Kategoria: oma elämä

ajatuksia · haaveet · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket · tavoitteet

Toteutuneiksi tarkoitetut haaveet.

ElinaKommentoi
Olipa kerran aika elämässäni, kun en uskaltanut edes haaveilla. Kai eniten sen vuoksi, että en – kovin selvästi ainakaan – nähnyt tulevaisuutta edessäni. Pilkahdus siitä silloin tällöin ei varsinaisesti sytyttänyt, sillä ajattelin hukanneeni aidon elämänpalon lopullisesti. Mielsin halun ja intohimon elämää kohtaan olevan kaksi eri asiaa: halusin aivan hirveän kovasti, mutta yrityksistä huolimatta en saanut liekkiä syttymään. Näin myöhemmin olen ymmärtänyt minulta puuttuneen ainoastaan rohkeutta heittäytyä ja antaa asioiden tapahtua myös itsestään ilman omaa kontrollia.  
Vuosi jos toinenkin vierähti ja vähitellen uskalsin varovaisesti antaa ajatuksissani tilaa haaveille. Aluksi testimielessä, siten ajattelin. Haaveeni käsittelivät kaikkea hyvin pientä ja arkista, kuten hauskassa tilanteessa vahingossa hymyilemistä. Vahingossa sen vuoksi, että olin täysin kadottanut taidon reagoida spontaanisti asioihin, mikä kuvasi hyvin senhetkistä elämääni. Ajan myötä haaveet kai kasvoivat. Hyvin maltillisesti ja ahnehtimatta. Saatoin haaveilla illalla onnellisena nukahtamisesta, mikä tietysti oli täysin absurdia. Illat kun olivat aivan yhtä onnettomia kuin päivätkin.
Mä joskus pienenä muistan haaveilleeni keinutuolista, jossa kiikkua.
Mutta haaveista kasvoi minulle kuin toinen maailma, johon saatoin omissa ajatuksissani vajota. Se oli yhtä realistinen kuin todellisuus, täynnä toivomuksia tavallisesta elämästä, mutta siltikin hyvin kaukana mistään oikeasta. En nimittäin vieläkään ajatellut haaveita muina kuin toteutumattomiksi tarkoitettuina viihdykkeinä. 
Kun ensimmäisen kerran hoksasin, että haaveet voivat myös oikeasti toteutua tässä todellisuudessa, aloin pelätä – pettymistä. Jopa ajattelin, että parempi olisi ollut, ettei moinen mahdollisuus olisi tullut lainkaan ilmi. En ollut pelkuri, ainoastaan säikky: en vielä ymmärtänyt elämän yhden jujuista olevan se, että kulkusuuntaa voi ohjailla tavoittelemalla rohkeasti asioita. 
Tänäpäivänä olen älyttömän onnellinen todetessani, että moni haaveeni on toteutunut. Osa ihan vahingossa ja osa taas kovan työn tuloksena. Harras toiveeni on aina ollut, että pääsisin kirjoittamaan – jotakin johonkin ja edes joskus. Mahdollisuus siihen ei ole kuitenkaan pelkästään riittänyt, sillä olen tarvinnut myös rutkasti lisää itseluottamusta. 
Nyt päästyäni kirjoittamaan muutamaan ihan pieneen projektiin tekstejä en voi muuta kuin todeta, että haaveilemaan opettelu on kaiken sen tehdyn työn väärti. Suosittelen.
ajatuksia · juhla · oma elämä · onnellisuus · yliopisto

Eilen illalla.

ElinaKommentoi
Tässä hetkessä. Mun mielestä on ihanaa sulkea hetkeksi silmät ja ajatella, että tässä mä nyt olen. Mun mielestä on ihanaa ylipäätään miettiä, että missä mä nyt oikein olen ja todeta, että mä olen aivan uudessa tilanteessa. Mun mielestä on ihanaa kulkea taaksepäin ja muistella, kuinka mä olen tällaiseen tilanteeseen tupsahtanut. Mun mielestä on aivan ihanaa todeta, että musta on uuden kokemiseen ja elämyskirjon kasvattamiseen. Mun mielestä on ihanaa sulkea sekunnin sadasosaksi ulkomaailma mun ympäriltäni ja hykerrellä itsekseni, että tässä mä nyt elän – hirveän paljon enemmän kuin vaikka viisi vuotta sitten. Mun mielestä on äärimmäisen ihanaa tajuta, että tässä hetkessä mun kaikki tunteeni ovat ihan täysin aitoja. Aika hempeitä mun elämää kohtaan.


