Kategoria: elämänasenne

elämänasenne · oivallukset · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Joulukilojen sijaan joulukilsoja.

ElinaYksi kommentti

Miksi siitä kaikesta (toivottavasti) valtavasta suklaamäärästä ja niistä mahtavista porkkanalaatikkokasoista ei voisi nauttia jälkeenpäinkin?

Mä olen ainakin ottanut ilon irti ihan jokaisesta syödystä suklaakonvehdista. Ihan yksinkertaisesti esimerkiksi siten, että sokerihuuruissa olen jaksanut valvoa (mulle) yömyöhään ja juosta reilun puolimaratonin hetken mielijohteesta. Vähän jopa tuntuu, että perunalaatikko on voidellut aivojani ja järjenjuoksu kandia kirjoittaessa on ollut uudenlaista. Siten kaikki herkuttelu ja satunnainen ähkyily on tuonut mulle kaksinkertaisen ilon; mä olen nauttinut muustakin kuin mausta.

blogi666.jpg

Joulukilojen sijaan joulukilsoja. Ja monenlaisia iloja. Kuka loppujen lopuksi jaksaa välittää mahdollisista ylimääräisistä vararenkaista, jos herkkujen kaupanpäällisenä saa vieläpä ihan järjettömästi ylimääräistä virtaa kaikenlaiseen? Elämä todellakin maistuu makealta monellakin tapaa.

ajatuksia · elämänasenne · kiitollisuus · oma elämä

Suklaahöyryissä.

ElinaKommentoi

Mä lajittelen kiitollisuudentunteita päässäni.

Sitä voi tuntea tosi suurta kiitollisuutta. Valtavaa, aivan mahtavaa. Jättimäistä! Joskus jopa äärettömän isoa. Harvemmin ollaan ihan pienesti vain kiitollisia; kiitollisuus on vähän kuin joko-isosti-tai-ei-lainkaan. Tuntuu luonnottomalta sanoa, että mä olen vähän kiitollinen. Koska kiitollisuus itsessään on jo iso tunne. Kiitollisuuttahan on myös eri luontoista. Se voi sisältää esimerkiksi puhtoista vilpittömyyttä tai vaikkapa tunnetta kiitollisuudenvelasta, jota usein kuitenkin molemminpuolinen rakkaus kai hälventää. Lisäksi suurella, valtavalla ja äärettömällä kiitollisuudella on lähes aina jonkinmoinen kohde, ihminen tai abstraktimpi.

Erilleen mä laitan kuitenkin aina yhden: järkyttävä kiitollisuus.

blogi665

Järkyttävä kiitollisuus syntyy, jos elämä järkkyy ja järkkymisestä selviää. Se on isoa kiitollisuutta, vaikka sen itseisarvo onkin tunteen voimakkuuden sijaan muistuttaminen. Palauttaa mieleen, kuinka sellainen päivä, jona ei ajatellut mistään tulevan enää koskaan mitään, on kerran kuulunut elämään. Se on kiitollisuutta kyllä-vastauksesta kysymykseen tuleekohan tästä elämästä enää koskaan yhtään mitään ehjää. Ennen kaikkea se on pitkäkestoista, jotta kiitollisuuden muistaisi sittenkin, kun elämä ei ole enää silkkaa romuttamokamaa. Vaikka järkyttävää kiitollisuutta ei välttämättä pysty suoraan kohdentamaan ja osoittamaan kenellekään, sen ilmaiseminen esimerkiksi itselle on tärkeää.

Kerran niin säröinen on tänäpäivänä aika kokonainen. Koen järkyttävää kiitollisuutta.

ajatuksia · elämänasenne · lifestyle · oma elämä · onnellisuus

Kuusen kaljuuntumisesta huolestuva aikuinen.

ElinaKommentoi

”Jos aikuinen ei pidä varaansa, pian hän ottaa tosissaan enää velvollisuudet.”

