Kategoria: oma elämä

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä

Äidin jauhelihakastike, vaaleansininen ja kesä.

ElinaKommentoi
Eilen illalla leikimme. Piti sanoa toisen lemppari. Koko leikin ideana oli arvaamisen sijaan tietää – mitä olet toisesta lähes kuuden vuoden aikana oppinut. Itsehän etukäteen ajattelin, että kyllä minä tunnen ja tiedän. Niin teinkin. Yksi vastaus oli ainakin pizza ja toinen Shutter Island. Tosin leikki sai minut myös yllättymään. Kun aloin miettiä oikeita vastauksia, omia lemppareitani, kauhistuin. En selkeästikään ollut varma, mikä lempiruokani on tai mistä väristä pidän tällä hetkellä eniten. Hankalaahan se on toisen yrittää arvata suosikkielokuvaa, jos en tiedä sitä itsekään. 
Mutta se totaalinen järkytys. Olen pikkutytöstä asti vannottanut itselleni, ettei minusta tule ihan sama -tyyppiä. Sellaista kiireistä ja kyynistynyttä aikuista, jolla ei ole aikaa tai mielenkiintoa miettiä lempparijuomaa ja parhainta auton väriä. Sen lisäksi, että tiedän jotakin kemiallisesta analytiikasta, haluan olla myös kartalla siitä, mikä on mielestäni kaikkein parhain maku jätskeissä.    
Pienenä tyttönä sitä tuli harjoiteltua vähän kuin vahingossa kaverikirjoja rustaillessa välkällä. Nykyisin on näemmä aktiivisesti ajateltava ja muodostettava mielipiteitä elämän tärkeistä asioista. Villakoira muuten. Siis lempparikoirarotuni ihan ehdottomasti. Kissoista taas ragdoll tai se, mikä serkullani on. Ihan hirveän tärkeitä vastauksia silloin, kun joku sattuu kysymään asiasta.
Yhteenvetona: lähes kuuden vuoden aikana olen oppinut tuntemaan toisen hyvin, mutta samalla unohtanut muutamia oleellisia juttuja itsestäni. Muun muassa sen, että etsiessäni itseäni minun ei kannata keskittyä ainoastaan asioihin jossakin syvällä sisälläni. Että mikä on oman elämäni tarkoitus ja millainen ihminen haluan muiden silmissä olla. Vähintäänkin yhtä tärkeää on hahmottaa omia ääriviivoja lähempänä pintaa. 
Pannukakku. Lempijälkkärini.
ajatuksia · ihana arki · oma elämä · onnellisuus · perhe

Koti on tämä tunne.

Elina2 kommenttia
Että nautin sunnuntaina. Kävin Ikeassa kierroksella, palasin kotiin, kokosin ruuvarilla ostokset, heilautin vähän pölynimuria ja heitin banaanipannukakun uuniin. Radio pauhasi taustalla ja minä huusin antaumuksella mukana. Mikä ihmeen kotihiiri, ajattelin itsestäni. Ihan hitsin kiva touhuta kotona yksiksenikin.
Noin puoli vuotta sitten ostimme oman kodin ja monesti edelleen kysellään, kuinka olemme viihtyneet. Minua alkaa aina ihan vähän hihityttämään, sillä mieleni tekisi aivan kamalasti omasta puolestani vastata ”vähän liiankin hyvin”. En ole varsinaisesti koskaan ajatellut itseäni kummoisenakaan kodinhengettärenä: jaksan keskittyä ainoastaan väkertämään porkkanapuuroja ja kaneliomenalohkoja, makaronilaatikot ja arkiruoat tuntuvat jo ajatuksenakin älyttömän tylsältä. Ennen mopin varteen tuli tartuttua vain väkisin, mutta nykyisin suorastaan nautin hääräillä pölypallojen kimpussa. Voisin viettää päivät pitkät kotiseinien sisällä suunnitellen sisustukseen uusia juttuja. 
Muistan edelleen, kuinka oudolta – ja samalla hienolta – tuntui porata ruuvia ensimmäistä kertaa seinään: keneltäkään ei tarvinnut kysellä lupaa reikään.
Vähän minua kyllä hirvittää kevät. Käsissäni kuolee kaktuskin ja siitä huolimatta näillä viherpeukaloilla pitäisi saada nurmikko takapihalle, ehkä kukkaruukkuihinkin jotakin versoa. 
Olen ihminen, joka kaipaa herkästi rauhaa ja hiljaisuutta, omaa paikkaa. Väsähdän helposti hälinässä ja toisinaan kotiin saapuminen pitkän päivän jälkeen tuntuu suorastaan palkinnolta suurestakin selviytymisestä. Minulle koti ei niinkään ole hieno sohva tai kallis matto, hulppeat puitteet tai kallis maku, vaan aito tunne: kotiin on aina oltava kiva tulla. 
Nykyisin saavun lähes aina tyhjään kotiin. Olen ensimmäinen, joka sytyttää valot eteiseen. Toivon, että joskus tulevaisuudessa olen järjestyksessä vasta toinen ja joku jo odottaa minua malttamattomana kotiin. Oma hauva vaikka. Toisaalta on ihan kiva vartoa toista kotiin ja jännittää, kuinka kylmäksi makaronimössö lautasella onkaan ehtinyt jäähtyä.
Tämä kotikolo on kolmas, mutta oikeastaan vasta ensimmäinen. Ehdottomasti jo nyt kaikkein rakkain.
ajatuksia · minun päiväni · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · pienet hetket

