Oman mielen onnistuja.

16/12/2016 ElinaKommentoi

Olen aina ajatellut, että oman elämänsä sankareilla on ainutlaatuinen kyky luottaa asioiden lutviutuvan. Sillä tunnen – ihailenkin – heitä sellaisia rempseitä tyyppejä. Oman elämänsä huippumalleihin pitäisi kai ihan jokaisen lukeutua? Tiedän minä oman elämänsä asiantuntijoitakin, jotka tuntuvat tietävän ainakin omasta elämästään kaiken. Oman elämänsä luojat. Heillä tahtotila taitaa olla tavallista vahvemmin pyrkivää. Entäpä oman elämänsä tähdet! Huh. Oman elämänsä prinsessat?

blogi654 Jokaisen pitäisi olla kuin oman elämänsä Aarikka-tonttu.

Rajat eivät näissä tapauksissa ole tehty rikottaviksi; tarkoitus ei ole edes yrittää oman elämän ulkopuolelle. Yhteistä oman elämänsä tyypeille on kai se, että tyytyväinen tunne haetaan kokonaisuudessaan omasta takaa, eikä vertailu toisiin kuulu sellaiseen. Kutkuttava ajatus, että oman elämän sisällä voi oikeasti olla melkein mitä vain. Lisäksi uskon, että sen, mitä omassa elämässä on, näkevät kyllä ulkopuoliset, joiden on tarkoituskin.

Kai se, että uskaltaa olla omassa elämässä mahdottoman paljon kaikenlaista, on oikeastaan itsevarmuuden ja itsensä löytämisen ilmentymää. Silloin nimittäin edes oman elämänsä toimitusjohtajana toimiminen ei tunnu millään tapaa itsensä (tai toisten) huiputtamiselta.

Koska olen kovasti miettinyt kaikenlaisia tuntemiani oman elämänsä tyyppejä, olen myös yrittänyt keksiä omaa juttuani. Itse asiassa vasta joitakin päiviä sitten tulin tulokseen, että minun on aloitettava yhdestä, vielä himpun verran tiukemmin rajatusta, ajatuksesta:

on opeteltava ensin olemaan oman mieleni onnistuja.

Sellainen on kuin oman sisäisen mitta-asteikon kalibrointia tai ehkä tajuamista, että läheskään kaikki ei ole suhteellista minun ja ulkopuolisen välillä: oikeasti tyytyväisyyden tunteminen ei koskaan synny suhteessa muihin. Suhteessa muihin saatan näennäisesti olla onnistuja, mutta itselleni olen aina epäonnistuja – ainoastaan yhden syyn vuoksi. En anna itseni olla oman mieleni onnistuja.

Tarkasteltavia tasoja on siten kaksi. Ensimmäinen on suhdeasteikon rajoittaminen omaan mieleen eli onnistun ainoastaan suhteessa itseeni. Toinen koskee asteikon höllentämistä eli vaatimustason alentamista. Ja kun osaan ensin olla tyytyväinen omassa mielessäni itseeni, opin varmasti pian olemaan myös omassa elämässäni paljonkin.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä · onnellisuus

Vaihtokaupparakkaus.

14/12/2016 ElinaYksi kommentti

Rakasta mua. Niin mä rakastan sua.

Aina asiat eivät mene siten, rakastaminen harvoin on vaihtokauppaa. Tuskin muulloin kuin yhdessä ainokaisessa tilanteessa: kun sä rakastat itseäsi. Aika mahtavaa, jos tajusit jo nyt, mitä tällä tarkoitan. Silloin sä olet nimittäin aika pitkällä itsesi kanssa.

Itsestä pitämisen opettelu on ollut mulle yksi pitkä oppikoulu. Kaikki oppimani mahtuu tosin yhteen oivallukseen. Joten itse asiassa mä olen kai opetellut koko ajan tajuamaan vain yhtä ajatusta.

