Kategoria: oma elämä

joulu · muistoja · oma elämä

Itsetehtyä.

Elina4 kommenttia
Vuosi vuodelta minusta on tullut aina vähän tarkempi ajatuksistani – ja suhtautumisestani. Vaikkapa jouluun ja perinteisiin. En millään haluaisi kadottaa lapsenomaista uteliaisuutta ja innostusta – siitäkään huolimatta, että kasvan, aikuistun edelleen ja todellakin koen itseni vastuullisemmaksi kuin joitakin vuosia sitten. Onneksi nuo kaksi, jollain tapaa ehkä vastakkaistakin, piirrettä eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois. Nuorempana asioiden utelias tarkastelu tuli vähän kuin luonnostaan, siihen ei niinkään tarvinnut keskittyä. Yksi peloistani on, että mielen virkeys, eloisuus ja vilpittömyys peittyy vanhemmiten asteittain kasvavan kyynistyneisyyden alle. Kun aikuisten maailma on toisinaan niin hirvittävän kova.
Lähiaikoina olen todennut, etteivät päässä tapahtuvat asiat ole kuitenkaan ainoita iän tuomia muuttujia. Siis sellaisia taitoja, jotka helposti menettää, jos niihin ei kiinnitä erityistä huomiota. Jos niitä ei pidä yllä – muutenkin kuin ajattelemalla. Olin pienempänä kova piirtämään, kirjoittamaan käsin  ja väkräämään kaikenlaista. Suhteellisen taitavakin. Syntyi sarjakuvia, pahvisia joulukaupunkeja, pipon tupsuja, kaulahuivin puolikkaita ja onnittelukortteja. Olin hyvä keksimään, mutta myös toteuttamaan. Hileliimaa, lehtileikkeitä ja värikkäitä kartonkeja. Ei siihen muuta tarvittu omien käsien lisäksi.

Kun viikko takaperin sain idean itsetehdyistä joululahjoista, olin aluksi hirveän innostunut. Jes, tää on tätä aitoa joulumieltä! Selasin netistä läpi kaiken maailman vinkkipalstat ja ohjeet aina itsetehdyistä huulirasvoista pimeässä hohtaviin t-paitoihin. Keksinkin muutaman ihan kivan idean, joita ajattelin lähteä toteuttamaan. Tai ehkä paremminkin yrittämään. Ei nimittäin ollutkaan niin helppoa – enää. 
Olen tottunut käyttämään päätäni. Luomaan ja toteuttamaan itseäni ajatuksillani. Samalla olen kuitenkin huolella unohtanut kädentaitoni. En saanut piirrettyä edes kelvollista koiran päätä. Ja se oli vähän masentavaa. Kai se pelkäämäni harmaa aikuisuus voi tulla niinkin; paperille ei saa enää millään kunnollista hevosen turpaa. En tiedä, kuinka hyvin liimapuikkokaan pysyisi kädessä. Saksilla nyt tulee toisinaan leikeltyä auki paputetroja, ne ehkä vielä saattaisivatkin totella käskyjäni. 
Tuntuu jotenkin kauhealta ajatukselta, että alakouluissa otettaisiin käyttöön e-kirjat. Minne sitä sitten raapustelisi isoja mulkosilmiä ja sydänrivistöjä? Tai että ylioppilaskirjoitukset muuttuisivat sähköisiksi, tietokoneella tehtäviksi. Eikö reaalin yksi tarkoitus ollutkin juuri testata käsilihaksia? Kai kouluissa sentään vielä askarrellaan? Tehdään vessapaperihylsyistä itsenäisyyspäivänkynttilöitä? Ei kai joulukortteja nyt sentään tietokoneella tehdä?

Maailma muuttuu. Elämänkin on muututtava mukana. Joskus sitä vain toivoisi muutoksen kohdistuvan ainoastaan asioihin, jotka oikeasti tarvitsevat sitä. Ei, please, niihin itsetehtyihin pahvipipareihin.
En minä ajatellut kuitenkaan luovuttaa. Omin kätösin munakennoon valettuun kynttilään en ehkä ihan kykene, mutta jotakin muuta ajattelin silti yrittää väkrätä. Nimenomaan väkrätä. Lopputulos ei silloin välttämättä ole aivan odotetunlainen, mutta ajatus sen takana on sitäkin onnistuneempi. 
Hei, onnistuuko vielä kaunokirjoitus?
ajatuksia · elämä · oma elämä · rakkaus · ystävät

Hän sai mut itkemään ja nauramaan. Ja vielä yhtä aikaa.

