Tekijä: Elina

aamiainen · aamu · ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · ystävät

Miksi en tee tätä useammin?

Elina8 kommenttia
”Tuntui hassulta, että aamun ensimmäinen askare oli farkkujen jalkaan kiskominen. Tuntui täysin väärältä aloittaa päivä muuten kuin kaurahiutaleiden kaatamisella kippoon. Se, että yritin sipaista vastaheränneisiin silmiin ripsaria, tuntui lähinnä hassulta. Yleensä kun koko kroppa saa heräillä rauhassa uuteen päivään kahvikupin äärellä. Siitä se tykkää, siihen se on tottunut. Pehmeä lasku päivään olikin viistoista minuuttia lähtöön.
Vielä oudommaksi aamu muuttui. Ohoi, missä olette! Aamurutiineja ei nimittäin näkynyt missään. Koko keho protestoi tyhjällä mahalla ovesta ulos lähtemistä. Se olisi varmasti huutanut hirvittävän kovaa, jos olisi osannut. Aika rumastikin, himskatti. Tyytyi se lopulta sitten vain murisemaan. Ja mitä nurinaa se olikaan! Aivan koko junamatkan kesti. Lyön vetoa, että herätti koko uinuvan vaunun. 
Tavallisesti pyrin syömään hyvin ennen kuin lähden matkaan. Tai minnekään. Just sen nurisevan murinan vuoksi. Olen kyllä monesti nälkäinen tullessani Helsingistä kotiin: uuvuttava, pitkä, kiireinen päivä painaa ja sitä rataa. Mutta Helsinkiin päin kiitävässä junassa istuminen tuntuikin ihan uudelta jutulta parin seikan vuoksi: oli nälkä ja oli aamu. Ennenkokematonta! Minulle. Kuin asiat olisivat olleet pahastikin nurinkurin. En nimittäin liikahda aamuisin ennen puuronkylläistä oloa. Siis ikinä paitsi just tuolloin. Katselin ohivilahtavaa Heurekaa tyhjin vatsoin, mutta uusin silmin.   
On tasan kaksi vaihtoehtoa – kaikki muu on ollut mahdotonta. Kesäaamuisin puoli kahdeksalta olen ollut joko kahvikuppi kourassa peiton alla tai töissä pesemässä kassahihnoja. Senpä vuoksi se, että löysin itseni heti päivän alkumetreillä seisomasta Kalevankadulla, tuntui jo muutoinkin erikoisesti alkaneen aamun päätteeksi vähän absurdilta. 
Ja johti ainoastaan yhteen päätelmään. Mä olen kesän aikana päässyt pahasti urautumaan meneillään olevaan elämäntilanteeseen.”

Kuvasta ja seurasta kiitos Petralle ja Marissalle. 

Se, että pääsin eilen aloittamaan päivän Helsingissä aamupalalla kahden ystäväni kanssa sai oikeastaan päällimmäisenä aikaan olon miksi mä en tee tätä useammin.  
Istu valmiiseen aamiaispöytään. Naura sen äärellä. Niin ja kiusaa vähän verkkaisia aamuja. Sillä siltä se aina aluksi tuntuu ennen kuin taas tottuu. Pieneltä kiusimiselta ja pikkaisen vaikealta.

Suosittelen!

Terveisin,

Sis. Deli oli kiva mesta ja Alexander Stubbin kanssa oli kiva nautiskella soijajugurttia.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä

Irtonaisia ajatuksia.

