ajatuksia · inspiraatio · itsetutkiskelu · NLP · opiskelu · True Hearts

Onnistuminen on mun päässäni.

Kun joulun alla kirjoitin työhakemusta, asettelin riveille en pelkää haasteita. Tietysti, totta puhuin. Jatkaa olisin kuitenkin voinut näin: pelkään kuitenkin pettymyksen tuottamista itselleni ja aivan eritoten toisille.

Mutta enpä kirjoittanut. Olin vasta kertonut sen itselleni enkä todellakaan valmis vielä tarinoimaan siitä kenellekään enempää, siten muistan ajatelleeni. Jälkeenpäin olen miettinyt, että onneksi niin; onneksi keskityin naputellessani ajattelemaan mielessäni kaikkia niitä kertoja, kun olin onnistunut jossakin haastavassa – siitäkin huolimatta, että työpaikan nappaaminen tuntui joulukuun pimeydessä lähinnä mahdottomalta tehtävältä ja hakemusten lähettely epätoivoiselta yritykseltä.

blogi105.jpg

Myöhemmin kevät-talvella ajaudun sattuman kautta kuuntelemaan juttuja NLP:stä. Puhuttiin paljon kaikenlaista, mutta sinä iltana kuulin itse lähinnä juttuja omien sisäisten voimavarojen käyttöönottamisesta, totuttujen ajatusten uudelleenohjelmoinnista ja toimimisesta omassa elämässä uudella tavalla. Eli ihan juuri kaikesta siitä, mitä olin itse monet vuodet yksinäni miettinyt.

Illasta hurjasti inspiroituneena palasin ajatuksissani joulukuiseen pimeyteen, kun vielä rustasin työhakemustani. Edelleen jätin riveille en pelkää haasteita – kuukausien pohdinnan jälkeen se todellakin piti edelleen paikkaansa. En kuitenkaan vieläkään lisännyt perään mitään siitä, että pettymyksen tuottaminen toisille yhäkin pelotti minua. Se ei ollut nimittäin kadonnut toivomallani tavalla kuin tuhka tuuleen. Sen sijaan mielessäni raapustin kyllä yhden ylimääräisen lauseen. Sellaisen pätkän, joka oli syntynyt inspiroivan illan jälkimainingeissa kotisohvan nurkassa: onnistuminen on lähinnä mun päässäni.

blogi703.jpg

Ihminen ei ehkä useinkaan ymmärrä, kuinka paljon omaa toimintaa – ja siten onnistumista – rajoittaa oma pää. Omalla kohdallani sellainen teoria pitää ainakin paikkaansa. Haastavimmaksi olen itse kokenut huijaamisen mahdottomuuden: itseensä ei voi valaa uskoa, itseluottamusta tai ylipäätään yhtään mitään väkisin, vaan sisäiset voimavarat on otettava käyttöön etsimällä se kaikki jostakin aika syvältä itsestä. Niin minä uskon.

Voi olla, että niin sattui käymään usemmankin kerran joulukuun pimeydessä. Ensin työhakemusta laatiessani ja toisen kerran kandidaatintutkielmaani kirjoittaessani. Nimittäin kevään vaihtuessa hiljalleen kesään luin uudessa kesätyöpaikassani sähköpostin, jossa kerrottiin kandidaatintyöni saaneen arvosanan viisi.

Ja kun siinä kevään ja kesän välimaastossa toimistotuolissa istuessani kelasin aikaa taaksepäin talveen, tapahtuneisiin asioihin ja tapahtuneisiin ajatuksiin, mietin, että mitenkään päin en voi jättää tarjottua mahdollisuutta käyttämättä ja olla osallistumatta  syksyn täysimittaiselle Valmennusyhtiö True Heartsin NLP Practitioner -kurssille.

Kaiken yllä vastauksena kysymykseen miksi kirjoitetun tiivistän seuraavaan:

Yhtä monta hidastetta

kuin on haavetta.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset

Yksi suuri yksinäisyys.

