Kategoria: itsevarmuus

ajatuksia · ennen ja nyt · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä · onnellisuus · uusi vuosi

Kiitos, moikka ja tervetuloa.

ElinaKommentoi
Olkaa hyvä, seuraava. Vuosi. Siellä ne ovat kaikki tähän asti jonossa kiltisti odottaneet.
Onneksi mikään tammikuun ensimmäinen päivä en ole arvannut, mitä seuraavat kolmesataakuusikymmentäviisi päivää tuovatkaan mukanaan. Joinakin vuosina en olisi ehkä jaksanut lähteä edes yrittämään, jos olisin etukäteen tiennyt tulevan. Olisin saattanut pelätä jo valmiiksi varastoon. Aivan varmasti olisin epäillyt selviytymistäni. Luulen, etten silloin kykenisi olemaan yhtä päättäväinen ja periksiantamaton kuin oikeasti olen. 
Toisina vuosina tieto tulevan vuoden sisällöstä olisi saattanut pilata ihanan, suloisen yllätyksen. Olisin varmasti siitäkin huolimatta iloinnut, mutta en yhtä antaumuksella. Ainakaan omat saavutukseni eivät olisi tuntuneet samalta, jos olisin ennen aikojani jo tiennyt onnistuvani. Olisin voinut välttää virheitä, mutta samalla menettää niiden arvokkaat seuraukset. Miksi erehdykset elämässä nähdään aina pelkästään negatiivisina asioina?

Vuonna 2015 jatkoin itseni löytämistä opiskelijana, lähennyin entisestään muutaman ystäväni kanssa ja olin ajatuksen tasolla tuuliviiri, vaikka samalla kuitenkin kaipasin pysyvyyttä. Samaisena vuonna tunsin olevani onnellisempi kuin kuuteen vuoteen, ymmärsin jälleen uusia asioita itsestäni ja tajusin kuinka terve olenkaan, vaikka välillä pelkäsinkin kaikenlaista. Kuluneena vuonna koetin olla rohkeampi useammallakin tavalla, ylitin itseni ja itkin. Muutin, annoin uusille asioille tilaa ja olin tikahtua nauruun monen monta kertaa. Kesällä hyppäsin taas hevosen selkään, mikä oli yksi parhaimmista päätöksistä pitkään aikaan. Loksauttelin palasia pitkin vuotta paikoilleen: minulle selvisi uusia asioita, sellaisiakin, joita ei kirjoista löydy.
Tänään vuoden 2015 viimeisenä päivänä tunnen olevani tasapainossa itseni kanssa. Luulen löytäneeni elämästä jotakin tosi arvokasta, josta toivottavasti osaan ajatuksissani pitää tiukasti kiinni. 
ajatuksia · itsevarmuus · oma elämä · syvällistä

Sanomatta jäi mitä.

ElinaKommentoi
Että kun jäi sanomatta.
Mietin tässä taannoin, mitä kaikkea sanomatta jättämällä voi missata elämässä. Vaatii vain ehkä yhden sanan alkuun ja uusi suhde syntyy. Tarvitaan ehkä ainoastaan pikainen huikkaus ja eteen astuu ihka oikea mahdollisuus. Riittää ujo, pieni yritys ja paljon tapahtuu. Jos vähänkään etukäteen miettii sanojaan, harvemmin sitä tarvitsee suun avaamista katua. Ja vaikka ei miettisi pikkuruistakaan hetkeä, kannattaa kai siltikin aukaista. Enemmänkin elämässä harmittaa kaikki tekemättä jättäminen: minä ainakin pystyn suremaan myös niitä menetettyjä mahdollisuuksia, joista en ole periaatteessa edes tietoinen. Jo mahdollisuuden mahdollisuuksiin pitäisi olla syy avata suu. Ettei vain jäisi välistä jotakin älyttömän mahtavaa. 
Olen aivan varma, että sanomatta jättäminen samalla jättää pimentoon hirveän monia hienoja persoonia. Tukahdetut sanat tekevät ihmisestä helposti kohteen, jota on hyvin hankala tavoitella. Sellaisen, jota toinen ei vain tule tavoitelleeksi: harvoin tyhjää haparoidaan turhaan – jotakin yritetään aina koskettaa. 
Tietäisitpä, millainen olen.
Kyllä minä joskus ajattelen itsekin, kuinka ihanaa olisi puolitutulle vain hetken mielijohteesta näyttää, että tällainen Elina on. Avaamalla suu avata toiselle omaa itseä. Että jos vaikka tykkäisikin. Rohjeta antaa toiselle kosketuspintaa ja ehkä vastavuoroisesti saada itsekin mahdollisuus tavoitella. Olisi kerrassaan ihanaa elää keveästi ulos tulevien sanojen keskellä.
Että olet varmasti todella hauskaa seuraa. Että silmäsi ihan lumoavat. Että tulisimme hyvin varmasti juttuun. Että olet ällistyttävän omaperäinen. Että mekkosi on oikein sievä. Että olet itsekin erittäin nätti. Että olen nähnyt sinut täällä useasti. Että kenkäsi ovat supersiistit. Että virnistät mukavasti.
Palkitsevinta olisi hymyillen yhteen ääneen todeta, etten lainkaan tiennyt sinun tuollainen olevan. 
ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä · opiskelu

