ajatuksia · oma elämä · rakkaus

Raidallisen mökin mahdollistavaa.

Vaikka raidallinen mökki ja perunamaa.
Sun kaa.
Ihan mitä vaan.
Kunhan käden sulta saan.
Ei tunneta me mitään rajoittavaa.

blogi84

Elämä sun kanssa on juuri sellaista. Ei tarvitse olla punainen mökki ja perunamaa, ei edes sininen tai maalaistalon kellertävä. Sun kanssa voi maalailla mökkiä ajatuksissa vaikka raidalliseksi, vaihtaa mökkikuviot laavuun tai siirtää koko sijainnin neljäsataa kilometriä pohjoiseen. 

Elämä sun kanssa on juuri sellaista. Sä et pelkää kokeilla, miltä erilaiset asiat tuntuvat ajatuksissa. Joskus ne johtavat haaveiluun, mutta eivät välttämättä edes aina. Silti raidallinen laavu voi olla meidän yhteinen ajatus, vaikkakaan ei haave tai päämäärä. Olet sä mulle näyttänyt, kuinka hyvältä rajoittamattomat ajatukset tuntuvat. 

Elämä sun kanssa on juuri sellaista. Häämatkakassa voi olla kilpapyöräkolehti – ei tarvitse lentää sviittiin, voi polkea Inariin. Sun ajatuksissa asiat voivat toteutua omalla tavallaan ja vaihtoehtoja niiden toteutumiseen on juuri niin paljon kuin me yhdessä keksitään.

Elämä sun kanssa on juuri sellaista. Ei loputtomia haaveita, ikiliikkumista tai arkisuuden pelkäämistä. Vaan mahdollisuusrikasta. Vaikka raidallisen mökin mahdollistavaa.

ajatuksia · oivallukset · oma elämä

En mä haavoilla, mutta raapamilla.

En mä haavoilla, ennemminkin raapamilla.

Ei ole kovinkaan helppoa yhtäkkisesti tajuta, että koetut asiat todella ovat nyrhineet minusta pois jotakin sellaista, jolla on tekemistä ihmisiin luottamisen kanssa. Ujohkosta ensivaikutelmasta huolimatta olen pitänyt itseäni uusien ihmisten keskellä kuitenkin aina suhteellisen avoimena; en ole varsinaisesti kokenut haastavaksi jakaa omasta elämästäni asioita puolitutuillekaan sellaisen tilanteen eteen sattuessa. Ainakaan samalla tavoin haastavaksi kuin nykyään. Ehkä osin surullistakin huomata, kuinka kaikki aiempi vaikuttaa omaan käyttäytymiseen tahtomattanikin – erityisesti määrätynlaisessa ympäristössä suhtaudun nykyisin varauksellisemmin ihmisiin. Ja hei, ei siihen vaadita syviä haavoja, raapamat riittävät.

Ei muistoissa arpia, korkeintaan alitajuisia.

Olisi ehkä turhan teatraalista kertoa luottamukseni koko ihmiskuntaan menneen, vaikka joinakin hetkinä omassa pikkuruisessa ja tilapäisesti surullisessa maailmassani se ehkä siltä on saattanut tuntuakin. Ja vaikka arpia en ole suostunut mielessäni kantamaan, alitajuisesti koettu kuitenkin saa minut edelleen hetkittäin varpailleni. Ei pelokkaaksi, ainoastaan epäluuloiseksi. Uusi kohtaaminen on aina uusi kohtaaminen, mutta puhdas pöytä ja valkoinen paperi ovat siltikin äärettömän mutkikkaita juttuja.

blogi87.jpg

Kuitenkin syntyneitä ruhjeita, mieleen jättäneitä jälkiä.

Pieniä raapamia, mutta raavittuja siltikin. On iso sääli, että sellaiset turhuudet ovat jättäneet tunteen siitä, että on punnittava tarkoin, kuinka paljon oma itsensä uskaltaa olla ja kuinka paljon itsestään uskaltaa jakaa. Sääli lähinnä kai sen vuoksi, että hyvien tyyppien kanssa olisi muutoin vieläkin helpompi tulla juttuun.

Kai kaikenlaiset eteen sattuneet ihmiset ja ihmisten muodostamat yhteisöt omalla tavallaan kasvattavat minua itseäni. Kaksi samanmittaista ajanjaksoa voivat sisältää niin vaihtelevan määrän lunastettavaa elämänkokemusta. Eikö?