Eilen puin pitkän leningin päälleni. Istuin kampaajan tuoliin. Sipaisin huulipunaa. Huojuin korkokengillä. Kannoin pikkulaukkua. Yritin muistella etikettiä. Nautin kolmen ruokalajin illallisen. Seurustelin ystävieni kanssa. Nostin maljan – monen monta kertaa. Hymyilin vielä useamman kerran. Hoilasin laulua tuolilla seisten. Tanssin kattokruunujen alla kehruuvalssia. Irroittelin muullakin tavoin. Olin vuosijuhlissa.
Ja hei, vaikka pääruoan riisi oli hivenen raakaa ja korkokengät suorastaan kiduttavat, elämäni tuntui taas yhtä onnellista ja uutta kokemusta täydemmältä. Tuntuu edelleen nyt juhlien jälkeisenä aamuna. Olen onnellinen, mutta myös pirun onnekas.
ajatuksia · carpe diem · itsetutkiskelu · oma elämä

Edetään.

ElinaKommentoi
Elämä on tässä ja nyt.
Carpe diem on jo miltei liian suosittu lausahdus sisustustavaroissa: maalattuna valkoisissa puulaatikoissa ja liimattuina tarroina peileissä. Voi olla, että ihan syystäkin. Moni kun tuntuu pitävän sitä jos ei ainoana, niin ainakin erityisen oikeana tapana elää. Ei kai elämä silloin ole varsinaisesti pysähtynyt, vaikka sitä onkin tarrautunut nykyhetkeen tiukasti kaksin käsin: meneillään oleva hetkikin voi olla kuitenkin dynaaminen ja avoimuus elämälle vain lisää sitä. Ihminen, jonka tapa toteuttaa elämää on kaikella tapaa tässä ja nyt, ei välttämättä ole koskaan edes ajatellut tarkemmin kronologisuutta, etenemistä alusta päätepisteeseen. Elämä kyllä koostuu matkan varrelle sijoittuvista pisteistä, niistä hetkistä, mutta merkityksellistä on ainoastaan sisältö eikä niinkään paikka aikajanalla. Tavoitteellisuus rajoittuu hetkiin. Se ei suuntaudu voimakkaasti tulevaisuuteen. Pitkäjänteisyydellä tarkoitetaan silloin ehkä vähän vähemmän laajempaa katsetta. Tärkein seikka kai kuitenkin on se, että hetkessäeläjä on äärimmäisen tyytyväinen kulloiseenkin nykyhetkeen eikä erityisemmin kaipaa tietynlaista etenemisen tunnetta elämässään.  
Ja ymmärrän sen täysin, vaikka näenkin itseni ainakin osin hiukan toisenlaisena eläjänä.

Taivaan kannen maalailua(kin).
Olen aina ajatellut elämän olevan jonkinlaista etenemistä. Ei siis suinkaan raskasta ja uuvuttavaa tarpomista, vaan ennemminkin yksittäisten hetkien asettumista aikajärjestykseen omalla elämänjanalla. Siten uskon, että pisteiden sijoittuminen ei ole minulle aivan samantekevää. Kai se on ihmisille osin aivan luonnollistakin ajatella elämää kronologisena kokonaisuutena – ovathan jo haaveetkin tulevaisuudelta toivottuja näkymiä. Minulle tietyt virstanpylväät elämässä ovat aina olleet erityisen tärkeitä ja näen selkeitä tavoitteita edessäni, vaikka en niitä varsinaisesti olekaan koskaan asettanut. Tunne siitä, että etenen enkä vain polje paikallani, on jollain tapaa ollut minulle aina merkityksellistä. Muutoin saatan turhautua. En siltikään tarkoita millään tavoin kiirehtiväni hetkissä tai suorittavani elämää, vaan paremminkin tunne etenemisestä on tietoisuutta – varmuuttakin – omasta polusta: vuosien mukana tuomat uudet vivahteet tuntuvat luonnollisuuden lisäksi kutkuttavilta. En osaa mainita elämän yhtä suurta missiota tai tavoitetta, jota kohti kulkea. Päätepistettä en ole edes ajatellut! En oikeastaan koe sitä edes kovinkaan tarkoituksenmukaiseksi. Kuitenkin halu olla omassa elämässä osa suurempaa kokonaisuutta on vahvempi kuin tahto tarrautua vain yksittäisiin  – joskin nautinnollisiin – hetkiin.  
Toisaalta eiväthän nämä tavat ajatella elämää sulje toisiaan pois? Kai hybridikin on aivan yhtä mahdollinen ja ehkä jopa optimaalisin. 
ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · perhe · ystävät