Ei joojoojoo.

ElinaKommentoi

Onhan se ravistelevaa. Järkyttävää siinä mielessä, että koko pakka menee aivan uusiksi. Omassa päässä ja osin myös peilikuvassa. Siinä, kuinka itsensä näkee ihmsivilinässä, siellä, missä ihmisten henkiset piirteet kohtaavat. Haastavaa taas sen vuoksi, että itsepäisyydestä on – ainakin hetkeksi – hellitettävä ja harkittava muuta kuin vanhaa tuttua. Osaa minästä.
On se jännä. Siitäkin huolimatta, ettei kyse olisikaan kaikkien kerrosten romuttamisesta – ainoastaan pikkuisesta hienosäädöstä omakuvassa. Sellaisesta oivalluksesta, lampun syttymisestä, joka saa virtansa hetkeen sekunniksi pysähtymisestä.
Nyt kuvittelemme. Se sama lause, jota on hoettu koko elämäsi ajan. Ei välttämättä juuri sinulle, olet sattunut sen silti aina kuulemaan. Tunnistatko? Löydätkö? Se on esiintynyt eri paikoissa ja eri aikoina. Se sellainen lause, joka helposti kuulostaa vain hieman koreampaan kaapuun puetulta turhuudelta. Sen enempää pysähtymättä se on kulkenut korvasta sisään ja korvasta ulos. Jättänyt ehkä jonkinlaisen ajatuksen, johon et ole kuitenkaan sen tarkemmin koskaan tarttunut. Ja vastauksesi esitettyyn on aina ollut? Joojoojoo. Sillä tiedäthän jo. 
Minun lauseeni on; sun pitää tunnistaa, millainen oppija olet.
Ala-asteella, yläasteella, lukiossa, yliopistollakin. Ihan riittävästi sitä on toisteltu. Ja nyt minä vasta siihen havahduin kaiken joojoojoon keskellä. Enemmän kuin ravistelevaa herätä kehoitukseen, oikeasti alkaa pohtia omien raamien asettelua kyseisessä asiassa. Mä en välttämättä toimikaan optimaalisesti siten kuin olen aina tottunut ajattelemaan. Tai kai paremminkin olisi todettava, etten välttämättä toimi optimaalisesti juuri sen vuoksi, etten ole koskaan todella ajatellut asiaa kunnolla loppuun asti. 
Se on vähän kuin ”olen hirveän isokokoinen”. Konteksti, josta on vain aina tottunut maailmaa tutkimaan.
Mutta se, mitä pysähtymisen, kuuntelemisen ja oivaltamisen jälkeen vielä tarvitaan, on itseluottamus. Itsetuntemukseeni luottaminen. Oman itsensä opiskelu on kai vähän turhaa, jollei sitä kykene soveltamaan oikeassa elämässä. Voin tietää itsestäni asioita, paljonkin, mutta ollakseni myös sellainen tarvitaan rohkeutta näyttää ja luottaa.
Kuulostaa ehkä hassulta, tiedän. Mutta minä olen kerännyt rohkeutta ajatella, etten ole lintsari ja lusmu jäädessäni luennon sijaan mieluummin kotiin opiskelemaan. 
ajatuksia · itsevarmuus · oma elämä · oma hyvinvointi

Enemmän kuin niks ja naks.