 

 

ajatuksia · ennen ja nyt · itsetutkiskelu · oma elämä

Oliks se sulle itseisarvo?

Jos nyt rehellisesti muistelen. Harvempi opetettu asia on jäänyt peruskouluajoista selkeästi mieleen. Sieltä ja täältä jotakin, vuosiluvut erityisesti erittäin huonosti. Pari asiaa on kuitenkin oppituntia myöden kirkkaana mielessä vielä tänäkin päivänä. Toinen niistä on niinkin satunnainen kuin munuaiskeränen – jep kyllä, munuaisten toiminta yleensäkin. Toinen taas on oppitunti, jolla käsiteltiin kai jollain tapaa etiikkaa. Muistan edelleen täydellisesti sen, kuinka jokainen luokassa vuorollaan kertoi elämästään esimerkin itseisarvosta ja välinearvosta.

Siitä tunnista lähtien nuo määritelmät arvoille ovat jäsentäneet elämääni ajatuksissani verrattain vahvasti. Kai olen kokenut määritelmien merkityksien ymmärtämisen suurena sen vuoksi, että minulla on jonkinlainen luontainen tapa ajatella automaattisesti useimpia asioita itseisarvoisina. Minulle se on lähinnä tarkoittanut voimavarojen jakamiskyvyttömyyttä ja osaamattomuutta hellittää asioiden tosissaan ottamisen suhteen.

Ja kyllä, sellainen synnyttää myös ristiriitoja ajatuksissa.

blogi86Itseisarvo taitaa olla kuitenkin muu kuin täydellinen osaaminen.

Uskon, että itseisarvotkin voivat vääristyä mielessä. Pinttyä ja takertua kiinni niin, että ne ovat tallella vielä välinearvoiksikin muututtuaan. Yhä edelleen esimerkiksi saatan kai aika lailla vahingossa ajatella pienen, ennen lenkkiä syödyn ruokamäärän olevan itseisarvo, perin vahvakin sellainen, vaikka oikeasti välinearvollisesti se merkitseekin minulle vain kylkeen pistämätöntä ja energisesti hyvin kulkevaa juoksua. On monia muitakin samankaltaisia esimerkkejä, joista olen koettanut kovasti päästä eroon. Yksi yleisimmistä ja varmasti useammallekin tuttu on tämä: tenttitulos on ja pysyy itseisarvona, vaikka aina jo tenttiin valmistautuessani yritän psyykata itseäni ajattelemaan, ettei tulos tentistä ole kuin välinearvo oikeaan oppimiseen ja ymmärtämiseen.

On muuten samainen esimerkki, jonka omalla vuorollani sanoin ääneen vuosia sitten yläasteen oppitunnilla.

Muistan, kuinka opettaja kertoi välinearvon esimerkiksi rahan ja toisaalta sen, että joillekin ongelmaksi se on noussut juuri itseisarvoksi muuntumisen vuoksi; raha ei ole enää väline, vaan päämäärä. Kyllä muistan silloin jo – edelleenkin – miettineeni, kuinka haastavaa on ajatella terveyttä itseisarvona ja siihen tähtääviä toimia ainoastaan välinearvoina. Erityisesti tuohon aikaan kun itse koin voimakkaasti, että yhteiskunnassa arvot olivat vinksahtaneet osin nurinkurin juuri terveyttä edistävien toimien, kuten painontarkkailun, osalta.

Kyllä, oli vieläkin itseisarvoisempaa kuin nykyään olla hyvin hoikka.

Vasta myöhemmin ymmärsin, kuinka omaan elämään on löydettävä omat itseisarvot ja millä tavoin sellaisen pystyy mahdollisesti toteuttamaan ympäristön arvojen ristiaallokossa.

ajatuksia · onnellisuus · rakkaus · vähän runoo

Millaisen käden mä annoin.

Sama se kai on,
kuka käsipuolessa roikkuu.
Jos itsensä kanssa on
puolittaisella tiellä.

Ojentamatta omaa
et voi kulkea
käsikkäin.
Onneako välität
antamalla hänelle
vihaamasi käden.

Tuskin.
Rohkene ensin kulkea
käsi omassa kädessä.
Purista sitten
otteellasi
rakkautta hänelle.