Yksi suuri yksinäisyys
on

kesäilta tossun alla,
kaatosade kattopelleissä,
kaksi jäänyttä palaa krokanttia,
viikon viimeinen imurin varressa,
aamun ovenkolaus

yksin.

On

kaiken sen tuntu
erilaisena.

Vaikka tuntisin ainoastaan oman läsnäoloni, en välttämättä sittenkään ole yksin. Toisinaan en tahdokaan olla, mutta useammin tunnen, että en enää osaa. On liian tuttua kantaa mukana aina jotakin: musiikki kuulokkeissa juostessa, sama joka-aamuinen miete autossa ja toinen ajatteleva vierellä arjen kulussa. On lähes pelottavaa juosta puolitoista tuntia vain itseni kanssa ja kohdata juoksulenkin sisältö raa’asti paljaaltaan. Yhtä lailla on miltei kauhistuttavaa päästää irti omaa itseäkin tutummista pinttymistä, joita on tottunut ajatuksissa pyörittelemään.

IMG_20170717_193636_239.jpg

Pohjimmiltaan yksi suuri yksinäisyys on kai kyvykkyyttä kohdata elämän sisältö apuvälineittä. Tuli apu sitten toiselta tai toistuvista ajatuksista. Parhaimmillaan yksi suuri yksinäisyys on tutkimusmatka omaan minuuteen ja sen tuntuun. Suoraan selittelemättä ytimeen. Poikkeuksetta sillä tarkoitan muuta kuin yksinäisyyden potemista. Sitä perinteisenä pidettyä yksinäisyyttä.

Yksi suuri yksinäisyys on ehkä osin taitoa kohdata sisällöttömyyskin sisältönä.

ajatuksia · elämänasenne · itsetutkiskelu · oivallukset · oma hyvinvointi · onnellisuus

Päätöksessä pysymisen yksinkertaistettu kaava.

Mitä enemmän mä vuosia ehdin saavuttaa, sitä selkeämmin mä ymmärrän, kuinka elämä, se oma, muodostuu jatkuvista päätöksistä. Vaikka elämä on myös sattumaa, kohtaloa, joidenkin mielestä ivaakin, iso osa siitä koostuu kuitenkin päätöksestä toiseen johtavasta ketjusta. Ivankin voi päätöksellä kääntää vähemmän ivaavaksi, toisaalta kohtalolta tuntuvaa voi vahvistaa tekemällä tukevia päätöksiä.

Mun päässäni päätökset ovat itsessään verrattain yksinkertaisia kaavaltaan: päätös johtaa tähdättyyn tulemaan aina, kun se vain on itsestäni kiinni. Päätöksessä pysyminen on siten erikoisalaani. Päätöksessä pysymistä edeltävä päätöksen tekeminen – etenkään useamman vaihtoehdon edessä – ei sen sijaan ole ollut mulle koskaan yhtä yksinkertaista, helppoakaan. Olenhan harjoitellut, mutta en vieläkään koe olevani kovinkaan vahvoilla valinnoissa.

Päätöksessä tiukasti pysymisen taito ei mun elämässäni ole ollut yksi yhteen ankaran itsekurin kanssa – ainakaan itsekuriin assosioituneen negatiivisuuden merkityksessä. Kai sen vuoksi välillä hyrisyttääkin ikävästi, kun joku tokaisee jotakin ”Elinan hitsinmoisesta itsekurista”. Silloin mä haluaisin vastata kevyisiin kauhisteluihin kertomalla kuvainnollisesti, että en mä kaatosateessa itsekurin periksiantamattomuuden vuoksi juokse, vaan ihan hyvältä tuntuvasta päätöksestä, jonka olen jo aiemmin tehnyt, ja etten toisaalta olisi saavuttanut sitä hyvää juoksukuntoa, jolle joku saattaa nostaa peukkuakin, ilman työtä ja päätöksiä. Lisätä tahtoisin vielä, että jokainen hetki se hyvä päätös  ei välttämättä tunnu maailman täydellisimmältä, mutta ei siltikään tee siitä yhtään vähemmän hyvää kuin mitä päätös alkujaan oli.