Elina18 kommenttia

Pätkäisin. 



Oman elämän rohkein. Muistan veljeni joskus pienenä (aika monestikin) todenneen mä  teen mitä haluan. Äitiä ja isiä taisi rasittaa itsepäisyys aikalailla. Minä kuitenkin hiljaa kuin salaa ihailin tuota hermojaraastavaa asennetta. Itse kun olen aina miettinyt, että katotaas mitä mä voin tehdä. Aika usein en ole ”voinut” sitten tehdä paljoakaan.

Eilen tein jotakin aika rohkeaa ja radikaalia – ja piru vie se tuntui mahtavalta.
Opiskeluystäväni sanat jäivät erityisesti mieleeni: älä leikkaa sellaisia hiuksia kuin uskallat vaan sellaiset, joista olet haaveillut. Suoraan sanottuna rakastuin tuohon lausahdukseen.
Vähintäänkin pois piilosta. Kaupungilla kävellessäni oli aina todella helppoa piiloutua hiusten taakse. Ajatuksen tasolla ainakin. Jos joku sattui vilkaisemaan minua, hän luultavasti katsoi superpitkiä hiuksiani. Siten ajattelin. Ja se oli tavallaan huojentavaa. Uusia ihmisiä tavatessani hiusteni pituus oli usein ensimmäinen puheenaihe. Ja olihan niistä helppo tietysti jutella. Välillä tuntui, että ihan mielelläni verhouduin hiuksiini, mutta etenkin lähiaikoina aloin toden teolla miettiä vaihtoehtoa ”jos mä olisinkin jotain muuta kuin pitkähiuksinen tyttö”.
Riittävän kauan kanssani kulkenut. Hiusten mukana leikkasin monia vuosia samalla pois. Vaikka latvojen kunnossa ei ollut moitittavaa, ne olivat kuitenkin kulkeneet monessa mukana. Hiussuortuvani olivat nähneet liikaa, tiedätkös. Viisi – tai kuusikin – vuotta sitten elämäni oli aika erilaista nykypäivään verrattuna.
Ihmisen on välttämätöntä välillä puhdistautua: toiset tekevät sen detox-kuurilla tai joogin avustuksella. Minä nyt tällä.

Assosiaatio tahtomattakin. En väitä, ettenkö olisi onnellinen tai olisi ollut onnellinen pitkähiuksisena. Olen ja olin ja pidin toki hiuksistani. Siltikin olo oli heti onnentäyteinen nähdessäni uudet, lyhyemmät hiukseni: aikaa, aikaa sitten juuri tämänpituisilla hiuksilla elin yhtä elämäni onnellisinta ajanjaksoa. Ihmismieli on kumma.
Kaikki mistä haaveilin. Vapaudesta villit hiukset, puhelinlankaponnarit ja päälaelle kasattu sykerö. Muutaman mainitakseni. Nyt voin toteuttaa.
Minä. Itkin eilen ajellessani yksin ratsastustunnilta kotiin. Oli hämärää, usva verhosi peltoja ja kuljin hurjan kauniin, mutta melankolisen näkymän läpi seuranani vain ajatukseni. Olin tosi lähellä sisintäni. Vihdoin opettelen katsomaan hyväksyvästi itseäni. En vaatteitani, en hiuksiani. Vaan minua.
Ensimmäistä kertaa varmastikin. En yhtään välitä, mitä toiset ajattelevat. Ihan todella omistan päätökseni ja uskallan keskittyä vain omaan tunteeseeni. Vapauttavaa.
Niin. Oliko se kuitenkaan pelkkä pätkäisy.

ajatuksia · itsevarmuus · oma elämä

Lähijunien ikkunat ja kerrostalojen alaovet.