Nuorempana aikuistuminen mietitytti osin kai sen vuoksi, että tapani tuntea monet asiat niin tosissaan vaikutti olevan täysin sopimaton aikuisten elämään. Piparkakkutalon romahtaminen ei saisi romahduttaa samalla minua, eikä joulukuusen kaljuuntuminen voisi enää olla oikea syy huolestumiseen. Näin jälkeenpäin osaan kertoa, etten ollut luokitellut asioita (silloinkaan) välttämättä niiden todellisuusarvon – siis kuinka elämää muuttava asia oikeasti oli – mukaan, vaan ennemminkin tunteiden syntyminen luokitteli asioita eri tasoihin; saatoin ottaa piparkakkulinnan romahtamisen raskaasti sen vuoksi, että annoin syntyneen tunteen täyttää viipyvän hetken täysin. Itse tapahtuneen sijaan otin harmituksen tunteen hyvin tosissani.

blogi656

Ja ei kai pelko aikuisuuden apaattisemmasta elämästä ollut täysin perätön. Toisinaan tunnen edelleen, että jos aikuinen ei pidä varaansa, pian hän ottaa tosissaan enää velvollisuudet. Millä tarkoitan, että kokonaisvaltaisia tuntemuksia syntyy – tai oikeastaan annetaan syntyä – yhä vain harvemmista, ainoastaan muka-oikeasti-merkittävistä asioista, kuten juuri asioista, joita ei vain voi jättää tekemättä tai joilla on suora, konkreettinen vaikutus johonkin. Tähän kohtaan tahtoisin sulloa lainausmerkkeihin aikuisten asiat. Miksi aikuinen ei saisi ottaa tunnettaan tosissaan, vaikka kypsällä ymmärryksellä tajuaisikin olla takertumatta itse asiaan? Sillä tietäähän jokainen aikuinen piparkakkutalon romahtamisesta syntyneen harmituksen täyttävän vain kyseisen hetken, ei koko elämää.

blogi657.jpg

Olen saanut välillä elämästä kuvan, että näennäisesti merkityksettöminä näyttäytyvät asiatkin vahvasti tunteva on mieleltään liian lapsenmielinen, peräti lapsellinen. Vaikka itsestäni taas järjettömältä tuntuu se, että tietyn vuosimäärän kerryttyä tunteiden voimakkuusnappulaa on väännettävä hillitymmälle ja tunteiden syntypaikkoja harkittava äärimmäisen tarkasti. Koska uskon kai siihen, että rajoittamalla hyvin todennäköisesti unohtaa, kuinka velvollisuuksien tai riittävän tärkeiden juttujen ulkopuolisista asioista luodaan täysin varteenotettavia, koko mielen täyttäviä tunne-elämyksiä.

Kyllä. Aion tänäkin jouluna huolestua joulukuusen kaljuuntumisesta. Kuten olen viimeiset 20 vuotta tehnyt. Ja kyllä. Itse asiassa olen äärettömän tyytyväinen osatessani edelleen tuntea sellaista.

aitous · ajatuksia · elämänasenne · syvällistä

Ennakkoluuloton ihminen.

Elina2 kommenttia

Lähiaikoina mä olen todella miettinyt sitä, millaisia ihmiset piirteineen ja ominaisuuksineen ovat.

Mun elämääni kuuluu eräs ihminen, jolla on hieno taito. Itse asiassa semmoinen, jonka tahtoisin itse kovasti täysin omaksua. Ehkä se on juuri taito, ihan hyvin se voisi olla myös asenne tai päätetty suhtautumistapa, voi se liittyä luonteenpiirteisiinkin jollakin tapaa. Kuitenkin yhtä kaikki, vilpitöntä ja kuitenkin opittavissa, siten uskon ominaisuudesta.

Sitä voisi kuvata seuraavasti;

hänen ennakkoluulottomuutensa ja sen toisille osoittaminen olemalla ainoastaan se mitä oikeasti on.

Nykymaailmassa yksi isoimmista haasteista itsellenikin on kyky olla menettämättä ennakkoluulottomuutta erilaisten kokemusten jälkeen. Sivusta seuranneena mä olen kuitenkin nähnyt, mitä kaikkea hienoa sellaisella asenteella voi saada aikaan niin omassa kuin toistenkin elämässä. Kai sen vuoksi mä aina vain koetan uudemman ja uudemman kerran soveltaa jokaiseen kohtaamaani ihmiseen ennakkoluulotonta ajattelumallia.

blogi651.jpg

Mä olen nähnyt, että ennakkoluuloton suhtautuminen on ihmisille äärettömän tärkeää, vaikka he eivät itse sen tärkeyttä edes sinänsä tunnistaisikaan; ennakkoluulottomasta – etenkin vieraasta tai vasta tuttavasta – on helppo ja turvallista pitää.