Elina4 kommenttia
Raapustin viime viikolla irtonaisia ajatuksia ylös paperille. Ne leijailivat mielessäni vailla kokonaisuutta. Yritin jopa tarttua niihin yksitellen, jatkaa juttua siitä, mihin ne loppuivat. Mutta ei se onnistunut. Irtonaiset ajatukset yksinkertaisesti tahtoivat vain olla lyhyitä ja itsenäisiä ajatuksenpoikasia. Tehokeino kai sekin. Ettei aina pohdi tuntikaupalla pitkän kaavan kautta.
Karjalanpiirakat. Toisinaan on kiva uskoa sellaiseen, mihin ihan todella haluaa uskoa. Todellisuuden tai todennäköisyyden kanssa uskolla ei silloin ole kai paljoakaan tekemistä. Ihminen tarvitsee joskus sitä, että saa uskoa siihen, mihin yksinkertaisesti vain haluaa. Vaikka tietäisikin asian oikean laidan tai realiteetit. Minä haluan uskoa siihen, että muutaman lähimmän ystäväni kanssa meillä on ainutlaatuinen henkinen yhteys sen vuoksi, että sukujuuremme ovat Karjalassa. Että olemme samasta puusta muutenkin kuin ainoastaan sattuman vuoksi. Näitä asioita mietin, kun opettelimme yhdessä leipomaan karjalanpiirakoita. 
Arvokkain. Perhe on minulle osa arkeani. Samoin kuin ystäväni kuuluvat arkiseen elämääni, vaikka en heitä joka päivä ehdi tavatakaan. Myös hyvinvointi on suurimman osan ajasta aika arkista. Pyrin siihen, että onnellisuuskin olisi tietyllä tapaa arkinen tunne. Hoksasin vasta, että usein kaikki ihan tavallinen on juuri arvokkainta elämässä. Läheiset, terveys, henkinen hyvinvointi. Itsestäänselvyys peittää helposti arvokkuuden.
Pysyvyys. Viikonloppuna kerroin ystävälleni, kuinka turvalliselta tuntuu se, että voin aina luottaa hänen olevan minua varten – ja minun häntä varten. Siellä jossain ja ihan milloin vain. Välimatka tai harvat tapaamiskerrat eivät vähennä keskinäistä luottamustamme tai anna syytä epäillä meidän keskinäistä ystävyyttämme. Sen sanottuani oikeastaan ymmärsin sen, kuinka vuosien kuluessa kaikki pysyvä elämässä vähenee. Liikkuvat osat elämässä lisääntyvät ja epävarmuus korvaa monet itsestäänselvyydet. Niistä harvoista pysyvistä asioista on kyhättävä jonkinlaiset raamit omalle elämälle. Minä osaan nykyisin antaa arvon pysyville asioille elämässäni.
Yhä uudelleen. Olen pohtinut kovasti, kuinka saisin tavalliseen elämääni pysyvästi sen tunteen, kun mahanpohjassa kutkuttaa. Että innostus nostaa miltei ilmaan ja hoplaa. Haluaisin kovasti kokea tunteen maanantaisin ja muulloinkin kuin harvoin. Ajattelin, että vastaus ongelmaan voisi olla seuraavanlainen: opettelen rakastumaan yhä uudelleen jo koettuun ja ihan tavalliseen. Sama voi olla seuraavalla kerralla erilainen. On se mahdollista, jos osaa katsoa. Mutta vaikka sama olisikin aivan täysin samanlainen, siihen voi silti opetella ihastumaan kuin uuteen. 

Sellaista on tullut taas kassan takana ajateltua.
oma elämä

Napakymppi.

Elina4 kommenttia
Tiedätkö sen tunteen?
On kuin voisin elää innostuksen ja jännityksen tunteella. Alkeelliset tarpeet kaikkoavat. Nälkä ja jano unohtuvat. Silmätkin painuvat kiinni vain sekunnin sadasosaksi – öisin niitä on pidettävä väkisin käsin suljettuina. Yhtäkkiä olen kuin höyryjuna, joka etenee. Tankki täynnä adrenaliinia ja euforiaa. Matka jatkuu pysähtymättä ympäri vuorokauden, toisenkin. Päämäärällä tarkoitan toissijaista. Ainoastaan jatkuvalla polttoainesyötöllä on nyt merkitystä: elän innostuksella. Suorastaan janoan sitä.
Siltä se on tuntunut. En ole nukkunut, syönytkin vain rutiinista. Olen tehnyt sen, mitä pitää eli käynyt töissä muistamatta päivän lopuksi koko vuorosta mitään. Toisaalta olen ollut täysin tässä hetkessä ja kiinni innostuksen aikaansaaneessa asiassa, mutta toisaalta taas olen leijaillut aika kaukana arkitodellisuudesta ja alkeellisista tarpeista. 
Sitä se teettää. Mahanpohjan pieni pulppuaminen meinaan.  
Eilen skoolasimme sille.

