Ei tunneta, sekasyöjä. Terveisin vege.

31/01/2017 Elina4 kommenttia

Moi. Kuka sä olet? Tunnetaanko me? Mä olen siis vegaani, heippa.

En mä usko. Mä olen meinaa sekasyöjä, moi vaan.

En ihmettelisi, vaikka vielä joku päivä tervehdittäisiin tällä tavoin. Sillä näin kärjistettynä välillä tuntuu, että kahden ihmisen tavatessa aika lähellä päällimmäisiä ajatuksia on heidän ruokaideologiansa. Ehkä nykypäivän ystäväkirjoissakin on raksi ruutuun -periaatteella kysymys eläinperäisten tuotteiden kuluttamisesta. Eikä siinä mitään. Toivon mukaan koskaan ei tarvitse kuitenkaan tervehtiä ketään eri ihmisarvoihin jaottelemalla.

Terve. Hei mikä sun ihmiarvo onkaan?

Vegaanihan se.

Vau. Mä oon vaan tällanen pesco-ovo-vege.

Ihan säännöllisin väliajoin pyrin unohtamaan päivittäisestä ruokavaliostani lihan. Sekasyöjyydestäni huolimatta siis. Toisaalta säännöllisesti pyrin jättämään ruokavaliostani pois myös härkikset, nyhtikset, tofut ja sensellaiset. Silloin tavoitteeni on keskittyä ihan vain kasviksiin ja siihen, mitä niistä saa itse aikaiseksi. Koska kaikenlaisten uusien innovaatioiden viidakossa sitä tuppaa unohtamaan ne kaikkein yksinkertaisimmat. No, vaikka itsetehdyt kasvispihvit.

Vaikka en itsekään kuluta lihaa suuria määriä ja ymmärrän hyvin vegaanisuutta seuraavia, älytön omasta ruokavaliosta ääntä pitäminen saa minut kuitenkin tahtomattani karttamaan senkaltaisia ihmisiä. Kai koska liitän sellaiseen helposti hyvin negatiivisen energian ja jollain tapaa myös pelkään tuomitsemista; jos elänkin eri valintojen kanssa. En minäkään ole tosissani koskaan tuominnut tai ylenkatsonut ihmisiä, jotka käyttävät alkoholia. Ehkä vähän sama.

Sunnuntaina ruokapöydässäni – tai no oikeammin äidin – oli kasviskimara. Ei vegaaninen, ei välttämättä tahallaan lihattomuuteen pyrkivä, vaan ihan kasvisten ja hyvän maun ilosta.

Täyteläinen tomaattikeitto

5 tomaattia

1 sipuli

öljyä

sopivasti kana- tai kasvislientä

yhtä sopivasti kermaa ja/tai mascarponea

1 keltuainen

basilikaa tai muita yrttejä

Pilko sipuli ja tomaatit. Kuullota ensin sipulia, älä ruskista. Lisää sitten tomaattipalat. Hetken päästä lisää tilkka kana/kasvislientä. Anna tomaattien pehmentyä kunnolla. Sekoita keltuainen ja kerma yhteen ja kaada joukkoon. Lisää lopuksi loput liemet (määrää riippuu siitä, kuinka litkua haluat). Äläkä unohda maustaa.

Yksinkertaisimmat kasvispihvit kermaviilikastikkeella

pätkä kesäkurpitsaa

porkkanoita

palsternakkaa

kaalia

1-2 kananmunaa

öljyä

suolaa ja pippuria

kastikkeeseen 1 prk kermaviiliä + mausteita + kapriksia

Raasta kaikki, sekoita, lisää mausteet ja kananmunat. Paista pannulla. Kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Moi. Oon ihan vaan Elina.

Heippa. Kiva tavata.

ihana arki · lifestyle · vitsi oli

Mies yli aidan.

29/01/2017 Elina4 kommenttia

Mies yli laidan!

Mies siis yli kotiaidan.

