ajatuksia · itsetutkiskelu

Kuka ja kuinka tuntee mut.

On yllättävän raskasta istua useampi päivä yksin neljän seinän sisällä kipeän polven vangitsemana. Sitä kun tulee matkanneeksi liiankin syvälle ajatuksiin.

Kukapa ei tuntisi itseään.

Tokaisun kuultuani ajattelin, että pitkälti niin se on. Kyllä minäkin omistan useampia tunteja viikossa ainoastaan sille, että yritän ymmärtää ajatuksiani ja omaa toimintaani. Osin tunnen itseni todella hyvin; tiedän tarkalleen, kuinka tulen reagoimaan asioihin, mutta myös sen, miksi niin teen. Harvemmin yllätän itseni, vaikka sitäkin kuitenkin tapahtuu. Osin siis en tunne itseäni juurikaan. Sellaiset yllättävät tilanteet itseni kanssa ovat lähinnä omien uusien puolieni löytämistä. Että hitsit, tällä viikolla onnistuin toimimaan jännittävässä tilanteessa aivan uudella tavalla. Itse asiassa uudenlainen tuntuu usein ennemminkin omanlaiselta, joka on ollut vain hukassa alkuelämän.

Oma minä on helpohko tuntea luonnollisesti kai sen vuoksi, että puheen lisäksi sitä kuulee tietysti myös omat ajatukset. Minun on ainakin kohtalaisen yksinkertaista rajata toinen itseni ulkopuolelle juuri siten, että pälätän päässäni, vain omissa ajatuksissani. Mikä onkin ollut aina suuri huolenaiheen; kuinka ihmiset oppivat minut oikein, jos he kuulevat vain sanani ja näkevät eleeni kolmannen, erittäin oleellisen elementin uupuessa. Vaikka puhe ja koko olemus viestivät väistämättä myös ajatuksista, niin väitän sitä tapahtuvan ainoastaan tiettyyn pisteeseen asti. Jollen saa tilaisuutta – tai oikeastaan anna itselleni mahdollisuutta – avata äänettömiä ajatuksiani toiselle, väitän hänelle muodostuneen kokonaiskuvan minusta jäävän vajavaiseksi – ehkä jopa vääränlaiseksi. Ja se on asia, joka on huolettanut minua lähes koko ikäni.

blogi670

Sillä kyllä minä jätän yllättävän paljon sanomatta asioita ääneen. Vastaus kysymykseen, joka alkaa sanalla miksi, on suhteellisen monimutkainen. Usein tajuan nimittäin asian itsekin vasta, kun mahdollisuus on jo ohittanut minut. Alkuviikosta olisin tahtonut todeta ääneen ehkä sen, että en tahdo minulta odotettavan liikoja, vaikka tiedänkin oppivani kyllä ajan kanssa kaikenlaiset asiat. Ja että tykkään kysellä älyttömän paljon asioista ja siten opinkin juttuja erittäin hyvin, vaikka toki tiedän monesta sellaisen kysymysryöpyn tuntuvan raskaalta.

Jälkeenpäin miettiessäni sanomatta jääneitä asioita pohdin myös, mitä uutta ne olisivat osoittaneet minusta: ehkä tiedonjanoa, uteliasta luonnetta ja aitoa halua syventyä asioihin, mutta myös pikkuruista itseni vähättelyn tarvetta.

Vaikka sitä oppiikin tuntemaan omassa elämässä pyöriviä ihmisiä oletettavasti aika hyvin, harmillisen usein kuitenkaan kerrotaan, puolitutullekaan, millaisena ulkopuolinen toisen sitten oikein näkee: Elina, mä näen, että sä olet…

Niin. Millainen ihan oikeasti olen muiden ajatuksissa? Millaisen kuvan minusta saa? Ja millainen ihan oikeasti olen? Olenko itse paras kertomaan sen?

ajatuksia · uusi vuosi

Vuoden ensimmäiset tunnit.

Seuraa tietokilpailukysymys. Trivial Pursuitin tapaan. Oletko valmis?

No siis. Trivial Pursuittiin ei kuulu tiimalasia. Joten juu.

Okei. Aihealue on uusi vuosi.

