oma elämä · onnellisuus · ystävät

Lauantai oli hellä.

Etsivä löytää. Toisinaan en tohdi penkoa. Sattuma johdattaa. Taitaisin todennäköisyyslaskut, jos haluaisin. Kohtalo järjestää. Pidän niin ajatuksesta.
Siten oli täysin luonnollista istua lauantaina saman pöydän ääressä ystävien kanssa. Luonnollisuus tarkoittaa avoimuutta, vilpittömyyttä ja välittömyyttä. Sivistyssanakirjan mukaan. Jotain sellaista, joka ei synny väkisin, herkullisesta ruoasta tai periaatteessa kivasta seurastakaan. Minun mielestäni. Ennemminkin se saa alkunsa samankaltaisuudesta, syvemmästä yhteydestä. Sellaisesta, jota on tai ei ole heti alkujaan. Jos keksisin kauniimman ja herkemmän vaihtoehdon ilmaukselle ”kaikilla klikkas heti” käyttäisin varmasti sitä kuvaamaan lauantai-iltaa ja silloista olotilaa.
Mä tiedän olevani oikeassa seurassa silloin, kun löydän oman paikkani helposti siitäkin huolimatta, ettei paikkoja ole nimikyltein merkitty. Hei kuvainnollisesti, mutta myös kirjaimellisesti.

Mä tiedän haluavani kuulua joukkoon, kun kello kakskytkolmekaan ei saa mua väsähtämään ja kaipaamaan kotiin. Hei kofeiinittakin!

Mä tiedän oloni hyväksi silloin, kun unohdan ajatella ennen hörähtämistä tai kun puhun enemmän kuin ajattelen. Hei jälkimmäinen vaatii revansseja.

Mä tiedän löytäneeni jotakin arvokasta, kun yhtäkkisesti todella tahdon enemmän, syvempää ja pysyvää. Hei mitä tulee ystäviin ja ihmissuhteisiin.

Lauantaina oli hellä.

Tuon kaiken välittömyyden ympäröimänä kohtasin siltikin hetken mittaisen tiedottomuuden: mitä minä tämän pöydän ympärillä oikeasti teen. Se ajatus ei edes viitsinyt pysähtyä, vaan jatkoi suoraan matkaansa. Ei sillä ollut perässään kunnollista kysymysmerkkiäkään. Se ajatus kumpusi ainoastaan yhdestä suuren suuresta tunteesta: Rinkeli on niin hämmentyneen onnellinen elämäänsä tupsahtaneista ihanista ihmisistä, ettei vieläkään oikein osaa sijoittaa itseään joukkoon. 

Yhtään rapua en syönyt, paahtoleipä oli hyvää ja jälkiruoka sellaista, että opetan omankin miehen tekemään sitä.

ajatuksia · itsevarmuus · oma elämä · oma hyvinvointi

Enemmän kuin niks ja naks.

Pätkäisin. 



Oman elämän rohkein. Muistan veljeni joskus pienenä (aika monestikin) todenneen mä  teen mitä haluan. Äitiä ja isiä taisi rasittaa itsepäisyys aikalailla. Minä kuitenkin hiljaa kuin salaa ihailin tuota hermojaraastavaa asennetta. Itse kun olen aina miettinyt, että katotaas mitä mä voin tehdä. Aika usein en ole ”voinut” sitten tehdä paljoakaan.

Eilen tein jotakin aika rohkeaa ja radikaalia – ja piru vie se tuntui mahtavalta.
Opiskeluystäväni sanat jäivät erityisesti mieleeni: älä leikkaa sellaisia hiuksia kuin uskallat vaan sellaiset, joista olet haaveillut. Suoraan sanottuna rakastuin tuohon lausahdukseen.
Vähintäänkin pois piilosta. Kaupungilla kävellessäni oli aina todella helppoa piiloutua hiusten taakse. Ajatuksen tasolla ainakin. Jos joku sattui vilkaisemaan minua, hän luultavasti katsoi superpitkiä hiuksiani. Siten ajattelin. Ja se oli tavallaan huojentavaa. Uusia ihmisiä tavatessani hiusteni pituus oli usein ensimmäinen puheenaihe. Ja olihan niistä helppo tietysti jutella. Välillä tuntui, että ihan mielelläni verhouduin hiuksiini, mutta etenkin lähiaikoina aloin toden teolla miettiä vaihtoehtoa ”jos mä olisinkin jotain muuta kuin pitkähiuksinen tyttö”.
Riittävän kauan kanssani kulkenut. Hiusten mukana leikkasin monia vuosia samalla pois. Vaikka latvojen kunnossa ei ollut moitittavaa, ne olivat kuitenkin kulkeneet monessa mukana. Hiussuortuvani olivat nähneet liikaa, tiedätkös. Viisi – tai kuusikin – vuotta sitten elämäni oli aika erilaista nykypäivään verrattuna.
Ihmisen on välttämätöntä välillä puhdistautua: toiset tekevät sen detox-kuurilla tai joogin avustuksella. Minä nyt tällä.

