Kategoria: itsetutkiskelu

ajatuksia · itsetutkiskelu · onnellisuus · vähän runoo

Ootsä tosissas.

ElinaKommentoi

Ootsä tosissas.
Kysellyt minä olen
työpaikan tarjoajalta,
tulevalta aviomieheltä,
eniten
elämältä.

Mulle kaikki
on minulle
mulleko kaikki.
Kyselemättä olen
vastaanottanut
ainoastaan taakat.

Elämä, mitä sä haluat.
Vastapalvelukseksi.
Käsittämättömän hyvistä
hetkistä ja
saduntuntuisista
ajanjaksoista.

Tukon
olen valmis tarjoamaan.
Maksuvalmius on hyvä
tällä onnen määrällä.

Miksi
koen olevani velkaa
itsetehdystä työstä.

blogi61

En edelleenkään ymmärrä, miksi valtava onni synnyttää ohessa aina myös valtavaa epävarmuutta. Kun vuosia sitten kohtasin vaikeuksia elämässäni ja aloitin parantumisprosessin, en muista koskaan aiemmin tai jälkeenpäinkään olleeni yhtä luottavainen ja varma omasta etenemisestäni; vaikka olin kuin vuoristoradan holtittomasti poikkoileva viimeinen vaunu, varmuus päätepysäkistä oli siltikin läsnä jokaisessa kurvissa. Sen vuoksi on hämmentävää, että täydelliseltä tuntuva onnellisuus kulkee käsi kädessä epävarmuuden kanssa.

Kai kyseessä on ikuisuuskysymys siitä, kuinka paljon ihmisellä itsellään saa olla ennen kuin omastaan on laitettava jakoon luopumalla. Vaikka kaiken olisikin omilla ponnistuksilla ansainnut, toisten mielestä se ei reiluuden nimissä ole oikeutus siitä nauttimiseen. Onnen suhteen taidan itse kertoilla itselleni juuri sellaisia juttuja. Ja ehkä sen vuoksi olen näin onnellisena jatkuvasti valmiustilassa, valmis luopumaan omastani ja vastaanottamaan onnen tilalle vähemmän arvokkaampaa.

Koska tällä hetkellä tunnen olevani onnellinen. Onnellinen monen menneen vuoden edestä. Sellaisten vuosien, joihin olisi mahtunut älytön määrä onnea, mutta jotka olivat täysin tyhjiä. Voinko siis itsekään kuvitella tätä onnen ryöppyä?

itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä · perfektionismi · selviytymisvinkit

Salonkikelvottomien ajatusten sananvapaus.

Elina2 kommenttia

Mä vastasin takellellen, etten mä tosissani tiedä. Suorittajaluonnetta on helppo kuvata ja sen aiheuttamista tuntemuksista kertoa. Mutta että neuvojen antaminen. En mä sellaista varmaan edes uskaltaisi tehdä, vaikka oikoreittejä ulos tietäisinkin, mä ajattelin. Ehkä yhden varovaisen huomion voisin mainita. Sen sanoin ääneen. Ja mietin, ettei seuraava voi kellekään pahaa tehdä.

Koska jos mä olen oppinut tekemään entiseen verrattuna useammin myönteisessä mielessä asioita kuin viimeistä päivää, miksi en kertoisi, mitä se on vaatinut ja minne se on johtanut. Ylipäätään oppiminen on vaatinut ajan kulun sisäistämistä, erityisesti omien vuosien elinkaarta; vuosi ajanjaksona ei ole riippuvainen siitä, elänkö vai olenko vain. Mutta lisäksi se on vaatinut myös monen muun vahvasti tuntemuksiin liittyvän asian hyväksymistä. Ennen kuin viimeistä päivää oli toimintatapana lähinnä pakokeino pois sellaisesta tunteesta tai ajatuksesta, jota en yksinkertaisesti hyväksynyt omaan mieleeni. Mä olin kuin itseni epäinhimillisen ankara valmentaja, jonka ainoa valmennusmetodi oli jos jalka ei nouse, juokse kahta kauheammin.