Elina13 kommenttia
Mistä tietää, että ihminen on tärkeä? Sellainen pulunen, kukkainen, hunajainen, helmi, pupu tai pumpernikkeli. Siis oma enkeli, prinsessa tai romeo. Vähän kuin kallis ystävä, armas sulho tai korvaamaton elämän valo. Eli, mistä tietää, että ihminen on toiselle, no, rakas.
Hänestä on ylpeä. Enemmän kuin itsestä. Ja miltei ihan kaikissa tilanteissa. Sellaisissakin, kun toinen on ehkä epäonnistunut yrityksessään. Haluaisi vain niin, niin kovin rutistaa toinen ruttuun ja kertoa jo yrityksessä olevan ylpeydenaihetta kerrakseen. Että älä harmittele ja surkuttele, älä ole pahoillasi. Minä olen sinusta silti tosi ylpeä.
Häneltä ottaisi surun ihan koska vain. Hänen pahaa mieltään ei kestä katsella. Pahinta eivät ole kyyneleet, vaan hiljainen tuska sisällä. Sellainen, jota ei ole avattu toiselle, jaettu ja kerrottu. Surun aiheuttajaa olisi valmis mottaamaan milloin vain; siitäs sait kateus, tuosta noin ilkeydelle, noin ole vaan hyvä sinäkin syrjintä.

Hänelle kehittää joululahjan vaikka jätesäkistä. Raha ei ole este muistamiselle, kun kyseessä on oikein rakas. Sitä askartelee ilmaismainoksista netin ohjeilla vaikka ruusukimpun. Tai antaa pienen palan omasta sydämestä joka vuosi toivotuksessa hyvää joulua. Syntymäpäivää. Viikonloppua.
Hänelle on jatkuvasti kerrottavaa. Että tänään näin hämähäkin keittiössä ja omenan siemen oli aivan sydämenmuotoinen. Hänelle juttelee – edelleen – hiljaa mielessä, vaikka olisi ihan yksin. Seuraavana päivänä ja tulevaisuudessakin.

 Tuo juustokasa tuolla kulmassa – se on rakkaudentäyteinen juustokulma toiselle.

Kaksin aina onnellisempi. 

 Rakkaudella vähän käristetty.

Kaukana, mutta silti aina lähellä. Rakas ystävä.

Hänen puolestaan pelkää. Jatkuvasti ja joka tilanteessa. Mitä arkisempi asia on, sitä enemmän pelottaa. Että toiselle sattuu jotakin pahaa. Turvallista työmatkaa! Viethän roskat ulos varovasti! Älä lähde ajamaan väsyneenä!

Häneen välillä hermostuu. Silloin hän vasta läheiseltä ja tärkeältä tuntuukin. Tuttavien ja samantekevien kanssa pinna harvoin kiristyy. Sillä mielen päällä on koko ajan kuitenkin tieto, että heihin saa otettua tarvittaessa välimatkaa. Jota ei kurota kiinni ehkä koskaan. Mutta on mahdotonta oikeasti rakastaa, jos ei koskaan tunne mitään muuta toista kohtaan. Eihän rakkaus tunnu spesiaalilta ja erityiseltä, vaan tasaisen tappavalta, jos ei välillä hermostu tai hivenen vihastu.
Hänen luokseen on aina ihana palata. Pitkän päivän aikana kohtaa monia ihmisiä; kiinnostavia, valloittavia, vähemmän miellyttäviä. Viikon aikana ehtii kokea vaikka kuinka paljon; onnesta suruun ja takaisin. Siltikin ihan aina hänen luokseen on ihaninta palata. Keskellä yötä tai riidan jälkeen. Sunnuntaiaterialle pöydän ääreen tai keskiviikon höyryävälle kahvikupposelle.
Hänen olemassaoloonsa luottaa. Hän ei katoa yhtäkkiä elämästä. Ajatukseen pystyy luottamaan. Tunne tulee oikeastaan luonnostaan – ilman varsinaista yrittämistä. Ei tarvitse pelätä sanoja, ei ole arvioitava jälkeenpäin onnistumista. Ei ole suorituksia, vaan tekoja. Ja vaikka toinen ei joku kerta ymmärtäisikään, se ei ole minkään loppu, vaan asioiden selvittämisen alku. 
Hän on arkinen. Hän ei ole osa elämää vain erityisinä päivinä, vaikka onkin erityinen. Hän ei välttämättä ole koko aikaa tai koskaan vierellä, mutta lähes koko ajan mielessä. Hän on vähän kuin hammasharja; vähintäänkin kaksi kertaa päivässä mielessä ja osa rutiinia, hänen läsnäoloaan ei aina tajua, mutta poissaolon huomaa heti, hän on viimeinen asia illalla ja ensimmäinen aamulla, ihan joka päivä.

