Taisin tuhahtaa, ihan pikkuisesti, kun roikuin kaiteessa kuunnellen pankkitädin jutskailua. Olisin tahtonut sanoa tädille, että kuule jos eletään tässä ensin kakskytneljävuotiaaksi, sitten kakskytviisivuotiaaksi ja että hei sittenkin on vielä vuosi kakskytkuusivuotiaaksi. Oikeasti olisin yrittänyt sillä vain kertoa tädille, että arvaa mulla tuli tosta sika vanha olo. Että enkö voi ajatella näitä aikuisten maksullisia jutskia sitten parin vuoden päästä, kun se on ajankohtaista.

Kun tosi kovasti tahtoisin olla vielä muutaman viikon ihan vain 23-vuotias.

On tosi hassua, että en aiemmin ole kokenut mitään tällaista tässä mittakaavassa. Ihka eka kerta. Perheen nuorimpana olen luonnollisesti aina ollut läheisteni puheissa ja asenteissa pikkuisin. Luulen, että juuri pikkusiskon ja kuopuksen rooli on säästänyt minut tähän asti siltä. Vaikkakin oli kyse omakohtaisuudesta tai ei, niin kaikkihan sen joka tapauksessa tunnistavat. Minäkin – etenkin nyt sen iskettyä pienimuotoisesti kauhunsekaisina ajatuksina rypyistä.

Ikäkriisi.

Ehkä se johtuu vain sellaisista turhista tajuamisista, kun yliopistolla tutun kanssa puhuessani tietoisuuteni iskee yhtäkkisesti ajatus, että hei mähän olen tätä juttukumppaniani neljä vuotta vanhempi. Olen tottunut ajattelemaan, ettei iällä sinänsä ole yhtään mitään merkitystä; iäkkäämpi voi mieleltään olla virkeämpi kuin moni teini tai sitten ajatustasolla voi synkata parhaiten kymmenen vuotta vanhemman henkilön kanssa. Itselläni on todella monenikäisiä ystäviä enkä lähes koskaan tule edes ajatelleeksi ikäeroja. Sen olen huomannut myös, etteivät elämäntilanteetkaan välttämättä tässä iässä ole sidottuja syntymävuosiin, vaan ehkä ennemminkin ihmisten persooniin; toiset ovat parikymppisinä jo valmiita perustamaan perheen, toisille taas luonnollisinta on asua vielä omassa lapsuudenkodissa.

Motoksikin voisi kutsua sellaista tuhahdusta kuin eivät iät ystävysty, vaan ajatukset.

Mutta joskus asetellessani ajatukseni siten päin, että tämä tässä vastapäätä istuva on vasta syntynyt silloin, kun minä olen jo pueskellut itse kurahaalareitani, niin sellaisina hetkinä tunnen itseni vanhaksi – tai ainakin kaikkea muuta kuin nuoreksi.

Kai kaikkein suurin kriisinaihe on se, etten osaa päättää ikääni. Sillä numero 23 tai 24 ei oikeastaan kerro paljoakaan. Tavallaan tiedän olevani jo perusluonteeltanikin vastuullinen ja lisäksi olen nähnyt suhteellisen paljon elämän eri puolia, mutta tunnenko siltikään itseäni aikuiseksi. En ainakaan niinä kertoina, kun mieli tekisi soittaa äidille voinks-mä-mama-tulla-sun-luo-rimpautus.

Mutta niin se pankkitädin puhelu. Itseäni hauskuuttaakseni laskin, että neljä kertaa parin minuutin aikana täti sanoi, että kun kohtahan sä olet jo 26-vuotias. Huh, onneksi on kuitenkin joitakin vuosia vielä aikaa kasvaa sen ikäiseksi.