 Joku saattaisi ehkä naurahtaa kuullessaan, että juhlimme tulevia asuntokauppoja valmiskääretortulla.
”Sinä kesäiltana kun ostimme ensiasunnon, ensimmäisen ikioman kotimme, me söimme puokkiin pirun hyvän Napakympin.”
oma elämä · Rinkelin päivä

Hei oli kiva sunnuntai.

Elina2 kommenttia
Rakastan ympätä päiviin kivaa. Suunnitella ja rakentaa päivää siten, että siitä tulee eheä kokonaisuus. Kuin jonkinlainen toiminnallinen taideteos. Se kaikki kiva on useimmiten aivan tavallista touhua, mutta ympättynä yhteen muodostuu spesiaali päivä.
Mielestäni kiva päivä alkaa aamulla rauhassa syödyllä aamiaisella ja kahden tunnin kera juoduilla kahvikupillisilla. Kuten viime sunnuntaina. Pidän siitä, että saan aloittaa päivän ihan yksinäni. Tykkään hiljaisista aamuhetkistä ja ne todellakin kuuluvat kivaan päivään. Sen vuoksi viime sunnuntaina ei niinkään haitannut, että sain kiskoa toisen ylös sängystä vasta oman puuroni jälkeen.

Klo 6.30 Kaurapuuro ja maailman parasta kahvia, jonka sain lahjaksi ihanalta ystävältäni.

Ympätessäni päiviin kivaa sijoitan liikunnan usein aamupäivään. Mieli ja kroppa heräävät kätevästi uuteen päivään, kun aamupöhnät saa karistettua pois. Liikunnanjälkeinen euforinen olo sopii täydellisesti kello kahteentoista: se antaa potkua tulevalle kivalle.
Sunnuntaina lähdimme aamiaisen jälkeen yhdessä lenkille. Aurinko paistoi ja hiki valui ja puuskututti vain vähän – täydellistä. Olin suunnitellut lenkin päälle vielä vatsalihastreenin, mutta sen sain lopulta tehdä yksin. Santtu osallistui vain pitämällä jaloista kiinni. Ihan aina mieleni rakennelmat eivät sentään toteudu.

Klo 10.15 Lenkin jälkeiset eli vatsalihastreeniä.

Liikunta kasvattaa sopivasti ruokahalua, sillä päivän kivaan kuuluu ehdottomasti nälkä. Mikään ei ole kivempaa kuin syödä nälkäisenä – vieläpä hyvää ruokaa. Aika kivaa puuhaa on myös itse ruoanlaitto. Yhdessä rauhassa keittiössä puuhailu on rentoa hommaa.
Sunnuntaina me teimme itse pizzaa. Teemana oli tehään nyt kerranki sit kunnol. Santtu oli vastuussa pizzapohjasta: minun mielestäni vartin vaivaaminen olisi ollut jo riittävästi, mutta sitkeästi toinen jaksoi jatkaa. Ja kyllä kannatti. Pohjasta tuli äärimmäisen onnistunut. Se oli ohut, mutta etenkin minun mieleeni juuri sopivan pehmeä. En pidä liian rapsakasta. Se oli sitkeästä kaukana ja tuntui erityisen keveältä mahassa.

Klo 10.45 Se oli joku Hans Välimäen pizzapohjaohje, kai.