Hän ymmärtää, muistaa ja tietää. Että kylmä maksalaatikko on herkkua ja väsymys aiheuttaa turhaa kiukkua.

ajatuksia · höllää · oma elämä · oma hyvinvointi · Ruoka · ruokavinkki · selviytymisvinkit

Hösötysputki päättyy sämpylöihin.

Elina2 kommenttia
Arvelen, että flunssan yksi tarkoitus on katkaista pitkä hösötysputki.
Ensiksin. On tehtävä ero stressin ja hösötyksen välillä. Hösötys ei nimittäin millään tapaa ole stressaamista. Se on pikemminkin stressin sisar, toinen siskoksista, se kiltimpi ja lauhkeampi. Stressi on voimavarojen ja vaatimusten ristiriita ihmisen sisällä, kuluttava ja hyvinvointia laskeva. Hösötystä taas kuvaillaan osuvimmin ehkä esittämällä kysymys onks sulla muurahaisia pöksyissä? Se on tiettyyn pisteeseen asti voimavara, vauhdikkaan – usein mielekkäänkin – elämänvaiheen tulosta ja useissa tapauksissa innostuksen aikaansaamaa. Pitkittyneenä hösötys kuitenkin saattaa saada stressinkaltaisia piirteitä; kuka tahansa väsyy ennen pitkää tukka putkella juoksemiseen. Mielekkyys ei tee ikiliikkujaksi. Ja itse asiassa. Ei ikiliikkuja edes kykenisi niin moninaiseen touhuamiseen kuin hösöttäjä.
Toiseksi. Hösötystä on vaikea hallita. Stressinhallintakeinot ovat kaikille tuttuja; tiedosta tilanteesi ja tee asioille jotain – tai ehkä paremminkin ole tekemättä ja sen sijaan rauhoitu. Hösötys on hankala ilmiö sen vuoksi, ettei sitä tunnista kuin vasta jälkikäteen. Huh, olipas menoa, kun tarkemmin ajattelee. Kuin näkymätön viitta harteilla; sen jollain tapaa tuntee, vaikka sitä ei millään tapaa tiedostakaan. Se tuntuu ei-miltään aina siihen saakka kunnes joku tai jokin nappaa käsivarresta kiinni ja pakottaa pysähtymään. Nyt olisi niin kuin pakko hetkeksi ottaa seis. Puolikin sekuntia saattaa riittää lopettamisen alullepanemiseen. Siitä se lähtee, kuten dominopalikat konsanaan. Hösötykseen sekoittuu vahvasti ilo ja innostus, minkä vuoksi sitä on selitetty myös malttamattomuudella; ei millään malttaisi innostukselta rauhoittua edes päivien välissä.
Toisaalta. Hösötys on nykyisin yleinen aikuisten ongelma ja huomattavasti harvinaisempi lasten keskuudessa. Jos hösötys on innostuksesta johtuvaa, on se yhtä lailla myös velvollisuuksien aiheuttamaa. Stressi alkaa usein sanoilla apua, olisi sitä, tätä ja tota. Hösötys taas naurahduksella haha, olisi niitä, näitä ja noita.
 Hösöttäjän sämpylät
~ Silleen sopivasti jauhoja.
~ Yhtä sopivasti nesteeksi maitoa, piimää tai vettä.
~ Suutuntumaa pähkinöistä, siemenistä tai leseistä.
En kai mä muuta sitten laittanut?
Ai joo. Hunajaa hiukan, jos haluaa.