Voit varmasti kuvitella, kuinka kovassa otteessa mä olen elänyt. Tarkoitus oli kysyä. Mä tyydyin tosin toteamaan sen vain itselleni. Ääneen mä sitten huokaisin, että kai se on suorittajaluonteelle aika ominaista. Siis että lähipiiri on hellä, mutta oma ote äärimmäisen kova, mä tarkensin. Ehkä sitä hellyyden ja hyvyyden avokätisyyttä hyvittelee yrittämällä olla joku tai tulla joksikin – vaatimalla itseltä, vaikka kukaan ei sellaista vaadikaan. Mä vain arvailin.

blogi60

Kai käänteentekevää suorittajaluonteelle oli oppia olla vaatimatta vain salonkikelpoisia tuntemuksia. Päätin alkaa nimittää ajatuksiani ja tunteitani salonkikelpoisiksi aina, kun tunnistin itsessäni suorittajalle tyypillisiä mielen malleja. En esimerkiksi vuosikausiin myöntänyt itselleni, että kuten ihan jokainen ihminen, myös minä koen välillä motivaatiopulaa opintojen suhteen. Selitin sellaisen aina vaikkapa ohimenevällä uupumuksella tai kaiken muun alleen peittävällä innostuksella, joissa tietysti välillä oli totuusperääkin. Tuntui kuitenkin vahvasti ei-soveliaalta, siis kaikkea muuta kuin salonkikelpoiselta, kertoa edes itselleni esimerkiksi juuri motivaation hukkaamisesta.

Kun mä opin, että on täysin eri asia tokaista toisille puolivitsillä motivaatiopulasta kuin kertoa siitä tosissaan itselle, kuin viimeistä päivää -ajatuksen ihanuus alkoi pikkuhiljaa valjeta mulle. Suorittaja on loppujen lopuksi usein ulospäin hiljaisempi, mutta hirvittävän kovaääninen selittelijä oman päänsä sisällä. Juuri niin äänekäs, että melu estää suorittajasta salonkikelvottomien aiheiden esillenostamisen. On mahdottomuus ihmisen elää onnellisesti kuin viimeistä päivää yhtä aikaa, kun sensuuri on päällä.

Kerroin mä sitten lopuksi ihan kaikille. Siitä siis, että nykyisin kuin viimeistä päivää on mulle kuin liehuava, keveä viitta harteilla. Vapautta, mä lisäsin, salonkikelvottomien ajatusten sananvapautta. Vähän nimittäin epäilin, kertoiko viittavertaus kaikille tarkoittamaani. Viitta ripustettu voiton merkiksi, suojaksi ja osoitukseksi riemusta, itselleni sanailin. Viitta harteilla on helppo nauraa kuin viimeistä päivää.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · vähän runoo

Tasajalkaa pomppiva vaimo.

ElinaKommentoi

Yksi polvistuminen.
Hei sitä mennään jo.
Olin itse kelannut vasta
ensimmäisen kesän jätskikiskalle.

Yksi kyllä.
Olisko sitten shampanjaa vai murrettua.
Nytkö tämä sanotaan ääneen:
okei. Haaveilin pikkutyttönä vitivalkoisesta.

Yksi rinkula.
Toinen sitten rivitimanteilla.
Rinkelin sormi se kai edelleen.
Isoin toive olisi se herkkupöydän
donitsitorni.

blogi59

Tiedän, että toiset ovat sellaisia, joita kuvaillaan helposti muutosvastaisiksi. Tuttuun samaan vanhaan tapaan on paitsi turvallinen ajatus, niin usein kai myös oikeasti heidän parhaaksi näkemänsä toimintatapa. Vaikka muutosten käsitteleminen ei ole minulle ollut koskaan keveää puuhaa, tunnistan itsessäni kuitenkin puolen, joka kaipaa jatkuvasti uudenlaisia näkökulmia elämään – ja niitä ennen kaikkea edestäpäin. Lisäksi koen, että olen lähes koko eloni ajan ollut sykleittäin pienessä muutoksessa; jokaista kulunutta vuotta jälkikäteen miettiessäni huomaan itsessäni muutakin muutosta kuin iän tuomaa kokemusta. Kai osin pyrin toisaalta kehittämään itseäni ja toisaalta taas läpikäydyt asiat ovat pakottaneet minut muutokseen.