Elina7 kommenttia
Tiedätkö vanhempien kerrostalojen alaovet? Entä lähijunien ikkunat? Makkaratalon sisäänkäynnin?
Minä tiedän. Jessus, sinäkin! Sitten takuulla tiedät myös niiden heijastavat pinnat. Vähän kuin arvasin sen. Sillä et varmaan muuten olisi kiinnittänyt pahemmin huomiota moisiin.
Olen tehnyt sitä varmasti koko ikäni. Aika pienestä tytöstä asti ainakin. Kaupungilla, kaupassa, kotikadulla – missä vain – kulkiessani sivusilmällä vilkuillut itseäni, siis peilannut sopivista pinnoista. Ehkä pysähtynytkin hetkeksi, jos kukaan ei ole ollut näkemässä. Tarkoitus on ollut aina tehdä tsekkaus mahdollisimman huomaamattomasti – mutta vähän kyllä oikeasti epäilen onnistumistani. Olen meinaa huomannut jokusen triljoonan kerran toisen tekevän samaa muka-huolettomasti-vilkaisten. Koko jutusta on vuosien mittaan muodostunut minulle jonkinlainen rutiini, no, riivaaja: pää kääntyy kerrostalojen alaovien kohdalla, vaikka en tietoisesti ole ajatellutkaan tehdä niin. 
Surullista. Tiedän, että Santun mielestä suorastaan raivostuttavaa.
Onhan se. Supersurullista. Kun itse tiedän omien vilkuilujeni syyt. Epävarmuus nyt lähinnä. Tarkastan aina, näytänkö tyhmältä. Tai siis kuinka tyhmältä. Sulaudunko joukkoon. Erotunko liiaksi. Annanko syytä nauruun. Ei, en herttinen sentään sen vuoksi, että tsekkailisin sillä silmällä omaa ulkonäköäni! Ei Santtukaan varmasti välittäisi, jos tyytyväisenä tutkailisin peilikuvaani. Päinvastoin. Kannustaisi tuttuun tapaansa rakastamaan itseä ja omaa kehoa. 
Hitsi. Ethän tiedä bussin penkkien mittasuhteita? Tai junan istuimien välistä etäisyyttä? Keskustan kuppiloiden kovia tuoleja? Arvelinkin, että saatat olla tietoinen niistäkin.
Siihen epävarmuuteen liittyen. Ei varmaan monikaan tule ajatelleeksi, että epävarmuus näkyy aika selkeästi ihmisen istuessa. Minun mielessäni tuo kyllä käy – aika useinkin. Ja sen vuoksi istuminen ihmisten keskellä ei ole ollut minulle kovinkaan luonnollista. Sillä sehän on selvää, että ihan hirveästi yrittäessä sitä helposti lyö yli: kun koettaa ihan kaameasti näyttää rennosti istuvalta, asetella käsiä huolettomasti syliin ja olla vain yksi junavaunun tusinasta, muuttuukin seipään nielleeksi silmätikuksi. Tai siltä se ainakin tuntuu.
Hei ihan nopsasti kysäisen vielä. Tiedätkö, missä tilassa puhelimen näyttö peilaa parh.. Okei, ei sittenkään mitään. 
Mä olen just aloittanut kulkemaan yliopistolle taas julkisilla. Hah.
//No juu. Älä käsitä väärin. Vähän kärjistettynä tämä. Ei tilanne nyt ihan niin hankala ole kuin joku voisi tulkita sen olevan. Mutta ihan oikeasti, tiedätkö sä nämä jutut?

aamu · itsetutkiskelu · itsevarmuus · unet

Öinen muutos.