Kuinka se ilmenee tavallisessa arjessa? Kyllä minä myönnän, että harvoin, varsinkaan hösötysputkessa, maltan katsoa kokonaista jaksoa telkkarista alusta loppuun ilman, että touhuan välissä jotakin. Nykyisin kirjoja lukiessani muutaman rivin mittaisen tylsän pätkän sattuessa eteen saatan hypätä huolettomasti seuraavalle sivulle. Lehtiä selatessani helposti vain silmäilen, en syvenny. Valmistan lounaan mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti silloinkin, kun en ole kuolla nälkään. Hitaasti ja hartaudella haudutettu pata kuulostaa lähinnä kirosanalta. Valmistautuessani lähtemään jonnekin viimeiset puoli tuntia käytän epämääräiseen pyörimiseen. On lähes mahdotonta yrittää istuutua aloilleen. Hösötys kerää listaa päähän monista tehtävistä asioista, sellaisistakin, joita olisi velvollisuuden sijaan kiva tehdä. Samaan aikaan se luo kuitenkin myös saamattomuutta – moni asia kun edellyttäisi alas istumista ja suunnittelua. Joko ymmärsit, miksi muurahaisia pöksyissä kuvaa hösötystä parhaiten?
Tilannehan usein laukeaa vasta, kun törmää täysillä päin stop-merkkiä. Harvoin, jos koskaan, hösötystä tajuaa itse lopettaa. Sen vuoksi luulenkin, että flunssan sivutehtävä on hösötysputken poikkaisu. Pakkopysähtyminen. Eilen konkreettisesti tuntui pakkopysähdykseltä, kun istuin keittiön lattialla ja tuijotin uunissa kohoavia sämpylöitä. Kun ei nuhaisena voinut oikein muutakaan touhuta. Ihan pienenä minulla oli tapana useinkin istua uunin edessä ja katsella pellillä paistuvia pullia. Nykyisin samankaltainen paikoilleen rauhoittuminen tuntuu välillä aivan hirvittävän hankalalta. Ihan liian yksinkertaiselta puuhalta.
Olen viikonloppuna sämpylöiden tuijottelun lisäksi lukenut kirjoista ihan jokaisen sanan. Malttanut jopa syventyä tavaamaan englanninkielistä kemian kirjaa. Olen vain maannut ja tuijotellut kattoa, välillä vähän joitain turhia telkkariohjelmia. Siten ole tajunnut kuluneen puolivuotisen olleen huh, miten vauhdikasta menoa. Kaipa voisin aloittaa hösötyksen vasta ensi vuoden puolella ja yrittää joulun alla useamminkin kököttää risti-istunnassa keskellä keittiötä.

ajatuksia · elämä · minun päiväni · oma elämä · syntymäpäivät

Ne kaikki onnentoivotukset, jotka eivät olleet itsestäänselviä.

Elina6 kommenttia
Asia, josta minä todella pidän itsessäni; en ajattele sen olevan itsestäänselvyys, että joku pitää minusta. Tai lukee näitä kirjoituksia. Tai kertoo omia ajatuksiaan minulle. Tai kutsuu kahville. Tai tulee juttelemaan. Tai onnittelee minua. Tai muistaa ylipäätään. Kuten torstaina syntymäpäivänäni. Oli kertakaikkisen ihana lukea onnitteluja, joita sateli – miltei ryöppysi ripottelun sijaan – eri kanavista ja monesta paikasta. Useampaan kertaan jopa samoilta ihmisiltä. Hihi. Kyllä vain hymyilytti ja mieltä lämmitti kaikki onnentoivotukset. Joku kirjoitti että Rinkeliprinsessa. Toinen kaunokainen. Kolmas taas ihana Elina. Ja ihan jokainen onnentoivotus tuli tavallaan yllätyksenä; en odottanut. Monesta asiasta elämässä katoaa hentoinen hohto, jos itsestäänselvyys on vallitsevaa. Sellainen aito vastaanottavaisuus ja kokeminen. Itsestäänselvänäpitäminen himmentää, latistaa ja joissain tapauksissa myös aliarvioi. Mielestäni maailma näyttää huomattavan paljon kauniimmalta, kun ei oleta koko ajan kaiken olevan muuttumatonta, automaattista ja kestävää.
Moni ehkä ajattelee, että nykypäivänä on miltei liian helppo kahdessa sekunnissa heittää onnittelu Facebookin kautta. Kaikki eivät noteeraa niitä ehkä lainkaan tai pitävät vähän arvottomampina. Ajattelen itse kuitenkin, että aivan yhtä helppoa olisi säästää se kaksi sekuntia ja olla onnittelematta. Haluan uskoa, että jotain kirjoittaessaan ihminen oikeasti ajattelee sitä, mitä sitten ikinä kirjoittaakaan. Harvoin, jos koskaan, kirjoittaminen tapahtuu ihan täysin tiedostamattomasti, harvemmin ainakin kuin ajattelematon huikkaus olan yli. 
 Synttäriaamuna oli hyvä katsoa kelloa synttärilahjasta.

 
Synttäripizzaa. Ensin oli tarkoitus tehdä gluteeniton pohja, mutta koska huomasin ksantaanikumin vaikuttavan toisen korvaan vähän liian erikoiselta, päädyttiin ihan tavalliseen. Vaikka minä synttärisankarina olisin saanut päättää. Ihan kaiken.

 Jälkkäriksi glögia ja pipareita homejuustolla.
 