blogi102

Ennemminkin päätöksessä pysyminen on päättäväisyyttä viedä jo kerran käsitelty ja analysoitu asia loppuun asti. Muutoinhan ne kaikki ajatukset ja aika, jotka olen päätöksentekovaiheessa käyttänyt, olisivat olleet täyttä haaskausta. Järisyttävä itsekuri taas on mulle itselleni merkinnyt – jossakin vaiheessa elämääni ainakin – lähinnä pelkkään raakaan tahtoon liittyvää itseni kuuntelemattomuutta.

Kai kyse on kuin kauppakärryjen kuskaamisesta hyllyjen välissä. Ilman päätöksiä käsi voisi tarttua mihin vain. Ruokakauppa eli valintatalo, ei kai turhaan? Päätös maanantaista perjantaihin kasata kärryihin kehon kannalta hyviä ruoka-aineita on kuitenkin olemassa. Ja kun kerran sellaiseen päätökseen olen päätynyt, on se asia, joka ei vaadi itse päätöksenteon jälkeen enää minkäänlaisia ponnisteluja tai punnintaa.

blogi103

Monesti jälkikäteen ihmisten kanssa juteltuani olen kovasti miettinyt, mistä jatkuva sortuilu lopulta kertoo, jos päätöksessä pysymisen epäonnistumista ei perustella heikolla itsekurilla. Koska sortuminen voi kohdata, vaikka hallussa olisikin näennäisesti kaikki päätöksessä pysymiseen tarvittava aina halusta voimavaroihin. Aika ajoin mä joudun itselleni tiukastikin kertaamaan, mihin omat päätökseni perustuvat. Sillä johonkin harkittuun ne hyvin monessa tapauksessa, tahtoisin jopa käyttää sanaa aina, perustuvat. Kaikenlaiset sellaiset. Sekin, että lauantaisin kerään koriin mielen kannalta välttämätöntä sapuskaa. Siten mä kai pyrin siihen, että en koskaan sortuisi suklaaseen, vaan vain pysyisin päätöksessä syödä sitä. Ehkä sortuilu päätöksien ulkopuolisiin vaihtoehtoihin on osin perustavanlaatuista perustusten puutetta. Että päätöksen tekijällä ei sitten kuitenkaan ole selkeänä mielessä, onko päätös tehty esimerkiksi oman olon vai vain kieltämisen vuoksi.

Elämä, se oma, on siitä hieno systeemi, että päätöksillä siitä muovautuu juuri omanlainen. Uniikki, jos niin tahtoo. Kun itselle on riittävän selkeästi ja yhteisymmärrykessä perustellut päätöksien pohjan, taistelultakin tuntuva ristiriitaisuus ajatuksissa vähenee huomattavasti. Hei, oman kokemukseni mukaan ainakin.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä

Kiitos, ei takataskuun.

Jos en minä, niin kuka.

”No sitten mä nappasin paniikissa sen kaikkein epätodennäköisimmän vaihtoehdon vaaterekistä. Yllättävän paljon kirjava kolttu voi tehdä. Mun ajatukset singahtivat lentoon helman lepattaessa tuulessa. Sellainen pieni ajatusmyrsky syntyi siellä pukukopissa mun päässäni.”

blogi95

Koska enhän halua sanoa vain kiitos ja sulloa elämää takataskuun. Mitä millään teen, jos en tee millään mitään. Esimerkiksi just elämällä. Takataskussahan se yhtä matkaa itseni kanssa vanhentuu ja rypistyy, kun sen päälle jatkuvasti istuu. Kai elämä sellaiseksi on tehty, että se kestää vinguttamista Visaa paremmin. Ihan huoletta voi höylätä edes ja takaisin, käyttää mihin ikinä keksiikään.

