On yllättävän raskasta istua useampi päivä yksin neljän seinän sisällä kipeän polven vangitsemana. Sitä kun tulee matkanneeksi liiankin syvälle ajatuksiin.

Kukapa ei tuntisi itseään.

Tokaisun kuultuani ajattelin, että pitkälti niin se on. Kyllä minäkin omistan useampia tunteja viikossa ainoastaan sille, että yritän ymmärtää ajatuksiani ja omaa toimintaani. Osin tunnen itseni todella hyvin; tiedän tarkalleen, kuinka tulen reagoimaan asioihin, mutta myös sen, miksi niin teen. Harvemmin yllätän itseni, vaikka sitäkin kuitenkin tapahtuu. Osin siis en tunne itseäni juurikaan. Sellaiset yllättävät tilanteet itseni kanssa ovat lähinnä omien uusien puolieni löytämistä. Että hitsit, tällä viikolla onnistuin toimimaan jännittävässä tilanteessa aivan uudella tavalla. Itse asiassa uudenlainen tuntuu usein ennemminkin omanlaiselta, joka on ollut vain hukassa alkuelämän.

Oma minä on helpohko tuntea luonnollisesti kai sen vuoksi, että puheen lisäksi sitä kuulee tietysti myös omat ajatukset. Minun on ainakin kohtalaisen yksinkertaista rajata toinen itseni ulkopuolelle juuri siten, että pälätän päässäni, vain omissa ajatuksissani. Mikä onkin ollut aina suuri huolenaiheen; kuinka ihmiset oppivat minut oikein, jos he kuulevat vain sanani ja näkevät eleeni kolmannen, erittäin oleellisen elementin uupuessa. Vaikka puhe ja koko olemus viestivät väistämättä myös ajatuksista, niin väitän sitä tapahtuvan ainoastaan tiettyyn pisteeseen asti. Jollen saa tilaisuutta – tai oikeastaan anna itselleni mahdollisuutta – avata äänettömiä ajatuksiani toiselle, väitän hänelle muodostuneen kokonaiskuvan minusta jäävän vajavaiseksi – ehkä jopa vääränlaiseksi. Ja se on asia, joka on huolettanut minua lähes koko ikäni.

Sillä kyllä minä jätän yllättävän paljon sanomatta asioita ääneen. Vastaus kysymykseen, joka alkaa sanalla miksi, on suhteellisen monimutkainen. Usein tajuan nimittäin asian itsekin vasta, kun mahdollisuus on jo ohittanut minut. Alkuviikosta olisin tahtonut todeta ääneen ehkä sen, että en tahdo minulta odotettavan liikoja, vaikka tiedänkin oppivani kyllä ajan kanssa kaikenlaiset asiat. Ja että tykkään kysellä älyttömän paljon asioista ja siten opinkin juttuja erittäin hyvin, vaikka toki tiedän monesta sellaisen kysymysryöpyn tuntuvan raskaalta.

Jälkeenpäin miettiessäni sanomatta jääneitä asioita pohdin myös, mitä uutta ne olisivat osoittaneet minusta: ehkä tiedonjanoa, uteliasta luonnetta ja aitoa halua syventyä asioihin, mutta myös pikkuruista itseni vähättelyn tarvetta.

Vaikka sitä oppiikin tuntemaan omassa elämässä pyöriviä ihmisiä oletettavasti aika hyvin, harmillisen usein kuitenkaan kerrotaan, puolitutullekaan, millaisena ulkopuolinen toisen sitten oikein näkee: Elina, mä näen, että sä olet…

Niin. Millainen ihan oikeasti olen muiden ajatuksissa? Millaisen kuvan minusta saa? Ja millainen ihan oikeasti olen? Olenko itse paras kertomaan sen?