Assosiaatio tahtomattakin. En väitä, ettenkö olisi onnellinen tai olisi ollut onnellinen pitkähiuksisena. Olen ja olin ja pidin toki hiuksistani. Siltikin olo oli heti onnentäyteinen nähdessäni uudet, lyhyemmät hiukseni: aikaa, aikaa sitten juuri tämänpituisilla hiuksilla elin yhtä elämäni onnellisinta ajanjaksoa. Ihmismieli on kumma.
Kaikki mistä haaveilin. Vapaudesta villit hiukset, puhelinlankaponnarit ja päälaelle kasattu sykerö. Muutaman mainitakseni. Nyt voin toteuttaa.
Minä. Itkin eilen ajellessani yksin ratsastustunnilta kotiin. Oli hämärää, usva verhosi peltoja ja kuljin hurjan kauniin, mutta melankolisen näkymän läpi seuranani vain ajatukseni. Olin tosi lähellä sisintäni. Vihdoin opettelen katsomaan hyväksyvästi itseäni. En vaatteitani, en hiuksiani. Vaan minua.
Ensimmäistä kertaa varmastikin. En yhtään välitä, mitä toiset ajattelevat. Ihan todella omistan päätökseni ja uskallan keskittyä vain omaan tunteeseeni. Vapauttavaa.
Niin. Oliko se kuitenkaan pelkkä pätkäisy.

aitous · ajatuksia · oma elämä · ystävät

Ollaanko vielä kamuja?

Oletko sä mun kaveri vielä?
Pienenä se oli helppoa. Niin helppoa tai kai paremminkin vielä helppoa. Kysäistä ja varmistaa, mikäli epävarmuus kalvoi. Että ollaanhan tässä edelleen kavereita väliin jääneiden leikkienkin jälkeen. Nyökkäys tarkoitti, että asia täysin kunnossa – jatketaan tästä eteenpäin keskustelua barbeilla. Tulkinnanvaraa ei jätetty, sillä se ei edes kuulunut kummankaan sanavarastoon. Sitä paitsi huijaamisesta kuuli kyllä viimeistään seuraavana päivänä ekal välkäl
Silloin pienenä riitti, että tarttui toista taas kädestä kiinni aivan kuin ennenkin. Ja niin vuosi viime näkemästä katosi välistä silmänräpäyksessä. Kaveruus jatkui, jos se koskaan oli tauolla ollutkaan. Siitä hetkestä mentiin vain eteenpäin, vertailtiin ponien häntiin muodostuneita takkuja, vuoden aikana kerättyjä pehmotarroja. Oikeastaan aika viisasta: miksi jauhaa erossa vietetystä ajasta ja etsiä syitä.
Olemmeko me vielä niin kuin… no, tiedät varmaan.
Näin vanhempana tuntuu, että täytyy tehdä vaativaa salapoliisityötä. Jotta saisi selkoa ihmissuhteista – vieläpä hei omista. Ei se ole enää niin yksinkertaista kysyä olethan sä edelleen mun kaveri. Vaikka kai pitäisi olla. Yhtä helppoa kuin tarttua pienenä toisen kädestä kiinni ja ottaa leikkeihin. Mukaan on tullut lisäksi kaikki tulkinnanvarainen, yhtä suurta aikuisten arvuuttelupeliä: kai ja vain kaikista pidempiaikaisten ystävien Whatsapp-sydämen aitouteen voi luottaa. Kornia.
Muistan äidin aikoja sitten vastanneen minun ihmettelyihini, että eivät kuules aikuiset noin vain suutu ja huuda toisilleen, pienestä ja päin naamaa ainakaan. Että aikuisena tutuille ja kavereille osataan yleensä olla kohteliaita ja korrekteja, osataan käyttää huoletonta kädenheilautusta. Muistan hivenen ihmetelleeni, eivätkö aikuiset sitten jaksa suuttua koskaan kavereilleen ja mistä tuttavan suuttumuksen oikein tunnistaa.
Siinäpä se. Salapoliisityötä
Toisinaan pelkään tietyllä tasolla hylätyksi ja väärinymmärretyksi tulemista. Vaikka luotan perheeni ja lähimpien ystävieni pysyvyyteen elämässäni, näen kaverisuhteet jollain tapaa hatarana alueena nimenomaan epävarmuuden vuoksi. Kirjoitettujen kivojen sanojen tai leveän hymyn takana voi olla ajatuksia. Sellaisia, jotka ehkä haluaisin oikaista tai kuulla. 
Yhdessä syöty ilo maistuu.
Mielestäni olisi ihana – ja samalla helpottava – ajatus aloittaa uuteen ihmiseen tutustuminen sanoilla eihän analysoida vaan puhutaan ihan suoraan. Saattaisin lisätä vielä mä en halua sinulle kuin hyvää. Sillä olen huomannut, ettei se ole välttämättä (enää) ennakko-oletus.


