itsetutkiskelu · onnellisuus · syvällistä

Millaiseksi olet kypsynyt?

Kuin raakileesta
ihan oikeaksi omenaksi.
Minä olen kypsynyt.
Luotaantyöntävästä
punaiseksi ja makeaksi.
Valmiiksi.
Haukkaajaksi.

Haukattavaksi.
Elämä saa puraista,
minusta riittää monelle:
vastoinkäymisille
ja onnenhetkille.
Kuin Valkea Kuulas,
raikas, mutta
riittävän happoinen.

Tismalleen
tämän vuoden
kesäomena.
Vihdoin täysin
kypsä
elämälle.

Mennään eteenpäin.
Mieleni tekisi
tipahtaa oksalta
ja sanoa:
yhdessä kohti
vaikka sitä kompostia.





















Tunnen olevani vihdoin riittävän kaikkea. 
Varttunut. Peloton. Ainakin.

elämä · syvällistä

Pienet korvat eivät vain kuule.

”Ja tänään ei kyllä laiteta enää yhtään kaloria suuhun.” 
Toivoin hänen puhuneen ainoastaan omasta puolestaan. 
Taisi hän jatkaa juttuaan vielä kertomalla vatsamakkaroista ja Suomenlinnan retkellä kulutetusta energiamäärästä. Että ainakin kuningatartuutin verran tuli käveltyä. Eli ehkä yksi ja puoli Eskimoa. Minä en kuullut enempää, sillä jäin asemalla junasta pois. Onneksi. Tulin nimittäin hirveän surulliseksi. Kuvotti.
Sillä hän oli pienen tytön mummi ja tulossa mitä ilmeisimmin lapsenlapsensa kanssa kesäretkeltä.

Eikä hän puhunut suinkaan minulle – olisikin – vaan pienelle tytölle.
Ja vaikka pieni tyttö pysyi aivan hiljaa, ei edes päätään nyökäyttänyt, uskon mumminsa huokailun kuullessaan myös ymmärtäneen sen. Vähintäänkin oppineen jotakin uutta maailmasta.
Sellaisesta maailmasta, jonka olemassaolosta ei olisi vielä tarvinnut tietää. 
Muistatko, kuinka mukavaa olikaan kesäisin saada reissussa eväslihis ja kioskilta tötterö?

Hiljaa mielessäni toivoin, että tuo mummi olisi valinnut sanansa toisin. Tai vaikka mietiskellyt moisia vain itsekseen. Säästänyt pikkuiset korvat. Olisipa mummi mieluummin opettanut kesäkurpitsoista ja ahomansikoista, puhunut terveellisistä ja värikkäistä kasviksista. Kertonut oman lapsuutensa pihaleikeistä ja hulvattomista juoksukisoista.
Jos on olemassa pikkuruinenkin mahdollisuus, ettei pieni tyttö ole vielä kertaakaan elämässään kuullut liian pulleista masuista. Minä niin mielelläni sen ihan kaikille pienille soisin. Niin. Jos voisin. 
Mutta kun en pysty juosta peittämään toisen korvia tai toisen suuta.
ajatuksia · loma

Nunnaluostarissa.

Joskus jotain vähän erilaista.
Kun valitset päivälliseksi grillattavaa, tuleeko makkara heti ensimmäisenä mieleesi? Tai kun silmäilet päällepantavaa illaksi, nappaatko automaattisesti vaaterekistä sen kylläkin hyvin palvelleen, mutta hitusen jo nähdyn, pikkumustan? Entä kun etsit yösijaa toisesta kaupungista, päädytkö vuodesta toiseen lopulta aina samaan hotelliketjuun?
Niin minäkin yleensä. Hakeudun meinaan kaikkeen jo ennalta hyväksi todettuun. Toisin sanoen aina yhteen ja samaan, siihen vanhaan. Mikä on toisaalta vähän hassua, sillä eihän niitä hyviä voi syntyä lisää ilman uudenlaisia valintoja ja ensimmäisiä kertoja. 
Minä vietin viime yön nunnaluostarissa. 
Kun tehdään vihdoin jotain aivan uutta, niin tehdään se sitten kerralla kunnolla. Kaikkihan lähti siitä, kun sain äidiltäni huvittuneen soiton ”hei olitko se sinä, joka oli uusien kokemusten perään”. Jep, minähän se. Oli kuulemma jonkinmoinen tarjolla. Ja niin me varasimme perinteiselle Samppalinnan kesäteatteri -matkallamme Sokos-hotelliketjun sijaan birgittalaisluostarista huoneen. Kuinka moni ylipäätään mahtaa tietää, että Turun keskustan tuntumassa on nunnaluostari?
Täällä sitä kuitenkin ollaan.