Rakkaus ei odota, katso ajankohtaa tai paikkaa. Siten en ole kai koskaan uskonut, etteikö rikkinäinen voisi rakastaa tai rakastua – yhtä voimakkaalla intensiteetillä ja aitoudella kuin ehjäkin. Vaikka joskus sitä onkin ehkä toivonut, että olisipa toisin. Olisi säästänyt itseä, ennen kaikkea toista. Jos rakkaus toteuttaisi sääntöjä, ensimmäinen niistä saattaisi olla juuri tällainen: opettele ensin kävelemään käsikynkkää itsesi kanssa, tarjoa sitten vasta kätesi toiselle. Ihan vain sen vuoksi, että se on molemmille helpompi tie.

blogi85

Mutta toisaalta. Jos sitä opettelisi ensin rakastamaan itseä ja sitten vasta jakamaan tunteesta toiselle, en itsekään rakastaisi yhtään ketään vielä näin kaksikymmentäneljävuotiaanakaan. En ole hullaantunut, saati rakastunut, itseeni edelleenkään, mutta voin jo elää suhteellisen sopuisasti samassa kehossa. Toisen kädestä pitäminen on näyttänyt esimerkkiä siitä, kuinka nätisti kuljetaan käsikkäin. Joskus olen kokeillut ottaa itseäni riuhtomatta kädestä kiinni – tiedätkö, se on tuntunut oudolla tavalla tutulta.

”Älä kerro mulle, kuinka ehjiä ihmisiä tehdään. Tai ohjeista, kuinka rakkaus toimii. Jokainen tekee kuitenkin aina oman poikkeuksensa.”

aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu

Varpaat hetkeksi multaan.

Ai ylivirittynyt? Siis ylikierroksilla? Vai vain yli-innostunut? Ylitunteikas? Sama se, koska yhtä kaikki Rinkeli kaipaa silloin maadoitusta.

Kun mun pää huitelee pilvissä tai mieli käy ylikierroksilla tai liian moni meneillään oleva asia saa olon levottomaksi tai jännitys vavisuttaa kehoa tai elämän jutut tuntuvat ylipäätään hallitsemattoman isoilta, mä tiedän tehtävät toimenpiteet. En mä suinkaan aina ole ollut niistä tietoinen, vaan mä olen oppinut. Jos kertoisin, että oppinut räjähdysten kautta, en paljoakaan valehtelisi. Hitsin hyvä fiiliskin voi hitsin hyvin saada aikaan posahduksen, jos oma mieli matkaa liian kauas multaan työnnetyistä varpaista.

blogi83.jpg

Sen vuoksi mulla on oma toimintatapani sellaisten tilanteiden varalle. Huuhdon ja hankaan kaikki suojaavat kuoret kasvoiltani pois, heittäydyn äidin sohvalle, ihan vaikka hetkeksi, ja otan itsestäni kuvan. Sitten mä tuijotan sitä. Ja mietin, mitä mä näen.

Omistautujan.
Siten myös tasapainoilijan. Elämän eri osa-alueiden välillä.
Kuplailijan. Siis kulloinkin eri kuplan sisällä lentelijän.
Kai siten uppoutujan.
Arahkon haavemaalarin. Räikeillä väreillä kylläkin.
Läsnäolon tavoittelijan, mutta myös hukkaajan.
Tiedonjanoisen elämännälkäisen. Yhtä aikaa.
Perusonnellisuuteen tyytyväisen.
Perusteellisesti perusonnellisen siis myös.
Mutta mä näen myös jotakin katseen taakaa, sen syvyydestä.
Uupuneehkon. 24-vuoden yrittämisestä kai lähinnä.
Silmissä suorittajan rippeiden vaikutuksen. Ainakin.

Kai itseni etsiminen kuvasta on mun tapani maadoittua. Toisin sanoen haudata varpaat multaan, tuntea maa jalkapohjien alla ja muistuttaa itselleni, mikä ja kuka mä olen – kaikkien ajatusvyöryjen alla ja tunnehyökyaaltojen harjalla. Koska toisinaan elän niin paljon tuntemusteni kautta, ei ole lainkaan itsestäänselvää, että muistan taustalla vaikuttavan jokaisessa tilanteessa kuitenkin aina Rinkelin.

ajatuksia · elämänasenne · oma elämä · onnellisuus

Katsellen rikkaaksi.