Sellaista kuin niin paljon kuin sä uskallat rakastaa itseäsi, niin vähintään yhtä paljon sun oma minäsi rakastaa sua takaisinpäin. Siihen liittyy siten vain yksi ehto: jos sä rakastat, sekin rakastaa. Veikkailla sitten voi, millaista vastakaikua oman minän vihaaminen synnyttää. Mä koen niin, että oli takaisinpäin tuleva mitä tunnetta vain, niin se palaa aina voimakkuudeltaan miltei kaksinkertaisena.

Millä mä todistan itselleni tällaisen ajatuksen toimivan? Että oman minän sisällä – eikä oikeastaan minkään välillä – voi tapahtua vaihtokauppaa? Ihan pienillä mielen ja kehon vihjeillä. Siis niin huomaamattomilla, ettei niitä välttämättä edes tunnista, jollei ole koskaan varsinaisesti kokenut itseensä kohdistuvan vihan seurauksia.

blogi652

Päivinä kun osaan rakastaa itseäni, mä en ole kertaakaan maannut vatsakivuissa sängyssä eikä herkästä masusta ole ollut tietoakaan. Vastaavasti samanmoisina päivinä valoisa mieli ja myönteinen suhtautuminen eivät vaadi multa yhtään mitään, sillä ne tulevat täysin itsestään. Mä olen välttynyt turhalta jännittämiseltä ja ylimääräisiltä sydämentykytyksiltä. Hei peilikään ei ole liiemmin lihottanut. Oikeasti, sellaisina päivinä mä olen usein oman mieleni onnistuja, tenteistäkin olen suoriutunut kyllä paremmin. Lisäksi mulle on lahjoitettu useampia hymyjä – kai mä itseeni pienesti rakastuneena olen vastaanottavaisempi myös toisten rakkautta kohtaan. Kaikkein paras todistusaineisto on kuitenkin tämä: rakastaessani itseäni tunne ei vain heijastu takaisin muhun, vaan myös mua ympäröiviin ihmisiin. Eikä kyse ole silloin enää pikkuruisista vihjeistä.

Jos joku olisi mulle vuosia sitten väittänyt rakkauden toimivan tietyissä tilanteissa vaihtokaupalla ja siitä syntyvän vieläpä jotakin äärimmäisen tasapainoista, hyvää ja pysyvää, olisin varmasti jättänyt jopa tuhahtamatta.

aitous · ajatuksia · elämänasenne · syvällistä

Ennakkoluuloton ihminen.

13/12/201613/12/2016 Elina2 kommenttia

Lähiaikoina mä olen todella miettinyt sitä, millaisia ihmiset piirteineen ja ominaisuuksineen ovat.

Mun elämääni kuuluu eräs ihminen, jolla on hieno taito. Itse asiassa semmoinen, jonka tahtoisin itse kovasti täysin omaksua. Ehkä se on juuri taito, ihan hyvin se voisi olla myös asenne tai päätetty suhtautumistapa, voi se liittyä luonteenpiirteisiinkin jollakin tapaa. Kuitenkin yhtä kaikki, vilpitöntä ja kuitenkin opittavissa, siten uskon ominaisuudesta.

Sitä voisi kuvata seuraavasti;

hänen ennakkoluulottomuutensa ja sen toisille osoittaminen olemalla ainoastaan se mitä oikeasti on.

Nykymaailmassa yksi isoimmista haasteista itsellenikin on kyky olla menettämättä ennakkoluulottomuutta erilaisten kokemusten jälkeen. Sivusta seuranneena mä olen kuitenkin nähnyt, mitä kaikkea hienoa sellaisella asenteella voi saada aikaan niin omassa kuin toistenkin elämässä. Kai sen vuoksi mä aina vain koetan uudemman ja uudemman kerran soveltaa jokaiseen kohtaamaani ihmiseen ennakkoluulotonta ajattelumallia.

Mä olen nähnyt, että ennakkoluuloton suhtautuminen on ihmisille äärettömän tärkeää, vaikka he eivät itse sen tärkeyttä edes sinänsä tunnistaisikaan; ennakkoluulottomasta – etenkin vieraasta tai vasta tuttavasta – on helppo ja turvallista pitää.