Kyllä, vastasin. Se teki minusta tulevan vaimon, sovitti jo valkoista päälle ja toista sormusta nimettömään. Ei ajatus omasta identiteetistäni ollut ensimmäinen mieleen noussut asia, ehkä kymmenes kaikkien onnen ja epäuskon täyttämien tunteiden jälkeen. Eikä se ollut varsinaista kyseenalaistamista, vaan ennemminkin vain ihmetyksissäni kyselemistä. Voinko edelleen suuttua kuin pikkusisko? Saanko vielä nauraa kuin räkättirastas? Pystynkö olla menettämättä lapsenomaista uteliaisuutta?

Sen jälkeen, kun vastasin uudemman kerran kyllä, tällä kertaa itselleni esittämiini kysymyksiin, ymmärsin, miksi muutokset ovat monesti olleet minulle kuormittavia. Turhan usein olen nimittäin kulkenut niitä kohti identiteetti edellä. Toisin sanoen tarjonnut identiteettiäni muutokselle sen sijaan, että olisin kohdannut ne identiteetilläni.

Siten tuleva vaimo on kai oikeutettu yhtenä isona innostuksena pomppimaan tasajalkaa donitsitorni mielessä.

ennen ja nyt · itsetutkiskelu · oma elämä

Tuoksui kaunista elämää.

Elina2 kommenttia

La vie est belle. Kertoi ensimmäisen kerran tuoksu Taxfreessa, mutta vasta myöhemmin matkalaukkuun sen laitettuani tajusin sen kertomaa.

Elämä on ollut kaunista ihan jokainen päivä. Siis niin 20.3.2009 kuin kaikkina vuoden 2010 päivinä, maanantaisinkin – jopa turvonneilla silmillä tarkasteltuna toukokuussa 2012. Se on levännyt yhtä kauniina ympärilläni riippumatta siitä, olenko huutanut oloani tai nauranut sisäistä voimaani. Ihan jokainen kevät on ilmestynyt vuoden ensimmäinen leskenlehti, joka ihan jokainen vuosi on ollut keltainen kuin vanha Sitruunanalle. Ja ihan jokainen aamu aurinko on noussut ylös, vaikka itse en olisi jaksanut sellaista Marimekkojen välistä ajatellakaan. Kyllä elämä vain kaunista on ollut; puut eivät ole lopettaneet mikään hetki kasvuaan eivätkä sadepilvet ole kaihtaneet kiertää huonojakaan päiviä. Ehkä elämästä tekee kiehtovan kaunista juuri jatkuvuus, vaikka jatkuvuus ei varmuutta takaakaan.

blogi46.jpg

Elämä on pysynyt kauniina, vaikka toisina hetkinä olisinkin toista väittänyt. Leskenlehtikään ei sanoistani lakastunut, mikä jälkikäteen on keventänyt sydämeni taakkaa. Elämä ei rapistunut, vaan oli koko kauneudessaan läsnä, kun jälleen etsin katseelleni kohteita. Ei välttämättä ollut yksinkertaista löytää kauniista elämästä pysyvää paikkaa itselle; usein sovitinkin koloihin minän sijaan mieltäni, sillä se oli huomattavasti helpompi nähdä kauniina.

Kaunis mieli tosin. Se ei ole koskaan ollut itsestäänselvyys kuin kauniin elämän jokavuotinen kevät tai ensimmäinen kukka. Joskus kai oli haastavampaa käsittää, ettei vuosi 2009 ollut yhtään sen rumempi kuin nykyinenkään – sen kauneutta ei vain siristelemälläkään tarkoin nähnyt. Vaikka mieli toisina hetkinä olisi hiukan enemmän jotakin muuta kuin kaunis, elämän kauneus on kuitenkin sellainen itsestäänselvyys, jonka varaan voi huoletta heittäytyä. Linnut kyllä laulavat, oravalla on edelleen pörhöinen häntä.

blogi47.jpg

Tallinnassa tuoksuivat paahdetut mantelit ja kevät. Lisäksi Kaunis elämä. Jokainen aamu suihkautin sitä ja koko päivän tuoksuessani elämän kauneutta en voinut välttää näiden menneiden nousemista mieleen. Ja toisaalta ajatusta siitä, kuinka kauniina kaunis mieli elämän nykyisin kokeekaan.

itsetutkiskelu · Ruoka · ruokavinkki

Sun parhaat puolet esiinsaava jäätelökeksi.