Seitsemän vuoden aikana olemme viettäneet optimistisesti – koska välillä erossa oleminen on vain hyvästä – arvioituna yhteensä ehkä noin neljä ja puoli viikkoa eri kattojen alla. Sen vuoksi ajattelin käyttää tilaisuuden nyt hyväkseni ja…

…tehdä kokeellista tutkimusta. Suunnittelin seitsemän kohtaa, jotka ovat jo tähän mennessä yllättäneet yksinelossa.

Yksi. Olen huomannut, että siisteyttä todellakin on helpompi pitää yllä. Toisaalta taas mehukeittotahroista pöydällä ja puurokokkareista mikrossa voin syyttää vain itseäni. Eikä kukaan ole pesemässä vessaa.

Kaksi. En ole yksin ollessani koskenut kuin välttämättömään elektroniikkaan. Ei puhettakaan esimerkiksi siitä, että olisin alkanut virittelemään videotykkiä. Olen huomannut, etten välttämättä osaa asioita, jotka toinen tekee lähes aina puolestani.

Kolme. Lakanoiden viikkaaminen vielä yksinään menee, mutta niiden nostaminen ylähyllylle on asia erikseen. Karu tosiasia taitaa olla, että jos ei ole kaksimetristä miestä, tarvitsee jonkinlaisen pikkujakkaran vaatehuoneeseen.

Neljä. Jääkaapissa ei välttämättä tarvitse olla ”kunnollista”. Voin elää helposti viikonkin mitä kummallisemmilla tähteistä tehdyillä mössöillä, kunhan riisikakkuja löytyy kuivakaapista. Toisaalta ei ole ketään, jolle soittaa ”nappaaks kahvimaitoo”. Pitää raahautua itse lähikauppaan.

Viisi. Arjesta jää pois yksi – välillä aika vikkelään – muuttuva tekijä. Siten suunnittelu maanantaista perjantaihin on kyllä yksinkertaisempaa. Tosin näen ihan mielelläni sen suunnitteluvaivan, jotta yhteistä aikaa löytyy.

Kuusi. Yöllä rasahdukseen herätessäni en voi vain piiloutua peiton alle ja kuiskata ”mee sä”, vaan jatkaakseni unia on noustava ylös tarkistamaan, kuinka monta murtovarasta sisälle on päässyt.

Seitsemän. Just vanhaksi menevät kanapaketit on tosi työlästä saada kulutettua yksin. Samoin vähän liian mustaksi päässyt banaani. Eikä täydellisen kypsille kiiveillekään ole syöjää. Koska oma iso jätemylly puuttuu.

No juu. Loppupäätelmänä ehkä se, että plussan puolelle jäädään.

HCR · itsensä kuuntelu · lifestyle · liikunta · oma hyvinvointi · tavoitteet · treeni

Tavoitteista vai tavoitteitta.

28/01/201728/01/2017 Elina2 kommenttia

Edelleen mielestäni yksi lähivuosien hienoimmista asioista on ollut pian jo vuoden takainen päivä, kun juoksin ensimmäisen virallisen puolimaratonini. Lämmin tunne on sekoitus tuon päivän odotusta, tsemppisanoja, isin ohjeita, innostusta ja ylpeyttä. Muistan miettineeni, etten ole menossa reitille niinkään voittamaan itseäni, vaan ainoastaan tekemään sitä, mikä oikeasti saa aikaan äärettömän hyvän olon. Tiesin pystyväni juoksemaan matkan ja ainoa asia, jota jännitin, oli vielä keväänkin puolella kiukutellut jalka. Vaikka itseni voittaminen ei sinänsä ollut minulle itseisarvo, olin äärettömän ylpeä juoksustani; jalkaa kuunnellen juostu hiukan päälle kaksituntinen oli kelpoaika. Siitä huolimatta, että jouduin jättämään seuraavan päivän esteratsastuskilpailut väliin hiertymien vuoksi, ensimmäinen puolimaratonini jätti jälkeensä sammumattoman janon; janoissani aloin heti suunnitella uutta juoksua.

Sen vuoksi kahta ajatustakaan ei käväissyt mielessäni, kun sain Urheiluliitolta kutsun tulla juoksemaan vuoden 2017 Sportyfeel Helsinki City Run; sanoin kyllä. Kyllä, kyllä, kyllä! Myös tänä keväänä suunnitelmissani on juosta HCR.