 Eiköhän näillä synttärieväillä jaksa taas seuraavan vuoden.
Olin koko torstain hirveän iloinen. Siitäkin huolimatta, että aloitin aamun fysiikan tentillä ja jatkoin päivällä limasienten ja lymfosyyttien opiskelulla. Tentissä lämpövirtoja laskiessani lävitseni kulki jatkuvasti lämmin tunne. Varmasti niin suuri wattimäärä, ettei sitä lämpövirtaa taidoillani olisi laskettu. Joskus harvoin lamppu voi poksahtaa. Liian suuresta jännitteestä. Minullekin on toisinaan käydä niin. Poks. Kun tunteet aiheuttavat liian suuren jännitteen sisälleni. Tunteet menevät vähän kuin yli. En pysty käsittelemään niitä ja ne muuttuvat fyysisiksi. Alkaa vähän oksettaa ja sydän tykyttää ihan omia aikojaan. Hassuinta on, että useimmiten syy on ihan hirveän iloisissa asioissa. Innostuessani. No, innostuakin voi kai tässä tapauksessa liikaa. Torstaina ja eilen olin niin onnellinen, etten tiennyt, minne olisin sen kaiken onnen laittanut. Joten se purkautui pieninä fyysisinä oireina. Ennen kuin sain kanavoitua ilon ulos nauruna.
Mutta kai se vain viestittää, että oikeasti tuntee. Kokee asiat voimakkaasti muutenkin kuin vain järjellä ja rationaalisimmalla tavalla. Ensisijaisesti aistimalla. Että kulkee tunteiden viitoittamalla tiellä suurimman osan matkasta.
elämä · ennen ja nyt · oma elämä · syntymäpäivät

Vuoden rinkelimäisin päivä.

Elina8 kommenttia
Joo, ootas. Mä täytän 22 vuotta. Ehkä.
Aikuistuessa monienkaan asioiden perässä ei enää pysy yhtä helposti kuin nuorempana. Etenkään vuosien. Sitä vain ajattelee olevansa päälle kakskymppinen. Vuosi sinne, vuosi tänne. Ikään kuin pienempänä jokaisella karttuneella vuodella olisi ollut suurempi merkitys – tavallaan kai olikin. Oli eskari-ikä, kutosen päättärit -ikä, yläkoulun eka päivä -ikä, rippi-ikä ja viistoista kesäisenä olisi pitänyt kai olla aika hirmuinen teini. Mä en ollut koskaan. Seitsemäntoistavuotiaana ajateltiin, että vuosi vielä. Täysi-ikäisyyteen. Täysin aikuinenhan en koe olevani edelleenkään. Kahdeksantoista vuotta oli kai se rajapyykki, kun aloin unohdella, minkä ikäinen olen. Kaksikymppisenä olin ainakin jo seonnut laskuissa.
No, nyt olen ihan just kakskytkaksi vuotta. En oikein tiedä, mihin sen liittäisin tai mitä luvusta ajattelisin. En voi sanoa olevani yliopistoikäinen – ikähaitari on niin suuri. Olen ehkä jonkinlainen nuoriaikuinen. Niin kuin nuori, joka saa tyhmyyksiä vielä anteeksi, mutta kuitenkin samalla myös aikuinen, jonka pitäisi osoittaa kypsää käytöstä. Paitsi että olen ollut kuusivuotiaasta asti vastuullinen lapsi. Oikeastaan olen vieläkin joltain osin ihan lapsi. Vastuullinen, kyllä kai sekin yhä. Ja vaikka en pysykään aina välttämättä laskuissa mukana, kuinka kauan olen täällä tallustellut, koettujen vuosien merkitys ei ole vähentynyt mihinkään; olen kiitollinen jokaisesta elämäni vuodesta, niistä vähän vaikeammista kuin superkivoistakin.