Elina4 kommenttia

Ooks ajatellut kertaakaan, koska sä oot omana itsenäsi parhaimmillasi.

Mä olen nimittäin vähän sellainen, että kaikki tilanteet eivät välttämättä imartele mua. Vaikka lähellä olisinkin omaa itseäni. Silloin mä en useinkaan saa tuotua rentoa itseäni esille, mikä taas johtuu pitkälti tilanteen luonteesta; jännittävän ilmapiirin lisäksi esimerkiksi hämmentävä ja sekava hetki, josta en saa heti kiinni, tai pienenkin myötähäpeän tuntu ilmassa saavat mut pikkuiseen lukkoon. Sitten mä myöhemmin aina mietin, kuinka sika hidasälyiseltä tai kylmältä mahdoin vaikuttaa. Ihan harmittaa, etten oikein istunut tilanteeseen.

Itselleni lähinnä mä olen monesti vitsaillut, että omana itsenäni parhaimmillani mä olen ehdottomasti kolmena ajankohtana:

Ensiksikin. Heti lenkiltä tultuani – ehdota mitä vain, todennäköisesti endorfiinihöyryissä suostun.

Toiseksi. Aamuisin ekan kahvikupillisen kumottuani – edelleen voit esittää mulle mitä vain, sillä just silloin elämä inspiroi ja kaikki tuntuu niin hirveän mahdolliselta, että aika varmasti huokaan vastaukseksi kyllä muutaman korkealentoisen idean kera.

Kolmanneksi. Yksinkertaisesti siis suklaata syödessäni – no hitsi kun mä oon suklaasuisena aina vain niin onnellinen, että sä kyllä saat siitä osasi.

17779070_1470034923008976_1786277851_o

Totta puhuakseni kai kaikkiin tilanteisiin liittyy vahvasti se, että koen sillä hetkellä elämäni hyväksi. Ei kai kokonainen Sinisen levykään maistuisi miltään suuren surun keskellä (joissain tilanteissa korkeintaan lievittäisi sitä).

Lähiaikoina mä olen paneutunut ajatuksissani myös tekijöihin, jotka vaikuttavat erilaisissa tilanteissa ilmenevään käyttäytymiseen, tarkemmin omaan itseen. Mä en ole koskaan osannut ajatella, että käyttäytymiseni eri tilanteissa eri tavalla olisi mitään muuta kuin vaihtelevasti useampien puolieni esiintulemista. Aina olen kuitenkin mieltänyt sen siten, että sellainen eri puolien ilmeneminen on käytännössä itsestäni lähtöisin; mä itse teen sen itsessäni reagoimalla ja aistimalla tilanteita. En oikeastaan ymmärrä syytä siihen, miksi en ole aiemmin suuremmin kiinnittänyt huomiota toisiin ihmisiin erilaisten tilanteiden tekijöinä. Koska lähiaikoina mulle on käynyt kovinkin selväksi, että osin just erilaiset ihmiset saavat musta erilaisia puolia esiin. Tiedätkö, kun oikeasti on ihmisiä, jotka jo läsnäolollaan esimerkiksi herättävät eloon orastavan varmuuden toisessa jonkin asian suhteen tai joiden seurassa ainoa varteenotettava vaihtoehto on olla sitä mitä oikeasti onkin. Valitettavasti päinvastoinkin. Mieletöntä kummallakin tapaa.

blogi38

Tosin olen mä kyllä keksinyt neljännenkin ajankohdan, joka saa nostettua mun parhaimpia puolia esille.

Meinaa Oreo-jäätelökeksi kourassa. Kantsii kokeilla. Mä olen itse ainakin se kädessä ihan sulaa vahaa kenen tahansa seurassa.