Antaa tulla! 

Tällanen. Mikä on todennäköisyys hyvälle vuodelle, jos vuoden ihan ensimmäiset tunnit viettää kapakassa kippurassa nauraen Aliaksen äärellä? 

Nauraen kippurassa… Aliaksen äärellä… 

Ja vastaus vaaditaan sekä sanallisena että prosentteina sitten hei.

Selekeä. Todennäköisyys on ensinnäkin sama kuin aloittaessasi uuden vuoden ensimmäisen päivän treenillä. Eli erinomainen ja noin kahdeksankymmenenviiden prosentin hujakoilla. Eikä tämä ole mikään ennustus tai toive uudelle vuodelle. Vaan täyttä faktaa.

blogi669

No siis. On minua syytetty taikauskoiseksikin, syytetty luottamisesta kaikenlaisiin kohtalon hommiin. Syytetty ehkä sen vuoksi, että järki tuppaa unohtumaan sellaisesta aikalailla täysin. Joskus elämässä on pakko kulkea kaivon kannen päältä eikä sille vain voi mitään. Mutta uskon minä moneen ihan järjelliseenkin juttuun. Kuten esimerkiksi sellaiseen, että ensimmäisistä hetkistä, aluista, jotka ovat hyviä, on aika vaivatonta jatkaa eteenpäin yhtä hyvällä fiiliksellä.

Sitä voi kutsua vaikka ratkaisevaksi hyväksi ensivaikutelmaksi. Jos minä sen annan uudelle vuodelle ja saan siltä saman takaisin, niin on todellakin järjelläkin ajateltuna parempi mahdollisuus loistavaan jatkoon. Ja loppuun voin kai vaikuttaa itse toimimalla.

Olin sekä Aliaksen äärellä että treenillä. Veikkaan hyvää vuotta.

elämänasenne · haaveet · oivallukset · oma elämä · onnellisuus · syvällistä · tavoitteet · uusi vuosi

Avaimia alkavaan vuoteen.

Mä satuin näkemään uutisotsikon, jossa kerrottiin, ettei ihminen menesty – esimerkiksi työssä tai urheilussa – jännittämällä ja ylisuorittamalla, eivätkä uudenvuodenlupauksetkaan pidä, jos lupaa tehdä jotain sellaista, josta ei nauti.

Pysäyttäväksi uutisoinnin teki se, että juuri samaista asiaa mä olen ihan itse paljon pohtinut. Vieläpä tullut samanmoiseen loppupäätelmään – ehkä osin kokemuksenkin, kantapään, kautta. Ja oikeastaan tällä hetkellä mä luulen, että tuo ajatus on ainoa tarvitsemani avain ensi vuoteen; mun mielestä työ voi työn lisäksi kuvastaa laajemmin elämää ja urheilu taas urheilun lisäksi elämässä tehtäviä suorituksia.

Ja kai kaikki päätyy lopuksi siihen yhteen tuttuun: pidä sydän mukana, mitä ikinä teetkin.

IMG_20161230_201934.jpg

Toivon, että ensi vuosi ei ole niinkään kasvunpaikka, vaan ennemminkin sellainen, että saan jatkaa kasvamista rauhakseen yhä vahvemmaksi, omaksi itsekseni. Samalla toivon täysin samaa usealle muullekin.

Ensi vuodelle mä en toivo miljoonia taskuun, vaikka välillä huomaankin hirvittävästi toivovani miltei yhtä mahdottomia: että mä pystyisin kovasti, kovasti omiin ajatuksiini uskomalla vaikuttamaan positiivisesti myös toisiin ihmisiin, heidän mietteisiinsä, ja voisin auttaa heitä löytämään samanlaisia oivalluksia kuin itse olen saattanut viimeisen vuoden aikana löytää. Sillä mun elämässäni on olemassa ihmisiä, joille haluaisin – ja jotka ansaitsisivat – niin paljon puhtoisinta hyvää, ettei maailmankaikkeuden rajattomuuskaan taida riittää kuvaamaan sitä määrää.