Ennakkoluulottomat ovat helposti lähestyttävissä, matalan kynnyksen tuttavia.

Mun mielestä ennakkoluulottomuus on toisen silmiin katsomista samalta tasolta.

Ennakkoluulottomuuden tulisi olla aina lähtökohta. Se ei ole yhtä kuin sinisilmäisyys, vaan paremminkin toiselle mahdollisuuden tarjoava – tarkoittaen kai mahdollisuutta tulla kohdelluksi ilman ennakkoluuloja kunnes toisin todistetaan. Ennakkoluuloton lähestymistapa ei tosin poista harkinnanvaraisuutta.

Mä olen huomannut ennakkoluulottomuuden olevan yksi suurimmista avaimista ihmisen omaan menestykseen – käytännössä ja kuvainnollisesti. Ennakkoluulottomuus nimittäin usein ohjaa otollisten tilaisuuksien luo.

Ennakkoluulottomuudella on mahdollista ansaita. Kaikkein eniten kai toisten ihmisten syvää hyväksyntää vastavuoroisesti itselle.

Ennakkoluulottomuuden yhtä aikaa haaste ja hienous on vilpittömyys. Sillä ilman vilpittömyyttä, ennakkoluulottomuuden ydintä, sillä ei tee paljoakaan.

Yksinkertaisesti: ennakkoluulottomuus sopisi ihan kaikille. Se tekee ihmisestä ulkoisestikin puoleensavetävän, viehättävän, vastustamattoman.

ajatuksia · oivallukset · oma elämä

Malttamattomalla on aikaa.

11/12/2016 Elina2 kommenttia

Miksi joitakin piirteitä ihmisessä pidetään ajattelematta huonoina? Mistä on syntynyt pirulaisen leima tietyille luonteen ominaisuuksille?

Mulle on pienestä asti opetettu yhtä asiaa: malttamattomuus on pahasta – lähes synti. Monen toimesta, ei vain kotoa käsin. Taito odottaa on ollut tavoiteltavaa ja parantamisen varaahan mulla on aina ollut. En mä ole liian montaa kertaa ääneen kenellekään kertonut olevani aika äärettömän malttamaton, sillä onhan se ollut pienoinen häpeäpilkku itsellenikin. Seuraavalla viikolla tai jopa huomenna on mulle täyttä kidutusta – ihan joskus kohtakin. Ilmaisut nostattavat mussa ristiriitaisia tunteita, lähinnä taistelua malttamattomuuden ja hyväkäytöksisyyden välillä. Mulla on näin aikuisenakin vielä ollut olo, että malttamattomuus on sitä parempi, mitä tukahdutetumpana se mussa esiintyy: pahe, joka ei olisi pahasta, jos vain kitkisin sen kokonaan pois.

Eilen illalla joulutonttuja väkertäessäni mä puhuin näitä asioita ääneen. Ja se – siis ääneen asioiden sanominen – loi mulle vahvan oivaltamisen kokemuksen. Eikä siihen sekoittunut lainkaan kapinahenkeä, vaan ainoastaan vilpitöntä tajuamista.

Malttamattomuus. Miksi piirre ei voisi olla ihmisen aarre?

blogi649

Itse asiassa jokaisen kuuluisi saada edes ripaus malttamattomuutta. Väitän tyytyväisen elämän jopa vaativan sitä. Mä olen liian monta tarinaa kuullut siitä, kuinka odottamalla ei suunnitelmista huolimatta ole ehtinyt koskaan saavuttaa tai saada; odottamalla on lopulta odottanut vain ajankohtaa, jolloin on liian myöhäistä. Mä näen malttamattomuuden siten nykyisin mahdottoman arvokkaana piirteenä, sillä se on elämää riittävän ripeästi eteenpäin ajava voima. Kuinka monella on loppujen lopuksi varaa odotella päivästä tai vuodesta toiseen? Mä itse koen, etten uskalla olla odottelija. Malttamattomana mulla on oikeastaan paljon enemmän aikaa, jota vieläpä voin ja osaan käyttää.