Okei. Minä olin aluksi hyvin skeptinen. Jopa niin ennakkoluuloinen, että olin ehkä jo vähän ärsyttävä. Odotin kai kaikuvia holveja ja ommmmm-muminaa ja kurkkuun takertuvia ehtoollisleipiä ja kylmää kivilattiaa ja kaikinpuolin askeettista yösijaa. Vaikka todellisuudessa:
huoneemme nunnaluostarin vierastalossa on kuin hivenen pelkistetty Hamburgerbörssin standard room. Sängyt tuntuvat vähän kovemmilta joustinpatjaan tottuneesta ja kokovartalopeili puuttuu huoneesta. Uskonnollisiin maalauksiin ja risteihin törmää käytävillä satunnaisesti, samoin kuin muihin luostarissa majoittuviin. Hälinä puuttuu ja jakkupukuisten hotellivirkailijoiden sijaan varauksen ottaa vastaan mustakaapuinen nunna. Aamupalalla sai puuroa, hilloa, kahvia ja leipää eli mahan täyteen tavallista sapuskaa. Ehtoollisviinin sijaan juotiin appelsiinimehua. Ja ei täällä mikään kivilattia ole, vaan ihan kotoa tuttu vaalea parketti.

 Kaikki on erittäin okei.

Mutta ajattelemaan tämä paikka on saanut enemmän kuin hotelli. Miten joku päätyy elämässään nunnaksi? Mitä se vaatii itseltä? Millaista sellainen elämä ihan oikeasti on? 
ihana arki · Rinkelin päivä

Yks päivä tällä viikolla.