Sellaisia toiveita mä heitin eilen yleisömereen. Ehkä vain siksi, koska ajattelin maagisen tunnelman olevan otollisin aika sellaisille. Haaveille, jotka tarvitsevat toteutuakseen jotakin hivenen suurempaa.

aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu

Minä olen niin paljon kuin sinä sanot.

”Minussa on niin paljon onnellisuutta kuin tohdin elämältäni ottaa vastaan.”

Sinä päivänä, kun ensimmäisen kerran otin vastaan sinulta, teiltä, omalta elämältäni yleensäkin, en sitten tohtinutkaan enää palauttaa. Se päivä, kun ymmärsin alkaa ottaa vastaan, oli kaunein pitkään aikaan – ehkä koskaan. Sillä torjumatta jättäminen valaisi minua sisältäpäin uudella tavalla; tarjotun, juuri minulle tarkoitetun, vastaanottaminen teki minuun vaikutuksen. Sitä hämmästyin. Miten elämä muuttuikaan hetkessä anteliaammaksi, monin tavoin rikkaammaksi.

Niinä päivinä, kun tarjosit sanoja tai silloin, kun elämäni tarjosi onnistumisia, mikään ei itse asiassa ollut koskaan yksinkertaista. Eikä sitä, mitä saamisen olisi pitänyt minussa synnyttää. Kiittäminen tai edes tarttuminen ei tarkoittanut, että olisin oikeasti osannut ottaa vastaan. Nuo tavat olivat oikeastaan vain pyyhkäisyjä, joiden avulla pakenin osaamattomuuttani.

Sillä kyllä tajusin: ellen osaa ottaa vastaan edes sanoja, elämän kauneus, kuten rakkaus, on väistämättä liian suuri pala – vastaanotettavaksi.

IMG_20161228_143226.jpg

Sinä päivänä, kun kerran onnistuin vastaanottamaan vilpittömästi tarjotun, ymmärsin, etten myöskään pysty antamaan sinulle, teille tai omalle elämälleni mitään aitoa, jos en ensin itse käsitä, mitä saaminen todella on. En voi tarjota mitään sellaista, jota en itse ymmärrä.

Enkä minä vain vastaanota antaakseni takaisin. Sinä päivänä nimittäin tajusin, kuinka hyvältä tuntuu todella uskoa sitä, mitä sinulta, teiltä ja elämältäni saan.

”Minä olen niin kaunis kuin sinä sanot.”

elämänasenne · oivallukset · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Joulukilojen sijaan joulukilsoja.

Miksi siitä kaikesta (toivottavasti) valtavasta suklaamäärästä ja niistä mahtavista porkkanalaatikkokasoista ei voisi nauttia jälkeenpäinkin?

Mä olen ainakin ottanut ilon irti ihan jokaisesta syödystä suklaakonvehdista. Ihan yksinkertaisesti esimerkiksi siten, että sokerihuuruissa olen jaksanut valvoa (mulle) yömyöhään ja juosta reilun puolimaratonin hetken mielijohteesta. Vähän jopa tuntuu, että perunalaatikko on voidellut aivojani ja järjenjuoksu kandia kirjoittaessa on ollut uudenlaista. Siten kaikki herkuttelu ja satunnainen ähkyily on tuonut mulle kaksinkertaisen ilon; mä olen nauttinut muustakin kuin mausta.

blogi666.jpg

Joulukilojen sijaan joulukilsoja. Ja monenlaisia iloja. Kuka loppujen lopuksi jaksaa välittää mahdollisista ylimääräisistä vararenkaista, jos herkkujen kaupanpäällisenä saa vieläpä ihan järjettömästi ylimääräistä virtaa kaikenlaiseen? Elämä todellakin maistuu makealta monellakin tapaa.

ajatuksia · elämänasenne · kiitollisuus · oma elämä

Suklaahöyryissä.

Mä lajittelen kiitollisuudentunteita päässäni.