Älyttömän rikas.

Elina2 kommenttia
Se on aina että mihin vertaa.
Luksuselämäähän minä elän moneen verrattuna. Sellaista, josta joku ei osaa ehkä edes unelmoida. On kattoa pään päällä ja jotakin murkinaa melkein aina jääkaapissa. Vaatteita roikkuu henkarissa ja useampi sukka on kuitenkin ehjä. Elän, toistaiseksi ainakin, aika turvallista elämää. Uskallan luottaa huomiseen ainakin jossain määrin. Olen minäkin pelännyt henkeni puolesta, mutta en suinkaan joka päivä. Saan sivistää itseäni ja kouluttautua maksamatta suuria lukukausimaksuja. Tähtäimeni elämässä ei ole välttämättä selviytyminen. Ja se on aika luksusta moneen verrattuna, uskoisin. 
Sitten on aina se toisaalta, jota toiseksi puoleksikin kutsutaan. Toisaalta todella monissa sukissani on kyllä reikiä, enkä ole vain vielä raaskinut ostaa uusia. Kaupassa omenien kilohintoja vertaillessani en välttämättä tunne itseäni hirvittävän rikkaaksi. Tai miellä luksukseksi sitä, kun päädyn lopulta aina valitsemaan sen halvimman leipäpussin, vaikka sen sisältö tursuaa ulos jo muualtakin kuin vain korvista. Asioiden väliinjättämiseen ja priorisointiin on joillakin aivan muut syyt kuin raha(n puute) – ehkä kiinnostuksenpuute tai liiallinen tavanomaisuus. Minulle on lähinnä tavallista iloita ilmaisesta – näytepaketista tai maistiaisesta. Että aika vaatimatonta elämää joihinkin verrattuna.
Oikeasti tiedän kyllä olevan äärimmäisen rikas. Onnekaskin sen lisäksi! Aivan suunnaton pääoma minulla, vaikka en käytännössä mitään omistakaan. Ensinnäkin seteleiden pöytään iskemisellä ei voi edes kuvata, kuinka arvokas äitini on. Saati isoveljeni, joita minulla on peräti kaksin kappalein! Isini! Olen niin hitsin miljardööri, kun saan jakaa elämääni Santun kanssa. Lottovoitto on kerran jopa paukahtanut kohdalleni: silloin, kun tapasin ensimmäisen kerran parhaimmat ystäväni. Jos kadehtiminen ei rappeuttaisi ihmistä sisältä, kehottaisin rahan sijaan kadehtimaan paremminkin jotain tämänkaltaista. 
Siis riippuu mihkä nyt sitten vertaa. Uskon olevani rikas sen vuoksi, että osaan verrata varrakkuuttani oikeisiin asioihin. Kokonaisuuden tunteeseen, perustyytyväiseen oloon ja onnelliseen eloon.  
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Välillä alas asti.