Hyvin rauhallisesti polven kanssa tällä hetkellä – onneksi kuitenkin yhtämatkaa.

Suorittajaluonteena joudun tarkasti miettimään, kuinka aion suhtautua kuhunkin tähtäimeen. Vaikka moni vannookin tavoitteiden nimeen ja sen, ettei saavutuksia tule tavoitteitta, omassa mielessäni asia ei ole yhtä yksinkertainen. Olen jo useamman vuoden rajoittanut itseltäni oikeutta luoda jatkuvasti erilaisia tavoitteita. Sillä välillä tuntuu, etten elämäni aikana ole muuta tehnytkään kuin suorittanut.

Koska en ole huippu-urheilija tai muunkaan vakavan äärellä, mielestäni saavuttaa voin asettamatta sen suurempia tavoitteita; minulle paras tapa on keskittyä omaan juttuuni. Omaan juttuun keskittyminen tuo minulle riittävästi onnistumisentunteita, mielihyvää ja maalilinjan ilman tiukkoja aikatähtäimiä, kurinalaisuutta ja puhdasta suorittamista. Toisin sanoen minun tapani saavuttaa – kai muillakin elämäni osa-alueilla kuin vain liikunnan saralla – on muu kuin tarkkojen tavoitteiden asettaminen.

Polvikipujen takia kotona kököttäessäni sain Santulta tsemppariksi uuden juoksutakin kevääksi.

Myös tänä keväänä joudun juoksemaan harjoituslenkkejä ja luultavasti Helsinki City Runinkin jalkaani, tällä kertaa polveani, kuunnellen. Ehkä se on kehoni tapa muistutella, etten revittelisi liian rajusti. Olen nimittäin todella taitava innostumaan ennennäkemättömällä tavalla ja harjoittelemaan määrällisesti liikaa. Järjen äänenä toimii varmasti myös ystäväni Marissa, joka itsekin on lähdössä mukaan juoksemaan.

Suurta suunnitelmaa kevättä ajatellen en ole luonut. Polven salliessa aion tosin vielä ennen toukokuuta juosta Tuusulan järven ympäri, eli noin puolimaratonin verran.

Oletko ottanut haasteen vastaan? Luonut tavoitteita?

ajatuksia · ihana arki · lifestyle · Rinkelin päivä

06.30 viiva 21.00

25/01/201725/01/2017 Elina2 kommenttia

06.30 Voi kandi taas. Kukaan järkevä ihminen ei varmasti kirjoittele transglutaminaasin asyylinsiirtoreaktioista makkarassa aamulla kuuden jälkeen. Paitsi minä. Paras kai kuitenkin tehdä silloin, kun on tehokkaimmillaan.

07.15 Kolmas kuppi. Laimeaa pikakahvia. Enkä edes totea sarkastisesti nam. Ihan aito nam.

07.45 Itse asiassa en ole kyllä koskaan ollut mikään suihkuihminen. Siis sillä tavalla, että erityisesti nauttisin suihkuttelusta.

09.00 Kakskytneljä vuotta täytettyäni, niin siis aika vähän aikaa sitten, ymmärsin vaatekriisien turhuuden. Toisinaan kriiseilen kyllä siltikin edelleen.

09.01 Ei löydy.

09.02 Päällepantavaa.

09.03 Yhdestäkään laatikosta.

09.30 Riisikakkuja ja rahka. Ei todellakaan lounas, mutta ei kai kai tähän aikaan välipalakaan. Ei ole vielä edes kova nälkä. Ehkä vain pakon edessä vedetty etukäteistankkaus.

09.32 Juu. Ennakoiva etukäteistankkaus. Voi tätä pakkomiellettä keksiä jokaiselle ruokahetkelle nimi.

09.45 Tuntuu oudolta kävellä. Yleensä juoksen.

10.10 Järvenpään juna-asema ja jatkuvasti pahalla päällä olevat lippuautomaatit.

10.15 Lippu tulostuu juuri, kun juna hiljentää laiturille. Julkisilla kulkeminen tuntuu yllättävän vaivalloiselta sen jälkeen, kun on tottunut kurvaamaan 25 minuutissa yliopistolle.