Sitä voi tuntea tosi suurta kiitollisuutta. Valtavaa, aivan mahtavaa. Jättimäistä! Joskus jopa äärettömän isoa. Harvemmin ollaan ihan pienesti vain kiitollisia; kiitollisuus on vähän kuin joko-isosti-tai-ei-lainkaan. Tuntuu luonnottomalta sanoa, että mä olen vähän kiitollinen. Koska kiitollisuus itsessään on jo iso tunne. Kiitollisuuttahan on myös eri luontoista. Se voi sisältää esimerkiksi puhtoista vilpittömyyttä tai vaikkapa tunnetta kiitollisuudenvelasta, jota usein kuitenkin molemminpuolinen rakkaus kai hälventää. Lisäksi suurella, valtavalla ja äärettömällä kiitollisuudella on lähes aina jonkinmoinen kohde, ihminen tai abstraktimpi.

Erilleen mä laitan kuitenkin aina yhden: järkyttävä kiitollisuus.

blogi665

Järkyttävä kiitollisuus syntyy, jos elämä järkkyy ja järkkymisestä selviää. Se on isoa kiitollisuutta, vaikka sen itseisarvo onkin tunteen voimakkuuden sijaan muistuttaminen. Palauttaa mieleen, kuinka sellainen päivä, jona ei ajatellut mistään tulevan enää koskaan mitään, on kerran kuulunut elämään. Se on kiitollisuutta kyllä-vastauksesta kysymykseen tuleekohan tästä elämästä enää koskaan yhtään mitään ehjää. Ennen kaikkea se on pitkäkestoista, jotta kiitollisuuden muistaisi sittenkin, kun elämä ei ole enää silkkaa romuttamokamaa. Vaikka järkyttävää kiitollisuutta ei välttämättä pysty suoraan kohdentamaan ja osoittamaan kenellekään, sen ilmaiseminen esimerkiksi itselle on tärkeää.

Kerran niin säröinen on tänäpäivänä aika kokonainen. Koen järkyttävää kiitollisuutta.

aitous · joulu · lifestyle · Ruoka · ruokavinkki

Joulun nougat eli itsetehdyistä lahjoista.

Vähän samaan tapaan kuin mä pikkuisena ajattelin aina säälien, että miten äiti-parka ei nyt ymmärrä sen kukan nimen olevan oikeasti hyväsintti. Niin siis samalla tavoin hiukan säälien ajattelin aina myös, että kertoopa äiti uskottavasti itsetehtyjen lahjojen olevan parhaita. Kun itse toivoin tuhat kertaa mieluummin Belvillejä tai pehmokoiraa, en mitään itse kyhättyjä häkkyröitä. Enkä häkkyröitä olisi kai äidille valmistellutkaan, jos pienessä kourassani olisi ollut edes kaksi markkainen.

Ihan aina kun mä olen kuitenkin lähimmille ihmisille halunnut antaa edes jotakin.

Näin aikuisena mulle on kyllä jo selvinnyt, että se kukka ihan oikeasti taitaa sittenkin olla hyasintti. Vaikka aika kauan ja kovaa yritin silloin pienenä ihan toista jankuttaa. Itse asiassa äiti saattoi olla silloin toisessakin asiassa täysin vilpitön: että itsetehdyt lahjat ovat aikuisista ihan parhaita. Sillä nykyään mä itse ainakin arvostan suuresti itse väkerreltyjä lahjoja – ja etenkin aikaa ja vaivaa, joita lahjaan on laitettu. Kaupoistakin saa upeita lahjoja, mutta raha ei aina takaa sitä, että lahjansaajaa on todella mietitty.

Ja mun mielestä joululahjoissa saa näkyä sellainen suloinen kömpelyys. Ihan varmasti jokainen osaa halutessaan tehdä omin kätösin jotakin lahjaksi.

blogi664.jpg

blogi661.jpg

Mä olen nyt muutamana vuonna tehnyt osin itse joululahjat. Koska mä en ole keksinyt kovin osuvia lahjoja kaupoista, niin ostetun krääsämäisen sijaan oleen koettanut väkertää itsetehtyä. Mä annan yleensäkin joululahjat vain kaikkein lähimmille ihmisille. Senpä vuoksi en ole ottanut ääretöntä stressiä itsetehtyjen onnistumisesta. Arvelen, että niitä on kaikesta huolimatta arvostettu.