Elina4 kommenttia
Kapuaminen oli aina hitsin rankkaa. Kun mahdollisimman nopeasti, mutta siltikin riittävän varovaisesti, sitä yritti päästä ylös. Ensimmäisenä huipulle asti. Erityisen haasteellista kiipeäminen oli silloin, kun jalka ei vielä aivan yltänyt ensimmäiselle poikkipuulle. Joku olisi ehkä laskelmoinut malttavansa odottaa vuoden muutaman sentin pituuskasvua ja toinen taas olisi luultavasti hakenut apua kivenmurikasta tai puistonpenkistä. No en luovuta hakemalla helpotusta, jotakin sentapaista muistan ajatelleeni. Olen aina pitänyt kovin sanoista nyt ja itse – yhä edelleenkin sanoilla on merkittävä rooli elämässäni. Kypärämyssy puoliksi silmille valahtaneena punkesin itseäni yhä ylemmäs kohti ratkaisevaa välietappia kiipeämisprosessissani. Tiesin tukalan kuumuuden ja sen hitsinmoisen ähinän pian helpottavan, sillä huipullahan tuulee aina. Siten olin kuullut telkkarissa sanottavan.
Lopulta ylös asti päästyäni hiukseni eivät hulmunneet ehkä aivan niin isosti kuin olin ajatellut, mutta alas katsellessani olin siltikin erittäin tyytyväinen. Pelko oli läsnä tikapuilla keikkuessani ja päättäväistä pässin päätä todella koeteltiin, pohdin kai aika ylpeänä. Olin itseni voittaja ja se tuntui tuhannesti paremmalta kuin muiden päihittäminen. Vedin rukkasen pois kädestä ja nostin peukun ylös: kaikki aivan hyvin täällä onneni kukkuloilla!  
Liukumäen yläpäähän istuuduttuani tilanteeni ei kuitenkaan näyttänyt enää niin valoisalta. Olin ihan todella hyvä tavoittelemaan enemmän, kuten ylös kapuaminen itselleni osoitti, mutta omista saavutuksistani nauttiminen tuottikin yllättäen miltei enemmän päänvaivaa. Tuntui uskomattoman vaikealta ottaa vauhtia ja antaa vain mennä – saati nauttia laskusta alas. Liukumaan lähdettyä tehtävissä ei ole enää mitään, kontrolli on ikään kuin menetetty ja tuo ajatus vaivasi suuresti pientä päätäni.
Muistan katselleeni minua kohti kurkottelevia käsiä, jotka selkeästi viittoivat ”laske vain, tule vain”. Se oli pienelle ihmiselle suuri paikka: luottaako ja antaako vain mennä. Samalla myös taistelin huonon omatunnon kanssa, sillä en osannut täyttää niitä sellaisia yleisiä odotuksia eli hymyilevää naamaa ja riemunkiljahduksia liukumäessä. Miksi helppous ei ollutkaan minulle helppoa? 
Sellaista se on välillä edelleenkin. Kun olen tehnyt suuren työn, puskenut  ja punnertanut aika korkeallekin, en yhtäkkiä osaakaan nauttia saavuttamastani. Tuntuu kaikkea muuta kuin vaarattomalta heittäytyä helppouteen. Luottaminen muuhun kuin kovan työn tuomaan kontrollintunteeseen on toisinaan haastavaa. Omalla painollaan lipuva elämä etenee jopa liian huolettomasti  enkä oikein tiedä, kuinka päin virran mukana kellutaan. Pelkään joutuvani uppeluksiin, jollen koko aikaa räpiköi. Toisaalta taas pidän itsessäni siitä, etten anna kaiken vain soljua sormien välistä mistään kunnolla kiinni saamatta.
ajatuksia · juhla · oma elämä · perhe · Ruoka · ruokavinkki

Isikarhu.

Elina2 kommenttia

Mun isi sanoi, että musta oli tulla Jaakko.
Onneksi ei.
Mun isillä oli sitten mielessä Satu.
Se on kiva, mutta Elina on kuitenkin himpun verran enemmän mua itseäni.
Pienenä mun isi oli isikarhu.
Mä olin pikkukarhu ja mun isoveikkani Spiderman-metsästäjä.
Mun isi on oikeasti hassuttelija.
Taidan olla perinyt vähän sitä piirrettä.
Ja herkuttelija.
Osaan senkin.

Isinpäivän brunssi

Tuoremehua
Kahvia

Täytettyjä croisantteja
Pekonia
Minikarjalanpiirakoita ja munavoita
Pannukakkua hillolla ja kermavaahdolla
Isi-suklaamunkki

Mustikka-banaanismoothie

2 kpl banaania
4 dl pakastemustikoita
1 prk bulgarianjogurttia
sopivasti maitoa

Ja kaikki sekaisin.