Klo 11.15 Jaksaa vaivaa.

Klo 11.30 Kaulimista vaille valmista.

Klo 12.05 Vihdoin! 

Klo 12.45 Menomatkalla tietysti maistiaiset äidille.

Tykkään viettää aikaa kotona. Kotiin on kiva aina palata, mutta välillä riittävän usein omien seinien sisältä on mukavaa myös lähteä. Olimme jo pitkään suunnitelleet asuntomessuilla käymistä ja sunnuntai tuntuikin vihdoin juuri sopivalta päivältä sille. Ihmisiä oli todella paljon liikkeellä. Talot olivat tietysti hienoja, mutta lukuisissa ahtaissa portaissa jonottaminen oli tosin kaukana rentoilusta. Meidän messuilu olikin enemmänkin kunhan käydään ja käyskennellään -tyyppistä.
Kotimatkalla kävimme hakemassa Santun isältä laatikollisen mustikoita. Minä villiinnyin. Nam.

Klo 17.15 Joku on innoissaan.

Klo 17.17 Joku on tyytyväinen.

Kivaan päivään kuuluu ehdottomasti kaiken menemisen ohella lisäksi rauhoittuminen. Lähes poikkeuksetta kaipaan (jokaiseen tavalliseenkin) päivääni hivenen syvyyttä – joko keskusteluiden tai omien mietteiden muodossa.
Illemmalla puhuimme lähitulevaisuuden suunnitelmista. Minä innostun usein suhteellisen helposti. Olen hyvä pomppimaan paikoillani. Ja saamaan ehkä toisenkin mukaan hurmokseen. Tällä kertaa kuitenkin oli kiva seurata vierestä toisen innostusta. 
Ja nyt olen jo itsekin ihan täpinöissäni.
ajatuksia · ihana arki · onnellisuus

Yhdeksi suureksi ilmapiiriksi.

Elina2 kommenttia
Olen salaa mielessäni ajatellut, että iloisena oleminen on aika rankkaa. Työtäkö se on? Oikein isoon iloon on sijoitettava voimavaroja, jotta siitä saisi ammennettua itselleen. Ilo vie mukanaan, mutta jättää jälkeensä uupumuksen. Suuri ilo on kuin mäen huippu, josta on joskus vähintäänkin hetkeksi laskeuduttava tavalliseen tasaisuuteen. Kaikesta vaivannäöstä huolimatta ilon tunteminen on kannattavaa: se parantaa elämänlaatua huomattavasti. Aika heikosti ilman sitä kai tulisi toimeen.
Muuten hei. Eihän mikään tunnu niin rankalta sitten, kun ymmärtää jakaa ponnistuksen jonkun kanssa. Kauppakassien kantaminen, mattojen tamppaaminen, perhepizzan syöminen. 
Iloisuuskin on helpompaa, kun tekee ja tuntee sitä toisen kanssa. 

Se, jonka kanssa jaan arjen.

Se, joka saa ihan aina iloiseksi. 

Se, jonka kanssa vietän eniten aikaa. 

Se, joka saa hymyilemään kilometrienkin takaa.
Jos yksin yrittää pitää yllä positiivista fiilistä ja lähetellä iloisia viboja, elämä muuttuu äärettömän rankaksi. Ihmisten omat ilot ikään kuin ruokkivat toinen toisiaan: yhdistyvät ja kasvavat yhdeksi suureksi ilmapiiriksi, joka pysyy yllä kuin itsestään. Helppoa, ei enää rankkaa. Sen vuoksi onkin kai tärkeää löytää omaan elämään ihmisiä (ja hauvoja), joiden seurassa on… kivaa. Tiedätkös, hyvä olla ja onnellinen olo. 
Olen iloinen, että voin tuntea iloa yhdessä elämäni ilojen kanssa.
aitous · ajatuksia · elämä · työ

Otan oppia, hippipappa.