ElinaKommentoi
Vaikuttaa aiks normilta. Tänään on taas yksi päivä niistä kaikista tavallisista: herään, syön, juon kahvia sängyssä, puen, urheilen, menen töihin, palaan kotiin, nukahdan. Ehkä juoksen normaalista poikkeavan lenkkireitin tai maustan ruokaa hiukan poikkeavalla tavalla. Siis ehkä! Näennäisesti elämä kulkee kuitenkin jo tutuksi tulleella tavalla. Ja mikäs siinä!
Ajatuksissani olen kuitenkin herännyt tänään torstaina aivan uudenlaiseen päivään: mieleni on edelleen täynnä yöllistä unta.
Se sama vanha jälleen. Ei vain painajaismainen, vaan ehta painajainen. Muistan unessa kokemani tunteet jo ulkomuistista: paniikinomainen pakokauhu yhdistettynä totaaliseen jähmettymiseen, suoranainen kykenemättömyys, pelko ja avuttomuus. Vaikka yksityiskohdat muuntelevat, viitekehys säilyy painajaisesta toiseen. Olen altavastaaja. Olen se, joka ei pysty. Minään yönä en ole ollut riittävän vahva. 
Paitsi.
Viime yönä. Samaisessa painajaisessa. Mieleni tekisi tokaista v i h d o i n.
Kun minulta pyydettiin, minä pystyin. Moneen asiaan, mutta ennen kaikkea olemaan se vankempi kahdesta.
Ja kyllä tuo muutos unessa heijastuu tähän ihan tavalliseen ja todelliseen päivään – oikeasti tunnen allani tukevammat jalat. En aivan tarkalleen tiedä, mistä moinen yhtäkkinen voima on peräisin. Ehkä eilen taas todettuani liian kiltit eivät pärjää -fraasin todenmukaisuuden ja tokaistuani ääneen, etten enää koskaan vain hymyile nätisti hiljaa, jotain oikeasti pysyvää tapahtui ajatuksissani ja asenteissani. Elämä on loppujen lopuksi kaikesta ihanasta hattarasta huolimatta aika kovaa ja pärjätäkseen ei harmi kyllä voi olla kovinkaan pehmoinen. Tuntuu ikävältä todeta moinen. Jopa haikealta.
Toisaalta taas veikkaan muutoksen heijastelevan tämänhetkistä tilaani: elinvoimainen, varteenotettava ja vankempi kuin aikoihin. Nimenomaan oman kokemukseni mukaan. Ikään kuin se pikkutytön kyllä mä osaan -uhma olisi palannut kyllä mä kestän -muodossa.
Mutta nyt sille – ehkä kuitenkin ihan vanhalle tutulle – lenkille. 

itsetutkiskelu · itsevarmuus

Itsevarmempana on kivempaa.

Elina2 kommenttia

Tänään
oma mielipide on vaihtoehto
ajatuksissa ainakin.
Vertailukelpoinen mielihaude
kenen tahansa muun omaan.

Nyökkäily
ei enää automaattisesti ole
asian hyväksymistä.
Paremminkin
eriävän näkemyksen kunnioittamista.

Ne sanat,
jotka tosin turhan harvoin edelleen helähtävät.
Ne lausutaan tänään jo ilman kiirettä.
Hei mun sanat mahtuvat tähän maailmaan.

Valintaa
ohjaa nyt yhden sijaan kaksi:
et ainoastaan sinä – vaikka ihana oletkin.
Vaan me kaksi,
johon myös minä kuulun.

Astuin
esiin ja otin myös
vastuun.
Sinä vastaanotit
avun.
Aivan, näin elämä toimii.

Jää helposti itsevarmemmaltakin
huomaamatta.

Konditionaalia
käytetään ainoastaan
epävarmuudessa.
Oma oikeus on
epäröimätöntä,
kun tunnistaa sen olemassaolon.

Moniulotteisempi,
kiinnostavampi.
Minä.
Tiedätkö,
terveempi.
Jopa hyvempi,
koska on itsevarmuutta
tehdä virheitä.
Kieliopissakin.

Olen löytänyt mun oman kuoppani.
Paikkani kaiken keskellä.



















Ilman ehostusta punaiseksi niistetyllä nenällä. Itsevarmemmin.

itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma hyvinvointi

Liian tiukka hame.