Ja parempi käyttääkin. Sillä kaikki erääntyy aikanaan. Oma aika jokaiselle – takataskussa tai ei.

Joten jos en minä, niin tuskin kukaan puolestani. Valitse välillä epätodennäköisimpiä vaihtoehtoja, päätä metsästää puuttuvia olotiloja, ota riskiltä tuntuvia riskittömyyksiä, rohkaistu tekemään toisin tai vinguta elämää kuin viimeistä päivää.

ajatuksia · itsetutkiskelu

Ikkunalauta-aikaa.

Elina, mikä vaivaa? Pään alas noin painaa?

Kiireisen viikon jälkeen perjantaina kysymykseen itselleni vastasin.

Ikkunalauta-ajan puute, ei sen vakavampaa.

Itseäni harvoin kehun, mutta niin tehdessäni kerron olevani hyvä havainnoimaan asioita, usein huomaamattomampia ja hiljaisempia kuin puhumalla esille tuodut. Ja koska laitan merkille paljon sellaista, myös jätän sanomatta niitä ääneen. Avoimuus on kai yleinen hyve ihmisten keskuudessa, mutta rehellisesti sanottuna en tiedä, missä seilaisin, jos esittelisin ääneen kaikkia havaintojani. Ne kun voivat olla asioista, jotka ovat arkoja, vielä esille nostamattomia tai tahallaan vaiettuja, olen huomannut. Välillä niin hirvittäviä, että säpsähdän niiden läheisyyttä.

blogi88.jpg

Siten pään sopukkaan pakkautuu pinoja. Vinoja pinoja ääneen sanomatta jätettyjä ajatuksia, tulkintoja ja suoria toteamuksia todellisesta elämästä. Monelle todellista elämää on kai pääosin kaikki helposti nähty ja kuultu. Itse taas olen sisällyttänyt siihen aina myös kaikkein hiljaisimmat ja huomaamattomimmatkin, jolloin todellisuudesta osa kai jää korville vapautumattomana vain päähäni. Ja kun riittävän kauan kiireessä pinoan todellisuutta sivuun sopivaan sopukkaan pääkopassani, alkaa siellä eräs päivä väistämättä tuntua ahtaanlaiselta.

Ikkunalauta-aikaa olo silloin vain vaatii. Edes hetken kaukana kotisohvan nurkasta vieraasta ikkunasta vielä tarkkailemattomien katujen tuijottelua. Minulle mieluisin tapa käydä läpi vinot pinot pakattua todellisuutta.

Yksi hetki yksin, jooko.

ajatuksia · ennen ja nyt · itsetutkiskelu · oma elämä

Oliks se sulle itseisarvo?

Jos nyt rehellisesti muistelen. Harvempi opetettu asia on jäänyt peruskouluajoista selkeästi mieleen. Sieltä ja täältä jotakin, vuosiluvut erityisesti erittäin huonosti. Pari asiaa on kuitenkin oppituntia myöden kirkkaana mielessä vielä tänäkin päivänä. Toinen niistä on niinkin satunnainen kuin munuaiskeränen – jep kyllä, munuaisten toiminta yleensäkin. Toinen taas on oppitunti, jolla käsiteltiin kai jollain tapaa etiikkaa. Muistan edelleen täydellisesti sen, kuinka jokainen luokassa vuorollaan kertoi elämästään esimerkin itseisarvosta ja välinearvosta.

Siitä tunnista lähtien nuo määritelmät arvoille ovat jäsentäneet elämääni ajatuksissani verrattain vahvasti. Kai olen kokenut määritelmien merkityksien ymmärtämisen suurena sen vuoksi, että minulla on jonkinlainen luontainen tapa ajatella automaattisesti useimpia asioita itseisarvoisina. Minulle se on lähinnä tarkoittanut voimavarojen jakamiskyvyttömyyttä ja osaamattomuutta hellittää asioiden tosissaan ottamisen suhteen.