Voi malttamattomuus. Luulen, ettei moni vieläkään käsitä piirteen moniulotteisuutta ja sitä, mitä kaikkea se oikeastaan viestii ihmisestä. Mä näen malttamattomuuden nimittäin myös mun monien hienouksien ilmentäjänä: innostumisen, omistautuneisuuden ja tiedonjanoisuuden esimerkiksi.

Lopuksi vielä. Malttamattoman silmissä loistaa sellainen palo, joka usein saattaa uupua jatkuvan odottelijan katseesta.

aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · syvällistä

Ilmenemisestä.

10/12/201610/12/2016 ElinaKommentoi

Aina toisinaan sitä kuulee kärkästä puhetta kulissien pystyttämisestä ihmiselämässä. Myönnän – ihan mielelläni – minullakin olleen ajoittain joitain ajatuksia sellaisesta omalla taipaleellani. Joskus sellainen lavasteiden kasaamisen tarve saattaa edelleen ottaa hetkellisesti vallan, vaikka en näyttämön keskellä koskaan erityisemmin ole tahtonutkaan nököttää. Esilläolemisen kaipaamattomuudesta huolimatta tarve ilmenee minussa heiveröisenä harkintana pystyttää isoja juttuja, linnoja ja lipputankoja, joissa liehuu kultaiset viirit. Yleistä painetta esitellä oman elämän riittävyyttä? Voi olla, ennemmin siltikin epäilen. Ehkä tarve on ollut kuin kiertotie haaveiluun sellaisina hetkinä, kun en ole kummemmin uskaltanut unelmoida. Kyllä, nätisti ajateltuna moinen on mahdollista. Kuitenkin arvelen tarpeen osin olleen tuon pikkuruisen tekosia, joka minussa edelleen jossakin syvällä oleilee – tunnetko kontrollifriikin?

Havainnollisinta on kuvata tarvetta riittävän konkreettisella ja ymmärrettävällä tavalla, kuten asunnon sisustamisen avulla, vaikka se ei suinkaan ole ainoa ilmenemismuoto. Pikkuruinen friikki haluaa valkoisia ja minimalistisia lavasteita. Mahdollisimman selkeitä linjoja ja mahdotonta puhtautta. Sen ajatus ei ole kaukana steriilistä tai sisustuslehden kuvista. Ylväästäkään. Tunne on toissijainen sisustuselementti, esittelykelpoisuus aikalailla ykkösprioriteetti.

Mutta sitten tämä toinen puoli, jota oikeasti tahtoisin itsessäni kannustaa. Ei se ole sillä tavoin todellinen boheemi tai hippijutun tapainen. Vaan sellainen vain, joka esimerkiksi ripustaa valoverkon kattoon, jotta tähtitaivasta voisi tuijotella sisälläkin. Ja sellainen, jolle lampun merkin sijaan merkitsee valon väri: kirkas sinertävä luo maagisen tunnelman, lämpimämpi kellertävä taas tupamaisen tilan. Tunne on kaikki kaikessa, kulissien sijaan tämä toinen puoli haluaa rakentaa ainoastaan kotoisaa tunnelmaa.

blogi648

Hassua. Suurimman osan ajasta en ole kumpaakaan. Mutta stressin painaessa mielessä tahtoisin kaiken kotona valkoiseksi ja minimalistiseksi. Lisäksi voisin olla koko ajan siivoamassa, jopa tavalliset koriste-esineet ärsyttävät liiallisuudellaan. Kuitenkin sellaista paripäiväistä stressiaaltoa seuraa aina kapina, joka mielellään levittäisi värikkäitä pahviviirejä pitkin olohuonetta ja muuttaisi kaiken pussilakanoista lähtien maanläheisemmäksi – kunhan on levollista olla.