Elina10 kommenttia
Oi. Tuonut se on silmiin yhä enemmän eloa. Vapautta. Rajattomalta tuntuvaa innostusta. Sellaisia vanhoja tunteita – kuten kuplintaa kehossa. Terävämmin leikkaavaa järkeä. Uskoisiko kukaan, että nopeampaa reagointikykyä. Makuelämyksiä. Suklaapiirakkaa! Hetkenmielijohteesta tekoja. Kikatusta. Oman hymyn ympärille muiden hymyjä. Hyvää oloa! Helppoutta useamman asian tuntuessa mahdolliselta. Kokemuksia. Ehdottomasti rohkeutta. Löysempää ohjasotetta: laukkaan ilman käsiä! Selkeämpiä tunteita. Kirkkaampia visioita. Tulevaisuuden. Leskenlehtiä. Siis katseen, joka ei ainoastaan näe. On se poistanut ainaisen haikailun ja antanut käyttöön preesensin.  
Oih. Toi se sitten muutakin. Liian tiukan hameen.
Säikähdinkö?
Mutta mihin yritän oikeastaan sopia? Mahdutanko elämässäni itseäni hameeseen. Ängenkö joustamattoman kankaan sisälle, vuodesta toiseen samanlaiseen muottiin, periksiantamattomasti periksiantamattomaan. Onko siinä kuitenkin liikaa taipumatonta minulle. Eläessään ihminen väistämättä muuttuu: en ole enää ujo kuin viisivuotias minä. Miksi siis sitoa väkisin varpaat kippuralle ja pakottaa johonkin epäluonnolliseen. Voiko muutoksista yrittää olla iloinen. Pitää merkkinä siitä, että elää. 
Olisiko kuitenkin yritettävä sopia edes johonkin? Ei tosin mielipiteisiin, ainakaan muihin kuin omiin. Sellaisiin kun ei useinkaan lopulta mahdu. Entä kirjassa lukeviin ohjeisiin – tuskinpa. Olen liialti minä, jotta minua voisi rankasti yleistää. Hankalaa. Välillä tuntuu, etten sovi omiin ajatuksiinikaan – mikä saa minut hivenen pökerryksiin. Sillä sellaisesta tulisi jokaisen kyllä tunnistaa, että nyt nuo ajatukset ovat alkujaan muusta kuin omasta päästä peräisin.
Koska tottahan toki minä nyt omaan elämääni sovin: ainoaan asiaan, johon kannattaa yrittää sopia. Niin. Jos kulma ottaa vielä vähän vastaan. Kyllä se siitä pois hioutuu, kun uskaltaa antaa itsensä pyöristyä. Ja toimia optimaalisesti.

Minä hakeudun omaan muotooni oikeastaan aika vaivatta, jos vain annan vapaat kädet. Itselleni.      
aitous · itsetutkiskelu · itsevarmuus · tavoitteet

Mitä sitä tänään opettelisi.

Elina5 kommenttia
Kukapa ei. Haluaisi olla vähän vielä enemmän. Minä ainakin. Juuri itselleni hankalissa asioissa taitavampi. Parempi kuin nyt. Tattista hei, sulla avaimet käsissä eli tiedät, mitä tehdä – tee ja opi. Juu. Minä en osannut kasata olohuoneen lipastoja, joten luin sitten ohjeista. Kuljetin jo pikkutyttönä sormea pitkin rivejä ja tarkastelin toscakakun raaka-aineita. Aika usein olen elämässäni soveltanut, jos ohje ei ole oikein täsmännyt. Kemian töitä laboratoriossa tehdessäni olen miltei suivaantunut vaadittavalle äärimmäiselle tarkkuudelle: voiko näin pieni ohops vaikuttaa oikeasti lopputulokseen, saatika yhtään mihinkään?
Olen minä kuitenkin aina pitänyt kovin ohjeista. Ne ovat alukkeita alkavalle prosessille. Erityisesti on miellyttänyt niiden tuoma sanoma: sinä pystyt ihan itse. Yksi viisas on seuraavankin ohjeen lausunut: ainoa tiedon lähde on kokemus.
Onko kaikki aina ohjeista opittavissa?
Hän on aina osa tilaa. Ei koskaan ulkopuolinen tai eksyneen oloinen. Sama se on, minne hän menee. Kunhan paikalla on olentoja, jotka kykenevät aistimaan hänen varman läsnäolonsa. Sen syntyvän rentouden ilmapiirin, leppoisan kuin upottava nojatuoli tai vaarin polvi. Hän on kohde, johon silmäparit useimmiten hakeutuvat. Hän ei ole yllätys, vaan oletus: vaikutat aina kuuluneen tähän hetkeen. Hän muodostaa ympärilleen kehän, jonka sisälle jokainen samassa tilassa oleva halajaa. Yksinkertaisesti siitä syystä, että hyvä olo houkuttaa. Hänen seurassaan ei kohtaa vaivaantuneisuutta hiljaisinakaan minuutteina. Jollain hän täyttää sellaisetkin hetket. Luultavasti läsnäolollaan. Hän on kuin kippis ja kulaus tai intialainen päähieronta keskellä päivää. Rentous ja helppous kaiken yrittämisen keskellä. Hän on vaatimaton ja varma yhtä aikaa ja ihan kaikesta. Tiedätkö hänet? Sellaiseksi minä voisin mielihyvin tulla. 