ElinaKommentoi
”Minulle on niin tärkeää saada toinen ihminen hymyilemään – jopa naurahtamaan.”
Se oli toki kauniisti sanottu. Sanojen lisäksi niiden lausujasta houkuva vilpittömyys todellakin sai hymyn huulille, en voi kiistää. Oikeastaan koko tilanne tuppasi naurattamaan (myös jonon seuraavaa pariskuntaa), kun tämä muuan hippipappa tervehti minua iloisesti ”moikka hoikka”. Tarkemmin ajateltuna äärimmäisen nerokasta – sillä mitäpä muutakaan nainen haluaisi kuulla? Luulen hippipapan olleen hyvinkin karismaattinen nuorimies vuosikymmeniä sitten. Olihan hänessä selvästi särmää edelleen.
Mutta sen kaiken hämmennyksen, naurunpyrskähdyksen ja hymyn keskellä. Niin minä olin hivenen poissa tolaltani. Parin minuutin kohtaamisen aikana – kohtaamisen, jonka piti olla aivan tavallinen kolmekuuskytkiitosmoimoi – ehdin käydä lähes koko laajan tunneskaalani läpi. Tuo nauru ja huvittuneisuus nimittäin vaihtuivat pian myötätunnon ja ymmärryksen kautta väkisin silmäkulmiin puskeviin tippoihin. Miksi?
Se oli niin suoraa, että kirvoitti kyyneleet silmiin. Se oli niin tilanteeseen sopimatonta. Itse asiassa ihan täysin sopivaa, mutta äärimmäisen odottamatonta. Syy, miksi sanat tuntuivat kuin teräviltä piikeiltä, vaikka olivatkin aivan ihania. Ne eivät tulleet  mutkan kautta, niitä ei oltu verhottu kiertoilmauksilla eikä niiden sanominen edellyttänyt minun tuntemista. Niiden sijaan olisi kaikkien kaavojen mukaisesti pitänyt tokaista vain hätäisesti jo kiits mo. Sinä hetkenä ymmärsin taas jotakin elämästä: kuinka helppoa ja vaivatonta onkaan kulkea eteenpäin samalla tavoin kuin aina, samalla tavoin kuin muut, yleisesti totutun tavan mukaan ja kuinka hätkähdyttävältä harvinaisuudelta suoraan lausutut sanat voivatkaan tuntua.
Minä olen itsekin usein sortunut siihen – siis itsestäänselvänä pitämiseen eli eräänlaiseen mutkallisuuteen. Tottakai läheiseni tietävät, että haluan heille vain kaikkea hyvää. Tietysti ystäväni tietävät, että tulen onnelliseksi heidän hymyistään. Aivan varmasti äiti tietää, että tekisin mitä vain hänen puolestaan. Mutta kuinka monta kertaa olen sanonut tuon kaiken kasvokkain suorilla sanoilla? Monessa asiassa olen usein automaattisesti olettanut, että se aina päässäni ollut ajatus on selkeänä tiedossa myös toisen mielessä. Jos en kuitenkaan koskaan ole ääneen sanonut asiaa, voi todellisuudessa sen olemassaoloa loppujen lopuksi toinen vain arvailla. Niinhän se kai on. 
Myöhemmin yrittäessäni kertoa hippipapasta työkaverilleni kohtasin yllättäviä haasteita. Ei ollutkaan aivan helppoa yrittää sanoa niin alastomia sanoja ääneen – ei, vaikka siteerasinkin vain hippipappaa, eivätkä sanat olleet omiani.
Pelästyin jopa hivenen sitä, kuinka vaikealta tuntui käyttää ääneen paljaita sanoja.  
ihana arki · Ruoka · ruokavinkki

Rutiiniruokashoppailija.