Klo 04.40 Hei herätys. Mä en muuten koskaan laita herätyskelloon parittomia minuutteja, kuten 39 tai 17. Yöks.
Klo 04.45 Hei puuroa napaan. Sillä mä olen oikeasti zombi ennen aamiaista. Aivot – tai mikään muukaan mussa – ei vain toimi ennen ruokaa.
Klo 05.15 Hei än yy tee kohta lähtö. Mä teen pikaisesti pelkistetyt eväsleivät (Reissarit oivariinilla) ja kaadan muovikippoon pähkinöitä mukaanotettavaksi. Nappaan myös hätävaran, eli protskupatukan, mukaan. Tällaisia on mun tavalliset kiire-eväät. Luksusta.
Klo 05.45 Hei aika hurjaa kyytiä. Tavallisesti, siis pyörällä kulkiessani, mä varaan reilut kakskyt minuuttia työmatkaan, mutta poikkeuksellisesti hurautankin tänään autolla töihin. Vartti siis riittää hyvin.
Klo 05.55 Hei loistava aamu. Kaikki ei mene ihan putkeen ja saan kaasutella aika kovaa takaisin kotiin hakemaan työkenkiä. Rantasandaaleissa kun ei saa istua kassan takana.
Klo 06.03 Hei hyvä, melkein myöhässä. Kyllä mä muutamalla minuutilla sitten kuitenkin myöhästyn ja olen laskemassa kolmeasataa pähkinäpussia (silmät ristissä) vasta vähän yli kuusi.
Klo 10.15 Hei lounastaukoa. Mulla on ihan järkyttävä nälkä. Mä hotkaisen kymmenessä minuutissa ihan kaikki eväät ja ryystän kahvia sitten loput kakskyt minuuttia.
Klo 13.30 Hei epämukavaa? Mä huomaan, että seitsemänkin tuntia ergonomisella satulatuolilla tekee takalistolle aikamoista.
Klo 14.00 Hei työt loppuu vihdoin. Mä vaihdan äkkiä työkledjut treenivaatteisiin ja kaasutan salille.
Klo 15.15 Hei hikeä pukkaa. Päivän treeni kuntopyörällä – mä teen sen, vaikka vähän väsyttääkin ja jalka painaa. Ajanpuutteen vuoksi mun on jätettävä kuitenkin vatsalihastreeni väliin.
Klo 15.30 Hei aika sukkelasti. Suihkuun ja pari nektariinia nassuun ja sitten se ovikello jo soikin: isoveikka (toinen saapui myöhemmin) ja hänen tyttöystävänsä saapuvat meille sushia väkräämään. Ja Urpo-pentu tietysti myös.
Klo 15.45 Hei sushia. Ensin kuitenkin kauppaan (eli takaisin töihin) ostamaan tarvittavat tarvikkeet: makien sisälle päätetään laittaa avokadoa, graavilohta, kurkkua, katkarapuja ja osaan lisäksi  ohuelti tuorejuustoa.
Klo 17.30 Hei voi noita pentuja. Parit pissat Urpo ehtii heittää kyläilyn aikana lattialle. Yhdet osuu kyllä hienosti sanomalehdelle. Ai, vieläkö mulla on hauvavauvakuume? Joo!
Klo 18.30 Hei jaksaa vaan keittää. Kuinka mä aina vain yllätyn siitä, miten paljon aikaa jo pelkän riisin keittäminen ja jäähdyttäminen vie. Ja se rullauskin! Kyllä meillä mahat kurnii puoli seiskalta aika kovaa.
Klo 19.00 Hei uurastuskin palkitaan. Kolme täyttä lautasta makeja ja ihan riittävän hienoja sellaisia. Mä ja kaikki muut herkutellaan. Paitsi mun toinen isoveikka. Kun se ei vaan tykkää yhtään sushista.
Klo 19.05 Hei maista jooko. Kyllä me yllytetään sitä maistamaan yksi. Mitäs meni häviämään kivi-paperi-saksissa.
Klo 20.15 Hei hei! Meillä on hiljaista veikkojen lähdön jälkeen. Mun silmät alkaa jo pahaenteisesti lurpsua kiinni. Mä en edelleenkään yhtään ole iltaihminen.
Klo 20.30 Hei inhottava pikkunälkä. Mä ihan hiukan säästelin nälkäisille miehille makeja ja söin itse vähän vähemmän. Joten nyt on vielä maitorahkan paikka.
Klo 20.45 Hei mikä rauha. Mun mielestä elämän yksi parhaimmista tunteista on se, kun oikaisee pitkäkseen sängylle toiminnantäyteisen päivän jälkeen. Karjalanpiirakan syöminen isossa nälässä on myös ihan kiva tunne, samoin kuin putkirullalla selän rusautteleminen. Nyt kuitenkin vain sitä lepoa.
Klo 20.50 Hei valot pois, kiitos. Tai mun unimaski silmille. Mä en vaan nukahda vähänkään valoisassa – olin kuinka väsynyt tahansa. 
Klo 21.00 Hei ai niin. Mä asennan vielä herätyskellon soimaan taas 04:40, sillä aikainen töihinlähtö odottaa jälleen aamulla. Tekee hippasen tiukkaa aamuvirkullekin.
elämä · höllää · huumori

Yleispätevä ärsytys ja jokatilanteen valitus.