Hassua siis erityisesti sen vuoksi, että ennen pitkää kaikki laantuu. Tavallaan ihan tavallisen tasaiseksi. Ja silloin kiitän itseäni, etten ole koskaan ruvennut sen suurempiin käytännöntoimiin minkään asian suhteen. Sillä luulen sellaisen ailahtelevuuden olevan vain tapa ilmentää hetkellistä sisäisen eheyden koettelua.

Ei liene vaikeaa löytää analogiaa tällaisen ja muidenkin elämän osa-alueiden välillä?

ajatuksia · oivallukset · oma elämä

Mun käsi mun kädessä.

08/12/2016 ElinaKommentoi

Jos on kaksi ihmistä, jos he kaksi haluavat ikään kuin olla yhtä, on oltava samankaltainen kulkusuunta. Ja jos he yhäkin pidemmän ajan kuluttua tahtovat kulkea vieretysten, mieluiten vieläpä sopuisasti, tarvitaan jotakin enemmän: jaettu yhteinen päämäärä. Siten pariskuntien on kai elettävä kohti samaa päämäärää, kuten kollegoidenkin on usein tavoiteltava yhteistä päämäärää. Sillä mikä muu yhdistäisi kahta paremmin yhdeksi?

Kun minä olin hukassa, en ymmärtänyt näitä asioita. Vaikka olin yksin, olisi minun siltikin kannattanut tietää nämä asiat. Olisi nimittäin ollut mahdottoman paljon apua sen tajuamisesta, että kaksi eri päämäärää ei välttämättä sovi yhtä yhtenevää hakevalle.

Vierähti vuosia tajuamatta, että itse asiassa hukassa olemisen tunne minussa oli monen erilaisen sisäisen kaipuun tarkoin kuuntelemista. En tahdo ilmaista sitä ilkeästi, sillä hyväähän minä itselleni luultavasti vain tarkoitin; yritin ymmärtää huutoja sisimmästäni. Ja jos olisinkin vain yrittänyt ymmärtää, enkä enempää, hukkaantumiseni olisi ehkä ollut pienimuotoisempaa. Mutta kun minä yritin lisäksi myös kovasti noudattaa. Se kaikki ymmärtämisen yrittäminen vaihtui pikkuhiljaa vastakkaisten päämäärien toivottomaksi tavoitteluksi. Juuri siitä syntyi sisimpääni suuri ristiriita, jota en kyennyt käsittelemään muulla tavoin kuin toistuvasti, avuttomasti toteamalla olen hukassa.

blogi647

Oivaltamisen ajanjakson jälkeen oikeasti vasta sisäistin asioita yhtenevästä päämäärästä. Laajemminkin kuin vain kahden ihmisen välisestä. Vaikka lennokas mieleni ei kykenisikään jokaisen ajatuksen kanssa kulkemaan tyynesti käsikädessä, minun on siltikin pystyttävä kokoamaan itselleni yksi yhteinen päämäärä. Ja itse asiassa sen tehtyäni moni taakalta tuntuva on helpottanut: kuin satunnaisesti kapinoivat ajatukseni olisivat kaivanneet koko ajan vain selkeitä rajoja. Rajat ovat kuulemma rakkautta. Rajat tarkoittavat minulle suurelta osin päämääriä. Sen vuoksi olen onnistunut asettamaan itselleni sellaisia vasta, kun olen opetellut pitämään, vähän jopa rakastamaan, itseäni.

Päämääräni ei ole mitään niin konkreettista, että pystyisin sitä sanoilla tarkoin kuvata. Ennemminkin se on kai hiljainen sopimus itseni kanssa yhdessä sopuisasti kulkemisesta.

ajatuksia · lifestyle · liikunta · oma elämä · onnellisuus · treeni

Vapautunut hikirätti.

06/12/2016 ElinaKommentoi

Rakas liikuntapäiväkirja,

mun mielestäni on turha kertoa sulle, että juoksin viime viikollakin yhteensä 30 kilometriä kivuttomalla jalalla, vaikka olenkin suorituksesta äärettömän kiitollinen. Tai että kävin edellisellä viikolla kerran salilla, kuten toissaviikollakin, koska sellainen liikunta tuntuu taas pienissä määrin hyvältä. Hepan selässäkin hikoilin jälleen useamman tunnin verran, mutta en mä sitäkään erityisesti halua listata.