Elina2 kommenttia
Se menee kutakuinkin näin:
portista sisään. Suoraan ja suoraan samalla vasemmalle loivasti kaartaen. Hetken stoppi. Suunta vasemmalle ja täyskäännös. Tuplana. Suoraan, pysähdys, suoraan, pysähdys. Muutaman mutkan kautta oikealle. Vielä kaartaen vasemmalle. Suoraan, välillä vauhtia hivenen hidastaen. Lopuksi yksi tiukka ysikymppinen oikealle.
Saman voi toki ilmaista myös seuraavalla tavalla:
portista sisään. Ensin hedelmä- ja vihannesosaston tarjonta kärryyn. Riisikakut ja Reissumies. Sitten kanapakettien kautta juustohyllylle, josta löytyy myös tofu. Seuraavaksi pikainen pysähdys rahkojen, maitojen ja raejuustojen luona. Tilanteen vaatiessa (eli aika usein) maapähkinävoita. Ketsuppi. Kaurahiutaleet. Pavut. Pakastealtaiden kautta kassalle. Matkalla mahdollisesti pähkinävarastojen täydennystä.
Lyhykäisyydessään meidän ”mennääks kauppaan”. Siis lähes aina – arkena ainakin. Sama kierros, samat ruokatarvikkeet ja kuitin loppusummakin taitaa olla aika vakio. Emme itse asiassa tarvitse kumpikaan kauppalistaa, sillä olemme molemmat kohtuullisen rutinoituneita ruokashoppailijoita. Minä jopa meinasin eräs kerta pikkaisen pillastua, kun Santtu lähtikin odottamattomasti juustojen luota etenemään kohti hiutaleosastoa maitotuotteiden sijaan. Tuoks perus -tokaisu kattaa aika lailla kaiken tarvitsemamme. Sinänsä ihan kätevää ja aikaa säästävää. Kaikki normaalista poikkeava tuppaa kuitenkin helposti unohtumaan ja uusien tuotteiden (makujen) kokeilu jää viikolla ainakin vähälle, sillä työpäivien jälkeen ruokakaupassa tekee mieli viettää mahdollisimman vähän aikaa. Minulla on usein päällä äkkiä pois hyllyjen välistä -olo.
Tämän vuoksi tuntuukin täydelliseltä hemmottelulta löytää jääkaapista aina välillä jotakin normisetistä poikkeavaa. Kuten viime viikolla:



Rutiiniruokashoppailu. Tuttua?
ajatuksia · oma elämä · tulevaisuus

Hihna jumissa?

Elina7 kommenttia
Pitääkö ajan kyydissä yrittää pysyä?
Minä eilen totesin ääneen, että kylläpä aika juoksee. Että tuntuu ihan melkein haikealta seurata vierestä varttumista. Niitä harppauksia, joita otetaan edetessä. Kun näin sivusta seuraa, ne tuntuvat äkkiseltään aivan liian suurilta: siis woou himmaa. Älä jooko kasva ihan noin äkkiä. Vaikka harppojasta kaikki tuntuukin vain luonnolliselta, uudelta ja  houkuttelevalta. Tiedän sen. Olenhan itsekin ollut harppoja ja etenijä.
Siinä se. Olen ollut. Silloin joskus olin. Minusta tuntuu, etten ole ollut enää useampaan vuoteen. Minä olen vain päälle parikymppinen – en välillä itsekään muista 21, 22 vai 23. Sipsutan pienillä askelilla joka vuosi ehkä pikkuisen eteenpäin: aloitan seuraavan lukuvuoden yliopistolla tai käyn kerran kokeilemassa uutta harrastusta. Mutta aimo harppauksia eteenpäin, niitä en ole kyllä ottanut. Vaikka aika ajoin tunnistankin itsessäni henkistä kasvua ja spottaan uusia naurunryppyjä, olen siltikin edelleen vain päälle parikymppinen: opiskelija, vuokralla, seurustelen. 
Kaikki on oikein hyvin. 
Siltikin tuntuu, että seuraan vierestä vauhdin hurmaa ja vain koetan – kuitenkaan kai kykenemättä – pysyä ajan mukana. Ympärilläni on valmistujaisia, on kihlauksia, on häitä, on lapsia, on muuttoja, on koiranpentuja, on uusia työpaikkoja, on suuria elämänmuutoksia. On eteenpäin menemistä. Tavallaan haluaisin minäkin siirtää jotakin nappulaa elämässäni, vaikka en tarkoin tiedäkään, mikä se olisi. 
Moni asia tuntuu häämöttävän vasta jossakin kaukana tulevaisuudessa. Niin olen ainakin aina ajatellut. 
Eilen minulla jäi töissä kassan hihna jumiin. Asiakas ymmärsi ohjeistukseni hiukan väärin ja yritti saada väkisin työntämällä hihnaa jälleen liikkeelle. Sormet nitisivät tahmaista hihnaa vasten, mutta se ei liikkunut suuntaan tai toiseen kovasta yrityksestä huolimatta. Ei väkisin, asiakas totesi. Ei niin, minäkin huokaisin. 
Kai minun hihnani taas kohta liikkuu. Vie eteenpäin aivan itsestään. Joskus se vain tapahtuu vähän nykäyksittäin. Uskoisin.
onnellisuus · rakkaus · Ruoka · ruokavinkki