Mietin näitä asioita yrittäessäni edes jollain tavoin neuvoa ystävääni hänen kaverisuhteissaan.
ajatuksia · itsevarmuus · oma elämä

Lähijunien ikkunat ja kerrostalojen alaovet.

Tiedätkö vanhempien kerrostalojen alaovet? Entä lähijunien ikkunat? Makkaratalon sisäänkäynnin?
Minä tiedän. Jessus, sinäkin! Sitten takuulla tiedät myös niiden heijastavat pinnat. Vähän kuin arvasin sen. Sillä et varmaan muuten olisi kiinnittänyt pahemmin huomiota moisiin.
Olen tehnyt sitä varmasti koko ikäni. Aika pienestä tytöstä asti ainakin. Kaupungilla, kaupassa, kotikadulla – missä vain – kulkiessani sivusilmällä vilkuillut itseäni, siis peilannut sopivista pinnoista. Ehkä pysähtynytkin hetkeksi, jos kukaan ei ole ollut näkemässä. Tarkoitus on ollut aina tehdä tsekkaus mahdollisimman huomaamattomasti – mutta vähän kyllä oikeasti epäilen onnistumistani. Olen meinaa huomannut jokusen triljoonan kerran toisen tekevän samaa muka-huolettomasti-vilkaisten. Koko jutusta on vuosien mittaan muodostunut minulle jonkinlainen rutiini, no, riivaaja: pää kääntyy kerrostalojen alaovien kohdalla, vaikka en tietoisesti ole ajatellutkaan tehdä niin. 
Surullista. Tiedän, että Santun mielestä suorastaan raivostuttavaa.
Onhan se. Supersurullista. Kun itse tiedän omien vilkuilujeni syyt. Epävarmuus nyt lähinnä. Tarkastan aina, näytänkö tyhmältä. Tai siis kuinka tyhmältä. Sulaudunko joukkoon. Erotunko liiaksi. Annanko syytä nauruun. Ei, en herttinen sentään sen vuoksi, että tsekkailisin sillä silmällä omaa ulkonäköäni! Ei Santtukaan varmasti välittäisi, jos tyytyväisenä tutkailisin peilikuvaani. Päinvastoin. Kannustaisi tuttuun tapaansa rakastamaan itseä ja omaa kehoa. 
Hitsi. Ethän tiedä bussin penkkien mittasuhteita? Tai junan istuimien välistä etäisyyttä? Keskustan kuppiloiden kovia tuoleja? Arvelinkin, että saatat olla tietoinen niistäkin.
Siihen epävarmuuteen liittyen. Ei varmaan monikaan tule ajatelleeksi, että epävarmuus näkyy aika selkeästi ihmisen istuessa. Minun mielessäni tuo kyllä käy – aika useinkin. Ja sen vuoksi istuminen ihmisten keskellä ei ole ollut minulle kovinkaan luonnollista. Sillä sehän on selvää, että ihan hirveästi yrittäessä sitä helposti lyö yli: kun koettaa ihan kaameasti näyttää rennosti istuvalta, asetella käsiä huolettomasti syliin ja olla vain yksi junavaunun tusinasta, muuttuukin seipään nielleeksi silmätikuksi. Tai siltä se ainakin tuntuu.
Hei ihan nopsasti kysäisen vielä. Tiedätkö, missä tilassa puhelimen näyttö peilaa parh.. Okei, ei sittenkään mitään. 
Mä olen just aloittanut kulkemaan yliopistolle taas julkisilla. Hah.
//No juu. Älä käsitä väärin. Vähän kärjistettynä tämä. Ei tilanne nyt ihan niin hankala ole kuin joku voisi tulkita sen olevan. Mutta ihan oikeasti, tiedätkö sä nämä jutut?