Onnellisuuslistaus.

ElinaKommentoi
”Mä olen aiemminkin sen todennut: olen todella huono listaamaan mitään ylös. Jopa kalenterin käyttäminen tuottaa suuria vaikeuksia. Ja vaikka mä usein hankinkin vihkoja eri listaustarkoituksiin, niiden täyttäminen jää melkein aina. Hassua, sillä mä kuitenkin rakastan allekkaisia asioita ja järjestystä. Kai mä sitten teen kaiken työn päälläni: koetan pitää listat järjestyksessä ajatuksissani. Joku tuhat kertaa työläämpää!
Erityisen ihanaa mun mielestä on ottaa ylös asioita tai hetkiä, joiden olen kokenut kasvattavan onnellisuuttani arkisessa elämässäni. Toteuttaa onnellisuuslistausta. Se on antoisaa, mutta myös palkitsevaa – arkeakin voi oppia elämään eri tavoin. Useinhan juuri asioiden allekkain laittaminen ihan yllättää. Kuinka pitkä lista onkaan! Ei ihan onnetonta elämää.”
Perjantai
♥ Suhteellisen napakan viikon jälkeen oli ihana herätä tietäen, ettei ole kiire lähteä yhtään mihinkään. Opiskelu alkoi taas kuluneella viikolla laboratoriokurssin merkeissä ja vaikka se onkin ainakin tähän mennessä ollut mielenkiintoista (olen määrittänyt muun muassa maksamakkaran suolapitoisuuden ja kanelin vesipitoisuuden), niin siltikin koen labratyöskentelyn aina aika stressaavaksi. Liikaa häsellystä ja tietämättömyyttä.
♥ Olin edelleen aivan hurmiossa ystäväni ihanista uutisista. 
♥ Vaikka perjantai-iltapäivä jännittikin ihan superpaljon, odotin ajankohtaa kuitenkin kovasti. Työhaastattelut ovat minulle toki jo tuttu juttu, mutta siltikin hampaat kalisevat aina yhteen juuri ennen hetkeä. Onneksi kaikki meni hyvin enkä jäätynyt kuin yhden kerran. Voin olla tyytyväinen itseeni.
♥ En turhan usein löhöä sohvalla televisiota katsellen. Nyt sen kuitenkin maltoin tehdä ja oli oikeastaan ihan mukavaa levätä hetki keskellä päivää.
♥ Viime viikon kipakoiden pakkasten jälkeen oli kivaa päästä taas hevosen selkään. Ratsastin pilkkuja täynnä olevalla kaverilla, jolta ei useinkaan vauhtia puutu. Harrastuksen suhteen yritän mennä ihan löysin ohjin: olen jälleen huomannut, kuinka haastavaa on yrittää olla tuttuun tapaan suorittamatta. 