Pohja

200 g Oreo-keksejä

50 g voita

Jäätelö

1 muna

0,5 dl sokeria

1 dl kuohukermaa

Vajaa puoli purkkia (80-90g) vaniljatuorejuustoa

Oman maun mukaan Oreo-keksejä

Murskaa pohjan keksit ja sekoita joukkoon sulatettu voi. Painele tiiviisti voideltujen muottien/vuokien (mä itse käytin mukeja) pohjalle puolet keksitaikinasta. Aloita jäätelönvalmistus erottelemalla keltuainen ja valkuainen. Vatkaa erikseen: valkuainen, keltuais-sokeri-seos ja kerma. Yhdistä ne. Sekoita joukkoon tuorejuusto ja murskattuja keksejä. Kaada vuokiin ja pakasta reilu pari tuntia, jonka jälkeen painele kovettuneen jäätelömassan päälle loput keksitaikinasta. Pakasta vielä vähintään pari tuntia. (Ohje muunneltu Valion reseptistä)

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · tulevaisuus

Osoitteeseen aika-teini-Rinkeli 16.

Elina3 kommenttia

Haluisin antaa lahjan

sulle äiti. 

Tässä:

mä syön croisanttia.

Mikäli mun älykköveikka keksisi joskus aikakoneen, tiedän, mihin ensimmäisenä matkustaisin. Hyppäisin aukkoon ja näppäilisin osoitteeksi aika-teini-Rinkeli 16. Se toivottavasti veisi mut niihin vuosiin, kun mun taistelu croisanttien kanssa muistaakseni oli jo alkanut; croisantti oli oikeastaan vain kolmen ruisleivän arvoinen, muuta sijaa sillä ei mun elämässä ollut. Vaikka ennen oli kyllä ollut, muun muassa lauantaisin Etsivä Herbertin äärellä itsekäärittyjen hillosarvien muodossa.

Osoitteessa aika-teini-Rinkeli 16 mä kuitenkin tahtoisin sikäläisiltä vähän kysellä, että kuinka paljon heillä on varaa. Ehkä kysymyksilläni kyseenalaistaakin, että onko todella niin paljon varaa. Jättää syömättä croisantti. Nimittäin nykyisin mä ajattelen näin: periaatteessa jokaisella on mahdollisuus voittaa lotossa miljoonia, ihan mahdollista, vaikka ei niin realistista, mutta samaan tapaan hurjaa määrää aikaa ei edes teoriassa ole mahdollisuutta mistään itselle lunastaa. Siten, kuinka paljoon hukka-aikaan on varaa? Aika-teini-Rinkeli 16, et tuhlaisi aikaa jättämällä tekemättä asioita, joita oikeasti haluaisit toteuttaa.

blogi37.jpgblogi36

Noiden vierähtäneiden vuosien vuoksi croisantti symboloi näin myöhemmin mulle kaikkia niitä asioita, joiden tekemistä epäröin ja samaa aikaa kovasti tahdon. Tänäpäivänä mun vastaus omaan epäröintiini on aina ”haukkaa pois”. Jos äiti on nykyisin ilahtunut nähdessään mun haukkaavan croisanttia, niin yhtä paljon voisarvi lautasella merkitsee myös mulle itselleni – ehkä symbolisemmassa merkityksessä vain.

Voi voicroisantti, mä mielessäni huokaan, ei taida olla aikaa odottaa.

itsetutkiskelu · perfektionismi

Oi, nyt mä tahdon olla mä, heppatyttö huoletta.

Elina4 kommenttia

Olen suorittaja hei. Saa heittää käden pystyyn.

Kai kaikkein merkittävin – tai ainakin ratkaiseva – askel irti sellaisesta niin raa’an pelkistetystä tavasta kohdata elämä on seuraavanlainen: kun suorittaja ei enää itke pettymystään, epäonnistumistaan tai tyytymättömyyttään, vaan suorittamisen jälkeen vuodattaa kyyneleitään juuri sen vuoksi, miten asiat tuli kohdattua. Sen vuoksi, että on suorittaja. Minä lähdin jälleen tämänkin asian kimppuun suurin suorittajan elkein, tokaisu vaatii, vaati minulta ainakin, monen monituisia vuosia ja sitäkin useampia tyytymättömyyden kirvoittamia kyyneleitä. Lisäksi yhden vuoren huipun ja sillä huipulla vietetyn unettoman yön.