ajatuksia · oma elämä · opiskelu · selviytymisvinkit

Mun syksy tulla saa.

Töppöstä toisen eteen t-paidassa. Periaatteessa tuntui edelleen kesältä. Tai oikeastaan vasta kesältä: aurinko porotti, vietin lomapäivää ja hiki valui pitkin ohimoita. Suutakin kuivasi kuin keskikesällä konsanaan. Mutta huomasinhan minä, että niiden töppösten eteen sattui jo kellastuineita lehtiä. Ilmassa pystyi aistimaan syksyn raikkauden ja kuulaiden aamujen tulon.
Se sellainen syksyn hentoinen melankolia oli jo valmiiksi mielessäni.
Oikeastaan vasta tuolloin, muutama päivä sitten, tulin ajatelleeksi, että teen paluun luentosaleihin jo tällä viikolla. Vaikka minulla onkin takataskut täynnä motivaatiota, ajatus opiskelijan elämästä tuntuu taas yhtä kaukaiselta kuin viime syksynäkin aloittellessani välivuosien jälkeen opintoja. Vajaan neljän kuukauden työputki on tehnyt tehtävänsä. Kaikella tapaa. Uuvuttaa yhä. Kemiallinen analytiikka lähinnä pelottaa. Ajatukseni ovat eläneet luvattoman villiä ja vapaata elämää koko kesän. Asioiden mieleenpainaminen ja hipihiljaa istuminen vähän kuin kauhistuttavat.
Syksyn tullen tietynlainen kurinalaisuus on kursittava kesän jäljiltä kokoon.
Tänä vuonna syksy saapui aivan yllättäen. Saapuiko se siten sinulle? Tuntuu kuin koleus ja kellertävyys olisivat vain ykskaks pläjähtäneet kasvoille eräs päivä, tarkoitan eilen. Pakkasin repun ja mietin vielä kotiovella, mahtaako villatakki olla kuitenkin liikaa yliopistolla. Mun mielessä olivat vielä menneet hellepäivät. Jo asemalla junaa odotellessani mietin, kuinka tulen pärjäämään matkan Viikkiin ilman takkia. Eihän mun sekasortoisessa mielessä ollut käynytkään lisälämmike. Totta se siltikin taitaa olla. Nyt on syksy. 
Onneksi hattuhyllyllä on jo jonkin aikaa odottanut muhkea, viininpunainen villahuivi.

Alkusyksyni on jo tähän asti ollut yhtä muutosta ja myllerrystä. Syksy mielletään usein uudeksi aluksi ja tänä vuonna minun omani sitä totta tosiaan on. Uuden alku on aina jonkin loppu – sen olen raskain mielin tajunnut. Uusia alkujakin on monenlaisia, ymmärsin: toisia toivoo ja odottaa, mutta toisia taas mielellään – mahdottomuudesta välittämättä – vain pakoilisi. Mutta kai se on juuri sitä ihmisenä kasvamista. Että kohtaa epämiellyttäviäkin alkuja.

 Syksyyn sopivasti marjoja.
 Syksyyn sopivasti lepoa.
Syksyyn sopivasti liikuntaa.
Hei syksy. Tässä olisi pientä muistilistaa, jonka esitän itselleni toivelistana.
Koulumatkan pidentyessä ostaisin uuden ja kunnollisen sateenvarjon sen sijaan, että töhkäkelillä jupisisin vihaisena itsekseni.

Pitäisin omenan aina repussa. 

Hankkisin vettä kestävät syyskengät. Valkoiset tennarit ovat ehkä huonoin vaihtoehto.