Jospa oppisin näin alkuun edes sen, kuinka puolitutuille ja tuntemattomille puhutaan rennommin. Jutskaillaan ja höpistään ja jutustellaan. Saisinpa käsiini ohjeet, joista voisin lukea, kuinka kevyestä small talkista nautitaan. Eniten haluaisin siltikin oppia sen, kuinka pystyisin nopeammin esittelemään uusille tuttaville oman persoonani: siis sen kaiken ujouden alle peittyvän. Pirskahtelevan ja pöhkön. Elämäni yksi suurimmista huolista on aina ollut se, etten vain vahingossakaan vaikuta töykeältä muiden silmissä hiljaisen olemukseni vuoksi. Sillä oikeastihan olen kaikkea muuta – ja sen tietävät riittävän lähellä olevat. 

”En koskaan opeta oppilaitani. Yritän vain luoda heille olosuhteet, joissa he voivat oppia.”
-Albert Einstein
itsevarmuus · kesä · oma hyvinvointi · onnellisuus · ulkonäkö

Kesäkondis.

Elina11 kommenttia
Onko sullakin kiire kesäkuntoon?
Kesä ja lyhyet shortsit. Kuumuus ja paljas iho. Aurinko ja tyytyväinen hymy. Loma ja puiston ihmispaljous. Hikoilu ja veteen pulahdus. No, ne uikkarit ja rento fiilis. 
On. Todellakin kiire kuosiin kesäksi.
Onneksi siihen ei tarvita taikatemppuja. Ajattelin nimittäin itse aloittaa niinkin maagisesta kuin pää pystyssä kävelemisestä. Talven jälkeen voisi taas oikaista selän ja kurkotella kasvoilla aurinkoon. Kun ensin näyttää sopivan itsevarmalta, on helppo alkaa ajatellakin itsevarmasti – mun mikroshortseissakin. Lopulta sitä huomaa olevansa oikeasti jo suhteellisen sinut itsensä kanssa: ihan just sopiva rannalle ja bikineihin. Kesän paras treeni toteutetaan ehdottomasti suupielten lihaksilla ja ehkä myös  rintakehän avaamisella. Kesäkondis syntyy auringon kanssa kilpaa säteilemisestä: sitä ei hankita kuntosalilla toistoja hinkkaamalla, vaan se löydetään omaa sisintä tutkimalla. Maaliskuun puoliväli ja vielä on rutkasti aikaa. Oivallus ihanasta itsestä voi syntyä vaikka vain päivässä.
Kesällä on oltava ehdottomasti tikissä. Siis. Minä haluan olla tänäkin kesänä sellaisessa kunnossa, että voin syödä hyvällä omallatunnolla jätskiä. Sellaisessa kuosissa, että rento olo lähtee muualta kuin peilistä. Niin hyvässä kondiksessa, että nauran heinäkuussa ilmestyneelle lisäkurtulle mahassa.

Just sinne se katse.
Minulle kesäkunnon tavoittelu on pyrkimystä rentouteen, huolettomuuteen ja raikuvaan nauruun. Kesällä ihmiset ovat usein loistavalla tuulella ja siten kesä on lähtökohtaisesti hyvää aikaa miettiä omaa sijoittumista kaiken keskelle: olenko oikeasti pidetympi tai parempi vatsapalikoideni erottuessa ja rasvaprosenttini pienentyessä. Pitäisikö sen olla niin? Tai olenko itse silloin oikeasti tyytyväisempi? Pitäisikö minun olla? Kuinka moni ihminen näkee minut? Eikä vain ulkokuoren? 
Yleisesti ottaen minua itseäni inhottaa ajatus, että tulisi olla ensin ulkoisesti jonkinlainen, jotta voisi elää tyytyväistä tai tyytyväisempää ja täyttä elämää kesällä. Vaikka vaatimus lähtisikin ihan vain itsestä. Elämässä on toki hyvä tehdä tarpeen vaatiessa korjausliikkeitä suuntaan tai toiseen, mutta silloinkin mielelläni ajattelen pysyviä, talvenkin yli kestäviä kohennuksia.  
Jos minä olisin sinä, laittaisin plehat päähän ja pepsodentit loistamaan, eli olisin ihan täykkis. Tästä päivästä vähintääkin syyskuun loppuun asti.