Hei sinä. Sinua ympäröi juuri se, mihin katseesi kiinnität.

Kun muutama viikko sitten ostin pienen minttua kovasti väriltään muistuttavan kesäauton, olin varma, etten ollut koskaan edes ohittanut sen väristä Puntoa. Minttu tuntui tietysti sopivalta väriltä nuorelle naiselle, mutta samalla myös perin huomiotaherättävältä. Enhän ollut itsekään nähnyt sellaista liikenteen seassa aiemmin, Puntona varsinkaan. Kun kuitenkin ehdin autollani ajella töihin, takaisin ja tallille, hämmästyin suuresti. Sillä viikon aikana vastaan kurvasi kaksi täysin väriltään ja merkiltään samaa menopeliä, lisäksi yksi löytyi jopa tallin pihalta.

Hämmennys oli jälleen sellainen varsin voimakas konkretisoitumisen hetki ajatukselle, että minua ympäröi todellakin juuri se, mihin katseeni kiinnitän. Itse asiassa en ole enää edes varma, onko ihmisten, joiden ympärillä tuntuu pyörivän jatkuvasti kaikenlaista, lähettyvillä sittenkään sen enempää yhtään mitään – osaavatko he sellaiset henkilöt vain katsoa oikeita asioita. Luonnollisesti katseen kiinnittämiseen vaikuttaa moni asia, siis jos ei niinkään konkreettinen kuin minttu Punto, niin ihan vain vallalla oleva tunnetila. Toisaalta se juuri on hankaluus: surullinen ihminen näkee ympärillään ainoastaan lisää surua. Ei sitä kai turhaan puhuta oravanpyörästä, enkä kai turhaan ole pitänyt taitoa hypätä oravanpyörästä pois ihmisen yhtenä tärkeimmistä taidoista hyvän elämän kannalta.

blogi82

Samalla tulin ajatelleeksi myös valittelua ”samoista vanhoista ympyröistä”. Tiedän ihmisiä, jotka jatkuvasti muuttavat paikasta toiseen uuden perässä, koska kaikki toista kierrosta pyörivä kyllästyttää niin hitsisti. Mutta kuinka monella tapaa voi samaa, vanhaa ympäristöä tarkkailla? Varmasti niinkin monella, ettei ihmiselämä riitä kyllästymisen syntymiseen.

Kai katseen kiinnittäminen on haastava taitolaji, siten luulen. Itseisarvo ei välttämättä ole kaikkein oleellisimpaan tarttuminen, pieninpäänkään. Olen pohtinut aiemmin paljon pikkuruisten asioiden merkittävyyttä ja ollut vakuuttunut niiden näkemisen tärkeydestä. Yhtä lailla kuitenkin jättikokoinen kohde voi jäädä katseen ulkopuolelle köyhdyttäen kokemusta rikkaasta ympäröivästä.

Ajattelin alkaa katsella itseni rikkaaksi.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä

Insert: pari hoksausta.

Enter. Astu sisään. Insert. Lisää uusi. Vähän samaan tapaan kuin joka päivä töissä. Kyseessä vain on mun pääni sisäinen loki. Sinne mä kirjaan irrallisia lauseita ja poistan ne siten seilaamasta päämäärättömästi ajatustenpaljoudessa. Mutta ei missään nimessä kuitenkaan deleteä.

”Vastuu siitä, että pystyn olemaan oma itseni, ei ole vain minulla.” Selittää ehkä sen, miksi aikaa sitten oma yrittäminen ei riittänyt ja oikeastaan senkin, miksi omana itsenä oleminen tuntuu tätänykyä huomattavasti luonnollisemmalta ja helpommalta. Ympäristö voi estää omana itsenä olemisen – ja itse asiassa se kai onkin usein vaikutukseltaan vahvempi kuin ihminen itse. Vaikka ihminen kuinka pyrkisi esittämään toisille persoonansa sellaisena kuin se todellisuudessa on,  nuo yritykset ovat aina toissijaisia ympäristön niin päättäessä.

blogi81

”En pelkää haasteita, epäonnistumistakaan. Vaan pettymyksen tuottamista toisille.” Jos tyytymättömyys itseä kohtaan on läheinen tuttava, sitä saattaa harhaisesti luulla epäonnistumisen olevan pahoista peloista pahin –  jopa lamaannuttava haasteiden edessä. Olen aina luullut, että nimenomaan epäonnistuminen on minulle itselleni kova kolaus. Onhan se osin ehkä sitäkin. Kuitenkin kaikkein eniten pelkään syntyvää pettymystä, jonka toisille mahdollisesti tuotan. Riittämätön itselle vai riittämätön toisten silmissä. Jälkimmäinen on ehdottomasti peloista suurempi.