Lauantai
♥ Erityisen onnellinen olin onnistuneesta aamulenkistä. Jalkani ei kipuillut yhtään ja kesti hyvin vähän pidemmänkin matkan. Aloin haaveilla taas puolimaratonista, vaikka en olekaan täysin varma, onko se vieläkin liian suuri rasitus jalalleni. 
♥ Ei varmasti ole parempaa tunnetta kuin ulkoilla ensin kirpsakassa pakkasessa ja sen jälkeen täyttää tyhjä vatsa pizzalla. En ole koskaan aiemmin tilannut kotiovelle pizzaa ja tuntui aika hulppealta vain odottaa lätyn saapumista. Kotipizzan Rautanauta – aikas herkku.
♥ Jälkkärikahvi ja pala suklaata. Täydellisin pari ikinä.
♥ Tein sitä, mitä olen lähiaikoina tehnyt paljon. Nauroin. Vatsan hyvinvoinnille paras toimenpide on ehdottomasti nauraminen, hyväntuulisuus ja edes jonkinasteinen huolettomuus.
♥ Puoli kahden aikoihin lähdin tallille. Aina lauantaisin pääsen hyppäämään esteitä – ja joka kerta oloni on jälleen kuin pikkutytöllä. Vaikka taidot ovatkin edelleen ruosteessa, esteiden ylittäminen tuntuu siltikin aina äärimmäisen kotoisalta puuhalta.
♥ Koska sain äidiltä päivällä vinkkiviestin ”laita petivaatteet ulos pakkaseen viideksi tunniksi”, illalla oli mukavaa hautautua tuuletetun peiton alle katsomaan elokuvaa.

Mitä sinä listaisit?

aamiainen · aamu · ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · Ruoka · ruokavinkki · syvällistä

Satunnaisia ajatuksia banaanipannukakusta.

Elina2 kommenttia
Banaanipannukakkua kello viisi aamulla. Ihan tavallista Rinkelille. Erityisesti vapaapäivänä. 
Siinä dippaillessani pannukakun palasta vuoroin mansikkamössöön ja vuoroin maapähkinävoihin mietin niin kutsuttuja elämän isoja juttuja, jotka kyllä tuntuvat pienessä päässä suorastaan jättimäisiltä. Mutta jotka loppujen lopuksi ovatkin kai luonnollisuuden multihuipentumia eli elämää siinä missä kaikki muukin. Lukaistuani pienehkö virne naamallani kommentin ”olet sä kyllä höpsö” – jolla mitä ilmeisimmin viitattiin kello viiden pannariini – taas kerran totesin, kuinka siistiä elämässä on tehdä asioita omalla tavalla. Kuinka sykähdyttävää on ylipäätään tehdä päätöksiä (huolimatta siitä, kuinka vaikeaa moinen välillä on). Päätökset kun eivät koskaan petä: ne vaikuttavat aina tavalla tai toisella elämän kulkuun. Ja eteneminen se vasta jännittävää onkin.

Kaksikymmentäkolme vuotta otti aikaa ymmärtää yksilön hienous.
Totesin, että pannukakku olisi jäänyt hivenen mehukkaammaksi kahdella pienellä muutoksella: kypsemmillä banaaneilla ja lyhyemmällä paistoajalla. Tänä aamuna kuitenkin sattui tulemaan tällaista. Ei täydellistä, mutta erityisen herkullista. Pohdin, kuinka koskaan olenkaan voinut ajatella elämää muotitettuna. Toisin sanoen pitänyt tokaisua pitää mahtua voimalauseenani. Nykyisin ymmärrän, että erilainen voi olla yhtä kuin erityisen ihana. Hirveän usein onkin. Minulle on tilaa tällaisena.