Uskoisin jo, että banaanipannari kannattaa tehdä iltaisin valmiiksi. Arkiaamulla leipominen ei vain luonnistu.

Hylkäisin hetkeksi korvista ulos tulevan aamupuuron.

Suunnittelisin, mutten stressaisi muuttoa. En ainakaan sisustamista. 

Valitsisin harmaan sävyn seiniin ja tilaisin muuttolaatikot – nyt.

En innostuisi lenkkeilystä taas liikaa: antaisin armoa kuntoutuvalle jalalle.

Kävisin useammin ystävien kanssa kahvilla.

Inspiroituisin.

ajatuksia · itsetutkiskelu · loma · oma elämä · quotes

Ajatuksien usvassa ennen arjen alkua.

Help me understand that all the good things in life that happen to me do so because I deserve them. Help me to be humble enough to accept that I am no different from other people.

Choosing a path meant having to miss out on others. She had a whole life to live and she was always thinking that, in future, she might regret the choices she made now.

She wanted to follow all possible paths and so ended up following none.

(Paulo Coelho)
Santtu tuli eilen töistä kotiin, kysyi heti ovesta sisälle päästyään, mitä minä olen koko päivän oikein touhunnut. Ei, en ollut sotkenut koko asuntoa maalilla tai tehnyt muutakaan hullua. Kunhan vain ihmetteli, kuinka olin saanut koko päivän kulumaan yksinäni.
Vähän liikuntaa, syömistä ja lepoa, vastasin kai, ei yhtään mitään ihmeellistä.
Sillä eihän ole millään tapaa uutta ja ihmeellistä, että minä pohdiskelen asioita. No, runsaasti. Näinä muutamana lomapäivänä, jotka olen viettänyt omassa seurassani, on tullut mietiskeltyä omaa elämää ja siihen kuuluvia ihmisiä. Päivänvalossa olen yrittänyt kohdata järjellä pelkojani ja keskustella niistä itseni kanssa. Olen summannut tähänastista elämääni ja koettanut uskaltaa esittää hivenen rohkeammin toiveita itselleni – heittäytyä haaveiden vietäväksi. Erityisen usein ajatuksissani ovat viihtyneet läheiseni: olen voinut fyysisesti pahoin halutessani niin hirvittävän kovasti heidän elämäänsä paistavan joka päivä täydeltä terältä aurinko. Tahto, mahdottomuus ja niiden ristiriita ovat aiheuttaneet huonoa oloa. Suru taas on ollut syy poskille vierähtäviin kyyneliin.
Summanmutikassa ja ihan pikaisesti vain kävin nappaamassa eräs päivä kirjastosta luettavaa. Lukemisharrastukseni on ollut katkolla koko kesän. Mietin kai noin kaksi sekuntia ennen kuin tartuin Paulo Coelhon kirjaan – en siten kovinkaan harkitusti. Olen nyt päässyt sivulla yhdeksänkymmentäkaksi enkä olisi voinut tehdä parempaa kirjavalintaa. Brida sopii mielentilaani paremmin kuin hyvin. Se antaa ajateltavaa, mutta ei-niin-intensiivisellä otteellaan jättää tilaa omille mietteille. Juuri näin haluan viettää päivät ennen todellisen arjen alkua: rauhoittua omaan ajatuksieni usvaan.
Joten Santtu;
olen oikeastaan istunut, lukenut ja mietiskellyt, lukenut vähän taas ja mietiskellyt sitten lisää. Ja odottanut tietysti sinua.
Nothing in the world is ever completely wrong, my dear. Even a stopped clock is right twice a day.
Kirjoitan usein ylös oivaltavia, koskettavia tai muulla tapaa mieleen jääviä virkkeitä. Ne ovat intohimoni.
ajatuksia · oma elämä

Rauhan maa.

Ei epäilystäkään
itse
rauhan maasta.
Aalto, aava, halla
sanoilla mä sitä kuvaan.
On aivan varmaa
muistot
ylös nousee.
Kanssasi ainiaan
matkaa.
Samaan aikaan
ihminen
menettää ja kohtaa.
Vain jälkimmäinen
on ikuista.
Nähdään.