Jokainen entinen suorittaja on kulkenut tarkoin määrittelemättömän, mutta varmasti näännyttävän, sisäisen matkan irti suorittajuudesta. Sinä päivänä kun kyyneleiden sisältämä pettymys on kohdistuu omaan toimintatapaan eikä enää tyytyväisyysasteikon lukemiin, matka on vasta alussa. Kuitenkin hienossa alussa. Nuo ensimmäiset askeleet lienevät juuri suurimman työn takana; minkään muuttaminen ilman muutoksen kohteen tunnistamista ja myöntämistä itsessä on mahdotonta.

IMG_20170312_140202.jpg

Olen itse suorittajana tilanteessa, jossa vastaukset eivät ole enää itsestäänselvyys, tule edes välttämättä periksiantamattoman yrittämisen tuloksena. Olen joutunut miettimään erilaisia vaihtoehtoja, yrittänyt löytää niistä oikeimpia. Kohdannut olen sellaisiakin hetkiä, jolloin olen ollut varma, että asiat, jotka kohtaan automaattisesti suorittajan asenteella, on yksinkertaisesti poistettava elämästäni sopimattomina. Hevosen selkään nouseminen on yksi sellaisista. Kuinka vaikeaa on mennä viikoittain kivaan harrastukseen sen sijaan, että lähtee mittaamaan omaa kyvykkyyttään? Pirun haastavaa ja hinnaltaan monen itkun arvoista. Vaikeaa, eniten kai kuitenkin raastavaa.

Tänään siltikin kyseenalaistan, onko oikea vastaus suorittajuudesta irti pääsemiseen kuitenkaan elämän kuoriminen yksitellen asia kerrallaan. Kuorettomaksi, kerroksettomaksi ja kaljuksi. Valjuksi ilman sisältöä.

Tuskin. Siis ei tietenkään, minulle eilen sanottiin, sulta vaan puuttuu vaihteisto. Siten ehkä joku päivä vielä olen huoleton heppatyttö mahdollisimman monella elämän osa-alueella.

ajatuksia · itseluottamus · itsetutkiskelu · oivallukset

Ajatus osaitseluottamuksista.

ElinaKommentoi

Itseluottamus on sellainen asia, jota olen joutunut koko elämäni raahaamaan mukanani, sillä se ei ole oikeastaan koskaan kulkenut mukanani vapaaehtoisesti. Ennemminkin jopa olen juossut sitä takaa, yrittänyt saada kiinni; kilpajuoksu itseluottamuksen kanssa juuri ennen esimerkiksi tilaisuuksia tai tapahtumia on minulle kovin tuttua. No näinpä, monestihan se on livennyt sormieni välistä juuri ennen hoohetkeä. Olen minä myös yrittänyt aika ajoin ottaa itseluottamusta hellästi kädestä kiinni koettaen siten rakentaa yhteyttä pikkuhiljaa. Enkä ole käyttänyt vain suostuttelukeinoja, vaan turvautunut ihan järkipuheeseenkin – siis niihin faktoihin, jotka kuulemma tutkitusti kohentavat itseluottamusta. Jos yhtään olisin toivoton asian suhteen, huokaisisin varmasti vain pah kaikille ole itselles armollinen – ja tee niit epämukavii asioita -ohjeistuksille.

Kuitenkin näin 24-vuotiaana itseluottamus on edelleen suurimman osan ajasta yksi iso päänvaivaa aiheuttava köntti elämässäni.

Itse asiassa juuri ajatus yhdestä isosta köntsästä sai minut eilen illalla jälleen kerran mietiskelemään itseluottamusasioita. Yksi iso köntti on tarkoittanut minulle yksinkertaisesti seuraavaa: minulla on tai ei ole itseluottamusta joka tilanteessa tai ei koskaan. Miksi en ole koettanut jakaa könttiä osaitseluottamuksiin?

blogi18

Koska ajattelen aidonkin ihmisen olemuksen ja käytöksen olevan yllättävän monen asian suhteen vahvasti tilannesidonnaisia, miksi myös itseluottamus ei voisi toimia samaan tapaan. Jo yhden yön aikana oloani helpotti ajatus osaitseluottamuksista. Toisin sanoen lähestyin koko könttiä sen kokonaisuuden sijaan itseltäni kysyen, millainen itseluottamukseni on opiskelijana (”ei kovinkaan kummoinen”), perheenjäsenenä (”ehdottoman vahvin”), ystävänä (”koko ajan parempi”), tuntemattomien seurassa (”varaa on parantaa”) ja uusien asioiden kohtaajana (”iso innostus ei kulje yhtä matkaa itseluottamuksen kanssa”).