Ja kyllä, sellainen synnyttää myös ristiriitoja ajatuksissa.

blogi86Itseisarvo taitaa olla kuitenkin muu kuin täydellinen osaaminen.

Uskon, että itseisarvotkin voivat vääristyä mielessä. Pinttyä ja takertua kiinni niin, että ne ovat tallella vielä välinearvoiksikin muututtuaan. Yhä edelleen esimerkiksi saatan kai aika lailla vahingossa ajatella pienen, ennen lenkkiä syödyn ruokamäärän olevan itseisarvo, perin vahvakin sellainen, vaikka oikeasti välinearvollisesti se merkitseekin minulle vain kylkeen pistämätöntä ja energisesti hyvin kulkevaa juoksua. On monia muitakin samankaltaisia esimerkkejä, joista olen koettanut kovasti päästä eroon. Yksi yleisimmistä ja varmasti useammallekin tuttu on tämä: tenttitulos on ja pysyy itseisarvona, vaikka aina jo tenttiin valmistautuessani yritän psyykata itseäni ajattelemaan, ettei tulos tentistä ole kuin välinearvo oikeaan oppimiseen ja ymmärtämiseen.

On muuten samainen esimerkki, jonka omalla vuorollani sanoin ääneen vuosia sitten yläasteen oppitunnilla.

Muistan, kuinka opettaja kertoi välinearvon esimerkiksi rahan ja toisaalta sen, että joillekin ongelmaksi se on noussut juuri itseisarvoksi muuntumisen vuoksi; raha ei ole enää väline, vaan päämäärä. Kyllä muistan silloin jo – edelleenkin – miettineeni, kuinka haastavaa on ajatella terveyttä itseisarvona ja siihen tähtääviä toimia ainoastaan välinearvoina. Erityisesti tuohon aikaan kun itse koin voimakkaasti, että yhteiskunnassa arvot olivat vinksahtaneet osin nurinkurin juuri terveyttä edistävien toimien, kuten painontarkkailun, osalta.

Kyllä, oli vieläkin itseisarvoisempaa kuin nykyään olla hyvin hoikka.

Vasta myöhemmin ymmärsin, kuinka omaan elämään on löydettävä omat itseisarvot ja millä tavoin sellaisen pystyy mahdollisesti toteuttamaan ympäristön arvojen ristiaallokossa.

aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu

Varpaat hetkeksi multaan.

Ai ylivirittynyt? Siis ylikierroksilla? Vai vain yli-innostunut? Ylitunteikas? Sama se, koska yhtä kaikki Rinkeli kaipaa silloin maadoitusta.

Kun mun pää huitelee pilvissä tai mieli käy ylikierroksilla tai liian moni meneillään oleva asia saa olon levottomaksi tai jännitys vavisuttaa kehoa tai elämän jutut tuntuvat ylipäätään hallitsemattoman isoilta, mä tiedän tehtävät toimenpiteet. En mä suinkaan aina ole ollut niistä tietoinen, vaan mä olen oppinut. Jos kertoisin, että oppinut räjähdysten kautta, en paljoakaan valehtelisi. Hitsin hyvä fiiliskin voi hitsin hyvin saada aikaan posahduksen, jos oma mieli matkaa liian kauas multaan työnnetyistä varpaista.

blogi83.jpg

Sen vuoksi mulla on oma toimintatapani sellaisten tilanteiden varalle. Huuhdon ja hankaan kaikki suojaavat kuoret kasvoiltani pois, heittäydyn äidin sohvalle, ihan vaikka hetkeksi, ja otan itsestäni kuvan. Sitten mä tuijotan sitä. Ja mietin, mitä mä näen.