Ennakkoluulottomat ovat helposti lähestyttävissä, matalan kynnyksen tuttavia.

Mun mielestä ennakkoluulottomuus on toisen silmiin katsomista samalta tasolta.

Ennakkoluulottomuuden tulisi olla aina lähtökohta. Se ei ole yhtä kuin sinisilmäisyys, vaan paremminkin toiselle mahdollisuuden tarjoava – tarkoittaen kai mahdollisuutta tulla kohdelluksi ilman ennakkoluuloja kunnes toisin todistetaan. Ennakkoluuloton lähestymistapa ei tosin poista harkinnanvaraisuutta.

Mä olen huomannut ennakkoluulottomuuden olevan yksi suurimmista avaimista ihmisen omaan menestykseen – käytännössä ja kuvainnollisesti. Ennakkoluulottomuus nimittäin usein ohjaa otollisten tilaisuuksien luo.

Ennakkoluulottomuudella on mahdollista ansaita. Kaikkein eniten kai toisten ihmisten syvää hyväksyntää vastavuoroisesti itselle.

Ennakkoluulottomuuden yhtä aikaa haaste ja hienous on vilpittömyys. Sillä ilman vilpittömyyttä, ennakkoluulottomuuden ydintä, sillä ei tee paljoakaan.

Yksinkertaisesti: ennakkoluulottomuus sopisi ihan kaikille. Se tekee ihmisestä ulkoisestikin puoleensavetävän, viehättävän, vastustamattoman.

ajatuksia · elämänasenne · oivallukset · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket

Resepti hyvään elämään.

ElinaKommentoi

”Mun mielestä hyvän elämän reseptissä ei pitäisi lukea, mitä tulee tehdä hyvän elämän saavuttamiseksi, vaan reseptistä tulisi saada tutkailla, millaisia kaikenlaisia asioita hyvässä elämässä voi tehdä. Siinä on vissi ero. Lähtökohtana tulisi mun mielestä olla se, että alkujaan ihminen on jo sisällä hyvässä elämässä, eikä se, että hyvä elämä on jossakin tulevaisuudessa, johon sitten joskus on ehkä mahdollista hypätä sisään.”

Siten mä ajattelen. Vaikka en tiedäkään vielä, mitä mun lahjaksi saamassa Hyvän elämän resepti -kirjassa lukee. Välillä mä itsekin unohdan, ettei mun tarvitse tavoitella hyvää elämää, sillä mä elän sitä jo. Sen sijaan mä voin kyllä miettiä, millaisia vaihtoehtoja mulla on elämässä ja tekevätkö jotkut niistä erityisesti mulle hyvän olon. Hyvä elämä ei välttämättä tarkoita aina vain paremman tavoittelua. Tahtoisin ajatella siten, että hyvää elämää voi ennemminkin ylläpitää, esimerkiksi valitsemalla unohtumattomia kokemuksia, onnellisuutta, aitoa hymyä ja lämpimiä tunteita tuovia vaihtoehtoja, ilman jatkuvaa ajatusta paremmasta, usein utopiasta.

Ennen kaikkea hyvä elämä on tyytyväisyyttä kuluvasta hetkestä.

blogi641

2-3 litraa lenkkiä (tossut jalassa kaikki tuntuu selkeämmältä), 1 dl tai sopivasti suklaata (erityisesti kahvin kanssa nautittuna tyytyväisyyteen yhdistyy myös säpäkkyyttä), 1 rkl omaa aikaa ja saman verran yhteistä aikaa (tasapaino oman minän ja ihmissuhteiden välillä), 1 kpl kylpytakkia (sen sisällä elämä tuntuu pehmoisimmalta), 2½ dl touhuamista (pieni kiirus piristää), ½ dl malttamattomuutta (odotus kasvattaa intoa), 1 tl stressahtavaa tilannetta (onnistuminen tuntuu sellaisen jälkeen parhaimmalta) ja ½ litraa unia (mieluiten onnellisia sellaisia).

ajatuksia · carpe diem · elämänasenne · lifestyle · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket · syvällistä

En halua, että on varaa.