En ole koskaan kutsunut isiä isäksi. Pienenä mietin aina, miten joku voi käyttää omasta isistä niin virallista nimeä. Mutta en ole ääneen sanonut koskaan iskäkään. En vahingossakaan käyttäisi sitä, sillä se ei sisällä riittävän lämmintä tunnetta. 
Isi on isi. Yhdessä me olemme edelleen kissa ja isi.

ajatuksia · ihana arki · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

Hatusta kiinni.

ElinaKommentoi
Itse asiassa hihityttää ihan valtavasti kirjoittaa tätä – hah – mutta minä olen menossa marraskuussa Antti Tuiskun keikalle. Pienenä tyttönä tuli niin monen monta kertaa hoettua anttituiskua, että tuntuu näin vuosien jälkeen ihan lapselliselta sanoa se ääneen. Hassua. Sen vuoksi varmaan tirskunkin ajatellessani ensi viikon sunnuntaita. Mikä päähänpisto!
Vai oliko sittenkään?
Tiedäthän millaista se on, kun kädessä on tyhjä irttaripussi ja mieli tekisi kauhoa sinne vähän kaikenlaista ja vaikka kuinka paljon. Siitäkin huolimatta, että tiedät kohtaavasi pian reaalimaailman ja vaa’an eurolukeman nostavan kylmän hien pintaan. Mutta kun hervoton hulluus lootien välissä! Ne kaikki makujen mahdollisuudet houkuttelevat enemmän kuin järkevyys, Pirkan halpispussi.
Minulla on meneillään elämässä vähän samanlainen aikakausi: mä niin haluan kahmia kaiken kokemisen arvoisen. Ulkomaanreissua, keikkaa, näytelmää, vuosijuhlaa, brunssia. Vähemmästäkin nousee kylmä hiki opiskelijan otsalle. Siltikin olen aivan hullaantunut niistä kaikista mahdollisuuksista, jotka levittäytyvät eteeni. Olen tavallisesti hyvin harkitsevainen ja tarkka, mihin ryhdyn ja menen – suorastaan kammoan turhuuksia. Lähiaikoina olen kuitenkin tarttunut useisiin tarjouksiin, jopa päähänpistoihin, vain yksi ajatus mielessäni: no miksipä ei. 
Välillä paras vaihtoehto on vain pidellä hatusta kiinni.
Kunpa irttarilootien välissä voisi seisoa hullaantuneena edes joka toinen arkipäivä. Nähdä jo sunnuntaina maanantain monet mahdollisuudet silmissä. Kunpa olisi riittävästi rohkeutta antaa useammin kuin vain välillä muun kuin kaikkein järkevimmän vaihtoehdon luoda polkua eteenpäin elämässä. Sillä järkevin valinta on usein minulle myös kaikkein todennäköisin valinta. Todennäköisin on ennalta-arvattavaa toimintaa ja se taas rajaa aika monia mahdollisuuksia kokemisen ulkopuolelle, esimerkiksi juurikin päähänpistoja.
Onhan se aika raffia ajatella, että turha kai tulevaisuuttakaan on rakennella liian suunnitelmallisilla tai järkiperäisillä valinnoilla, sillä eihän ihminen voi koskaan varmasti tietää, tuleeko koskaan pääsemään sinne asti. Joskus aivan lähitulevaisuuden kyhääminen ja siihen keskittyminen voi olla kannattavampaa.
ajatuksia · loma · matkailu · oma elämä · onnellisuus

Well hello London.

Elina6 kommenttia

“The world is a book and those who do not travel read only one page.”


Lontoo oli kiva. Jollei kuulostaisi kornilta, kuvailisin matkaa uskomattomaksi. Sillä mielestäni matkailu on aina aivan käsittämätöntä: yhtäkkiä sitä irtautuu samasta, tutusta, jopa välillä kyllästyttävästä ympäristöstä ja hyppää sisään johonkin aivan uuteen ja vielä tuntemattomaan. Jaksan aina ihmetellä ajatusta, että se minulle uskomattoman ihmeellinen on jollekin toiselle ihan tavallista arkea. Olen lukenut ja oppinut, että maapallon toisellakin puolella on omaa elämäänsä eläviä ihmisiä, mutta luulen, että sen oikeasti tajuaa vasta sitten, kun on itse ollut hetken osa sikäläistä arkea. 