Olen viime päivinä joutunut miettimään kuolemaa. Kuolema on luonnollista, moni sanoo. Sitäkin useampi toteaa, että tällaista elämä on. Minä yritän, mutta en vielä osaa ajatella siten. Hiljaa mielessäni kuiskaan, että kun vain pelottaa. Tuntuu liian epäreilulta menettää niin hyvä ihminen.
ajatuksia · elämä · oma elämä · onnellisuus · perhe

Minä ja mun äiti.

Se reissu oikeastaan alkoi retorisella kysymyksellä ai huomenna jo. Sillä olihan miltei itsestäänselvää, että olin valmis lähtemään äidin mukaan. Kuten aina ja minne vain. Sinä lauantaina taisin tosin esittää vielä ihan oikean tarkentavan kysymyksen että mikä pienen kotimaanmatkan agenda perimmiltään olikaan. Kuulin rimpsun suunnitelmia ja vaihtoehtoja, mutta ajattelin oikeastaan vain yhtä asiaa: vihdoin pääsen viettämään aikaa äidin kanssa. 
Yhdessä me olemme välillä vähän koheltajia.
Alkuperäisten suunnitelmienhan mukaan Peukun (auton) piti startata vasta tiistaina kohti Tamperetta, mutta erinäisten seikkojen vuoksi lähdimmekin matkaan jo sunnuntaina. Tästä syystä meillä oli kaksi huonetta varattuna eri hotelleista. Ja minä jo alkumetreillä taisin vähän stressata sitä, että muistan muistuttaa äitiä muistamaan sen toisen varauksen peruutuksen (muistin).

Viivästyi se matkaanlähtö sunnuntaina vähän senkin vuoksi, että kinasimme minun eteisessäni siitä, pärjäänkö yhdellä hameella yhden yön reissun vai en. Loppujen lopuksi äiti päätyi nauramaan sille, kun pakkasin pinkkiin reppuuni mukaan vain hammasharjan eväsrasiassa (folio oli loppu). Saan lähipäivinä kuulemma sponssina ihan oikean hammasharjakotelon. 
Ehdittiin ajaa ehkä juuri ja juuri puolisen tuntia, kun jo pysähdyimme pakolliselle kahvipaussille. Emme kai ihan olleet ehtineet Riihimäelle asti. Nää on näitä meidän omii juttuja, taisimme siinä todeta.
Matkalla pistäydyimme taidenäyttelyssä ja hörötimme taulujen hauvoille. Tuli niin meidän oma mieleen.
Tampereella saatoimme rikkoa useampaa kuin yhtä liikennesääntöä. Kun me oikeastaan tuijotimme vain minun puhelimeni Google Mapsia. Pääsimme kuitenkin perille ja minä ainakin jännitin koko matkan ainoastaan sitä, olisiko huoneessa tyynyjen päällä Marianneja (oli).
Ravintolassa äidin ruokatilaus unohdettiin kertoa kokille. Luulen sekoittaneeni tarjoilijaparan pään niin ja voisko tämän vielä vaihtaa -kysymyksillä. Olen kai äidiltä oppinut olemaan vaativa asiakas.

Illalla lähdimme hortoilemaan autolla veljeni luokse. Sain tietää, että kuulun niihin harvoihin, joilla silmäluomi kääntyy ympäri. Jos siis oikein yrittää taittaa. Veljeni oli kuulemma kokeillut kaksikymmentä vuotta sitten ja kertoi siitä vasta nyt. Että meidän perhe kyllä taitaa kokonaisuudessaan olla aika hassu.
Äiti kävi ostamassa Stockan Herkusta kaksi viipaletta valkohomejuustoa iltapalaksi. Se oli minusta hullunkurista.
Sitten me oikeastaan vain odotimme. Aamua ja hotelliaamupalaa (äiti mustaamakkaraa).
Aamiaisella tirskuimme vähän julkkiksille.

Seuraavat tunnit kulutimme ravaamalla paniikissa edestakaisin Hämeenkatua. Olimme nimittäin jo menossa ostamaan uusia puhelimia. Suureksi onneksi Soneran pisteellä lopulta selvisikin, että toimimattomien luurien ongelmat olivat ennemminkin linjoissa kuin meidän puhelimissamme. Saatamme – etenkin yhdessä – olla hiukan äkkipikaisia.
Koskikeskuksessa joimme smoothiet ja Pyynikillä maistoimme munkkia. Kinastelimme ihan vähän siitä, kun minä en uskaltanut tulla hissiin ja äiti taas ei näköalatornin huipulle.