Sanonpahan vain, että ysiviisi prosenttia ihmisistä on oikein mukavia.
Minulla on tapana tehdä pannariohje kaksinkertaisena ja puolittaa se sitten kahdeksi aamiaisannokseksi. Kaksi banaania ja neljä munaa. Toisen puolen syötän vapaaehtoiselle tai säästän itselleni seuraavaksi aamuksi. En arkielämässä oikeasti laskeskele erilaisia lukemia kovinkaan tarkoin – ainakin pyrin olemaan ynnäilemättä turhanpäiväisyyksiä. Numerot ovat kivoja pyöritellä, mutta hirveän määrääviä. Niissä ei ole tinkimisvaraa, ykköstä ei voi kovinkaan suurella luottamuksella tulkita kakkoseksi. On kuitenkin olemassa muutamia lukuja, jotka yritän tietoisesti pitää edes joten kuten mielessäni – niin pannukakkuohjeen munien lukumäärän lisäksi. Aina uusia ihmisiä tavatessani ja heidän tapaamistaan paljon jännittäessäni koetan muistaa saamani elämänohjeen 95% ihmisistä on tosi kivoja.  Enkä usko sen perustuvan mihinkään muuhun kuin empiiriseen tutkimukseen. Tuo ohje vaikuttaa huomattavasti omaan suhtautumiseeni, mutta myös siihen, kuinka minut otetaan ihmisenä vastaan. Kaikkein merkittävintä on kuitenkin kai sen sanoma siitä, ettei elämässä kannata takertua (millään osa-alueella) viiteen prosenttiin. Kaikki huono jää helposti päällimmäiseksi mieleen, vaikka enemmistö olisikin vain ja ainoastaan hyvää.    
Viimeiseen palaan keskittyessäni hörähdin samalla itsekseni. Kuinka paljon sitä saikaan taas irti yhdestä aamiaispannukakusta.  
ajatuksia · oma elämä · oma hyvinvointi · Ruoka · ruokavinkki

Joskus vähän reilummalla kädellä.

ElinaKommentoi
Mietitkö koskaan, millaista elämä olisi, jos ripottelisit sokeria hiukan ronskimmin?
Eläisitkin joku päivä vähän reilummalla kädellä. Tarkoitan, että edes hetken aina ylöspäin pyöristellen. Rohkeasti ja liikaa laskematta. Ei se muuta hirvittävästi, mutta siltikin riittävästi säväyttääkseen sitä yhtä ainokaista. Yksi voi muuntua helpostikin pariksi tai kolmeksi. Vai kuinka? Suklaanpala kahvin kyljessä keskellä viikkoa. Ajatella, mitä saisikaan aikaan yhden pienen sijaan kokonainen rivi. Entä lauantaisauna. Jos sitä heittäisi löylyä maanantainakin, kuinka lämpimästi mahtaisi viikko alkaa. Tai olisiko aivan överiä vetäistä kerrankin koko karjalanpiirakkapussi yhdeltä istumalta naamaan. En epäile, etteikö moni jaksaisi ja haaveilisi.
Että pienesti överiä elämää.
Olen vahvasti sitä mieltä, että jokainen ihminen tarvitsee elämäänsä välillä normaalin ja totutun ylittämistä. Että standardi viuhahtaa hetkellisesti ylärajalle asti. Siis hei. Toisinaan on enemmän kuin terapeuttista uhmata kaurahiutalepaketin neljänkymmenen gramman annoskokoa: mitä sitten, vaikka puurosta tulisikin jäykkää sementtiä? Ainakin aamu alkaisi yllätyksellä ja erilailla kuin edellispäivänä. 
Överisti kakkua ja lunta.
Olen kuullut asiantuntijoiden puhuvan monesti 80/20-ajattelusta: jos kahdeksankymmenprosenttisesti ruokavalio on kunnossa, voi loput ajasta ottaa hieman rennommin. Eikö ajatusta voisi soveltaa ihan yleisestikin elämässä? Koetan olla kahdeksankymmentä prosenttia kuukaudesta suhteellisen vastuullinen ja järkevä, mitä sitten ikinä teenkin, jotta palkkapäivänä voin klikata nettikaupassa ostoskoriin hieman hulttiomaisesti kolmet alennuspaidat. Ja kas, järjetön toiminta on erittäin järjellistä.

Pikkuisen överi Pätkis-kakku

5 dl jauhoja
3 dl sokeria
2 tl leivinjauhetta
2 tl vaniljasokeria
3 rkl kaakaojauhetta
150 g voita
4 Pätkistä
2 dl maustamatonta jogurttia
3 kananmunaa

Kuorrutukseen
170 g suklaata  ja 100 g voita

Sekoita kuivat aineet. Sulata sitten rasva ja lisää Pätkikset. Lisää rasvaseokseen vuorotellen kuivia aineita ja jogurttia. Lopuksi riko joukkoon munat ja sekoita hyvin. Paista. Tee suklaakuorrutus vasta kakun jäähdyttyä.