Tahtoisin tarinoida sulle ihan toisia juttuja.

Sattumalta sen lenkin jälkeen, kun mun masu oli viimasta punainen ja jäinen kotiin palattuani vielä parin tunnin ajan, mä itse asiassa tajusin kai lopullisesti liikunnan itseisarvon olevan muuta kuin asteen taas kehittyneempi verenkiertoelimistö tai parempi omatunto suklaakakun äärellä. Mä nimittäin en ollut enää yhtään vihainen. Eikä se johtunut unohtamisesta (vaikka sitäkin toisinaan tapahtuu, mä en jaksa olla kauaa mustukainen sisältä) tai hirveän kattavasta päänsisäisestä analysoinnista. Vapautuneilla endorfiineilla oli kai jotakin vaikutusta, mutta eivät nekään kokonaan selittäneet vihaisen olon katoamista. Sitä aika usein kuulee juttuja, kuinka se ja tämä syövät iloa ja onnea. Silloin mua hiukkasen masentaa, että kielikuvissa syödään aina vain kaikkea hyvää. Viidentoista juostun kilometrin jälkeen mulle ei ollut kuitenkaan käynyt siten, vaan oikeastaan täysin päinvastoin: liikunta oli syönyt, suorastaan rohmunnut, negatiivisuuden, siis myös sen hitsin vihaisuuden, musta. Määrittelinkin itselleni, että liikunnan taipumus jättää jäljelle kaikki myönteisimmät tunteet, vieläpä moninkertaisena, voisi ihan hyvin olla mulle liikkumisen itseisarvo.

blogi645

Mun mielestä liikunta on parasta silloin, kun ei sinänsä koko aikaa ajattele ”että nyt mä jee sit urheilen”. Oikeasti hyvältä tuntuva liikkuminen ja siten onnistunut liikuntasuoritus nostattavat mieleen kaikenlaisia muunlaisia tuntemuksia ja ajatuksia, kuten rajattomuuden kokemista, onneen melkein pakahtumista, kuohuavia inspiraatioaaltoja ja ylipäätään positiivisen näkökulman asian laidasta riippumatta. Mä tiedän, että joku saattaisi kumota edelliset tokaisemalla jotakin epätodellista hurmoksesta. Mutta niin. Kuinka aitoa se ennen lenkkiä haisevaan kasaan hautautuminen on saman periaatteen mukaan sitten ollut?

Joka tapauksessa. Mä yritän kai vain selittää, että mulle se Tuusulan rantatien lenkuran hölkyttely on ennemminkin inspiraation alkutaival, terapiasessio, haaveilun paikka ja mielenrauhan tyyssija kuin pelkkä liikuntasuoritus. Ja koetan tässä myös vähän ehkä selventää, että paras hetki esimerkiksi ehdottaa mulle mitä vain, on takuulla just lenkin jälkeen, kun mä makoilen hikirättinä lattialla. Silloin mulla on nimittäin niin vapautunut olo, että sitä on hankala päihittää.

Että sellaisia ajatuksia tällä kertaa näille päiväkirjan sivuille.

ajatuksia · lifestyle · oma elämä · onnellisuus · Uncategorized

Sun lempparitunne?

04/12/2016 ElinaKommentoi

Tykkään ihan hirveästi kysellä ihmisiltä aina yhtä asiaa. Se asia on sellainen, että kaikki eivät välttämättä tule ajatelleeksi sitä prosessoitavana asiana – vaan ennemminkin vain koettavana tunteena. Ja sitähän se alkujaan ja yksinkertaisuudessaan on. Mutta minä pyörittelen suhteellisen usein kyseistä asiaa myös ajatuksissani. Kai sen vuoksi, että pidän kovasti tunteiden luokittelusta ja niiden voimakkuuksien analysoinnista; oikeasti on tosi nastaa esimerkiksi vertailla, kuinka onnellinen kussakin tilanteessa on ollut.