Mitäkö mä kuulen nykyään päivittäin eniten?
Lintujen lirkutusta. Eips. No miesten sellaista? Hah, no ei. Naurua? Valitettavasti en. Hauskoja juttuja? Aika paljon, mutta en niitäkään kuitenkaan eniten. Ihmisten ajatuksia? Kuulisinkin. 
Tämäkään viikko ei ole tehnyt poikkeusta. Olen kuunnellut pääpiirteittäin jokainen päivä kahdeksasta yhdeksään tuntia miltei yhteensoittoon ihmisten valitusta. Sellaista vähän turhanpäiväistä nurinaa, joka on aika kaukana asiallisesta kritiikistä ja asioiden esilletuonnista. 
Töissä kuulen luonnollisesti eniten. Välillä broilerilootassa on vääränmalliset kulmat tai kaksikymmentä senttiä muovipussista on liikaa. Toisinaan on minun vikani, etten ole asiakkaan puolesta ottanut hänen silmäänsä käteen oikean tarjoustuotteen löytämiseksi tai sitten olen kai muuten vain liian nopea/hidas/iloinen/apea/ärsyttävä/ystävällinen. Joskus koko kauppa parkkihallista pukukoppeihin saa kuulla kunniansa. Viime aikoina olen valehtelematta ottanut vastaan valituksia aivan kokopäiväisesti. Olen ihmetellyt hiljaa mielessäni, mistä kasvava tyytymättömyys kumpuaa?
Se ei nimittäin rajoitu vain ruokakauppaan. Ehkä korvani ovat juuri sopivasti kääntyneet nurinataajuudelle, sillä tunnun nappaavan tahtomattanikin ympäriltäni kaiken mouruamisen tietoisuuteni: vaatekaupoissa, lenkeille, salilla ja kahviloissa. Jo muutama sananen riittää. Aurinko paistaa, kesä näyttää parastaan ja kuulen vain ihmisten nurinan. Minussako se vika on?

”Vois olla huonomminkin!” ja ”Hymyä vaikka väkisin huuleen!” ja mitä kaikkea mä nyt käytänkään.
Ok, monesti voi yrittää ummistaa korvat tai olla yksinkertaisesti vain välittämättä. Tässä asiassa kun pystyisikin! Ei onnistu, helpolla ainakaan. Miksikö? Se leviää. Tarttuu. Varo vain. Valittaminen leviää kuin pernarutto. Ei kun hitsi, se ei tartu suoraan ihmisestä toiseen – joku toinen rokko sitten.
Sain tänään nimittäin kiinni itseni valittamisesta. Jep, taas. Kesäkuussa valitin liiasta kylmyydestä ja eilen helteiden saavuttua huomasin valittavani aivan liian kuumasta säästä. Ihan sama, kun suomalainenhan valittaa. Etenkin vallitsevasta ilmasta. Taitaa kuulua ihan perusluonteeseen (valitettavasti, voi valitus sentään). Eniten tässä kuitenkin inhottaa se, että heti virren suusta päästettyäni havahdun ihmettelemään itseäni: no miksi taas aivan turhaan. Salakavalasti ja huomaamattani sellainen pieni ja yleispätevä ärsytys on yrittänyt majoittua mieleeni: on sama mihin valitus suuntautuu, kunhan saa jupista jostakin. Oi, onhan tämä tuttua jollekin muullekin?
Yleisesti ottaen minusta on mukava tuntea erilaisia tunteita ja hautomisen sijaan päästellä ne pihalle  – oikeasti joskus on ihan kiva ärsyyntyäkin. Silloin kun siihen on kunnollinen syy. Sellainen syy voisi esimerkiksi olla turhanpäiväinen valitus olemattomista. Hah.
Ajattelin tästedes yrittää suojautua paremmin jupinalta.
Terveisin,
nämä-hirmuiset-helteet-ei-ole-myöskään-mun-juttu-kun-mä-vaan-turpoan-viisinkertaiseksi-tällaisissa-lämpötiloissa-enkä-saa-öisin-nukuttua-paria-tuntia-enempää-mutta-ei-oteta-elämää-niin-vakavasti-kuitenkaan
ajatuksia · elämä · onnellisuus · pienet hetket

Tää kuvaa niinku elämää ja sen löytämistä.