Ei kai sitä turhaan sanota, että matkailu avartaa. Enkä yhtään epäile sitä, että reissu esimerkiksi johonkin kehitysmaahan voi muuttaa ihmisen koko maailmankatsomuksen.

Tower Brigde, Science Museum, London Palladium, Cats-musikaali, Hyde Park, Harrods, Soho, China Town. Hienoja. Siltikin tietyllä tapaa sykähdyttävintä oli seurata vierestä paikallisten arkea. Olen iloinen, että meidän hotellimme sijaitsi hitusen kauempana keskustasta, alueella, jossa näki turistien sijaan tavallista elämää.

Luulen, että olisin lentopelottomana todellinen matkailijasielu ja sijottaisin jatkuvasti kukkaron viimeisetkin roposet lentolippuihin. Jos päästäisin uteliaisuuteni valloilleen, olisin varmasti aika pidättelemätön. Näin matkan jälkeen olen rypenyt korviani myöden opiskelujutuissa ja yrittänyt epätoivoisesti päästä taas kärryille kursseilla. Lasku lomalta omaan, arkiseen elämään ei totisesti ole ollut pehmeä. Kaikesta huolimatta olen ainoastaan onnellinen Suomen rajojen ulkopuolella pistäytymisestä. Innostuin jopa niin, että aloin todella harkita pieneksi ajaksi vaihto-oppilaaksi lähtemistä.

Oma äitini on aina kehoittanut meitä lapsia menemään, näkemään ja kokemaan. Minä puolestani olen aina toivonut, että minulla olisi kylliksi rohkeutta tehdä siten.


“To travel is worth any cost or sacrifice.” 

aamiainen · aamu · ajatuksia · oma elämä · pienet hetket

Jooko herää.

ElinaYksi kommentti
Elämässäni on eräs osa-alue, jonka jakaminen toisen – välillä epäilen, että kenenkään – kanssa on varsin hankalaa. Eikä syy ole siinä, ettenkö haluaisi. Kuulkaas kaikki aamuntorkut, päinvastoin. Silloin tällöin ja sopivissa määrin kyllä olisin valmis: jos jaettu ilo on kaksinkertainen, niin tämä taianomaisuus jaettuna olisi varmasti tuhatkertainen. Luokseni ei vain – vielä – ole sattunut yökylään ystävää, jonka kanssa (toisten mielestä) moinen hulluus onnistuisi. 
Nimittäin aikaiset aamut ja niiden höyryävät kahvikupit. 
Itse asiassa kaikki alkoi jo pienenä tyttönä. Oli oikeasti harvassa sellaiset lauantaiaamut, kun sain suostuteltua äidin ylös sängystä aikaisille juustotoasteille. Ja silloin kun onnistuin, ei aamun hetki yhtäkkiä tuntunutkaan siltä kuin kuuluisi. Siis siltä, että sinä aikaisena ajankohtana koko maailma tuntuu avautuvan ja esittelevän toinen toistaan upeampia mahdollisuuksia. Siltä, että toivo, ilo ja onni suorastaan loistavat kylläkin vielä vähän rähmäisistä silmistä. Siltä, että omaa elämää kannattelee hellästi sormenpäillä – oma elämä tuntuu olevan konkreettisesti omissa käsissä. Jaksoin silti aina yrittää, sillä halusin kai niin palavasti jakaa tuon aamujen uskomattoman tunteen jonkun kanssa.
Voi kyhjötys. Kova penkki ja kyttyrä selkä. Silmät kuta kuinkin kiinni. Vain ajatus käden liikauttamisesta aamupalaa kohti. Seitsemänkymmentäviisiprosenttisesti vielä unten mailla. Vaivoin kangettu hymy. Lyhyt ynähdys. Joskus ihan murahdus. Pikku kiukku. Voi eivätkö nämä aamut olekin suorastaan taianomaisia -kysymys vain ärsyttäisi.
Sellaista se oli, on aina ollut ja on aika lailla nykyäänkin. Sellaista se vähän oli eilenkin, kun ennalta sovitusti valmistin itselleni ja Santulle bravuuriani aamiaiseksi – joskus seitsemän jälkeen. On karvas ja jo aikoja sitten nielty pettymys, että lähipiirini koostuu edelleen lähes pelkästään aamuntorkuista, joille uni kello yhdeksään asti on kuin pala taivasta. Aikaisten aamujen ainutlaatuisuutta on hyvin hankala esitellä, jos niissä piilevää mahdollisuutta ei toinen ensin itse käsitä.
Joten olen tyytynyt fiilistelemään näitäkin syksyisiä aamuja kaksin kahvikupin kanssa. 