10.30 Jossain Tiksin kohdalla olen valmis hyppäämään vaikka liikkuvasta junasta ulos. Olen nimittäin katsonut luennon ajan väärin ja menossa turhan takia Viikkiin.

10.35 Mitä kuuluu lahopää? Vähän Tiksin jälkeen selviääkin, että olen kai menossa sittenkin oikeaan aikaan luennolle. Paino sanalla kai.

13.00 Jes. Itse asiassa tämäkään ei ole sarkasmia. Pääsen ehkä sittenkin tekemää aistinvaraisen tutkimuksen projektityön makkaroiden kanssa. Makkaratietämykseni sen kuin kasvaa.

14.38 Vau. Isoin kuppi kahvia, jonka olen koskaan Helsingin kahviloissa saanut.

14.40 Itse asiassa en muista, olenko koskaan istunut yksin kahvilla. Epäilen, sillä niin epäluonnolliselta se tuntuu. Mutta toisaalta hirveän kivalta.

14.50 Iloinen hymy vastaa omaan hymyyni ikkunan takaa. Marissa!

15.10 Voiko motivaatio olla liian korkea? Innostus nyt ainakin. Helsinki City Runin pressitilaisuus saa juoksujalkani vipattamaan – myös toipilaspolven puoleisen.

16.05 Matkalla asemalle höpötän Rinkelin pikakaurasämpylöistä. Jos vaikka torstaina aamiaisella sellaisia, Marissa?

18.00 Jos etukäteisvälipalan on syönyt kello puoli kymppi, niin kuinka kova nälkä on illalla ennen kuutta? No, ainakin näin kova kuin minulla juuri nyt. Kanasalaattia Pepsi Maxilla. Uuh.

18.30 Ei toivoakaan ehtiä tai jaksaa spinningiin. Annan itselleni anteeksi. Ja hyppään kotikuntopyörän selkään.

21.00 Myöhäisherännyt Prison Breakin suhteen. Minä siis.

ajatuksia · lifestyle · oma elämä · opiskelu

Voi sä kandi.

20/01/201720/01/2017 ElinaYksi kommentti

Muistilista lähinnä itseäni varten näin aamun pienen kandimittelön jälkimainingeissa. Ehkä joku toinenkin opiskelija on kokenut joskus samanmoista?

1. Hyväksy hermoromahdukset. Jo nyt olen hoksannut kandin kirjoittamisen vaativan lukuisten Pepsi Max -kulautusten ja kahvikupposten lisäksi säännöllisesti myös hermoromahduksia. Siis seuraavanlaisia: sitä luulee menettäneensä jo järkensä, kun ainoa vaihtoehto tuntuu olevan tietokoneen hukuttaminen vessanpönttöön tai kun oven kolahdus, ovikellon soiminen tai suoraan korvaan huutaminen eivät aikaansaa minkäänlaista reaktiota. Usein hermoromahdukset ovat seitsemän tunnin istumisen jälkeen parin virkkeen aikaansaannoksen synnyttämiä. Mutta hei. Minun kirjoitusprosessiini ne vain nähtävästi kuuluvat; seuraavana aamuna sanat ja rakenteet ovat usein kuin ihmeen kaupalla selkeytyneet päässäni.

2. Hylkää sen sijaan itsekriittisyys. Jos en olisi tehnyt jo kandiurakan alkumetreillä itseni kanssa sopimusta siitä, että yritän parhaani mukaan jättää taka-alalle turhan itsekriittisyyden, olisin varmasti edelleen miettimässä täristen ensimmäisen harjoitusesseen kappalejakoa. Itsekriittisyyden hylkääminen on oikeastaan ollut pitkälti epätäydellisyyden hyväksymistä; en millään tavoin tai mitenkään päin voi osata tuottaa täysin virheetöntä tieteellistä tekstiä – en tutkimustiedon tai kirjoitusasunkaan puolesta. Sen tosiasian nieleminen on ehkä ollut ikävin kurkkuun juuttuva möhkäle.