Onnellisuus ilmenee helppouden tunteena.” Olen monesti miettinyt, kuinka onnellisuus minussa – lähinnä kai mielessäni – ilmenee. En ole koskaan tyytynyt kuvailuun ”kuin hyvä olo”. Kai se on jotakin turhan ympäripyöreää. Kuitenkin se, mikä yhdistää onnellisuuden moneen, on tunne helppoudesta; onnellisena on helppo herätä väsyneenä, toisaalta nukahtaa hivenen stressaantuneena ja hoitaa turhia velvollisuuksia. Itse koen, että onnellisena elämä tuntuu toisinaan liiankin helpolta.

”Ota sinulle osoitetut sanat itsellesi.” Koska oikeasti ne merkitsevät minulle paljon. Siitä huolimatta välillä toimin mielessäni kuin sysäisin ojennetun kukkapuskan takaisin antajalle. Vaikka kyllä kai oikeasti haluaisin pidellä sitä kädessäni – yhtä paljon kuin kannustusta ”luotat vain itseesi”.

 

ajatuksia · HCR · lifestyle · liikunta · oma elämä · vähän runoo

Juoksen oloa.

Juoksen oloa.
Onni sisällä
askel kepeä.

Karkuun
toisinaan surua.
Sumussa vain
juoksureitti on selkeä.

Pois pakottavia ajatuksia,
useammin
nautiskellen kilometrieväänä
makeita mietteitä.

Hermostunut, innostunut,
juoksun jälkeen kuitenkin aina
olo helpottunut.

blogi78blogi79

Harvoin mä juoksen kelloa vastaan. Vielä harvemmin nopeita kilometrejä tai sähäköitä vetoja tai tarkoin suunniteltuja väliaikoja. Kun mä sidon lenkkarit jalkaan, mä olen valmis juoksemaan oloa – oli vallitseva olotila sitten millainen vain. Apea, yli-innokas, hermostunut, onnesta pakahtunut tai kiukkuinen, ihan jokaiselle tunteelle on löytynyt tähän asti sopiva askel. Ja jokaisella askeleella mä juoksen vallitsevaa tunnetta ulos itsestäni. Usein juuri lenkillä mä pääsenkin kiinni ajatuksiini, joita on ehkä aiemmin peittänyt paksu tunnemönjä.

Joka säällä, joka päällä. Olisi varmaan mun juoksumotto, jos joku joskus sattuisi kysymään.

blogi76

Eilen mä juoksin hurmiota, vähän myös jännitystä. Mun elämän toinen virallinen puolimaraton, Helsinki City Run, tuntui mahan pohjassa yhtä lailla kuin vuosi sitten ensimmäinenkin. Vaikka lämmin sää sai vatsan sekaisin ja pää oli muuten vain aikalailla sekainen, onnistuin ylittää maalilinjan omassa ennätysajassani.

Juoksin itselleni sellaisen olon, jota mä en ole muulla tavoin onnistunut vielä saavuttamaan. Sanojakaan mä en ole sille vielä täysin löytänyt.

ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

Lämpimäksi rakastettu.

Mua on aina rakastettu todella paljon. Tuntenut ja tiennyt mä olen sen koko matkan pienestä isoksi –  ja silloinkin, kun viisivuotiaana heitin muovipussin selkään ja ehdin kulkea uhoamaani pakomatkaa hiekkatielle asti. Mä koen, että mut on kasvatettu siten lämpimäksi; mun ei ole tarvinnut koskaan hautoa tunteitani ja ehkä osin sen vuoksi tunteiden näyttäminen on mulle luonnollista. Perheen kesken mä olen saanut olla aina ehdoitta sellainen kuin mä olen. Vasta jälkeenpäin mä olen ymmärtänyt kaiken sen arvon. Ei ole itsestäänselvää, että välittäminen on niin vahvasti läsnä.