Huomenna herään Lontoossa. Mietin jo nyt kovasti, mahtaako englantilainen aamu tuntua jollain tapaa erilaiselta.

ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · perhe · rakkaus

Onnellisuuteen on vaikea luottaa.

Elina2 kommenttia

Heräsin tänään.

Heräsin kaiken lisäksi omasta sängystä.
Heräsin ikiomasta kodista. 
Söin aamupalaa.
Söin siis supersöpöstä kiposta.
Söin puuron päällä luumukeittoa.
Saan jakaa elämääni.
Saan jakaa ajatuksiani sanojen avulla.
Saan jakaa arkeni perheeni kanssa.
Opiskelen yliopistossa.
Opiskelen äärimmäisellä mielenkiinnolla.
Opiskelen hyvällä alalla.
Osaan olla hassu.
Osaan jälleen nauraa (todella kovaa).
Osaan ajatella hyvin ja hyvää.
Minulla on mahdollisuus lähteä maanantaina ulkomaille.
Minulla on ollut mahdollisuus kokea jo tähän mennessä kaikenlaista.
Minulla on mahdollisuus halutessani pinkaista ovesta ulos juoksemaan.
Rakastan paljon.
Rakastan molemminpuolista tunnetta.
Rakastan rivakkuutta, rosoisuutta ja rehtiyttä.
Olen ylpeä välillä Elinasta.
Olen ylpeä aina äidistä.
Olen todella ylpeä tähtitieteilijästä ja nuoresta poliisista.
Olen tyytyväinen silmiini.
Olen tyytyväinen joskus kirjoituksiini.
Olen tyytyväinen sisukkuuteeni.
Aihetta kiitollisuuteen.
”Onnellinen elämä ei tule useinkaan ilmaiseksi. Minä kärsin – ja menetin – aika paljon nähdäkseni tämän päivän.”
Istuin eilen valkoinen tenttipaperi nenän edessä ja koitin luonnostella sarkomeerin rakennetta tehtävään numero kaksi. En ihan muistanut niitä tarvittavia mittoja, mutta siitä huolimatta minä yllätin itseni: en nimittäin tuntenut itseäni tyhmäksi. Oikeastaan – ihan puskista – aika fiksuksi. En minä vieläkään tiedä, mistä tuo tunne tuli. Yleensä kun jo epäonnistumisen kynnyksellä itsetuntoni vajoaa maan rakoon – voin sanoa, että kohtuullisen pitkäksi aikaa. 
En ole tähän aamuun mennessä keksinyt muuta selitystä tuolle tunteelle kuin hyvä olo. Elämässäni kaikki on tällä hetkellä melkein liian hyvin. Liian hyvin siinä mielessä, että tuntuu hirvittävän onnekkaalta: terveyttä, normaalin elämän kattavaa toimeentuloa, rakkautta, onnellisuutta, hyviä asioita – rutkasti! Minä olen hiukan taikauskoinen, joskus ainakin. Sen vuoksi jopa pelkään kirjoittaa kaikki on nyt tosi hyvin. Ei masentavaa, ainoastaan pelottavaa, muistaa sanonta kaikki hyvä loppuu aikanaan. 
Tosin. Ei se paha odottamalla tule, mutta tämänhetkinen hyvä kyllä odottamalla himmentyy.
Onnellisuuteen on tosi vaikea luottaa.