On se kuin istuisi keskellä metsää. Mutta ei vain mitä tahansa metsää, vaan keskellä omaa kotimetsää. Metsän keskellä istuminen on ihmettelemistä: ympärilläsi on meneillään jos jonkinmoista katseltavaa kaikesta tuttuudesta huolimatta. Paljon pientä tapahtuu ohikiitävässäkin hetkessä, jatkuvasti. Koska kerrankin et pysty paeta oleellisinta, tätä hetkeä ja näitä tuntemuksia, näet myös tuon kaiken pienen. Metsä syntyy osin muurahaisista ja havunneulasista, suuremmista männynkävyistä ja sitten siitä kaikesta valtavasta. Katseesi kiertäessä nenäsi haistaa kuusen pihkaa ja kätesi koskettaa sammaloitunutta kiveä – aistit ainoastaan metsää. Ainakin hetken metsä on todellisuutesi ja todellisuutesi ympäröi sinua. Ymmärrät, kuinka lähelle katsotaan ja siitä ammennetaan – kuin puikkelehtivasta purosta kämmenillä hieman juotavaa. Se sammuttaa janon ja täyttää pakolliset tarpeet, mutta halutessasi metsä voi olla jotain paljon enemmänkin. Enää tahmea mahla ei pidä sinua väkisin kiinni puussa, haluat itse olla sitä aivan liki. Älä pelästy, sillä keskellä metsää istumiseen liittyy oleellisesti pöllämystyminen: kuin pieni heitettynä keskelle suurta. Mutta koska kyse on ikioman kotimetsäsi kannosta, jokaista aistimusta, tuntemusta ja uutukaista verhoaa turvallisuus. Syntynyt keveyskään ei saa olo niin abstraktiksi, ettetkö tietäisi täysin ja joka hetki sijaintiasi. Et tarvitse polkua löytääksesi halutessasi perille, vaan ainoastaan varpujen kosketuksen nilkoissasi.

Siis se keskellä elämää istuminen.

Minä tajusin keskellä elävää elämää istumisen olevan kuin keskellä metsää istuminen istuessani keskellä hevosen selkää. 
oma elämä

Päätöksentekoa, please.

Jahkailija. Britatortun äärellä jutellessamme äiti sanoi, että olin sellainen jo pienenä tyttönä: punnitsin vaihtoehtoja ja noh, jahkailin. Toisin sanoen olin – ja olen edelleen – äärimmäisen huono päätöksentekijä. Ainakin seuraavanlaisissa tilanteissa: ostanko vai en ja uskallanko vai en. Myönnän, että minulla on toisinaan vaikeuksia valita kahden vaihtoehdon väliltä – joskus yksikin tuottaa tupon harmaita hiuksia. 

Äh, kun mä näen niin hyviä kuin huonojakin puolia lähes kaikessa. Mun puntarilla on taipumus asettua hyvin usein tasapainoon.
On tietysti olemassa se yksi asia, jota ei ole tarvinnut miettiä koskaan hetkeä kauempaa: toffee. Nimenomaan jätskimauista puhuttaessa.
Tällä hetkellä minulla on menossa harkinta-aika. Johtuen juurikin tästä pienoisesta ongelmastani päätöksenteon suhteen. Asetin itselleni jopa takarajan heinäkuun lopulle, enkä anna itseni luistaa siitä. Hah. Odotan oikeastaan jännittynein mielin päätöstäni, sillä tällä hetkellä en todellakaan tiedä, kumman vaihtoehdon puoleen kallistun. 
Toisaalta haluaisin ihan hirmuisesti heilautella puolelta toiselle olkapäille ulottuvia hiuksia, pitää arkena muutakin kampausta kuin tylsää lettiä ja olla jatkuvasti takertumatta päästäni erinäisiin paikkoihin. Mutta sitten toisaalta taas. Niin, pelkään katuvani hiusten napsaisua. Ja ovathan pitkät hiukset ihan komeat kaikessa pituudessaan. Eniten kuitenkin epäilyttää kai se, että olen jo tottunut olemaan se-pitkähiuksinen-Elina.  