ElinaKommentoi

Olen tyytyväinen, että olen tässä.

Siihen mun ei itse asiassa tarvitse edes tällä hetkellä pyrkiä, kun tuleepa itsestään. Tyytyväisyys tässä näin peiton alla. Villaviltti yllä lämmittää vähintään yhtä paljon kuin villakoira kyljessä eli juuri sen verran, että vilunväristykset ovat enää yksittäisiä hytistyksiä. Hämärä huone, pimenevä ilta, hitusen viluisa olo ja kädessä höyryävä. Mä en osaa kuvitella, että kukaan haluaisi olla missään muualla kuin täkin alla tunnustelemassa alkutalven purevuutta. Ainakin mä vastaisin, että mulla ei just nyt ole kiire yhtään mihinkään; mun on niin hyvä olla tässä hetkessä.

Sopivassa kainalossa tuntuu varmasti samaiselta.

Elämässä menee kai aika hyvin, jos osaa suhtautua mahdollisimman moneen hetkeen samalla tavoin; ottaa astetta hellemmin vastaan ja keskittyä siihen kuin katoavaiseen. Viltin allakin mä olisin tietysti voinut jankata itselleni tekemättömistä askareista ja stressitason huipuista, mutta sen sijaan päätin hellittää hellemmällä otteella. Tyytyväisenä. Mielekkyyden kokoon kaapiminen ei vaadi juurikaan suuria hetkeltä: työkoppi, luentosali, lähikuppila, ysikassan semipätkä jono. Onnistunee. Mä näen ennemminkin kaapimisen ajatusten oikein päin asetteluna – tai kuinka päin ikinä haluaakaan.  Kuitenkin siten päin, että asennoituminen hetkiin on seuraavanlainen: mä osaan tehdä monesta itselleni mielekkään.

mde

Sillä jos mieluummin olisi muualla kuin nimenomaisessa hetkessä, taitaa hetki olla aikamoista tuhlausta. Ja mä en halua, että mulla on koskaan sellaiseen varaa.

ajatuksia · elämänasenne · itsensä kuuntelu · lifestyle · oivallukset · oma elämä

Ei se väärin sittenkään ole.

ElinaKommentoi

Jokin aika sitten havahduin hoksaamaan, että aivan jokainen sanan tavu lauseessa pitäisi kai pystyä kyseenalaistamaan. Hei, en sanoisi typeräksi touhuksi! Kannattaisi touhuta nimittäin sen vuoksi, että oppisi näkemään, millaisiin ajatuksiin ympäristö – en mielelläni käytä tässä kohtaa syyttävästi sanaa yhteiskunta – on kasvattanut; millaiset lähtötiedot elämään on annettu heti kättelyssä. Sellaiset lähtötiedot ovat kai jonkinmoisia yleisesti vallitsevia olettamuksia, joita ei ole ajateltu suuremmin enää ensimmäisen kerran jälkeen. Eikä aina toki tarvitsekaan.

Mutta sitten kun huomaa havahtuvansa kaksikymmentäkolmevuotiaana sen tyyppiseen ajatuksen pulpahdukseen kuin mähän oikeasti rakastankin sadetta ja vieläpä rankassa kuurossa kastumista, sitä oikeasti tajuaa, miten himputin helppoa onkaan kulkea toisten ajatusten jäljissä. Oman elämänkuvan, vaikka vain siitä ihan pienen osasen vain, löytäminen, luominen ja erityisesti jatkuva ylläpito on aina kahdesta se hankalampi vaihtoehto; kaikki eivät välttämättä edes havahdu huomaamaan valinnanmahdollisuuden olemassaoloa.

blogi617

Vähän hiukset pörröllä tihkusta, mutta ei kai niin vaarallista.

Syyssateessa koiran pissaamista odotellessani yhtäkkiä tajusin, ettei minulla oikeastaan ollut mihinkään kiire. Sisällekään. Jos en niin karttaisi valtavan mahtipontisia ilmauksia, kertoisin kokeneeni sen käänteentekevänä hetkenä. Ei ollut matkassa sateenvarjoa eikä takissa huppua, mutta en sitten kuitenkaan lähtenyt kilpaan ohi pyyhältävien sadepukuisten järvenpääläisten kanssa. Ei ollut tarvetta.