Muistelen usein lapsuuden syntymäpäiviä. Ne ovat muistoja, joita pystyn helposti elämään päässäni edelleen uudelleen ja uudelleen. Mikä johtuu varmasti hyvin voimakkaista silloin koetuista tunteista. Muistelen erityisesti kavereille järjestämiäni syntymäpäiväkutsuja. Päällimmäisenä mieleeni ei todellakaan ole jäänyt lahjaröykkiöt, vaan päivän käsinkosketeltava tunnelma ja pursuava innostus.
Muistatteko vielä synttärien herkkupöydät?
Oli aina  aivan erityistä valmistella tarjottavia; kaataa sipsejä kulhoon, paukuttaa popparit ja tietenkin leipoa täytekakku. Muistan olleeni kova tyttö suunnittelemaan. Kerran väkersin jokaiselle vieraalle oman siilin. Siis. Lihapulla-viinirypäle-juusto-coctailtikkuja appelsiininpuolikkaisiin tökättynä. Ja joka vuosi kuumotti hirveästi, mahtaako kaapista löytyä riittävä määrä kynttilöitä kakkuun. Minä toivoin aina jotakin puhaltaessani niitä sammuksiin; yleensä pitkää ikää äidille. Ai niin! Valkoinen pöytäliina vaihdettiin aina vain sukulaiskutsuille, kaverisynttäreillä pöydälle levitettiin kertakäyttöinen Barbie-pöytäliina ja samaan sarjaan kuuluvat pahvilautaset.
Muistatteko sen jännityksen?
Hirveän jännittävältä tuntui illan hämärtyessä odotella ensimmäistä vierasta. Kurkkia ikkunasta ja tuntea perhoset vatsanpohjassa. Hermoilin aina hivenen, mahtaako kukaan saapua kutsuilleni. Kun välkällä heitettyyn joo mä tuun -vastaukseen ei ihan aina voinut luottaa. Itseaskarreltujen kutsukorttien VP ei sekään aina oikein toiminut. Onneksi yllätysvieraat olivat aina tervetulleita. Syntymäpäiviin liittyy hirmuisesti hyvin lämpimiä muistoja. Yksi vuosi muistan olleeni kamalan iloinen, kun äiti oli ostanut sankarille synttäriasuksi violetin housu-hameyhdistelmän, joka kai oli silloin vähän kuin muotia pikkutyttöjen keskuudessa. Pystyn vieläkin tuntemaan sen olon, kun katselin silitettyä asua lepäämässä tuolin selkänojalla. Kipristeli masua niin vietävästi.
Muistatteko aasinhännän ja onginnan?
Ja monen muun erityisen synttäriohjelman. Syntymäpäiväkutsujen loppupuoli meni usein aikamoisessa hurmiossa. Ehkä jonkinasteisessa sokerihumalassakin. Ihan varmasti jokaisella pienellä vieraalla oli helakanpunaiset posket, kikatus kuului naapuriin asti. Aika usein syntymäpäivillä oli tapana jakaa vieraille yllätyspussit tai muu pieni muistaminen. Pidin siitä kovasti, nimenomaan niiden antamisesta. Oli aina ihan huikeata marssia Tiimariin ja kasata koriin lyikkäreitä, eläinkumeja ja pehmotarroja. Sitten tietysti kysyttiin aina äidiltä onks nää liikaa. Ja laskettiin pennejä ja senttejä ja vieraita.
Muistatteko syntymäpäivän aamun?
Syntymäpäivää edeltävänä yönä en useinkaan nukkunut kovin hyvin. Jänskäsin niin kovasti aamua. Syntymäpäivän aamu on perinteisesti alkanut meillä aina aamiaisella vuoteessa. Viisivuotissyntymäpäivänä toivoin tosi isoa koirapehmolelua. Ja ai että. Kun se paljastui paketista, muistan olleeni aivan tajuttoman iloinen ja puristelleeni sen nahkaista kuonoa onnellisena. Pienelle se oli suuri. Koira ja juttu. Jokunen vuosi sitten törmäsin samaiseen pehmokoiraan varastossa. Vanhuus oli vissiin kutistanut sitä vähän. Ainakin muistan sen paljon suurempana.
Nukuin levottomasti viime yön. Syy on selvä. Tänään on syntymäpäiväni. Harmittelin aina pienenä syntymäpäiväni päivämäärää; 27.11. Että pitääkin olla niin julmetun rumat numerot minun juhlapäivänäni. Näin vanhemmiten olen alkanut pitämään niistä – kaikesta parittomuudesta ja rumuudesta huolimatta. Päivämäärä tuntuu tutulta ja onnelliselta. Rinkelimäiseltä. Sen ympärille kietoutuu niin paljon menneiden vuosien lämpöä.
Minulle syntymäpäivä on aina ollut suhteellisen iso asia. Se yksi päivä vuodesta, kun minä olen varmasti tärkeä. Ja minut huomataan. Syntymäpäivissä on oltava jotakin todella erityistä, sillä silloin myös minä itse pidän itseäni tärkeänä. Sallin itseni olla valokeilassa. Seuraavana päivänä ja seuraavina kolmenasatanakuutenakymmenenäneljänä olen taas – vähemmän tärkeä. En koe helpoksi ajatella minä kyllä ansaitsen. Mutta syntymäpäivinäni olen aina tuntenut ansaitsevani oman onnellisen päiväni, jolloin juuri minua juhlitaan.
 
