia, joku taitaa olla naimisissakin ja monet ovat kai työelämässä. Kaikki eivät suinkaan asu enää Järvenpäässä tai edes pääkaupunkiseudulla – he ovat lähteneet liikeelle.
Erilaisista elämänpoluista kuuleminen nostaa väkisinkin pintaan vanhan tunteen siitä, olenko tarpeeksi ja riittävä. Niin, mitä? Tarpeeksi edennyt elämässä? Riittävän hyvin onnistunut elämässä? On täysin typerää tuntea sellaista epävarmuudentunnetta, sillä tiedän kyllä olevani tyytyväinen omaan elämääni: voin hyvillä mielin sanoa opiskelevani yliopistossa ja asuvani omillani. Tuskin kukaan tämän ikäisenä vielä on saavuttanut suuren suuria meriittejä tai ehtinyt luomaan huikeaa uraa omalla alallaan – kovin moni ainakaan. Toivon tietysti, että olisi. Tyytyväisyydestä huolimatta voin todeta omasta elämästäni myös sen, ettei siihen minkäänmoisia ihmeellisyyksiä kuulu. En ole voittanut euroakaan lotossa tai ponnahtanut yllättäen julkisuuteen sankariteon ansiosta. Hemmetti, ei minulla ole ollut varaa ottaa edes kummilasta Afrikasta, enkä vertakaan ole saanut luovutettua vielä kertaakaan.
Sillä luokkakokous ei luultavastikaan ole tilaisuus, jossa kerrotaan oman minän löytämisestä ja itsetutkiskelun tuloksista. Ne kun ovat minun tähänastisia saavutuksiani. Omistusasunnon tai oman auton sijaan.
Veikkaan kuitenkin vastaavani tulevaisuuden suunnitelmista kysyttäessä ”olla onnellinen”. 
Ihan vain tällainen nykyisin.
Kaikesta huolimatta olen ainoastaan utelias ja innoissani tulevasta kokoontumisesta. On hirveän mielenkiintoista saada tietää, kuinka eri tavoin sama aika on kuljettanut meitä. Arvelen, että hyvin ihan jokaista: silloin aikoinaan mehän emme muistaakseni saaneet päätettyä kaikille sopivaa luokkasormusta, joten sellaista ei hankittu lainkaan. Vahvatahtoisia koko luokka täynnä. Eivätkö sellaiset pärjääkin elämässä? Eniten odotan kuitenkin vanhojen muistojen verestämistä. Muistatsä pinaattilettupäivät, sukkulajuoksun ja 5At eli viisaat?  
Luulen, että menen luokkakokoukseen yksinkertaisesti asenteella:
moro täsä mä ny oon.