Aina on puettu kurahousut sateella ja tökätty varjo käteen. On huudettu, että äkkiä sieltä nyt sisään ennen kuin kastut. Kerrottu, kuinka tokaisu ”sade on vain tekosyy” on lähinnä pakkomielteisten liikkujien käyttämä. On laitettu vilustumiset märkien sukkien syyksi. Haukuttu kaatosadetta koiranilmaksi. Melkein ihan aina on valittu lämmin viltti sateessa pyörimisen sijaan. Huokailtu raskaasti säätiedotuksen tipoille. On pidetty kastumista muualla kuin suihkussa tai Vonkaputouksessa inhottavana.

Siksi sateessa rauhassa seisominen tuntuu ihan yhtä heittomerkein väärältä kuin parkkipirkkojen sympatiseeraaminenkin. Minun elämänkuvaani ne taitavat kuitenkin mahtua.

carpe diem · elämänasenne · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä · tulevaisuus

Johdattaako elämä mihinkään?

ElinaKommentoi
”Keho oli yksi heiveröinen etukumara. Elämän väsyttämä, luulisin, sillä siinä ei päällisin puolin näkynyt epäreilun kohtaamisesta merkkejä. Niin heikkoa askellus kuitenkin oli, että oma ohi juoksemiseni miltei hävetti. Tuntui, että oikein olisi ollut omien voimien jakaminen, tueksi alkaminen. Niin olisin kai tehnytkin, jos en olisi aistinut itsepäistä sitkeyttä, joka sillä hetkellä oli merkki ainoastaan vanhanajan omanarvontunteesta. Kaksi isoa koiraa kuljettivat lempeästi eteenpäin enkä voinut olla miettimättä, koska roolit olivat heittäneet kuperkeikkaa. Symbioosi koirien ja etukumaran välillä oli koskettava. Niiden varovaisuuten jo aikapäiviä sitten tottuneesta askelluksesta pystyi lukemaan viestin: meidän juoksut on tältä elämältä juostu, mutta mennään ilman muuta silti rauhakseen eteenpäin.”
Loppulenkin mietin, millaiset vanhan miehen askeleet olivat aikanaan olleet. Reippaat? Päättäväiset? Keveähköt toivottavasti? Ajoittain siltikin raskaat? Eniten toivoin, että askeleita oli joka tapauksessa ollut riittävästi. Että elämä oli johdattanut ja johtanut monenlaisiin paikkoihin, joita oli elähdyttävää muistella jalkojen liikkeen hidastuessa. 
Lenkin jälkeinen oma kupla.
Kaikki se sai monien suorastaan tulvivien ajatusten ohella pohtimaan oman elämäni kulkua. Ehdin esittää ennen kotiovea itselleni lukuisia kysymyksiä. Kuinka itsenäisesti elämän tulee antaa kulkea? Kuinka paljon siihen tulee päätöksillä puuttua? Mitä on tasapaino niiden välillä? Kuinka uskaltaa antaa elämän johdattaa? Miksi intuitio pääasiassa pelottaa? Senkö vuoksi, että varteenotettava vaihtoehto on luottaa siihen? Milloin tyytymättömyys on riittävän hallitsevaa? Onko pienikin peruste muutokselle? Voiko odottamalla saavuttaa jotakin tai mitään? Voiko tarkoitetun luottaa tapahtuvan? Onko tarkoitettua edes olemassa? 
Yhteenkään en osannut – halunnutkaan – antaa suoraa vastausta, mutta siltikin jo kysymysten asettaminen helpotti painetta päässä. Edelleen kuitenkin itkettää. Syyttä. 
aitous · ajatuksia · elämänasenne · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Murheeton muutos.