Omistautujan.
Siten myös tasapainoilijan. Elämän eri osa-alueiden välillä.
Kuplailijan. Siis kulloinkin eri kuplan sisällä lentelijän.
Kai siten uppoutujan.
Arahkon haavemaalarin. Räikeillä väreillä kylläkin.
Läsnäolon tavoittelijan, mutta myös hukkaajan.
Tiedonjanoisen elämännälkäisen. Yhtä aikaa.
Perusonnellisuuteen tyytyväisen.
Perusteellisesti perusonnellisen siis myös.
Mutta mä näen myös jotakin katseen taakaa, sen syvyydestä.
Uupuneehkon. 24-vuoden yrittämisestä kai lähinnä.
Silmissä suorittajan rippeiden vaikutuksen. Ainakin.

Kai itseni etsiminen kuvasta on mun tapani maadoittua. Toisin sanoen haudata varpaat multaan, tuntea maa jalkapohjien alla ja muistuttaa itselleni, mikä ja kuka mä olen – kaikkien ajatusvyöryjen alla ja tunnehyökyaaltojen harjalla. Koska toisinaan elän niin paljon tuntemusteni kautta, ei ole lainkaan itsestäänselvää, että muistan taustalla vaikuttavan jokaisessa tilanteessa kuitenkin aina Rinkelin.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä

Insert: pari hoksausta.

Enter. Astu sisään. Insert. Lisää uusi. Vähän samaan tapaan kuin joka päivä töissä. Kyseessä vain on mun pääni sisäinen loki. Sinne mä kirjaan irrallisia lauseita ja poistan ne siten seilaamasta päämäärättömästi ajatustenpaljoudessa. Mutta ei missään nimessä kuitenkaan deleteä.

”Vastuu siitä, että pystyn olemaan oma itseni, ei ole vain minulla.” Selittää ehkä sen, miksi aikaa sitten oma yrittäminen ei riittänyt ja oikeastaan senkin, miksi omana itsenä oleminen tuntuu tätänykyä huomattavasti luonnollisemmalta ja helpommalta. Ympäristö voi estää omana itsenä olemisen – ja itse asiassa se kai onkin usein vaikutukseltaan vahvempi kuin ihminen itse. Vaikka ihminen kuinka pyrkisi esittämään toisille persoonansa sellaisena kuin se todellisuudessa on,  nuo yritykset ovat aina toissijaisia ympäristön niin päättäessä.

blogi81

”En pelkää haasteita, epäonnistumistakaan. Vaan pettymyksen tuottamista toisille.” Jos tyytymättömyys itseä kohtaan on läheinen tuttava, sitä saattaa harhaisesti luulla epäonnistumisen olevan pahoista peloista pahin –  jopa lamaannuttava haasteiden edessä. Olen aina luullut, että nimenomaan epäonnistuminen on minulle itselleni kova kolaus. Onhan se osin ehkä sitäkin. Kuitenkin kaikkein eniten pelkään syntyvää pettymystä, jonka toisille mahdollisesti tuotan. Riittämätön itselle vai riittämätön toisten silmissä. Jälkimmäinen on ehdottomasti peloista suurempi.

Onnellisuus ilmenee helppouden tunteena.” Olen monesti miettinyt, kuinka onnellisuus minussa – lähinnä kai mielessäni – ilmenee. En ole koskaan tyytynyt kuvailuun ”kuin hyvä olo”. Kai se on jotakin turhan ympäripyöreää. Kuitenkin se, mikä yhdistää onnellisuuden moneen, on tunne helppoudesta; onnellisena on helppo herätä väsyneenä, toisaalta nukahtaa hivenen stressaantuneena ja hoitaa turhia velvollisuuksia. Itse koen, että onnellisena elämä tuntuu toisinaan liiankin helpolta.

”Ota sinulle osoitetut sanat itsellesi.” Koska oikeasti ne merkitsevät minulle paljon. Siitä huolimatta välillä toimin mielessäni kuin sysäisin ojennetun kukkapuskan takaisin antajalle. Vaikka kyllä kai oikeasti haluaisin pidellä sitä kädessäni – yhtä paljon kuin kannustusta ”luotat vain itseesi”.