Veikkaan, että välillä ronskimmin sokrua ripottelemalla elämässä kokee hitusen useammin wow-fiiliksiä. Kuten jos jokin aamu väkrääkin hiuksiin yhden letin sijaan useamman. Vau aika villit hei, joku aivan varmasti huikkaa. Muistatko, millaista oli saada pienenä ihmisenä yhdellä kertaa kaksi mäkkärilelua? Jep. Sairaan siidee.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · tavoitteet · uusi vuosi

Piano ja valkoiset hampaat.

Elina4 kommenttia
Taivas, seitsemän päivää jo suhahtanut ohi ja kahdeksas lähtökuopissaan. 
Kai se on jonkinlainen sisäänrakennettu mekanismi ihmisessä: vaikka sitä kuinka yrittää ohittaa uuden vuoden uudet alut ja uudet kujeet, niin siltikin uudistumisenhalu puskee ajatuksiin. Erilaista takkia tai tukkaa – edes jotakin pientä totutusta poikkeavaa. Tavallaan kumma juttu, mutta toisaalta aika luonnollista. Vai? Vuoden aikana jänikset vaihtavat turkkia, käärmeet luovat nahkan ja minä haluan vähintäänkin uudistaa ajatuksiani. 
On olemassa kaksi elämäni osa-aluetta, jotka tällaisissa tilanteissa tavallisesti nousevat esille: itseni kehittäminen ja jonkin kauan suunnitellun toteuttaminen.

Tänä vuonna haluan selkeästi kehittää itsestäni luovempaa sen ainaisen itsevarmuuden metsästämisen lisäksi. Välillä – oikeastaan turhan usein – tunnen kynnyksen kirjoittaa tekstejä tai edes tynkiä liian korkeaksi. Haluaisin osata antaa luovuuden kulkea koko kehoni läpi ilman, että vaatimukseni kahlitsevat sitä ajatuksissani. Aion opetella kirjoittamaan suoraan tunteesta siten, ettei inspiraationvirta kulje kriittisen seulani läpi. Oikotietä sinne kukaan tuskin on koskaan löytänyt: kynä, paperi ja ajatukseni, siinä se. Minun on opeteltava olemaan pelkäämättä viimeistelemätöntä.

Ja mitä itseni kehittämiseen vielä tulee: yhden haaveeni toteuttamisen olen jo aloittanut. Tämän vuoden aikana aion opetella edes kehnosti soittamaan pianoa. Yksikin helppo kappale riittää tyytyväisyyteen, sillä tällä hetkellä räpellys on aikamoista.
En liene ainoa, joka kasaa muistiin pitäispitäis-listaa. Ai hitsit, tota mun pitäis kokeilla! Oi eikä, tohon mä aion kyllä tutustua! Jep. Vuoden lopussa sitä aika usein huomaa, että lista on kasvanut luvattoman pitkäksi. Mikä aika usein johtaa saamattomuuden tunteeseen. Miten paljon sisällöllisesti vieläkin rikkaampi kulunut vuosi olisi ollut, jos olisin tarttunut heti ideoihin ja mielenkiintoisiin juttuihin, päädyn joulukuun loppupuolella lähes aina pohtimaan. 
No joo. Eilen aloitin listan läpikäynnin. Oil pulling. Se oli ihan kärjessä. Ei mitään kovin miellyttävää puuhaa, mutta mitäpä sitä ei tekisi valkoisempien hampaiden vuoksi. 
Seuraavaksi sitten onnistunut tuorepuuro. Onneksi on vuosi aikaa.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket

Erikokoinen onni.