Tänäkin vuonna taiteilin kaikenlaista. Esimerkiksi itsetehtyjä joulunougatpaloja. Sellaisia voi tehdä esimerkiksi tällaisella ohjeella:

125 g nougatsuklaata ja saman verran maitosuklaata, sopivasti suolapähkinöitä tai vaikka manteleita, halutessasi rusinoita, 30 g vielä tummaa suklaata.

Sulata vesihauteessa nougat ja maitosuklaa. Lisää joukkoon rouhitut pähkinät/pilkotut rusinat ja kaada massa sopivaan vuokaan. Ripottele päälle rouhittua tummaa suklaata ja anna jähmettyä jääkaapissa noin 24 tuntia.

ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · lifestyle

Potentiaalin vapauttamisesta.

Eilen tapasin jälleen pienen, suloisen miehenalun, joka hallitsi hienosti vieraskoreuden: valloittava hurmurin hymy oli herkässä heti meidän vieraiden saavuttua.

Mä alan vieraampien ihmisten seurassa helposti myös hymyilemään, ihan syyttäkin, vaikka mun vieraskoreus kuuluukin aika pitkälti lainausmerkeihin. Mä olen monesti miettinyt, mikä se on, joka piilottaa jopa tuttavienkin seurassa mun aidoimman minän puolia. Siis ei niinkään luonteenpiirteitä, vaan esimerkiksi joitakin taitoja tehdä asioita. Välillä tuntuu, että mun herkkä hymy jollain tapaa kahlitsee, lähinnä ajatuksia; aina jaksan ihmetellä, miten mun niin täydessä päässä voi joskus lyödä niin kumeasti tyhjää. Hymyn sijaan todennäköisempi selitys sille on ehkä juuri vieraskoreus, tietynlainen tapa keskittyä tuntemattomampien ihmisten seurassa kaikkeen muuhun kuin itse asiaan. Ehkä kyse on osin myös uskaltamattomuudesta esittää toisille asioita – etenkään omina ajatuksina.

Niitä mun sellaisia hyödyllisiä puolia, joita kaikki eivät välttämättä uskoisi, ovat esimerkiksi kyky koota päässä kronologista kalenteria ja ylipäätään pitää mielessä asioita, aikatauluttaminen ja etenkin aikataulujen kiinnipitämisestä huolehtiminen (joku voisi sanoa, että delegoiminen ja hoputtaminen, hah), asian sisäistämisen jälkeen kyky ryhtyä toimeen todella ripeästi, halu esittää loputtomasti ideoita ja taito oppia asioita sivulauseista tai tarkkailemalla.

blogi660.jpg

Kuitenkin haasteeksi mä olen kokenut aina sen, kuinka pystyn hyödyntämään puoliani muuallakin kuin kuvainnollisesti yksin kotona istuessani. On haastavaa olla köyttämättä itseään millään tavoin eri tilanteissa. Kai se on useamman ongelma sellainen, että potentiaalia on olemassa kaikenlaiseen, mutta sen käyttöönottaminen – suoranaisesti vapauttaminen – on aina asia aivan erikseen?

Veikkaan, että pikkuisen pakolliselta tuntuva hymyileminen, jonkinmoinen vieraskoreus, haalistuu, kun löytää ihan todella varmuuden rauhasta, nimenomaan siis levollisuudesta. Toisin sanoen sitten, kun oman tontin ulkopuolellakin uskaltaa kaikesta huolimatta omistaa itsensä.

Sillä sitähän se pieni miehenalkukin hymyilemisen lisäksi myös teki. Otti aika hitsin itsevarmoja askeleita eteenpäin.

ajatuksia

Hiussykerö.

Tulinpa illalla hiuksia selvitellessäni ajatelleeksi.

Pienenä mua kauhistutti suunnattomasti hiushaituvat. Mä käskin äitiä aina tiukentamaan ja vielä kerran tiukentamaan palmikoita. Sitten lopulta mä pidin lettejä päässäni juuri niin kauan kuin ensimmäiset kurittomat hiushaituvat punkesivat ulos palmikoista.