Tykkään kysellä, että mikä sun mielestä on kaikkein paras tunne. Entä toka. Kolmas?

blogi644 blogi643 (c)Marissa L.

Yksi ihan parhaista on tulla yöllä kotiin ja vetäistä juustoruisleipä maidolla. Mutta jopa sen ja väsyneenä sänkyyn heittäytymisen voittaa kyllä yksi tunne: kun aamulla hörppii kahvia muistellen onnistuneen edellisillan onnellisuutta. Siten mietipä seuraavaa lausahdusta. Ylipäätään onnellisten asioiden ajattelemisesta onnelliseksi tuleminen voi olla jotakin vielä vahvempaa kuin itse onnellinen asia. Saitko ajatuksesta kiinni? Omalla kohdallani olen miettinyt kahta selitystä sille. Ensiksikin, onni on jo takataskussa, muistoissa, sen puolesta ei tarvitse jännittää, onnistumisesta ei tarvitse enää huolehtia, vaan voi vain jälkikäteen nautiskella tapahtuneesta. Toisaalta toiseksi, samalla onnentunnetta sävyttää pikkuruinen haikeus, joka syntyy ihan aina lämpimistä, jo ohi menneistä onnellisuusasioista ja osaltaan luo onnen kokemiseen syvyyttä. Enkä tällä tarkoita menneessä elämisen olevan mikään itseisarvo, sillä preesenssissähän elämä kaikesta huolimatta tapahtuu. Tarkoitan, että elämän onnellisista asioista nauttimista ei tarvitse kiinnittää niiden tapahtumahetkiin, sillä haikeuteen voi suhtautua myös myönteisesti onnen sävyttäjänä. Toisille ajatus on itsestäänselvyys, minulle se ei aina ole ollut.

Tosiaan. Sellaisen kysymyksen tykkään esittää ihmisille. Välillä on nimittäin kiva sovittaa toisten tunteita ja löytää itselle uusia lemppareita.

aitous · ajatuksia · lifestyle · oivallukset · syvällistä · ystävät

Suoraan sanoen.

02/12/2016 ElinaKommentoi

En tiedä, miksi en itsekään sitten käytä suoria sanoja sen enempää.

Kun kyllähän kaikki tunnistavat eleiden ja epäsuorien viittausten mutkaisuuden; vastuu on aika usein kuulijalla, tulkitsijalla. Mutkan taakse on hankalampi nähdä etenkin, jos eleen on tarkoitus viestiä jotakin itse tulkitsijasta. En yleisyydestä ole varma, mutta ainakaan minä en kovin herkästi lähde epäsuoria viestejä tulkitsemaan omaksi edukseni, esimerkiksi siihen tapaan kuin ”pieni pään nyökäytys taitaa kertoa halusta ystävystyä”. Omassa mielessäni sentapainen konkreettiseen pohjautumaton päätelmä on suhteellisen riskialtis ja epävarma. Jätän sellaisen mieluummin arvailun varaan tai paremminkin kai oman onnensa nojaan.

Hauva ei epäröi heittää epäluuloista katsetta.

Yleisesti ottaen yksiselitteisten sanojen kertomaa on sen sijaan helpompi uskoa. Itse asiassa on ihan naurettavan helppoa saada vilpittömästi toiselle mukava olo muutamilla sanoilla, kuten ”hei sun kanssa on tosi kiva jutella”. Miksi se siltikin vaikuttaa olevan niin vaikeaa? Ja harvinaista? On ihan hassua, että tuntuu todella, todella kömpelöltä kertoa ääneen toiselle, että ”kuule, mä haluaisin tehdä sun kanssa tämän työn”. Tilanteessa haluta-verbi tuntuu ilman painotuksiakin äärettömän – melkein liian – vahvalta sanalta, joka lisäksi jättää vain vähän tulkinnanvaraa. Ehkä juuri sen vuoksi se tuntuu jopa pelottavalta, kun hiljaa mielessä ei voi enää lohdutellen ajatella ”mutta enhän mä mitään sillä tarkoittanut”. Huomattavasti turvallisempaa olisi ujuttaa päätös huomaamattomasti toiselle kysymällä epäsuorasti esimerkiksi ”tehtäiskö me sitten yhdessä”. Kuin se olisi aikalailla samantekevää.