Elina2 kommenttia
Milloin ihminen on onnellisimmillaan?
Ah, oma hääpäiväni oli elämän onnellisin tapaus, eräs nainen huokaisi kerran. Kuulin sen vahingossa sivukorvalla. Sitten on ollut myös onnellista höpötystä oman lapsen syntymästä ja hartaasti tavoitellun opiskelupaikan saamisesta. Joku on joskus todennut, että toivoo elämän onnellisimman päivän olevan vasta tulevaisuudessa. Tokaisu sai mietteliääksi. Kai henkilökohtainen kokemus on ainoa oikea mittari onnelle. Voiko ihminen koskaan olla niin täynnä onnea, ettei kykene ottamaan vastaan enää yhtään enempää? Minä en ole koskaan tuntenut olevani liian onnellinen, mutta ei se tarkoita, etteikö kukaan voisi.
Erityisen onnelliseksi ihminen tuntee itsensä silloin, kun kokee tehneensä työtä onnensa eteen. Niin, minä ainakin. Mutta enpä tiedä, onko silloin välttämättä kyse kaikkein onnellisimmasta. Suuri uurastus ja palkinto siitä kai vain hitusen hämäävät: ei makkarakeitto ole lähelläkään lempiruokaani, vaikka se äärimmäisessä nälässä maistuukin taivaalliselta. 
Kävin eilen vaateostoksilla ja olin onnellinen kotiin päästyäni. Vitsit, alefarkut. Että tuntui hyvältä. Minulla on tapana kuoria ajatuksissani asioita, jotta löytäisin elämän oleellisimmat jutut. Ei se tarkoita, että en hyväksyisi epäolennaisuuksia elämääni – ne kun ovat useimmiten melkeinpä niitä herkullisimpia. Välillä on vain hyvä tsekata, että on omassa elämässä ihan kartalla. 
Mietin, olisinko onnellinen ilman ostoksia. Kyllä. En hirveän kauaa vastausta miettinyt. Samaan tapaan kyselen itseltäni välillä juttuja, jotta hahmottaisin kulkuani paremmin. Ilman uusi vaatteita olisin kylläkin onnellinen, mutta hitusen onnellisempi kuitenkin käytyäni kaupoilla. Toisaalta ilman perhettäni en olisi onnellinen, mutta perheeni ja uudet farkut yhdessä tekevät minut erityisen onnelliseksi. Vaikka pelkkä hyvinvoiva perhekin aivan hyvin riittäisi.
En tiedä, onko vähän tyhmää miettiä, milloin sitä voisikaan olla kaikkein onnellisimmillaan. Saatika kokea huonoa omaatuntoa iloa ja onnellisuutta tuovista asioista, jotka ovat toisten mielestä lähempänä turhamaisuutta. Onni on niin monen asian summa: kuvittelen elämässäni olevan pikkuonnea ja iso-onnea. Vaikka iso-onni on suurimmalta osin vastuussa äärimmäisestä onnestani, on pikkuonnellakin siinä oma roolinsa. 
Olen aina ollut sitä mieltä, ettei onni tule odottamalla. Se syntyy itsestään elämällä itselle sopivalla tavalla.  
Kävin tänään aamulla kipakan kirpsakassa pakkasessa juoksemassa ja sen jälkeen heitin löylyä oikein olan takaa. Lomapäiväni aamu oli yksi suuri siivu onnea. 
ajatuksia · oma elämä · oma hyvinvointi · Ruoka · ruokavinkki

Apua, ei enää maitoa?