Aa juu! Olenhan minä toki jahkaillut tässä viime viikkoina paljon muutakin. Päällimmäisenä mielessäni on ollut pähkäily housujen kanssa. Että alanko olemaan housuihminen vai en. Etenin jo hameista mustiin farkuntapaisiin ja itse asiassa jo niinkin pitkälle, että hankin kaappiini farkut. Ihan oikeat ja siniset. Huh. Ongelma on vain siinä, etten ole vielä päättänyt, vedänkö ne jalkaani muuallakin kuin vain kotona vai en. 
Lisäksi olen kesän aikana ehtinyt venkslata mielessäni myös sivuaine- ja suuntautumisvalintoja (on muuten loputon suo), Barcelonan matkaa (ehkä vastauksena ei ihan riitä lentolippuja maksettaessa) sekä valkaisevan hammastahnan ostoa (hei haloo, että haluanko valkoisemmat hampaat!?).
Samaan aikaan kaiken pyörittelyn ja huokailun keskellä olen kuitenkin aina ollut myös äkkipikainen ja malttamaton. Selkeästi keskitasoa isommin. Ja kyllä kai aika usein ajankin päätöksentekoani (ja -tekemättömyyttäni)  eteenpäin minulle ominaisella nyt heti -asenteella: että yritä nyt edes edetä sen valinnan kanssa. Muuten jahkailisin varmasti vieläkin. Aika monia asioita elämässä.
Olen jonkinmoinen äkkipikainen jahkailija. Jähkäilijä varmaan sitten.

Mutta leikkaisinko mä nuo hiukset?

muistoja · Ruoka · ruokavinkki

Arjen paras makupari.

Jokin makuparissa oli. Sellainen jokin, joka vei jalat alta. Kuvainnollisesti. Koska kirjaimellisesti tuo yhdistelmä taas liimasi jalat tiukasti kiinni lattiaan. Kauhoin sitä nimittäin kitusiini seisaaltaan yksinäni hämärässä keittiössä. Siis leikisti kauhoin, sillä oikeasti lusikoin pikkuruisella teelusikalla, kuten tapaan tehdä aina nautiskellessani jostakin.
Ehkä se oli se ilta, myöhäinen ajankohta, joka sai ylistyslaulun mielessäni soimaan: kun ei väsyneenä enää näe eikä kuule, voi vielä kuitenkin maistaa. 
Tai ehkä se oli sittenkin yllättävyys: kun on juuri kaksi päivää syönyt paahtopaistia ja italialaista suklaakakkua, voi mehukeiton ja raejuuston yhdistelmä vaikuttaa helposti aluksi turhankin arkiselta.
Niin ehkä se oli vain se nälkä: vaniljan jälkeen paras mauste ikinä.
Kuinka vain. Kehoitan kuitenkin valvomaan itsesi väsyksiin, syömään pari päivää erilaisia suklaakakkuja, sen jälkeen kasvattamaan nälkää työpäivän ajan ja sitten lorauttamaan ison Keso-keon päälle Valion omenan ja vaniljan makuista mehukeittoa
Vaihtoehtoisesti voit tietysti toteuttaa ainoastaan viimeisen kohdan.
Keson kermaisuutta pehmentää entisestään hentoinen vaniljan vivahde ja omenaisuus kruunaa kokonaisuuden tuomalla hivenen raikkautta makeahkoon makupariin.
Mun mielestä se maistuu ihan lapsuuden omenaiselta Risifrutilta.
onnellisuus · rakkaus

Yhteensopiva.