Rinkeli 22 vuotta ja onnellisempi kuin aikoihin. 
ajatuksia · elämä · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi

Anna aikaa ajatuksille ja ole hetki ilman ajatuksia.

Elina2 kommenttia

Anna aikaa ajatuksille. Yksi elämäni kulmakivistä. Itse itselleni laatima elämänohje. Ehdoton, välttämätön osa hyvinvointiani, josta en voi tinkiä. Toimin kuin obligaatti aerobi; se tarvitsee elääkseen happea, minä aikaa ajatella. En ehkä kuole ilman sitä, mutta voin hyvin huonosti. Tukehdun sekamelskaan päässäni. Anaerobille happi on myrkkyä, minulle vastaavasti kiire ja ajanpuute.
Ajatukset kun tarvitsevat aikaa. Oikeastaan ihan oman aikansa. Niitä ei voi harmi kyllä huijata; tässä olis nyt ihan hyvin aikaa. Jep, viis minaa. Helpottavaa kuitenkin on, että ajan antaminen riittää. Muuta ponnisteluja ei tarvita, loppu tapahtuu itsestään – jos tapahtuu. Hienoja visioita elämästä ja olemisesta ei välttämättä synny. Ei ehkä yhden yhtä ajatusta. Mutta mahdollisuus ajatusten pulpahduksille ja oikeille oivalluksille on jo jotain. Oleellisinta. Oikeastaan ainoa asia, jolla on merkitystä. Vaikka ei syntyisi yhtäkkistä mielen kirkastajaa tai ratkaisuja kiperiin kysymyksiin, aika siltikin hellii ajatuksia. Sillä toisinaan niiden on saatava vain olla ja levätä. Eivät ajatuksetkaan pidä kokoaikaisesta aktiivisesta ajattelusta.
Miten voi osata antaa ajatuksille aikaa oikeassa paikassa, oikealla hetkellä? Kun ajatukset ovat niin kovin hentoisia, pienistä asioista häiriintyviä, katoavaisia ja tilannesidonnaisia. Ne pelästyvät helposti pakottamista. Ajatukset ovat kai vähän omapäisiä. Tulevat, kun tahtovat.
Olen havainnut, että ajatukset ikään kuin hakeutuvat määrätyissä tilanteissa luokseni. En ehkä annakaan aikaa niille, vaan ne ottavat sitä ja minä joko sallin tai en sen. Kuljin Viikkiin viime viikolla autolla julkisten kulkuvälineiden sijaan. Se oikeastaan herätti minut pohtimaan ajatusten ilmaantumista, sillä huomasin inspiraationi kärsineen ja sekamelskan lisääntyneen päässäni. Itseksenihän minä autolla köröttelin, mutta siltikin rauha puuttui. Sellainen, joka olisi houkutellut ajatukset, hmm, ajatuksiin. Olen suhteellisen hyvä kuski, mutta siltikin vissiin vähän stressaavaa sorttia – liikenteessä, kaikessa ja kaikkialla. Oli hivenen jopa nurinkurista tajuta, että juurikin ne aamubussin pehmopenkit ja hämärä maailma ikkunoiden ulkopuolella ovat olleet seikkoja, jotka ovat synnyttäneet ajatuksia ja niiden omaa aikaa. Kaikesta väsyttävyydestä ja hitaudesta huolimatta koulumatkat julkisilla ovat nähtävästi olleet mielettömän inspiroivaa touhua.

Meditaatiota? Salilla ajatuksia ei paljonkaan ole tai tule. On vain fyysinen voima.

 Aamuhämärä on kuin luotu ajatuksille.

Usein kun antaa turhan kuluneiden, väsähtäneiden ja turtuneiden ajatusten hetken aikaa levätä, ne muuttuvat jälleen hyvinkin tuoreen tuntuisiksi. Niin uudentuoksuisiksi, ettei niitä vanhoiksi ole edes haistaa. Ongelmalliset ajatukset ovat ehkä enää varjo vain entisestä. Ajatusten levätessä voi vaikka tuijotella tyhjyyteen tai sulkea silmät keskellä päivää. Jos vain vielä muistaa miten. Toisinaan tuntuu, etteivät ihmiset osaa enää yhtä hyvin olemisen taitoa. Ajattelu, pohtiminen, funtsailu ja ratkominen onnistuvat, mutta tyhjyyteen tuijottelu tuntuu olevan katoava voimavara. Nimenomaan voimavara. Se voi olla hyvinkin tarkoituksenmukaista. Olen välillä miettinyt, pelkäänkö itse olla hetkenkin ajattelematta ja suunnittelmatta mitään, vai enkö todellakaan enää vain osaa. Liian usein, kun olisi tilaisuus antaa ajatusten levätä ja itseni vain olla, kaivan kännykän taskusta tai alan touhuta muuta sillä hetkellä hyvinkin tärkeältä tuntuvaa. Unet tuntuvat vuosi vuodelta vain hurjemmilta, touhuan kaikennäköistä öisinkin. Taannoin meditaatioyritykseni tyssäsivät juurikin siihen, etten osannut pysäyttää ajatuksenjuoksuani ja rauhoittua. Mutta kun ei niitä ajatuksia voi edelleenkään käskeä.