Rakastamalla lämpimäksi kasvattaminen on muovannut mua ja mun ajatusmaailmaakin varmasti paljon. Ainakin tahtoisin ajatella siten, ettei luonteeni empaattisuus tai tunneherkkyys ole ainoita selittäviä tekijöitä. Siis sille, että mun on vaikea ymmärtää esimerkiksi syyttä hyytävää suhtautumista. Rakastamalla sytytetty peruslämpö sisälläni on taannut sen, ettei vaikkapa kadehdinta heijastu suoraan itseeni tyytymättömyytenä ja siten ikävänä käytöksenä toista kohtaan. Kateus on mun mielestä inhimillistä ja tunne muiden joukossa – kyllä mä annan sillekin omassa päässäni tilaa. Pahantahtoinen suhtautuminen on kuitenkin pakostakin tullut tutuksi lukuisia ihmisiä kohdatessani. Sellaiseen käytökseen törmätessäni mä usein ihmettelen, mahtaako toisella olla kuinka kylmä sellaisen ajatusmaailman sisällä. Kaikkein varovaisimmillani mä olen oppinut olemaan ailahtelevien ihmisten lähettyvillä; mä en tiedä, kuinka vakaa peruslämpö toisen sisällä voi olla, jos päivittäinkin suhtautuminen muihin ihmisiin seilaa hyytävästä huoneenlämpöön.

blogi74

Lämpimäksi kasvattaminen on vaikuttanut myös mun ajatusmaailmaan. Mä en osannut edes kuvitella ennen aikuisuutta, että mitään arvokkaampaa kuin perheen yhteisiä peli-iltoja on olemassa. Vaikka en olekaan kasvanut täydellisen eheässä perheessä, en siis millään tavoin lintukodossa, rakkaus on ollut siltikin vahvasti läsnä. Niin vahvasti, etten mä näin kaksikymmentäneljävuotiaanakaan suostu uskomaan, että suuri talo, hieno auto tai paksu rahapussi olisi arvoltaan läheskään yhtä suuri kuin tunnelma pelilaudan äärellä. Toisin sanoen tunne oman elämän ydinihmisten keskellä. Lisäksi lämpimäksi kasvattaminen on vaikuttanut mussa kai siihenkin, että mä en ole kokenut tarvetta minkään muotoisille kulisseille, vaan aitous on viehättänyt mua aina eniten. Aidot tunteet, aidot ihmiset.

Musta tuntuu, että peruslämpö sisälläni on tehnyt sen, ettei mun ole koskaan tarvinnut ajatustyötä tekemällä sisäistää onnen luonnetta. Mulle on ollut aina itsestäänselvää, että monet asiat elämässä tuovat iloa, kuten kivat vaatteet ja pehmeä sohva, mutta onnellisuus syntyy kuitenkin loppujen lopuksi elämän sisältämästä rakkaudesta.

Mun äiti on ollut varmasti merkittävimmin kasvattamassa musta rakkaudellaan lämmintä ihmistä. En tiedä, tietääkö hän edes itsekään sitä. Näin äitienpäivän alla siitä on kuitenkin kiva kertoa.

ajatuksia · kiitollisuus · oma elämä · onnellisuus · työ

Paras liemi, jossa oon lillunut.

Millaisissako?

Kaikenlaisissa. Kirkkaassa, sakeassa, hirvittävän paksussa. Kuravedessäkin. Soppaa, sylttyä, sosekeittoa. Joskus jopa tuloksena on ollut muussia.

Niin siis. Monenlaisessa liemessä mut on keitetty. Ja onhan se kasvattanut hirvittävän paljon, vaikka pitkältä ja raskaalta keittoaika on välillä tuntunut.

blogi73

Tänään oli tosi kivaa töissä.

Mä vähän pelästyin itsekin, kuinka vastaus kysymykseen tuntui mun suuhun niin hirveän vieraalta. Todellako sanoin sen aivan ensimmäistä kertaa? Todella. Kai.

Toisaalta hurjaa huonolla tapaa. Toisaalta hurjaa hurjan hyvällä tapaa.

Ja kolmanneksi hurjan avartavaa. Että voi päästä tekemään sellaisia juttuja sellaisten ihmisten kanssa, joiden parista ei ole heti hurjan kiire kotiin kellon kilahtaessa.

Toivottavasti mä hymyilen töistä kotiin ajellessani kesän jokainen päivä.

Ihan paras liemi.