Elina16 kommenttia
No siis. Periaatteessa olen vastaan kaikkia erikoisruokavaliohöpötyksiä. Koska niiden toteuttaminen ilman kunnollista syytä edustaa minulle pääasiassa rajoittuneisuutta. Rajoittuneisuus taas on minun elämässäni lähinnä ei-toivottua: luulen kokeneeni jo tarpeeksi tiukkuutta ja niukkuutta. Sitä paitsi pidän ajatuksesta, että minä voin ihan mitä vain.
Mutta entä jos ei voikaan? Tai jos olo olisikin parempi pienellä nipistämisellä?
Kärsin jonkinlaisista ylähengitystieinfektioista – en osaa päättää että usein vai toisinaan. Vuoden aikana kuitenkin useammista ja mielestäni ehkä liiankin useista. Lisäksi hengitysteiden limaisuus ja pieni kröhänpoikanen jäävät monesti useaksi viikoksi jo periaatteessa parannuttuani. Vielä jokunen vuosi sitten minulla oli suhteellisen hyvä vastustuskyky, mutta nykyisin tuntuu, että imuroin kaikki pöpöt itseeni hyvin helposti. Olen yrittänyt miettiä, mistä moinen muutos voi johtua. Sillä näiden vuosien aikana ei ole tapahtunut muuta merkittävää kuin yleiskuntoni koheneminen ja koko kehon toiminnan paraneminen. Näistä positiivisista muutoksista huolimatta saan flunssan todella helposti.
Maidoton ruokavalio. Rahkaa, juustoa, raejuustoa. Välillä tuntuu, että maitotuotteet ovat elämäni. Pidän niistä todella paljon, joten käytänkin niitä suhteellisen paljon. Olen kyllä lukenut, että moni on saanut erinäisiin ongelmiin helpotusta maidottomasta ruokavaliosta: migreeniin, huonoon ihon kuntoon, reumaan, heikkoon vastustuskykyyn, hengitystieinfektioihin. Omalla kohdallani olen kuitenkin aina ajatellut, etten jaksa lähteä moiseen mukaan, kun kaikki on aivan hyvin näinkin. Joskus aivan hyvä voi kuitenkin olla seurausta siitä, ettei tiedä paremmasta. Minähän olen kova myös turpoilemaan. Vatsani siis erityisesti. Olen lukenut monen saaneen apua siihenkin ikävään vaivaan maidottomasta ruokavaliosta.
Miespuolinen – ei todellakaan ruoka-ainehifistelijä – kaverini jätti jokin aika sitten maitotuotteet suurelta osin pois ja koki selkeitä positiivisia vaikutuksia muun muassa yleisessä vatsan hyvinvoinnissa. Ihan hiukan innostuin. Hän kun ei ole tietääkseni millään tavoin sisällä missään ruokahifistelyhommissa. 
Joten. Miksipä sitä ei kokeilisi? Pari viikkoa elämästä on aika vähän.
Tiedän kaupan hyllyltä Yosat, kauramaidot, soijajugurtit ja mantelijuomat. Koen siltikin haastavaksi luopua iltapalan rahkoista ja aamupuuron raejuustoista. Hoi korvaajia? Chiasiementahnat tuntuvat liian uskaliaalta ja runsasta soijapohjaisten tuotteiden käyttöä karsastan. Mitä muuta leivän päälle voi laittaa kuin mössättyä avokadoa ja hummusta, kun juusto on pois laskuista?
Olen yhtä aikaa todella skeptinen ja innokas kokeilemaan. Periaatteessa uskon (ja tiedän) ruokavaliolla ja sen erilaisilla variaatioilla olevan todella suuri vaikutus terveyteen, mutta en voi siltikään täysin sivuuttaa tieteellistä näkökulmaa. 
Hei maidottomat immeiset! 
ajatuksia · ennen ja nyt · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä · onnellisuus · uusi vuosi

Kiitos, moikka ja tervetuloa.

ElinaKommentoi
Olkaa hyvä, seuraava. Vuosi. Siellä ne ovat kaikki tähän asti jonossa kiltisti odottaneet.
Onneksi mikään tammikuun ensimmäinen päivä en ole arvannut, mitä seuraavat kolmesataakuusikymmentäviisi päivää tuovatkaan mukanaan. Joinakin vuosina en olisi ehkä jaksanut lähteä edes yrittämään, jos olisin etukäteen tiennyt tulevan. Olisin saattanut pelätä jo valmiiksi varastoon. Aivan varmasti olisin epäillyt selviytymistäni. Luulen, etten silloin kykenisi olemaan yhtä päättäväinen ja periksiantamaton kuin oikeasti olen. 
Toisina vuosina tieto tulevan vuoden sisällöstä olisi saattanut pilata ihanan, suloisen yllätyksen. Olisin varmasti siitäkin huolimatta iloinnut, mutta en yhtä antaumuksella. Ainakaan omat saavutukseni eivät olisi tuntuneet samalta, jos olisin ennen aikojani jo tiennyt onnistuvani. Olisin voinut välttää virheitä, mutta samalla menettää niiden arvokkaat seuraukset. Miksi erehdykset elämässä nähdään aina pelkästään negatiivisina asioina?