Joten kai mä olen jotain tähän päivään mennessä oppinut. Elämästä ja itsestäni. Sillä nykyisin mä olen armeliaampi mun pikkuhiushaituville; ne ovat mun huolettomamman puolen ilmentäjiä. Myönnän, että mulla kesti nuorempana irrottautua tavasta kontrolloida jokaista suortuvaa. Kun mä vetäisen tänäpäivänä huolettoman sykerön päähäni, mun mielikin on aina huolettomampi – senpä vuoksi mä en usko, että ulkoinen olemus on täysin merkityksetön. Okei. Mitä huolittelemattomamman näköinen mä olen, sitä huolettomammaksi – ja aidommaksi – mä tunnen itseni. Mikä on joskus vähän hankalaa, kun pitää pakosti pukeutua paremmin.

blogi658

Mutta se mun sykerö. Se on vähän kuin antenni mun päässä. Kasaan sen hiuksista aina, kun koen tarvitsevani vähemmän pingottunutta mieltä. Auttaa ihan tutkitusti.

ajatuksia · elämänasenne · lifestyle · oma elämä · onnellisuus

Kuusen kaljuuntumisesta huolestuva aikuinen.

”Jos aikuinen ei pidä varaansa, pian hän ottaa tosissaan enää velvollisuudet.”

Nuorempana aikuistuminen mietitytti osin kai sen vuoksi, että tapani tuntea monet asiat niin tosissaan vaikutti olevan täysin sopimaton aikuisten elämään. Piparkakkutalon romahtaminen ei saisi romahduttaa samalla minua, eikä joulukuusen kaljuuntuminen voisi enää olla oikea syy huolestumiseen. Näin jälkeenpäin osaan kertoa, etten ollut luokitellut asioita (silloinkaan) välttämättä niiden todellisuusarvon – siis kuinka elämää muuttava asia oikeasti oli – mukaan, vaan ennemminkin tunteiden syntyminen luokitteli asioita eri tasoihin; saatoin ottaa piparkakkulinnan romahtamisen raskaasti sen vuoksi, että annoin syntyneen tunteen täyttää viipyvän hetken täysin. Itse tapahtuneen sijaan otin harmituksen tunteen hyvin tosissani.

blogi656

Ja ei kai pelko aikuisuuden apaattisemmasta elämästä ollut täysin perätön. Toisinaan tunnen edelleen, että jos aikuinen ei pidä varaansa, pian hän ottaa tosissaan enää velvollisuudet. Millä tarkoitan, että kokonaisvaltaisia tuntemuksia syntyy – tai oikeastaan annetaan syntyä – yhä vain harvemmista, ainoastaan muka-oikeasti-merkittävistä asioista, kuten juuri asioista, joita ei vain voi jättää tekemättä tai joilla on suora, konkreettinen vaikutus johonkin. Tähän kohtaan tahtoisin sulloa lainausmerkkeihin aikuisten asiat. Miksi aikuinen ei saisi ottaa tunnettaan tosissaan, vaikka kypsällä ymmärryksellä tajuaisikin olla takertumatta itse asiaan? Sillä tietäähän jokainen aikuinen piparkakkutalon romahtamisesta syntyneen harmituksen täyttävän vain kyseisen hetken, ei koko elämää.

blogi657.jpg

Olen saanut välillä elämästä kuvan, että näennäisesti merkityksettöminä näyttäytyvät asiatkin vahvasti tunteva on mieleltään liian lapsenmielinen, peräti lapsellinen. Vaikka itsestäni taas järjettömältä tuntuu se, että tietyn vuosimäärän kerryttyä tunteiden voimakkuusnappulaa on väännettävä hillitymmälle ja tunteiden syntypaikkoja harkittava äärimmäisen tarkasti. Koska uskon kai siihen, että rajoittamalla hyvin todennäköisesti unohtaa, kuinka velvollisuuksien tai riittävän tärkeiden juttujen ulkopuolisista asioista luodaan täysin varteenotettavia, koko mielen täyttäviä tunne-elämyksiä.

Kyllä. Aion tänäkin jouluna huolestua joulukuusen kaljuuntumisesta. Kuten olen viimeiset 20 vuotta tehnyt. Ja kyllä. Itse asiassa olen äärettömän tyytyväinen osatessani edelleen tuntea sellaista.