Mikä olikin järkevää. Sen tajusin jo heti eriteltyäni itseluottamusta osiin ja tajuttuani, etteivät kaikki osa-alueet suinkaan ole niin toivottomia kuin millaisiksi ne olin ehkä mieltänyt. Määrätyt osaitseluottamukset vain ovat niin hallitsevia ja voimakkaita, että ne tuppaavat peittämään kovaa vauhtia kohentuvat ja jo hyvässä tilassa olevat alleen.

Ja kai se niinkin on, että eri osaitseluottamuksia on hoivattava erilaisin keinoin, vaikka vastauksista kaikki löytyisivätkin omien ääriviivojen sisäpuolelta. Sillä vaikka itseluottamukseni on joiltain osin aikanaan murentunut kuin näkkäri kantapään alla ja osin taas ei ole ehtinyt kehittyä vielä edes lähelle tyydyttävää, en yleisesti ottaen missään nimessä koe itseäni epävarmaksi ihmiseksi; olen varma ajatuksistani, mielipiteistäni, tuntemuksistani ja näkökulmistani. Epävarmuusaspektit liittyvät usein ulkoisiin seikkoihin, toisiin ihmisiin ja nimenomaan itseeni suhteessa muihin.

aitous · ajatuksia · ihana arki · itsetutkiskelu · loma · matkailu · oma hyvinvointi

Ainokainen tuliainen

Elina2 kommenttia

On yksi tuliainen, jonka koetan aina ulkomaanmatkalta tuoda mukanani kotiin. Jokainen kerta se ei kulkeudu Järvenpäähän asti perille – tarkemmin en tiedä, mihin kohtaa matkaa se juuttuu. Että tulliinko jo vai tipahteleeko lentokoneesta esimerkiksi Saksan paikkeille. Olen mä sellaisen tilanteen sattuessa yrittänyt kalastella sitä ja onkiakin Itämerestä. Siis joskus ihan onnistuneinkin yrityksin. Sentapaiset kapistukset kuin rannalta kerätyt siloiset kivet ja ihan yksinkertaisesti valokuvat lomalaisista auttavat aikalailla etsinnöissä. Aina mä kuitenkin haaveilen, että se tuliainen matkaisi kiltisti kotiin mun matkalaukkuun pakattuna ja säilyisi lipaston päällä ainakin seuraavaan reissuun saakka.

Mä kutsun sitä linkkariveitseksi. Hetkinen, siis kutsun vain, sillä oikeastihan se ei sitä ole. Mutta linkkariveitseksi sitä voi sanoa; katkoohan se niin vaivattomasti ihan kaikki ja kaikenlaiset narut, jotka sitovat mua yhtään mihinkään, kuten elämän rutiineihin, totuttuihin tapoihin, opittuun kiireeseen, elämän aikatauluttamiseen ajatuksissa, arkiahdistukseen, kello iltaseitsemään ja maanantaiaamun tunnelmaan.

blogi4blogi8blogi5

Vaikka mä olen monesti ihastellut arjen ihanuutta, ja ihastelen edelleenkin, arjella on kuitenkin kaikesta huolimatta määrätynlainen korroosiovaikutus. Muhun ainakin. Kai juuri sen vuoksi, mitä mulle on jo pienenä tyttönä opetettu: ettei ihmisen elämä ainakaan järjen mittakaavalla mitattuna voi olla ainoastaan kivaa ilman esimerkiksi vastuuta, kiirettä tai vaikeuksia. Siten arjen korroosiovaikutuksella tarkoitan juuri sitä itseään, eli ajan mittaa arjen aikaansaamaa kulumaa. Ja itseni tapauksessa huomaan sen kohdistuvan juuri kaikkein aidoimpaan. Kiire, vaikeudet ja valtavalta tuntuva vastuu murustavat aidosta minästä, siis siitä, mitä oikeasti olen ja kuinka ilmennän sitä, hiljalleen pikkuruisia palasia pois. Sellaisen keskellä sitä kai aika huomaamattaankin köyttää itseään turhahkoihinkin rutiineihin ja tosi tajuttomiin tapoihin.