Vuonna 2015 jatkoin itseni löytämistä opiskelijana, lähennyin entisestään muutaman ystäväni kanssa ja olin ajatuksen tasolla tuuliviiri, vaikka samalla kuitenkin kaipasin pysyvyyttä. Samaisena vuonna tunsin olevani onnellisempi kuin kuuteen vuoteen, ymmärsin jälleen uusia asioita itsestäni ja tajusin kuinka terve olenkaan, vaikka välillä pelkäsinkin kaikenlaista. Kuluneena vuonna koetin olla rohkeampi useammallakin tavalla, ylitin itseni ja itkin. Muutin, annoin uusille asioille tilaa ja olin tikahtua nauruun monen monta kertaa. Kesällä hyppäsin taas hevosen selkään, mikä oli yksi parhaimmista päätöksistä pitkään aikaan. Loksauttelin palasia pitkin vuotta paikoilleen: minulle selvisi uusia asioita, sellaisiakin, joita ei kirjoista löydy.
Tänään vuoden 2015 viimeisenä päivänä tunnen olevani tasapainossa itseni kanssa. Luulen löytäneeni elämästä jotakin tosi arvokasta, josta toivottavasti osaan ajatuksissani pitää tiukasti kiinni. 
aitous · ajatuksia · oma elämä · oma hyvinvointi · oma kanta

Hiotko jatkuvasti omaa elämää.

Elina3 kommenttia
Hiominen. Tuntuu, että se on nykypäivänä yllättävänkin yleistä. Itsensä ja oman elämänsä hiominen meinaa. Ehkä hiojia on ollut kautta aikain yhtä paljon. Tai sitten ei. Nykypäivän arvomaailma saattaa kannustaa sellaiseen toimintaan. Kenties kiinnitän nyt vain enemmän huomiota heidänlaisiinsa. Niin siis. Tajuttuani, että olin itsekin mennä sellaiseen mukaan.
Kai useimmiten hiotaan omaa ulkonäköä. Maalataan, kohennetaan ja kulutetaan rahaa. Mutta myös linkitetään yhä useampia tavallisen elämän toiminto ulkonäköön: se ohjailee valintoja ja toimii motivaattorina. Miksi valitsen salaattia lounaaksi? Miksi käyn jatkuvasti läpi seitsenpäiväistä treeniviikkoa? Hiominen on jonkinlaista äärimmilleen vietyä keskittymistä, joka lähentelee jo hitsinmoista omistautumista. Hiominen saattaa lisätä kapeakatseisuutta. Eikä ihmekään. Keskittymiskyvyn kapasiteetti on kai aika rajallinen.
Joku on joskus ehkä väittänyt hiomisen kaltaisen toiminnan olevan oman elämän rakentamista. Että tavoitellaan määrätynlaista elämää. Ennen se oli ehkä oma tupa ja perunamaa -tyyppistä. Tänäpäivänä vähän toisissa sfääreissä: kivilinnaa ja Porschea pihalla tai vaikka täydellisen timmiä kroppaa ja salkkua kainalossa kauppiksen käytävillä. Olen kuullut, että hiomista pidetään yksinkertaisesti vain tavoitteiden asettamisena ja niitä kohti pyrkimisenä. Moni perustelee toimintaansa sillä, että muulla tavoin elämässä ei saavuta yhtikäs mitään. Hiominenko kunnianhimoa omaa elämää kohtaan?
Jotakin arvokkaampaa kuin vatsapalikat.
Vahingossa ja yrittämättäkin. Saan sellaisesta huonoja viboja. Tulee mieleen, että hiominen on joissakin tilanteissa ennemminkin vain kuorien rakentamista, pintapuolista, jopa kulissien pystyttämistä. Tiedostamattoman paineen alaisena yrittämistä näyttää, että omasta elämästä on johonkin. Mieluiten suureen ja valtaisaan.
Tiedäthän, mitä tapahtuu, kun oikein keskittyy. Sitä sivuuttaa itselle epäolennaisen ja vain harppoo kaiken sellaisen turhanpäiväisen yli. Hiominen kun saattaa olla voimakaskin flow: ihminen kuulee vain tavoitteiden kutsun. Siitäkin huolimatta, että elämä on niin paljon muutakin. Mukaansatempaavia tunteita, yllättäviä aistimuksia ja uusia kokemuksia. Hiojalle aikalailla turhuutta. 
On aika pelottavaa kuvitella tilanne, jossa tajuaa käyttäneensä oman aikansa vain pyrkimiseen ja samalla sivuuttaneensa kaiken kokemisen.  
Kuinka omaa elämää ja tulevaisuutta sitten kannattaa suunnitella?