3. Anna rauha prosessille. Nyt-nyt-nyt. Sellainen olisi tahtini oikeastaan aikalailla kaiken kanssa, jos saisin itse heilutella orkesterin edessä puikkoa. Mutta olen tajunnut, että kandiprosessin on annettava elää välillä myös ihan vain itsekseen; joskus se tarkoittaa muutaman päivän kestävää transglutaminaatitonta ajatuksenjuoksua. Ehkä sitä kutsutaan jonkinlaiseksi kypsyttelyksi. Lisäksi kandia kirjoittaessani erityisen haastavaksi olen kokenut rauhan ylläpitämisen. Myönnän, että minulla on nimittäin tapana kerätä kierroksia miljoonista aukiolevista selaimen välilehdistä ja tekstin vielä selvittämättömistä aukkokohdista.

Peukku tämän hetken suvantovaiheelle.

4. Älä häpeile väheksymisen tunteita. Häpeillä ei pitäisi edes itse tuotettua tekstiä, mutta koska tiedän, etten sellaisesta ehdi päästä irti tämän kandin aikana, olen kovasti yrittänyt opetella olemaan häpemättä sitä, että tuppaan väheksymään omia aikaansaannoksiani. Sellainen satun olemaan ja tällä hetkellä sen on oltava itselleni ihan okei, sillä en luultavasti tule lähettämään yhtäkään versiota ohjaajalleni ilman nolostunutta oloa.

5. Jätä pois henkilökohtaisuus. Osaan kyllä ottaa neuvoja ja korjausehdotuksia vastaan. Ongelma kai onkin se, että koska ajattelen niiden kehittävän ensisijaisesti minua, ei kandityötäni, näen helposti myös virheet virheinä itsessäni, en työssäni. Hyvin helposti luiskahdan ajatukseen, että huono virke tai väärä tieto kertoo jotakin minusta ihmisenä – kuin kandi olisi heijastus minusta itsestäni. Herkkyyteni käsittely kandin kirjoittamisen suhteen on vaatinut itseltäni paljon ylimääräistä aikaa.

6. Anna tulla. Itkun, turhautumisen, kyllästymisen, inspiraation, jopa ylpeyden. Mielestäni viidettätoista sivua saa tuulettaa ja toisaalta täysin väärin rustattua kappaletta hiukan itkeä. Sillä ei mikään kuitenkaan ole elämää vakavampaa.

ajatuksia · lifestyle · oma elämä · onnellisuus

Elämän rullaamisesta ja vihannesten unohtamisesta.

14/01/2017 ElinaKommentoi

Rullaapa mun elämä tällä hetkellä perin näppärästi. Se ensimmäinen ajatus, joka tulee mieleen moisesta huikkauksesta?

Ihan samaa minä itsekin ajattelisin. Huikkaajalla menee hyvin; elämän eri osa-alueet tuntuvat olevan hienosti reilassa, mistä on syntynyt positiivinen hyvän olon kierre. Pääosan ajastaan hän varmasti hymyilee, jolloin oikeiden valintojen tekeminen, esimerkiksi mitä tulee omaan hyvinvointiin, on helppoa. Luultavasti hänellä on levollinen mieli useammankin asian suhteen – ja levollisenahan on malttia pysähtyä miettimään esimerkiksi omaan itseensä panostamista. Kaiken kaikkiaan rullaavasta elämästä syntyy mielikuva tasapainoisesta ja onnellisesta arjesta. Eikös.

Vaan mitäpä meinaa elämän rullaaminen sitten minulle?

Ehkä jopa virnistyttää hiukan ajatellessani, miten elämäni onkaan rullannut lähikuukausina niin näppärästi. Itse asiassa virne kylläkin kertoo kai ennemmin siitä, kuinka onnellisen arjen allekirjoitan aivan täysin, mutta kuinka levollisen mielentilan voin ympyröidä lähinnä puuttuvana tekijänä. Sillä juuri se on elämäni rullaamisen pieni dilemma; hymyilen paljon, iloinenkin olen ja sitäkin enemmän innostunut, kun kaikki tuntuu etenevän hienosti, mutta levollisuus uupuu silloin miltei täysin.