 

ajatuksia · itsetutkiskelu · syvällistä · terveys · ulkonäkö

Muotiton, koska omat muodot on.

Yrittämällä olla mahtumatta muottiin mä paljastan todelliset muotoni.

Se on jotain, mihin koetan kovasti pyrkiä tänäpäivänä ja toisaalta se on juuri sitä, mitä pelkäsin monen monta vuotta. Omien muotojeni paljastamista.

Voit ymmärtää sen juuri siten kuin sanat kirjoitin, siis tarpeena näyttää samalta kuin muut. Kai oma mieleni muovasi muotin kaikista vaikutteista, joita ympäriltäni sain, ja lisäksi uskotteli sen olevan muoto, johon tuli pyrkiä ja joka lähinnä puuttui itseltäni. Pelkäsin niin kovasti epäsopivuuden esilletulemista, etten edes itse katsonut ääriviivojani peilistä – en tunnustanut niitä omikseni. Kerroin itselleni iltasatuja, joissa oli mielestäni onnellinen loppu; vaatisi vain toimenpiteitä muottiin mahtuakseni. Nuo toimenpiteet todellakin saivat minut sujahtamaan muottiin, mutta samalla ne veivät yhä vain kauemmaksi todellisesta olemuksestani. Lopulta olin jo miltei liian pieni pystyäkseni täyttämään muotin. Silloin ehkä alkoi se räpiköinti, jotta en hukkuisi toimenpiteistäni seuranneiden vaatimusten syvyyksiin. Muotin reunoilla kaksinkäsin roikkuessani aloin ensikertaa kyseenalaistaa mahtumisen tarvetta – oikeastaan koko muotin olemassaoloa.

Voit itsekin tietää, mitä seuraa, jos ihminen ei uskalla paljastaa todellisia muotojaan edes itselleen. Se vaikuttaa omaan kehonkuvaan ja kykyyn nähdä ääriviivat, mutta lisäksi hirvittävän paljon syvemmällekin ihmisen mielessä. Itse asiassa kai kykyyn nähdä oma minä osana omaa elämää. Yrittämällä mahtua yhteen ja samaan muottiin saa samalla pyyhittyä tehokkaasti pois ihan kaikenlaiset viivat itsestä. Sitä ei välttämättä enää edes tunnista, mihin omassa elämässään sijoittuu.

Siten olen nähnyt tavoitteen olla yrittämättä mahtua muottiin laajemminkin kuin vain oman ulkoisen olemuksen suhteen. Kai sitä kutsutaan yksinkertaisesti ihmisen uskallukseksi olla tilanteesta riippumatta oma itsensä. Ja vain sillä tavoin, muottiin mahtumatta, kykenen näyttämään millainen oikeasti olen, omat muotoni. En minä esimerkiksi kuvailisi itseäni vain vahvajalkaiseksi, vaan lisäksi – erityisesti ennemminkin – innostujaksi, ideoijaksi ja nopealiikkeiseksi, mutta myös tarkaksi funtsijaksi.

Juuri sitä kautta olen aikanaan alkanut lähestyä uudelleen, jossakin mielessä ehkä ensikertaa, itseäni. Opin näkemään itsessäni sisäistä potentiaalia ja rakastamaan niitä puolia, jotka tekevät minusta juuri tämän muotoisen, esimerkiksi jopa pienesti kapinoivan halun ajatella asioita uusista näkökulmista.

Nykyisin taistelen sitä vastaan, etten aina mahtuisi kaikissa asioissa toisten kanssa samaan muottiin. Ei se vaivatonta edelleenkään ole, mutta toisaalta se on ainoa keinoa opetella näkemään oma uniikkius, omien ajatusten ja oman olemuksen ainutlaatuisuus.

6.5 vietetään Älä laihduta -päivää ja perinteisesti mä olen jakanut omia ajatuksiani asiaan liittyen. Tänä vuonna ohessa toteutetaan myös Älä mahdu muottiin -valokuvauskampanja. 