Hämeenlinnaan löysimme muutaman mutkan kautta (ilman navigaattoria). Hämeen linnasta etsimme epätoivoisesti vessaa, mutta koko paikka oli täysin autio. Joten luovutimme (ei tapahdu usein).
Kotimatkalla jyrsimme riisikakkuja ja puhuimme syvällisiä. Elämästä ja onnellisuudesta.
Minä pienenä aina mietin, miten sääli on, jos en aikuisena voikaan enää touhuta äidin kanssa kaikenlaista. Olen nimittäin tottunut siihen. Että me kohellamme yhdessä. Mutta onneksi olen huomannut, että voinhan minä. Ihan samaan tapaan nyt kaksikymmentäkaksivuotiaanakin.


Ja nyt äidin kanssa sauvakävelylenkille.
ajatuksia · höllää · oma elämä · oma hyvinvointi

Vätykset vähentää liikuntaa?

Mun mielestä on ihanaa, että jugurttipurkki ei tunnu enää yhdeltä olemattomalta hörppäisyltä.

On suorastaan fantastista, että nälkä ei ole enää kyltymätön.

Vatsalla on pohja, se on miellyttävää.


Mun mielestä on ihanaa, että elämä ei tunnu enää niin aikataulutetulta. 

On liioittelematta uskomatonta, kun elämässä on enemmän vaihtoehtoja ja vaihtelevuutta.

Päivät eivät rakennu enää yhden asian ympärille, se tuntuu kivalta.


Mun mielestä on ihanaa, että mun omaa energiaa leviää nyt myös ympärilleni.

On aika hienoa, että en ajattele enää päivittäisten voimavarojen keskittämistä yhteen asiaan.

Keho on keveämpi, kahdella tapaa.


Mun mielestä on ihanaa, että mun alitajunta on saanut vapautuksen jatkuvasta yrittämisestä olla jotain parempaa eli vahvempaa tai timmimpää.

On valehtelematta ihan käsittämätöntä elää vaihteeksi aivan tavallista makaronilaatikontuoksuista elämää.

Arki ja tulevaisuus, yhtäkkiä haaveilu onnistuukin. 



Kun mä olen omista elämänpaineistani vapaa. Ja se näkyy mussa monella tapaa.

Että mitä se ei-mitenkään-tavoitteellisen, mutta silti-niin-tosissaan treenaamisen tauolle laittaminen saa aikaan. Liikunta tekee ihan hirveän hyvää ihmiselle ja on ainakin minulle miltei elinehto – sen vuoksi urheilenkin säännöllisesti edelleen. Harvemmin kuitenkaan kukaan tulee ajatelleeksi, mitä liikunnan vähentäminen tai treenaamisen tehojen laskeminen tekee. Muuta kuin huonompaa kuntoa, liikakiloja, väsymystä ja luuserioloa. Tai ainakaan minä en uskaltanut aiemmin edes pikaisesti pohtia aihetta. Tottakai pyrin liikkumaan mahdollisimman paljon ja mahdollisimman tehokkaasti! Etenkin kun järki  tuntui koko ajan olevan kuitenkin messissä.
Sen vuoksi onkin aivan ihmeellistä, kuinka kaikesta huolimatta koen niin monia positiivisia asioita ja tunteita elettyäni nyt jo pidemmän aikaa pienemmällä vaihteella liikunnan saralla. Mieleni lisäksi kehonikin on jo kiittänyt minua. Olen äheltänyt salilla kunnolla viimeksi maaliskuussa ja nyt harkitsen vakavasti kuntosalijäsenyyden jäädyttämistä. Eikö minun pitäisi kaikkien lehtiartikkeleiden mukaisesti olla onnettomampi ja vetelämpi vätys?
Varmasti olen pehmeämpi, mutta myös monin verroin letkeämpi.
Ennen kaikkea olen alkanut näkemään elämäni laajemmin. Olen käsittänyt haluavani elämänkulkuni olevan muuta kuin kodin ja salin välillä juoksemista. Olen löytänyt uusia puolia itsestäni, esimerkiksi luomisenhalua. Sellaisia intohimoja, jotka ovat hieman kauempana minusta itsestäni, peilikuvastani tai persoonastani. 
Ehkä jokin kerta vielä palaan taas kolistelemaan tosissani käsipainoilla, mutta tällä hetkellä vallitsevat olosuhteet vastaavat parhaiten ajatusta tartu elämään kaksin käsin kiinni, älä päästä irti, nauti.
Mun mielestä on ihanaa, kun mä koen olevani nyt aikalailla tasapainossa.
ajatuksia · ennen ja nyt · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus

Voin hyvin.