Toisin sanoen elämäni rullaamisesta innostuminen tapahtuu aika usein tasapainon kustannuksella.

Käytännössä se kai näkyy unohduksina arjessa ja erityisesti omasta hyvinvoinnista huolehtimisen suhteen. Tiedätkös, parsakaalien uunittaminen alkaa tuntua liian pitkältä ajalta odottaa ja aamuvitamiinit unohtuvat, koska sitä on matkannut ajatuksissa vähintääkin jo valovuoden päähän keittiöstä. Innostuneessa mielentilassa urheilen todella paljon, joskus ehkä liikaakin, kun taas kehonhuolto ja rauhoittuminen ovat lähinnä hupsis-kamaa. Jooga ei malta jäädä edes ajatuksentasolle. Eilen totesin tuloksien olevan aina lopulta konkreettisesti nähtävissä; hetkellisesti köyhtynyt ruokavalio erityisesti kasvisten osalta ja pakkolepo koipikipujen vuoksi. Vaikka hei muistutan: siltikin onnellinen virne naamalla.

Jos sitä vain raaskisi rajoittaa rullaamista? Tosin kai tasapainoa tulevaisuudessa voi jonkin aikaa odotuttaa.

Korjausliikkeenä könkkäsin eilen ostamaan lähikaupasta parsakaalin. Meinasin myös laskeskella investointimahdollisuuksia hieronnan suhteen, vaikka mieluummin kai laittaisinkin saman summan kuntosalijäsenyyteen ja suksipakettiin.

Millainen sä olet, kun sun elämäsi rullaa?

lifestyle · liikunta · oma elämä · treeni

Uuden salin edessä.

12/01/201712/01/2017 Elina2 kommenttia

On niin miljoona syytä, miksi ihminen katsoo toista.

Niitä miljoonia vaihtoehtoja yritin käydä läpi mielessäni eilen samalla, kun koetin tehdä pintapuolista tuttavuutta uuden kuntosalin kanssa.

Tutun näköinen. Kiva ponnari. Niken treenitoppi. Vähän kuluneet kengät. Sukat rullalla.

Kaiken uuden kanssa olen aina aika varovainen. Toisaalta uudesta syntyvää epämukavuutta pidän haasteenmerkkinä itselleni; samaan tapaan kuin usein inhottavin treeniliike kohdistuu kaikkein heikoimpaan lihakseen, niin epävarma olo kertoo kehittymisen tarpeesta kyseisen tilanteen suhteen.

Harrastelija. Punaiset posket. Uudet kasvot. Pikkasen hukassa.

Uuden edessä keskittyminen olennaiseen on kai suurimpia kehityksenkohteitani. Heikkojen ojentajieni lisäksi luonnollisesti. Joskus epäolennaisuudet täyttävät tietoisuuttani hivenen liikaa. Toisin sanoen jotkin havainnoinnit on hyvä jättää sen suuremmin tulkitsematta – antaa asioiden olla.

Huoleton sykerö. Tarkka katse. Laastarisormi. Puman reppu.

Esimerkiksi mietin, kuinka kummalta tuntuu, että toinen tulee hakemaan nenän edestä painot ja katsoo suoraan silmiin, mutta ei siltikään avaa suutaan parille sanalle, edes pienelle virnistykselle. Ei ehkä päänvaivaamisen arvoista, mutta kuitenkin sellaista, mikä saa aikaan epämukavan olon.

Ei kovin tervetullut. Tuntematon.

Loputtoman luettelon viidenkymmenennen asian kohdalla lopetin läpikäynnin. Liian monen mahdollisuuden vuoksi on kai vain koetettava keskittyä olennaiseen, jotta epämukavuus uudesta kaikkoaisi.

Huh ja hei. Kai uusi sali jänskää kaikkia aina vähän?

ajatuksia · lifestyle · ruokavinkki

Mifupuuroo.