 

ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä · syvällistä

Vähemmän yksinkertainen oma paikka.

Hei tässä on Elinan paikka. Tule Elina istumaan tähän ja valtaa oma pulpettisi.

Niinä aikoina oma paikka osoitettiin vielä sormella. Ihan jokaisella oli istumapaikkansa, vähän kuin oma vartioitava metri kertaa metri luokasta. Arpaa kukaan harvemmin kyseenalaisti, sitäkin harvemmin opettajan päätösvaltaa; istuit vaikka erkin vieressä, jos niin sanottiin. Useinhan minut rauhallisena taidettiin istuttaa eläväisemmän viereen. Eikä se sinänsä ahdistanut, koska päätös oli päätös – muissa kuin omissa käsissäni. Olin minä silloinkin hiljainen toisten seurassa, mutta en muista kuitenkaan niiltä ajoilta samankaltaista epävarmuutta kuin myöhemmiltä kouluajoilta. Näin aikuisena olen pohtinut, että oma paikka kai oli tuolloin kuin turvapaikka. Sen omistamiseen ei tarvinnut oikeutuksia tai etsintöjä.

Jossakin kohtaa oman paikan osoittaminen kuitenkin loppui. Sitä sai valita luokasta paikan mistä vain – oli tietysti kirjoittamattomia sääntöjä liittyen määrättyihin paikkoihin,  mutta muuten oma paikka oli oma vain aina tunnin kerrallaan. Ja sellaista se on ollut siitä asti: oma paikka on etsittävä itse. Monesti se on jopa tehtävä itse. Meni pitkän aikaa tajuta, että määrätynlainen epävarmuus itsessäni liittyy juuri omasta paikasta epäröimiseen. En nimittäin ole aina ollut rohkea valtaamaan itselleni paikkaa – oli kyse sitten tilasta, tapahtumasta tai ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Enkä sitä ole kai kovasti vieläkään, mutta ymmärtänyt olen sen tärkeyden.

Kukaan ei tässä elämässä tule enää osoittamaan eturivin paikkaa, vaan sinne halutessaan on hakeuduttava riville yksi itse.

Myönnän, että jännitän edelleen oman paikan etsimistä uusista yhteisöistä tai tilanteista. Sillä on käynyt sellaistakin, että yrityksistäni huolimatta olen ikään kuin ajautunut ylös piippuhyllylle. Silloin paikkajaossa on touhunnut tosin moni muukin samaa aikaa, eikä oman paikan valtaaminen ole siten ollut täysin riippumatonta toisista.

blogi65Parhaimpien ystävien suhteen olen onnellisessa asemassa, sillä oma paikka on ollut aina itsestäänselvyys.

Oman paikan löytäminen on helppo tehdä toiselle hankalaksi – toisaalta myös helpoksi. Ei sitä oikeastaan edes ajattele etsimisenä tai valtaamisena silloin, kun yleinen ilmapiiri tukee vielä vapaiden paikkojen istuttamista tai pidempiaikaista asuttamista. Olen minä kohdannut ihmisiä, jotka käytöksellään laittavat toisen taistelemaan paikan jokaisesta sentistä, jotta siitä tulisi oma. Enkä ole sellaisia ihmisiä ymmärtänyt koskaan. He kun pitävät oman paikkansa lisäksi omina varasijoinaan loppuja. Ehkä alakouluikäisenä sitä olisi kutsuttu arvostelevasti omimiseksi. Lähinnä se kai on ajattelematonta tai vaihtoehtoisesti tarkasti ajateltua ilkeyttä.

Kyllähän minä tiedän, miksi tällaiset asiat nousevat mieleeni juuri nyt toukokuun alussa. Aloitan pian työt uudessa paikassa. Sen lisäksi, että ajatus uudesta työyhteisöstä tuntuu kiehtovalta ja innostavalta, on se samalla myös ison jänskäämisen paikka. Lähinnä kai, että millainen oma paikka tulee olemaan.