Kakku on meidän yhteinen juttu.

Elina8 kommenttia
Kakku on jollain tapaa meidän yhteinen juttu.
Nuorina lukiolaisina. Me olimme vasta puhuneet muutamia kertoja Santun kanssa, ihan vain ohimennen tavanneet. Muistan aina, kuinka sain puhelimeeni tekstiviestin, jossa tiedusteltiin tarkkaa osoitettani. Ja että olenko kotosalla. Ovikellon soidessa ja oven avattuani ihmetykseni oli suuri: tässä teille vähän kakkua. Täh. Minä (ja tuleva anoppi myös) sain palan vastapyöräytetystä kakusta, jonka Santtu oli kaverinsa kanssa leipaissut. En aivan tarkalleen muista, oliko minun palassani kuorrutettuna sydän – vai olisiko kuitenkin ollut tilanteeseen nähden vielä vähän liian rohkeaa. Suklaista kakku ainakin oli, Sacheria.
Siitä on nyt yli viisi vuotta, kun oveni taakse saapui kakkulähetys. Eilen leivoimme yhdessä taas täytekakkua. Santun bravuuria – ja alkaa se olla pian jo minunkin: mansikkakakkua. Meillä on tekemisessä selkeä työnjako: Santtu tekee pohjat ja vispaa kermavaahdon, minä täytän ja koristelen.
Kyseinen kakku on vaatimattomasti parasta mansikkatäytekakkua ja siihen liittyy oikein mukava tarinakin. Santtu eilen ehdotti että jos sä Elina tekisit blogiin kirjoituksen meidän kakusta. Joten kai minä voin paljastaa sen takana olevan tarinan.
Nuorena poikana Santtu oli kesäduunissa Wurstilla. Pakkaamassa lihaa ja valvomassa makkaroita. Töissä samaisessa paikassa oli myös eräs konkari, vuosikymmeniä makkaralinjastolla viettänyt heppu. Mutta hänpä oli sellainen heppu, joka runoili. Oli kirjoittanut runoistaan kirjankin. Siellä kirjasessa sivulla kolkytkahdeksan (kävin just tarkistamassa) oli kuitenkin muutakin kuin runorimpsuja. Oikea aarre. Nimittäin maailman parhaan mansikkatäytekakun ohje. Santtu sitten päätyi makkaralinjaston runoilijahepun, joka myöhemmin paljastui myös äärimmäisen taitavaksi leipuriksi, luokse väsäämään kakkua. Ja kaikki niksit ja opit Santtu painoi visusti mieleensä.
Nyt me leivomme yhdessä samalla reseptillä (ja nikseillä) kakkua kaikkiin perhejuhliimme. Olen minä joskus niitä runojakin kirjasta lukenut. Ovat aika kivoja. Mutta kyllä ehdoton aarre on tuo resepti.