06/01/201706/01/2017 ElinaKommentoi

Hitsit. Että sattuukin päähän. Kun mun lukuisat hienot ideat kasautuvat ajatuksiin. Aika usein mä kuulen silloin mielessäni tuhahtelua; äidillä oli tapana vähän tuhahdella ideoilleni, kun olin pieni. Että ethän sä nyt voi. Huokailut saivat ideat näyttäytymään hulluhkoina, vaikka mun mielestä ne olivat suorastaan nerokkaita. Jälkeenpäin ajateltuna vain hullunkurisia. Suhteellisen itsepäisestä luonteestani huolimatta mulla on nykyäänkin vielä joskus vaikeuksia muistaa, että kyllähän mä näin aikuisena voin kaikenlaista. Se saa mut aina virnistelemään ja toteamaan, että eri ihmisten rajat ovat kovin eri paikkoihin piirrettyjä.

blogi576

Tällä hetkellä mun pakottavimmalta tuntuva idea liittyy kaurapuuroon ja mifuun. Koska mä en ole aina ollut täysin vakuuttunut makeasta kaurapuurosta aamupalalla, kaipuu suolaisesta lisukkeesta on jäänyt kaihertamaan. Tuntuu siten täysin aukottomalta päättelyketjulta tämä: koska tähänkin mennessä olen syönyt raejuustoa ja mehukeittoa puuron seassa, ja koska pelkkä raejuusto ja suola tuntuvat liian mauttomalta, ja vieläpä koska mifua on tituleerattu kuin sitkeäksi raejuustoksi, miksi suolaisen aamupalapuuron aikaansaamiseksi sekaan ei heittäisi meksikolaisittain maustettua mifua. Hei mifupuuroa.

Puh huh.

Toinen ideani on sellainen, jonka olemassaolon olen oikeastaan unohtanut vuosien saatossa. Aukoton päättelyketju alkaa näin: koska omassa asunnossa on nyt sauna, ja koska välittäjäkin tituleerasi pihaa alueen suojaisimmaksi, ja koska lumihanget ovat vihdoin saapuneet Järvenpäähänkin, miksi ihmeessä en hyödyntäisi niitä näin viidentoista vuoden tauon jälkeen. Just, lumihangessa pyörintää.

Koska faktahan on, että ideoiden pakottamaa päätä ei pysty parantamaan kuin testaamalla jokainen idea käytännössä yksitellen.

aitous · joulu · lifestyle · Ruoka · ruokavinkki

Joulun nougat eli itsetehdyistä lahjoista.

23/12/201623/12/2016 Elina3 kommenttia

Vähän samaan tapaan kuin mä pikkuisena ajattelin aina säälien, että miten äiti-parka ei nyt ymmärrä sen kukan nimen olevan oikeasti hyväsintti. Niin siis samalla tavoin hiukan säälien ajattelin aina myös, että kertoopa äiti uskottavasti itsetehtyjen lahjojen olevan parhaita. Kun itse toivoin tuhat kertaa mieluummin Belvillejä tai pehmokoiraa, en mitään itse kyhättyjä häkkyröitä. Enkä häkkyröitä olisi kai äidille valmistellutkaan, jos pienessä kourassani olisi ollut edes kaksi markkainen.

Ihan aina kun mä olen kuitenkin lähimmille ihmisille halunnut antaa edes jotakin.

Näin aikuisena mulle on kyllä jo selvinnyt, että se kukka ihan oikeasti taitaa sittenkin olla hyasintti. Vaikka aika kauan ja kovaa yritin silloin pienenä ihan toista jankuttaa. Itse asiassa äiti saattoi olla silloin toisessakin asiassa täysin vilpitön: että itsetehdyt lahjat ovat aikuisista ihan parhaita. Sillä nykyään mä itse ainakin arvostan suuresti itse väkerreltyjä lahjoja – ja etenkin aikaa ja vaivaa, joita lahjaan on laitettu. Kaupoistakin saa upeita lahjoja, mutta raha ei aina takaa sitä, että lahjansaajaa on todella mietitty.

Ja mun mielestä joululahjoissa saa näkyä sellainen suloinen kömpelyys. Ihan varmasti jokainen osaa halutessaan tehdä omin kätösin jotakin lahjaksi.