ElinaKommentoi
Tiedätkö, käväisi tässä taannoin ja ihan erityisesti tänään aamulla mielessä. Että eikö oikeastaan ole itsekästäkin roolittaa itsensä elämässään loputtomien murheiden kantajaksi?
Turhitta murheitta pystyisin olemaan parempi. Enkä vain parempi minän roolissani. Voisin olla loistava tyttöystävä, tytär tai pelkkä ystävä, koulukaveri, tuttava tai tuntemattomaan törmääjä. 
Sitä minä itseltäni kysyisin. Siis sellaista, että minkälaista järkeä olisikaan tuhlata aikaa turhan taakan alla? Aika järjettömyydellä täyteen pumpattua järkeä olisi olla tarjoamatta itsestäni murhe-vapaita puolia toisille. Sillä antaessani itsestäni muille parannan samalla myös omaa elämänlaatuani. 
Olen miettinyt jo jonkin aikaa, miksi elämä tällä hetkellä tuntuu hyvin paljon siltä kuin kuuluukin eli toisin sanoen siltä kuin kymmenvuotiaana. Niin tuntuu, että kuuluu tuntua tältä, vaikka elämään kuuluukin paljon kaikenlaista muuta, kuten esimerkiksi vastuu, kuin nuoruudessa. Eilen ruokakaupassa keksin ainakin osan vastauksesta.
Aloin höröttää, vaikka piti vähän mököttää. 
Nauran spontaanisti. Tunnen itseni vapautuneemmaksi. En pysty enää jokainen kerta pidättelemään hauskoja ajatuksia. Onni saa aikaan useammin hymyn. Kaikki se tarkoittaa kai sitä, ettei turha murheellisuus enää kovin muserra alleen. Niin iso muutos voi syntyä yhden ainoan ajatuksen sisäistämisestä: kanniskelee murheita vasta, kun ne oikeasti painavat ja sittenkin jakaa taakan toisen kanssa.
ajatuksia · elämänasenne · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket · syvällistä

Pellin isoin pulla mulle.

ElinaKommentoi
Elämäniloa on se, että valitsee pellin suurimman korvapuustin.
Ei siksi, että valinta toi valtavasti iloa lapsena, vaan sen vuoksi, että valinnan tuoma ilo on aivan yhtä oleellinen aikuisenakin. Taito on helppo huomaamatta unohtaa eikä se välttämättä palaa samaan tapaan kuin pyörällä ajo. Siis sillä tavoin vähitellen itsestään, kun ryhtyy jälleen tekemään. Mutta jos alkaa taas valitsemaan asioita samaan tapaan kuin nuorempana, saattaa ajatuksen ”ihan kuin pullan koolla tai yöpuvun poikkiraitojen tiheydellä olisi yhtään mitään väliä” sisältö itse asiassa muuttua relevantiksi – pullan koolla on ihan oikeasti väliä, sillä iso tuo monta haukkausta enemmän iloa. 
Valitsemisen taito on lapsuuden jälkeen oikeasti aika haastavaa puuhaa. Moni osaa valita oikean uran ja sanat, punnita valintoja ja analysoida niitä, vaikka samalla yksi valitsemisen osa-alue jää täysin huomiotta: valkkailu. Kiireisen päivän jälkeen ei ole sama valitseeko kaupassa mansikan vai banaanin makuisen jogurtin. Sen sijaan täytyy osata valkata joko mansikan tai banaanin makuinen jogurtti. Valkkaus korostaa kai sitä, että valinnalla on aina väliä. Ja se seikka, että ihan kaikista pienimmilläkin arkipäivän asioilla on väliä, tuo elämään juurikin iloa – lisäksi myös sisältöä ja väriä.
Oli minullakin aikani, kun en kyennyt näkemään lähes minkään valintani perimmäistä pointtia. Kysyin itseltäni monen valinnan edessä, että mitä järkeä. Vastaukseni oli aina silloin, että ihan sama, mitä väliä. Tilannetta olisi voinut verrata ehkä ajatukseen ”en mä omilla teoillani pysty kuitenkaan pelastamaan maailmaa”, mutta hieman eri mittakaavassa vain. Pienemmässä, oman elämäni kokoisessa mittakaavassa.  Suurempienkaan valintojen (mahdolliset) vaikutukset eivät tuntuneet siltä miltä olisi pitänyt eli joltakin. Valkkailun lopettaminen kai sitten tekee yksinkertaisesti ajattelusta kyynisempää ja asioista tasaista merkityksettömämpää mössöä.
Joten se korvapuustin valinta. Tottakai sillä on väliä.