Vaikka itse ainakin olen ihminen, jolle mikään on harvoin ihan sama. Tai ainakin useammin oma suhtautumiseni on ennemminkin vahvasti myönteinen.

Toisinaan koen kyllästymistä monien asioiden sanatonta luisumista kohtaan eli äänettömään olettamukseen kaiken sujumisesta kuin aina aiemminkin. En sano luisumisen olevan ikävää tai välteltävää. Ennemminkin tarkoitan sitä, että vaikka kaikki olisi aina tehty tottumuksesta samalla tavoin ja tehtäisiin jatkossakin, voi toiselle siltikin kertoa ääneen ”tänäänkin tahtoisin tehdä tämän sun kanssa”. Sellainen jollain tapaa päivittää tilanteen ja lataa uudelleen vanhan tutun jutun.

Minulle sanat merkitsevät hirveästi, sillä teot ja eleet puhuvat kuitenkin aina osin eri kieltä.

ajatuksia · elämänasenne · oivallukset · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket

Resepti hyvään elämään.

01/12/2016 ElinaKommentoi

”Mun mielestä hyvän elämän reseptissä ei pitäisi lukea, mitä tulee tehdä hyvän elämän saavuttamiseksi, vaan reseptistä tulisi saada tutkailla, millaisia kaikenlaisia asioita hyvässä elämässä voi tehdä. Siinä on vissi ero. Lähtökohtana tulisi mun mielestä olla se, että alkujaan ihminen on jo sisällä hyvässä elämässä, eikä se, että hyvä elämä on jossakin tulevaisuudessa, johon sitten joskus on ehkä mahdollista hypätä sisään.”

Siten mä ajattelen. Vaikka en tiedäkään vielä, mitä mun lahjaksi saamassa Hyvän elämän resepti -kirjassa lukee. Välillä mä itsekin unohdan, ettei mun tarvitse tavoitella hyvää elämää, sillä mä elän sitä jo. Sen sijaan mä voin kyllä miettiä, millaisia vaihtoehtoja mulla on elämässä ja tekevätkö jotkut niistä erityisesti mulle hyvän olon. Hyvä elämä ei välttämättä tarkoita aina vain paremman tavoittelua. Tahtoisin ajatella siten, että hyvää elämää voi ennemminkin ylläpitää, esimerkiksi valitsemalla unohtumattomia kokemuksia, onnellisuutta, aitoa hymyä ja lämpimiä tunteita tuovia vaihtoehtoja, ilman jatkuvaa ajatusta paremmasta, usein utopiasta.

Ennen kaikkea hyvä elämä on tyytyväisyyttä kuluvasta hetkestä.

blogi641

2-3 litraa lenkkiä (tossut jalassa kaikki tuntuu selkeämmältä), 1 dl tai sopivasti suklaata (erityisesti kahvin kanssa nautittuna tyytyväisyyteen yhdistyy myös säpäkkyyttä), 1 rkl omaa aikaa ja saman verran yhteistä aikaa (tasapaino oman minän ja ihmissuhteiden välillä), 1 kpl kylpytakkia (sen sisällä elämä tuntuu pehmoisimmalta), 2½ dl touhuamista (pieni kiirus piristää), ½ dl malttamattomuutta (odotus kasvattaa intoa), 1 tl stressahtavaa tilannetta (onnistuminen tuntuu sellaisen jälkeen parhaimmalta) ja ½ litraa unia (mieluiten onnellisia sellaisia).

Elina Heidi Rinkeli

Tekijä: Elina