Mä muistan, kun multa kysyttiin näetkö sä mitään
En muista ihan tarkalleen, mitä vastasin. Varmaankin jotakin sentapaista kuin no joo-o ’muutamalla’ huutomerkillä. Hyvin kiukkuisesti tietenkin. Todellisuudessahan en nähnyt yhtikäs mitään. En aamun auringonsäteitä, kahvipurkin kivaa kylkeä tai hullunkurista pikkutyttöä. Oikeastaan moni vähän isompikin asia jäi minulta täysin noteeraamatta. Sillä keskityin niin täysin ajatusteni äärimmäisyyksiin. Käpristyin kokonaan sisäänpäin. Ei se silloin katso asioiden suuruutta tai tärkeyttä, kun kuta kuinkin koko elämä tuntuu merkityksettömältä. Näkemiseen vaaditaan edes pienen pieni kipinä.
Nykyisin en näe vain silloin kun eteeni tuodaan asioita, vaan hamuan myös itse kaikenmoista ilahtumisen arvoista. Haalin sisintäni koskettavaa koettavaa, sillä erilaisten tunteiden syntyminen sisälläni saa minut voimaan hyvin: tunnen olevani elossa. 
Minä voin hyvin. Todistin sen itselleni yhtäkkisesti tajuamalla, että ilahtuminen tapahtuu nykyisin kuin itsestään. Se on vähän kuin suklaanapin nappaaminen sitä tarjottaessa: ihan tosi, tosi herkkua, mutta vähintäänkin aivan yhtä normaalia. Se, että asioilla on merkitystä minulle, on itsessään jo ilahtumisen arvoista. Mutta lisäksi se, että tulen onnelliseksi mahtuessani englannin kurssille ja vastaanottaessani kymmenen halaava kaktus -hymiötä, saa minut oikeasti pohtimaan, kuinka hyvin asiat ovat. Sillä tiedän, etten vähänkään huolestuneena kykene oikeasti nauttimaan arjen pikkuisista. Tuntuu luonnolliselta hörähtää aamiaisella ystävän jutulle. Ja se taas tuntuu edelleen muistissa olevien väkinäisten vuosien jälkeen äärimmäisen hyvältä. 
Iloitsen jokapäiväisistä tofukuutioista.

Iloitsen ystävästä ja aamuista. Niistä kahdesta yhdessä. 

Iloitsen oikeasti mainoksista. Luen tylsinä hetkinä niitä aina.
Tällä hetkellä odotan todella paljon perjantaina alkavaa lyhykäistä lomaa. Tosin melkein yhtä paljon odotan myös luentojen alkamista yliopistolla. Eniten olen kuitenkin innoissani muutosta ja omasta kodista. Siltikin tunnistan itsessäni edelleen jälkiä ilottomasta ajasta. Ollakseni onnellinen en nykyisin tarvitse paljoakaan, en omia asuntoja tai lomamatkoja. En välttämättä enää sitäkään, että kaikki menisi suunnitellusti ja onnistuisi. Onnellinen elämä ei automaattisesti tarkoita minulle helppoutta tai yltäkylläisyyttä. Haastavaksi, miltei mahdottomaksi, koen elon, olon ja onnellisuuden sellaisissa tilanteissa, kun en saa ilolleni lainkaan vastakaikua. On esimerkiksi todella raskasta yrittää hymyillä toisen ollessa väsymyksestä ärtyisä, vaikka kovasti haluaisikin. Ilon ylläpito on toisinaan hiukan hataraa, ei suinkaan aina yhtä hattaraa. Siitä huolimatta, että jollain tapaa oman onnen kuuluukin kai olla itsenäinen, se väistämättä kietoutuu toisiin ihmisiin, etenkin läheisiin sellaisiin. Loppujen lopuksi tulen aina samaan johtopäätökseen: en minä voi olla riippuvainen toisista ja ruokkia itseäni toisilla.

Kerro vielä yks lähiaikojen ilonaihe?
Kylmät tofukuutiot ketsupilla.