Koska viimeksi olenkaan oikeasti vain istunut tuijottamassa kaukaisuuteen?

Lupaan sen tehdä heti, kun olen opiskellut riittävästi Escherichia colista ja kumppaneista.

ajatuksia · höllää · huumori · juhla · oma elämä · ystävät

Tipsit illanviettoon.

ElinaKommentoi
Korkkarit kattoon, tää ilta on meille. Mun sielunsiskoille, supernaisille.
Kun kerta Kaija Koo käski, niin pitihän sitä vähän. Ehkä senkin vuoksi, että syntymäpäiväni lähestyvät ja halusin ehdottomasti juhlistaa niitä näin hiukan etukäteen mun sielunsiskojen kanssa. Olimme syömässä Helsingissä ja myöhemmin myös oikomassa kangistuneita jäseniä tanssilattialla. Tällaisten onnistuneiden ja unohtumattomien iltojen jälkeen mietin aina, että oikeassa seurassa minulla olisi varmasti hauskaa vaikka napajäätiköllä. Kyllä tällainen Rinkelikin tykkää juhlia aika ajoin, kun ihmiset ympärillä ovat turvalliset ja rakkaat.
Kohta 22-vuotiaan hennosti kotihiiriytyneen tipsit illanviettoon:
1. Älä mieti valmiiksi. Ainakaan kaikkea. Tai tee vastoin suunnitelmia. Joko täysin tarkoituksella tai yhtäkkiä fiilispohjalta. Lennosta napatut ideat tuottavat yllättäen useimmiten parhaimman illan.
2. Laittaudu, mutta älä tälläydy. Itselläni ovat onnistuneimmat illat olleet silloin, kun en ole potenut ennen lähtöä vaatekriisiä, vaan vain napannut nopeasti jotakin päälleni. Hassua, mitä vähemmän panostan ulkonäkööni, sitä hauskempaa minulla on. 
3. Jotain mukavaa päälle. Joustavaa vyötäröä, venyvää kangasta, sopivan väljähköä… Olen yksi niistä harvoista, joka ei pysty kuvitella pukeutuvansa yön pikkutunneilla tiukahkoon ja vartalonmyötäiseen.
4. Ole vähän kummallinen, naurata baarimikkoa ja tilaa etkoillessa viinapaukun sijaan maitokahvi. Me joimme pikkupaikan termarin tyhjäksi – ja ilo oli irti. Ei väsyttänyt, eikä ehtinyt nuupahtaa ennen tanssilattiaa.
5. Kuuntele intuitiota. Suuren kaupungin muotimesta ei ehkä joka kerta olekaan se ykköspaikka. Uskallan väittää, että meillä oli eilen hirveän paljon hauskempaa oman kotikaupungin tanssilattialla kuin olisi ollut Namussa. Kannatti tulla ennen yhtätoista maitojunalla takaisin kotikulmille joraamaan.
6. Älä ajattele seuraavaa päivää. Tai siis. Ainakaan jos olet vähänkään tunnollista sorttia. Seuraavan päivän velvollisuuksia pohtimalla pilaat helposti illan ja seuraavan päivän. Illalla murehdit seuraavaa päivää ja seuraavana päivänä murehdittua iltaa. 
7. Älä anna periksi. Itselleni on aika yleistä, että mieli vaihtelee pitkin iltaa; alkuillasta tekee mieli lähteä valloittamaan kaupungin kaikki tanssilattiat, kymmenen aikoihin oma peti alkaa helposti houkuttaa, mutta toisaalta taas tekisi mieli ehkä kuitenkin pistäytyä jossain. Aina pääsee pois. Helppo ajatuskikka ainaiseen arpomiseen.
8. Ja juu sellainen vielä. Älä käy liian usein. Tuntuu huisisti kivemmalta sitten, kun kerrankin lähdet.