Mistä tietää, että sopii toisen kanssa yhteen?
Uno. Minä rakastan juuston kuivahtaneita kohtia. Just niistä samoja, joita toinen inhoaa. Kun toinen höylää siivut tieltä pois, minä pistän ne roskakorin sijaan suuhun. Yhteispeli toimii moitteettomasti.
Dos. Kaks metriä ja sitten sataseiskytä senttiä. Aivan optimaalinen kolkyt senttiä eroa. Sovin kainaloon just enkä melkein.
Tres. En edes pyytänyt. Silti meillä soi siivousmusiikkina Hölmö rakkaus. Usein ja repeatillä. 
Cuatro. Tulta ja tappuraa. Välillä. Ettei kävisi arki liian tasaiseksi.
Sen tietää arjen pienistä asioista.
Te amo.
huumori · oma elämä · ruokavinkki

Päähänpistona vesimelonikakku.

Naks. Auts. Diagnoosi? Niin selkeä päähänpisto. Auts.
Ihan pakko saada. Multaa, ruukkuja, istutushanskat. Sellainen käteensopiva pikkulapio! Kai ne jostain siemenistä kasvavat, niinhän. Näin keskikesälläkin vielä. Mä niin haluan kasvattaa parvekkeella basilikaa ja tilliä. Kuinka siistiä se olisikaan. Kyllä nyt jollain ilveellä tomaatit saadaan kasvamaan, vaikka en niiden hoivaamisesta juuri mitään tiedäkään.
Kuinka monesti olenkaan analysoinnut itselleni suoranaisen pinttymän päähän. Näinpä. Riittäähän noita kertoja. Milloin mitäkin. Sellaiset pistokset ovat oikeastaan aika kivoja, jos ne voi hoidella pois päiväjärjestyksestä heti toteutuksella: syntyy mielenrauha, ah. Mutta jostain syystä niiden jäädessä vain vellomaan ajatuksiin, päähänpinttymät aiheuttavat vaivaa – toisinaan vähän enemmänkin. 
Mites tänään se vesimelonikakku? Huomenna? Jooko, tehtäiskö se keskiviikkona? Kuitenkin tällä viikolla? Käviskö hei? Olisiko aikaa? Voisitko suostua? No en, en mä oikeastaan pysty keskittymään mihinkään muuhun ennen kuin olen saanut ripotella vesimelonikakun päälle kookoshiutaleita. Okei. Yritän olla hetken hiljaa, mutta se vesim…

Onneksi sellaiset päähänpistot aika usein vain naurattavat – itseänikin ainakin jälkeenpäin. Onhan hullunkurista temmata tyhjästä jokin sellainen asia, joka hetkessä jostain kumman syystä muuttuu melkein elämää tärkeämmäksi. Ehkä se on joissain tilanteissa luomisen tarvetta tai sitten hyvän olon purkautumista innostuksena, jolloin innostuksen kohteella ei niinkään ole väliä. Toisinaan päähänpistos on kirjamellisesti napattu totaalisesti jostain tyhjästä.
No, koko kesä tässä on kuitenkin etsitty, oletko nyt aivan varma, että sellaista kuvailemaasi paitaa on edes olemassa? Ai et ole? Mistä sen sitten keksit? Omasta päästäsi? Jep. 
Hullunkurisin päähänpistos on kenties sellainen asia, joka on pakko saada tai toteuttaa siitäkin huolimatta, ettei itse asiasta oikeastaan edes välitä. Silloin ollaan todellakin asian ytimessä eli kyse on vain ja ainoastaan pistoksesta päässä. 
Tiedätkö, mistä mä tällä hetkellä haaveilen? Auringon lämmittämästä rantakalliosta, mansikan punasta suupielessä ja hetken kruunaavasta kuohuviinipullosta. Me niin poksauttaisimme pullon auki, kaataisimme yli kuohuvaa juomaa laseihin ja kilistelisimme auringon painuessa järven taa. Vatsassa kuplisi kuin kuohuviini lasissa. Kun sehän kuplii, vai mitä?
Tiedän, en niin. En kyllä yhtään tykkää kuoharista. Mutta silti!
Varmaan sen vuoksi, kun tulisin siitä niin onnelliseksi.