Olen meidän parisuhteemme aikana oppinut, että paras kakkupohja syntyy aivan ehdottomasti perunajauhoista, kakku kostutetaan aina juhlia edeltävänä päivänä, kakun sivut leikataan hieman vinottain, kansi suljetaan aprikoosihillolla ja myös leipomisessa voi käyttää työmaan mittanauhaa (leipovan rakennusinsinöörin mielestä).
aitous · itsetutkiskelu · onnellisuus

Työtä onnen eteen.

Elina2 kommenttia

Kyselen päivän tapahtumista, olen kiinnostunut toisen olotilasta ja ehdotan yhteistä tekemistä. Vaikka olenkin äärettömän väsähtänyt ja tahtoisin istua sohvannurkassa yksin suu supussa. Sillä tiedän tekeväni hyvää meille molemmille sivuuttaessani oman väsymykseni –  edes jokatoinen kerta.

Pakotan katseeni aineistoon, suljen ulkomaailman tietoisuudestani ja etenen rivi riviltä yrittäen painaa asiat yhä uudelleen mieleeni. Vaikka tunnenkin toisinaan huonoa omaatuntoa liiallisesta omistautumisesta ja lähes ympärivuorokautisesta pänttäämisestä. Sillä tiedän onnistuttuani tyytyväisen olon olevan kaiken puurtamisen väärti ja näkyvän myös ulospäin.

Vinksautan hymyn naamalle, naurahdankin ehkä, nyökkään ja yritän näyttää nauttivani hetkestä. Vaikka todellisuudessa olenkin hieman alakuloinen, eivätkä silmäni todellakaan ole tuikkineet aamusta asti. Sillä tiedän mielialani aivan oikeasti siten pikkuhiljaa kohenevan ja ennen kaikkea ystäväni ansaitsevan enemmän kuin vain puolittaisen huomioni.

Myönnyn, sanon sen mainiosti sopivan ja olevan ideana loistava, aivan omaa luokkaansa. Vaikka mielessäni olenkin kaavaillut muuta, visioinut valmiiksi aivan toista. Sillä tiedän kaiken menevän sutjakkaammin näin ja kykeneväni olemaan onnellinen tässä hetkessä myös hivenen pettyneenä. 

Ihan ehta ja aito Elina ilman mitään ehostuksia. #ehtaaitoitseni
Lyön vetoa, että joku ajattelee mikä feikki. Tosin lyön vetoa samalla myös siitä, että todella moni toimii kuten yllä: tekee toisin kuin syvällä omassa mielessä ehkä huvittaisi. Mietitäänpäs uudemman kerran, onko toiminta todellakin kaksinaamaista? Joku viisas osaisi kai kuvailla sen olevan toisen huomioonottamista ja omasta navasta irtautumista. Epäitsekkyyttä. Ja sitten yhtä lailla elämää, joka ei aina valitettavasti voi olla kivaa. Velvollisuudentuntoa. Minä olen ajatellut, että se voisi olla myös pidemmällä tähtäimellä (oman ja toisen) onnen eteen tehtävää työtä – onnikaan ei aina vain ilmesty tyhjästä. Koska uskon onnen kiertävän ja toisen syntyvän onnen väistämättä törmäävän myös sen aikaansaajaan, minuun. Vastaavasti uskon minun onneni leviävän toisiin. Lisäksi uskon onnea syntyvän myös positiivisten tunteiden vastakohdista, ihan tyhmästä ja inhottavasta. 
Kuin investoisi ja sijoittaisi. Tiedättehän. Tiedätte varmaan,  vaikka minä henkilökohtaisesti en niistä aivan hirveästi ymmärräkään.