Mä olen nyt muutamana vuonna tehnyt osin itse joululahjat. Koska mä en ole keksinyt kovin osuvia lahjoja kaupoista, niin ostetun krääsämäisen sijaan oleen koettanut väkertää itsetehtyä. Mä annan yleensäkin joululahjat vain kaikkein lähimmille ihmisille. Senpä vuoksi en ole ottanut ääretöntä stressiä itsetehtyjen onnistumisesta. Arvelen, että niitä on kaikesta huolimatta arvostettu.

Tänäkin vuonna taiteilin kaikenlaista. Esimerkiksi itsetehtyjä joulunougatpaloja. Sellaisia voi tehdä esimerkiksi tällaisella ohjeella:

125 g nougatsuklaata ja saman verran maitosuklaata, sopivasti suolapähkinöitä tai vaikka manteleita, halutessasi rusinoita, 30 g vielä tummaa suklaata.

Sulata vesihauteessa nougat ja maitosuklaa. Lisää joukkoon rouhitut pähkinät/pilkotut rusinat ja kaada massa sopivaan vuokaan. Ripottele päälle rouhittua tummaa suklaata ja anna jähmettyä jääkaapissa noin 24 tuntia.

ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · lifestyle

Potentiaalin vapauttamisesta.

22/12/201622/12/2016 ElinaKommentoi

Eilen tapasin jälleen pienen, suloisen miehenalun, joka hallitsi hienosti vieraskoreuden: valloittava hurmurin hymy oli herkässä heti meidän vieraiden saavuttua.

Mä alan vieraampien ihmisten seurassa helposti myös hymyilemään, ihan syyttäkin, vaikka mun vieraskoreus kuuluukin aika pitkälti lainausmerkeihin. Mä olen monesti miettinyt, mikä se on, joka piilottaa jopa tuttavienkin seurassa mun aidoimman minän puolia. Siis ei niinkään luonteenpiirteitä, vaan esimerkiksi joitakin taitoja tehdä asioita. Välillä tuntuu, että mun herkkä hymy jollain tapaa kahlitsee, lähinnä ajatuksia; aina jaksan ihmetellä, miten mun niin täydessä päässä voi joskus lyödä niin kumeasti tyhjää. Hymyn sijaan todennäköisempi selitys sille on ehkä juuri vieraskoreus, tietynlainen tapa keskittyä tuntemattomampien ihmisten seurassa kaikkeen muuhun kuin itse asiaan. Ehkä kyse on osin myös uskaltamattomuudesta esittää toisille asioita – etenkään omina ajatuksina.

Niitä mun sellaisia hyödyllisiä puolia, joita kaikki eivät välttämättä uskoisi, ovat esimerkiksi kyky koota päässä kronologista kalenteria ja ylipäätään pitää mielessä asioita, aikatauluttaminen ja etenkin aikataulujen kiinnipitämisestä huolehtiminen (joku voisi sanoa, että delegoiminen ja hoputtaminen, hah), asian sisäistämisen jälkeen kyky ryhtyä toimeen todella ripeästi, halu esittää loputtomasti ideoita ja taito oppia asioita sivulauseista tai tarkkailemalla.

Kuitenkin haasteeksi mä olen kokenut aina sen, kuinka pystyn hyödyntämään puoliani muuallakin kuin kuvainnollisesti yksin kotona istuessani. On haastavaa olla köyttämättä itseään millään tavoin eri tilanteissa. Kai se on useamman ongelma sellainen, että potentiaalia on olemassa kaikenlaiseen, mutta sen käyttöönottaminen – suoranaisesti vapauttaminen – on aina asia aivan erikseen?

Veikkaan, että pikkuisen pakolliselta tuntuva hymyileminen, jonkinmoinen vieraskoreus, haalistuu, kun löytää ihan todella varmuuden rauhasta, nimenomaan siis levollisuudesta. Toisin sanoen sitten, kun oman tontin ulkopuolellakin uskaltaa kaikesta huolimatta omistaa itsensä.

Sillä sitähän se pieni miehenalkukin hymyilemisen lisäksi myös teki. Otti aika hitsin itsevarmoja askeleita eteenpäin.

Elina Heidi Rinkeli

Kategoria: lifestyle