Tiedätkö, nauraessani sidottuna mä en pysty taipumaan kaksinkerroin mahaa pitelemään, jolloin hekotus jää pintapuoliseksi ja vain keuhkojen jutuksi. Vaikka oikeastihan mä tikahdun aika helpostikin.

Siten sen linkkariveitsituliaisen kotiin kuljettamisella mä yritän vain taata, että matkalta palattuani pystyisin naruja tarvittaessa katkomalla jatkamaan arkea yhtä aitona minänä kuin huolettomalla lomallakin olin.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · perfektionismi

Täydelliset ensiaskeleet?

ElinaYksi kommentti

Täydellisyys – tai sen tavoittelu – on kai istutettu (omasta toimestani) päähäni seuraavallakin tavalla: täydellisyys on valmiusaste, joka on saavutettava ennen ensimmäistä siirtoa. Toisin sanoen itse täydellisyyden tavoittaminen tai asioiden täydellisyyden aikaansaaminen on toisaalta lopullinen päämäärä, mutta lisäksi aina myös ensiaskel sille, mitä ikinä aionkaan tehdä. Ja luultavasti juuri sen vuoksi itseluottamus erityisesti uusien asioiden suhteen on haastavaa, sillä täydellisen veroinen valmiusaste on lähes mahdoton saavuttaa. Siten se usein estää minua toimimasta – sanomasta, tekemästä tai alkamasta.

Kai se on juuri se koukku, jossa olen pitkään roikottanut itseäni; vaadin itseltäni täydellisyyttä vain ollakseni riittävä esimerkiksi toisten seuraan tai työpaikan hakuun. Vaikka nimenomainen tarkoitus olisikin oppia ja harjoitella, kuten elämän monen asian suhteen onkin, täydellisen lähtökohdan luonti on asia, jota huomaan poikkeuksetta jossain vaiheessa automaattisesti tavoittelevani. Luultavasti itseltäni vaatimani täydellisyys on näin käsin näytettynä täysin samalla tasolla kuin toisten tavallisuus. Toisin sanoen minulle täydellisen lähtökohdan merkitys on yksinkertaisesti kuvattavissa sanalla riittävä. Siis yhtä potentiaalinen ja oikeutettu yrittämään ja aloittamaan kuin kuka tahansa muukin.

blogi3

Ehkä samaisella periaatteella tuppaan rakentelemaan täydellisiä ajankohtia asioille – jokainen alkuhan on määrätty hetki. Minä mieluiten tahtoisin tuon hetken alkavan täydellisestä. Siitä huolimatta, että olen vannonut itselleni, että kartan kaikin mahdollisin tavoin sitku-elämää, niin osittain se kuitenkin toteutuu täydellisten ajankohtien tavoittelussa. Tunnistan itsessäni pelon siitä, että elämäni romuttuu yhtäkkisten päätösten tai vähänkään harkitsemattomampien valintojen vuoksi. Sellainen pelko lievänäkin saa jalat tutisemaan tavalla, johon auttaa vain yhä tarkempien alkamisajankohtien mallaaminen elämään. Kyllä, järkeiltävissä olevaa järjettömyyttä.

On haastetta kerrakseen yrittää säilyttää päämäärien täydellisyyksien tavoittelemattomuus jokapäiväisessä elämässä. Kuitenkin vähintään yhtä suurta keskittymistä vaatinee täydellisten lähtökohtien unohtaminen ihan jo siksikin, että niiden tavoittelun ilmentymistä itsessä, omassa ajattelussa tai käytöksessä, on vaikeampi tunnistaa. Parhaiten huomaan sen kai epäröidessäni riittävyyttäni suhteessa muihin.

Parasta apua on ollut etenkin viimeisinä vuosina se, että olen oppinut tuntemaan hyvin erilaisia ihmisiä. Laajan kirjon levittäytyessä omassa mielessä oikeina kokemuksina on huomattavasti helpompi sijoittaa myös oma minä joukon jatkoksi – ihan vain tavoittelemattomana ja tällaisena kuin olen. Silloin ei tarvitse arvuutella maailmaan mahtuvia erilaisia ihmisiä, vaan voi muistella heitä.